Jan Forsman

Kuuluisan tarinan mukaan ranskalainen filosofi René Descartes (1596–1650) potkaisi kerran yleisön edessä raskaana olevaa koiraa, ja tämän jälkeen moitti asiasta äläkän nostaneita ihmisiä: sen ulvahdushan on vain verrattavissa pelkkään rattaiden kolinaan. Tarina on lennokas, mutta tekstuaalista evidenssiä sen tueksi ei kuitenkaan ole ja yleisimmissä versiossa tarinan koiraa potkaiseekin eräs toinen filosofi, Descartesin filosofisena seuraajana toisinaan nähty Nicolas Malebranche (1638–1715).^[1] Filosofien sekoittuminen keskenään johtuu ilmeisemmin yleisestä käsityksestä, että Descartesin mukaan eläimet eivät aisti tai tunne mitään, eivätkä siis myöskään kipua. Myös Malebranchin näkeminen kartesiolaisena tuntuu olevan takana tarinan yhdistämisessä Descartesiin.

Toinen tarina kertoo, kuinka Descartes naulasi vaimonsa koiran lankkuun vivisektiota varten, tarkoituksenaan todistaa eläinten olevan vain koneita. Myös tämän tarinan todenperäisyys on enemmän kuin arveluttava (Descartes ei koskaan ollut naimisissa) ja tässäkin tapauksessa tuntuu olevan kysymys Descartesin sekoittamisesta toiseen historialliseen hahmoon, tällä kertaa Claude Bernardiin.^[2] Descartesin innokkuudesta potkia ja paloitella eläviä koiria on tullut filosofinen legenda^[3] vaikka mitään suoraa evidenssiä tällaisesta käyttäytymisestä filosofilta ei löydy.

Vaikka tarinat, tai ainakin niiden liittäminen Descartesiin, saattavat olla sepitettä, kuvastavat ne hyvin näkemystä joka ihmisillä edelleen kartesiolaisesta eläinkäsityksestä on. Eläimet ovat koneita, kellopelejä vailla tunteita, aistimuksia tai ylipäätään mitään mentaaliseksi laskettavaa. Tämä käsitys nousee usein esiin myös eläinoikeuskeskusteluissa radikaalina vastakkaisena kantana, joka raakuudestaan huolimatta edelleen kaikuu yhteiskuntamme asenteissa eläimiä kohtaan.^[4] Myös useat eläinfilosofit (kuten Tom Regan, Gary L. Francione & Peter Singer) nostavat kirjoituksissaan esiin Descartesin näkemykset eläimistä koneina, jotka eivät aisti eivätkä koe kipua, mielihyvää, iloa tai muitakaan tuntemuksia.^[5]

Intuitiivisesti tämä tuntuukin osuvalta kuvaukselta filosofista, joka muun muassa kommentoi:

[M]ikäli olisi olemassa sellaisia koneita, joilla on apinan tai jonkin muun järkeä vailla olevan eläimen elimet ja ulkomuoto, meillä ei olisi mitään keinoa todeta niiden luontoa erilaiseksi kuin näiden eläinten.^[6]

Tämän Descartesin kuuluisan käsityksen bête-machinesta, eläinkoneesta on usein tulkittu johtavan suoraan käsitykseen eläimistä mitään tuntevina tai aistivina laitteistoina, eräänlaisina hienostuneina robotteina. Descartes kutsuukin eläimiä automaateiksi (automata)^[7] ja kontrastina esimerkiksi renessanssiajattelijaan Michel de Montaigneen, joka katsoi eläinten kykenevän ajattelemaan^[8], Descartes kieltää eläimiltä niin ajattelun kuin puheen. Myös kartesiolaista mieli-ruumis jakoa on pidetty raskauttavana todisteena. Aristoteleeseen pohjautuen keski-aikaiset skolastikot jakoivat sielun kolmeen – ravitsevaan, aistivaan ja järkisieluun^[9] – joista eläimillä katsottiin olevan kaksi edellistä. Ihminen puolestaan oli ainoa, joilla on näiden lisäksi myös rationaalinen sielun osa. Descartes puolestaan kieltää sielun jakautuneisuuden ja kasaa ravitsevan ja aistivan sielunosan ruumiilliseen mekaniikkaan. Jos kerran Descartes tekee vahvan erottelun sielun (joka sisältää kaiken intellektuaalisen) ja ruumiin (joka toimii mekaanisten lakien mukaan) ja kiistää eläimiltä edellisen, eikö tämän ole lähes pakko kannattaa raakaa doktriinia eläinten tuntemuksista (tai tarkemmin niiden puutteesta).

Mutta luettaessa Descartesin omia kirjoituksia, yleisesti toistettujen näkemysten sijaan, ilmenee filosofin eläinkäsitykseen paljon hienovaraisia nyansseja, jotka näissä useimmin esitetyissä kannoissa jäävät peittoon. Osa kyseisistä nyansseista on nähtävissä peräti kartesiolaisen yleisesityksen haastaviksi.

Descartesin katsotaan kannattavan seuraavia näkemyksiä: (1) eläimet eivät ajattele, (2) eläimet eivät tiedosta ympäristöään, (3) eläimet eivät aisti ja (4) eläimet eivät tunne tai koe. Näistä näkemys (1) on varsin kiistaton. Sen sijaan se, että Descartes olisi kannattanut myös näkemyksiä (3) ja (4), on tekstievidenssin valossa ongelmallista. Tässä esitelmässä tulen myös nostamaan eräitä mielenkiintoisia kysymyksiä koskien näkemystä (2).

Descartes kieltää suoraan, että eläimillä ei ole cogitatiota (ajattelua).^[10] Mutta Descartes ei kuitenkaan kiistä eläimiltä tunteita, päinvastoin: ”[K]aikki, mitä koirat, hevoset ja apinat on opetettu tekemään, on vain niiden pelon, toivon tai ilon tuottamaa liikettä, joten sen voi tehdä ilman mitään ajattelua”.^[11] Descartes siis myöntää eläinten kokevan pelkoa, toivoa ja iloa, ja kykenevän tähän ilman ajattelua. Kanta kuulostaisi kovin oudolta filosofille, jolle eläimet olisivat vain tunteettomia robotteja. Näkemys (4) on siis vähintäänkin kyseenalainen.

Entäpä kipu? Kirjeessä Newcastlen Markiisille, käsitellessään eläinten kykenemättömyyttä puhua, Descartes toteaa:

Lisään, että nämä sanat ja merkit eivät saa ilmaista mitään passiota, sulkeakseni pois sekä ilon ja tuskan huudahdukset ja muut sellaiset, että myös kaiken mitä eläimille voi opettaa.^[12]

Implikaatio tuntuu olevan, että eläimet ilmaisevat kokemaansa iloa ja tuskaa ilman, että sitä tulisi laskea puheeksi (mikä Descartesin mukaan olisi ainoa suora osoitus ajattelusta). Descartes myös yhdistää pelon ja kivun kokemuksen eläimillä. Eräässä aikaisemmassa kirjeessään vuodelta 1630 hän esittää, että jos lyö koiraa viulun tahdissa, koira lähtisi jatkossa aina pakoon kyseisen instrumentin kuullessaan.^[13] Yhtä lailla myös ihmiskehossa passiot ja niitä seuraavat liikkeet ovat Descartesin mukaan ruumiillista tapahtumaa:

[K]atson, että meissä itsessämmekin kaikki ruumiinjäsenten liikkeet, jotka esiintyvät tuntemustemme kanssa, aiheutuvat pelkästään ruumiin koneistosta eivätkä sielusta. Kun ”koirat antavat merkkejä hännällään”, nämä liikkeet vain esiintyvät tuntemusten mukana, ja ne on tarkasti erotettava puheesta, joka on ainoa todistus ruumiissa olevasta ajattelusta.^[14]

Vaikka Descartes pitääkin eläimiä mekaanisina on oletus myös siitä, etteivät Descartesin eläimet tunne kipua liian äkkinäinen johtopäätös.

Toisin kuin automaattivertauksesta voisi myös päätellä, Descartes ei myöskään kiistä eläinten olevan elossa. ”Elämää en kiellä miltään eläimeltä, koskapa se on minusta vain sydämen lämpöä.”^[15] Automata viittaakin 1600-luvun kontekstissa termin sananmukaiseen määritelmään, itsekseen liikkuviin (kreik. αὐτόματος). Termin käyttömerkitys on siis olennossa, jonka toiminnan syyt tulevat pelkästään siitä itsestään (kuten varmasti eläinten kohdalla onkin). Vaikka Descartes siis toisinaan vertaakin eläimiä kelloihin, ei tätä pidä ottaa suorana analogiana, vaan ennemminkin eläinten mekaniikan hienovaraisuutena (joka ylittää minkä tahansa ihmisen luoman koneen).^[16]

On myös tärkeää muistaa, että myös ihmiskeho on Descartesille mekaaninen kone. Jos kehoa tarkastellaan erillään sielusta tai mielestä, kuten esimerkiksi teoksessa Ihmisruumiin kuvaus, jossa kehon toiminta kuvataan puhtaan mekanistisesti, täyttää ihmiskeho yhtälailla automaatin määritelmän. Automaatti-termi ei ole Descartesille niin negatiivisesti latautunut termi kuin se nykykäsityksen mukaan tuntuu, eikä suoralta kädeltä johda käsitykseen eläimistä mitään tuntevina. Olisikin mahdollista tehdä ajatuskoe eräänlaisesta kartesiolaisesta zombista, ihmiskehosta jolla ei syystä tai toisesta ole mieltä.^[17]

Descartes on tapana lukea vahvana dualistina, joka tekee tiukan erottelun mielen (sielun) ja ruumiin välillä. Tämä näkemys on kuitenkin harhaanjohtava, ja osa sekaannuksesta eläimiin liittyen johtuukin juuri mielen ja ruumiin suhteen hämärtymisestä. Ihminen persoonana (minänä) kuitenkin on Descartesille mielen ja ruumiin yhdistelmä, jolloin tämä kykenee ajatteluun ja kieleen, joita eläimillä ei ole. Mitä mielen kyky ajatella sitten tuo lisää kehon mekaniikkaan? Useimmat lähteet eläinten tuntemista ja aistimista käsitellessä viittaavat Descartesilta seuraavaan lainaukseen:

Jotta näkisimme oikein, millaista aistien varmuus on, meidän on erotettava aistimisessa kolme astetta. Ensimmäiseen kuuluu vain se, kuinka ulkopuliset objektit vaikuttavat välittömästi ruumiin elimeen, ja tämä ei voi olla muuta kuin tuon elimen partikkelien liikettä ja liikkeestä johtuvaa muodon ja sijainnin muutosta. Toinen aste sisältää kaiken sen, mikä on mielessä välitöntä tulosta siitä, että mieli on yhdistynyt tällaisten vaikutusten alaiseen ruumiilliseen elimeen. Sellaisia tuloksia ovat kivun, mielihyvän, janon, nälän, värien, äänien, maun, hajun, lämmön, kylmän ja muiden sellaisten aistimukset. […] Vihdoin kolmas ase käsittää kaikki ne arvostelmat, joita olemme pienestä pitäen tottuneet tekemään ulkopuolisista asioista ruumiillisten elinten vuoksi.^[18]

Näistä vain ensimmäisen asteen Descartes yhdistää yhtälailla ihmisille kuin eläimille, kun taas asteet kaksi ja kolme ovat vain ihmisellä johtuen mielen ja ruumiin yhdistymisestä ”ikään kuin toisiinsa sekoittuen”^[19]. Vaikka siis Descartes ei kiellä aistimisen ensimmäistä astetta eläimiltä, ei hänen yleensä ymmärretä katsoneen eläimillä olevan varsinaisia aistimuksia, jotka syntyvät vasta toisessa asteessa. Sama koskee myös kipua. Näin ollen, se että Descartes ei kiellä aistimista eläimiltä ”sikäli kuin se riippuu ruumiin elimestä”^[20] on katsottu tarkoittavan vain sitä, että eläimillä on aistielimet joiden avulla reagoivat ympäristöön mekaanisesti, mutta ei varsinaista aistimista.^[21]

Descartesin kanta asian suhteen on kuitenkin hieman sekava, eikä ole itsestään selvää, että kyseinen kanta tulisi lukea juuri näin. Niissä teksteissä, jotka käsittelevät aistimista ihmiskehossa tarkastelulta mielestä erillään (esim. L’Homme, Ihmisruumiin kuvaus, Sielun liikutukset §§XII–XVI) Descartes tuntuu luovan kuvan aistimisesta mekanistisena toimintana, joka riippuu vain ruumiista ja siinä tapahtuvasta liikkeestä. Samoin käsitellessään kipua, nälkää ja janoa Descartes liittää osan näistä kokemuksista ruumiiseen.^[22] Myös tunteiden, esimerkkinä ilon, käsittelyssä Descartes erottelee mentaalisen ilon animaalisesta (ruumiillisesta) ilosta.^[23] Huomattavaa myös on, että usein eläimiä käsitellessään Descartes tähdentää, etteivät eläimet koe kuten me (lat. sicut nos; ransk. ainsi que nous). Descartes ei siis varsinaisesti kiistä kokemuksia eläimiltä, ainoastaan että ne eivät vastaa meidän (kognitiivisia) kokemuksiamme. Myös esimerkiksi kipuun liittyen Descartes kertoo selvittävänsä kaikki ulkoiset liikkeet, jotka säestävät kipua ja eläimillä on nämä kyseiset liikkeet, mutta ei kipua tarkasti määriteltynä (ransk. proprement dite).^[24] Mitä Descartesin käsite cogitatio tarkalleen ottaen pitää sisällään onkin reflektiivinen mentaalinen kokemus, nykytermein sanottuna itse-tietoisuus. Descartes erotteleekin käsitteet cogitatio ja sensus, joista hän kiistää eläimiltä vain ensimmäisen, aistikokemuksen reflektiivisenä havaintona. Descartes siis erottelee ruumiillisen aistimisen – kokemuksen kivusta, nälästä, valosta jne. – ja aistimuksen – kokemuksen siitä että juuri minä aistin (tai että minuun sattuu).^[25] Eläimillä ei ole cogitatiota, joten vastaavaa reflektiivistä aistikokemusta ne eivät Descartesin mukaan koe, mutta Descartes ei missään kiellä, ettei eläimillä voisi olla samaa ruumiillista kokemusta kuin ihmisellä. Näin ollen myös näkemys (3) on Descartesin kohdalla kyseenalainen.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole kuitenkaan kieltää mekanistisen eläinkäsityksen mahdollistamaa eläinten esineellistämistä, eikä myöskään kiistää Descartesin osuutta tähän kehitykseen. Descartesin dualistinen näkemys paitsi sielusta ja ruumiista myös eläimistä ja ihmisistä oli suunnattoman vaikutusvaltainen ja se näkyy ajattelussamme edelleen. Itse asiassa, jos nykyiseksi yleiskäsitykseksi eläinten kokemuksista otetaan se, että eläimet aistivat, tuntevat, ja kokevat kipua sekä ovat tietoisia ympäristöstään, mutta eivät kykene itsereflektioon, ei Descartesin käsityksellä ole tähän verrattuna suurtakaan eroa. Descartes myös tunnetusti oikeuttaa eläinten syönnin sillä perusteella, ettei niiden syöminen ja tappaminen ole rikos, kuten se itsetietoisen ihmisen kohdalla olisi (mieletöntä kivun tuottamista hän ei tällä kuitenkaan pyri oikeuttamaan).^[26]

Tärkeää on kuitenkin huomata, ettei Descartes laittanut mekanistista käsitystä yksinään alulle, kuten toisinaan tuntuu tulevan ilmi.^[27] Descartes ei myöskään kannattanut keskiajalla yleistä näkemystä eläimistä pelkästään ihmisen käyttöön luotuina.^[28] Myöskään kaikki kannat, jotka leimallisesti mekaaniseen eläinkäsitykseen liitetään (eläinten kyvyttömyys aistimuksiin, tunteisiin ja kipuun), eivät ole yksiselitteisesti Descartesin ylläpitämiä. Mekaanista, kipua tuntematonta käsitystä eläimistä on syytä vastustaa, mutta nähdäkseni tätä varten ei ole tarpeellista kaivaa Descartesta haudastaan yhä uudestaan ja uudestaan. Olennaisempaa olisi keskittyä siihen, miten vähän yleinen käsityksemme eläimistä on loppujen lopuksi muuttunut sitten Descartesin aikojen.

Jotta tämä ei menisi pelkäksi Descartesin puolustamiseksi, niin loppuun muutama sananen itsereflektiosta. Oletetaan, että Descartes oli oikeassa (ja että muotoilemani nykyinen yleiskäsitys on myös oikeassa), ja täten eläimet kykenevät tuntemaan, aistimaan ja kokemaan, mutta eivät reflektoimaan omia tuntemuksiaan, aistimuksiaan ja kokemuksiaan. Mitä tästä sitten seuraa? Jos ihminen on ainoa eläinlaji maailmassa, joka kykenee reflektoimaan omia tekemisiään ja olemaan tietoinen tekojensa vaikutuksista, eikö tämä nimenomaan aseta ihmiselle vastuun omista tekemisistään? Jos katsomme muiden eläinten olevan tietoisia, mutta eivät itsetietoisia, ja ihminen ainoana kykenee myös itsetietoisuuteen, tämä tuntuisi johtavan siihen, että ihmisellä on itsetutkiskeluun ja etiikkaan kykenevänä olentona mahdollisuus myös vaikuttaa omiin toimiinsa eri tasolla kuin muilla eläimillä. Koska ihmisellä on tähän mahdollisuus, kenties jopa velvollisuus, tuntuisi luontevalta, että jokaisen meistä olisi syytä ottaa aktiivinen rooli muiden eläinten eettisessä kohtelussa. Eläinten eettistä kohtelua ei siis tarvitse välttämättä perustella oikeuksilla, jotka eläimillä tulisi olla. Siihen riittää myös puhdas velvollisuus, joka ihmisillä on muihin olentoihin.

(Teksti ilmestyi alun perin lyhyempänä versiona Eläinoikeuspuolueen (http://eop.fi) Vieraskynä-blogikirjoituksena 11.11.2015.)

 

Kirjallisuus