Susanna Lankinen

Kulta-aika taskussa on kokoelma Fjodor Dostojevskin (1821–1881) yhteiskunnallisia lehtikirjoituksia. Filosofien suosiman venäläisen kirjailijan ja ajattelijan yhteiskunnalliset kirjoitukset eivät kuitenkaan ole jääneet elämään hänen romaaniensa tavoin. Kirjoitukset sijoittuvat Dostojevskin vankeusrangaistuksen^[1] jälkeiseen aikaan 1860- ja 1870-luvuille, jolloin hän myös kirjoitti osan suurista romaaneistaan^[2]. Kulta-aikaan tekstit on valittu Vremja– ja Dnevnik Pisatelja -lehdistä (Aika ja Kirjailijan päiväkirja). Vremjaa kirjailija julkaisi veljensä Mihail Dostojevskin kanssa, ja siinä julkaistiin alun perin myös Siperian vankileiristä kertova teos Muistelmia kuolleesta talosta (1862).

Kirjan nimen voi ajatella viittaavan kysymykseen Venäjän kulta-ajasta: milloin se oli, vai onko se vasta tulossa ja millä ehdoilla. Dostojevskin aikalaiset väittelivät siitä, alkoiko venäläisen kansan kukoistus Pietari Suurta edeltävästä moskovalaisesta ajasta vai Pietari Suuren jälkeisestä pietarilaisesta ajasta. Kysymyksen keskiössä on slaavien suhde Eurooppaan. Keskustelu tiivistyy kiistaan kahden osapuolen, länsimielisten ja slaavilaismielisten, välillä.

Länsimielisyydellä viitataan Pietari Suuren aloittamaan eurooppalaistamisprojektiin, minkä Dostojevski näkee karkaavan liian kauas venäläisyyden maaperästä ja kansasta. Kansaa ei Dostojevskin mukaan pidä eristää sivistyneistöstä: kumpikin voi oppia toisiltaan. Tässä suhteessa Pietari Suuren eurooppalaistamisprojekti meni pieleen:

Kuten Puškin kauniisti ilmaisi, se [Pietarin uudistus] avasi meille ikkunan Eurooppaan, se osoitti länteen, mistä voitiin jotakin oppia. Mutta siinäpä se onkin, että siitä ei tullut enempää kuin ikkuna, josta valikoitunut yleisö katseli länteen ja näki siellä pääasiassa muuta kuin olisi pitänyt ja oppi sieltä kaikkea muuta kuin olisi pitänyt.(216.)

Dostojevskille venäläinen eliitti elää ”sivistyneessä valheessa”, jossa ei ole aitoa moraalista sivistystä vaan temppuilua ulkomaalaisten taiteilijoiden nimien kanssa ja yritystä erottautua rahvaasta kansasta ilman todellista sivistynyttä sisältöä (220).

Kirjailija tunnistaa kuitenkin myös slaavilaismielisyyden ongelmat. Hänen mukaansa slaavilaismieliset kaipaavat menneisyyttä, jota ei ole koskaan ollut olemassa, ja jämähtävät paikoilleen (186).

Vanha Venäjä ennen Pietarin uudistusten aikaa ansaitsee huomiota, se on meille arvokas – mutta minkä vuoksi? Siksi, että siinä näkyy elämä kokonaisvaltaisena, sitä näyttäisi hallitsevan yksin henki; silloin ihminen, toisin kuin nyt, koki sisäisten ristiriitojen voiman itsessään tai, paremmin sanottuna, ei kokenut niitä lainkaan; vanhalla Venäjällä näyttäisi vallitsevan rauha ja hiljaisuus… Ikävä vain, että Pietari I:tä edeltänyt Venäjä ja Moskovan kausi voivat saada meiltä huomiota ja myötätuntoa vain illuusiona. – – Kuva on kaunis myös siksi, että se on kaukainen ja näkyy keinovalossa.(213.)

Eurooppalaisille Venäjä puolestaan näyttäytyy mystisenä: ”jopa Kuu on nykyisin tarkemmin tutkittu kuin Venäjä” (56). Tämä vaikuttaa pätevän nykypäivänäkin, ainakin näin suomalaisen maallikon näkökulmasta ajateltuna: vaikka Ville Haapasalo ja kumppanit kuinka toisivat naapurin salaisuuksia esille, meidän on hyvin vaikea ymmärtää Venäjän laajuutta ja sen tapahtumia. Ehkä se johtuu siitäkin, ettei Venäjän kansaa, kuten mitään muutakaan ”kansaa”, ole todella olemassa. Toisaalta Putinia ihaillaan laajasti Venäjällä, mikä on meidän näkökulmastamme käsittämätöntä. Putinin, Ukrainan, EU:n ja Brexitin maailmassa Euroopan ja Venäjän välinen railo on eurooppalaisten välisiä kiistoja isompi.

Englantilainen ei kykene vieläkään myöntämään, että ranskalaisten olemassaolossa olisi järkeä; ranskalainen maksaa hänelle täysin samalla mitalla, jopa korkojen kera, välittämättä mistään liitoista, entente cordialeista [yhteistyösopimus maiden välillä] ynnä muista. Silti he ovat molemmat eurooppalaisia, todella keskeisiä eurooppalaisia ja eurooppalaisuuden edustajia. Kuinka he olisivat voineet ratkaista meidän venäläisten arvoituksen, kun me olemme itse itsellemmekin arvoitus, ainakin olemme jatkuvasti kertoneet toisillemme arvoituksia itsestämme. Eivätkö juuri slaavilaismieliset esittäneet arvoituksia länsimielisille ja päinvastoin?(63)

Dostojevski näkee slaavilaismielisten ja länsimielisten kiistan vain hajottavan sivistyneistöä vielä kauemmas kansasta. Vremja-lehden tilauksen ilmoituksessa vuodelle 1861 Dostojevski kirjoittaa, että Venäjän tulevaisuuden ”ei pidä perustua säätyjen väliseen vihanpitoon voittajineen ja voitettuineen, kuten kaikkialla Euroopassa. Me emme ole Eurooppa, meillä ei tule olemaan eikä pidäkään olla voittajia ja voitettuja.” (49.) Säätyjen poistuminen tapahtui Venäjällä sittemmin, mutta ei sellaisessa yhteisymmärryksessä, mitä Dostojevski olisi toivonut. Kirjailijan suhdetta 1900-luvun Venäjään on pohdittu, ja kuten suomentaja Tiina Kartano erinomaisessa esipuheessaan (13–14) kertoo, Dostojevskia on pidetty profeettana, joka tunnisti sosialismin vaarat.

Dostojevski oli hyvillään Aleksanteri II:n johtamasta maaorjien vapauttamisesta. ”Tavalliseen kansaan” oli kuitenkin alettava suhtautua nyt aivan eri tavalla. Kansansivistyksen toteuttamiseen ehdotettiin 1800-luvulla monia tapoja, harkittiin esimerkiksi lukutaidon ottamista naimaluvan ehdoksi Suomen tapaan. Dostojevski ei kannattanut ajatusta, vaikka kansan ja sivistyneistön saattaminen yhteen tarkoitti hänelle lukutaidon ja koulutuksen levittämistä (51). Kansaa ei Dostojevksin mielestä saanut väheksyä, eikä kansan ”lukukirjoista” pitänyt tehdä alentuvia ja pelkästään opettavaisia. Näiden kansalle tarkoitettujen lukuoppaiden antaminen palkintona lukutaidon saavuttamisesta ei ollut kirjailijan mielestä myöskään hyvä idea.

Kirjailijalle eräs tärkeimpiä kansalaisen ominaisuuksia on sivistyneisyys; meille vastaavana on varmaan veronmaksajana tai kuluttajana toimiminen. Kansan koulutuksen lopputuloksena voi Dostojevskin mukaan olla se, että venäläinen tiede saadaan kukoistamaan (222), mikä on koko yhteiskunnan elinvoiman kannalta tärkeää.

Tie kansan ytimeen käy Dostojevskilla kielen kautta. Hän paheksuukin sivistyneistön tapaa hankkia ranskankielinen lastenhoitaja lapsille. Kouluissa tulisi opettaa kieltä erityisesti venäläisen kirjallisuuden klassikoiden ja kirkkoslaavin kautta (254), mutta samalla lapsien tulisi kasvaa ”elävän kielen” ympäröivinä, ja ”elävää kieltä ei meille ilmaannu ennen kuin yhdistymme täysin kansaan” (256).

Dostojevski ajattelee kirjailija Aleksandr Puškinin olevan venäläisyyden ja venäläisen kielen ytimessä; tosin, kuten suomentaja Tiina Kartano huomauttaa (23), Dostojevski ei ota huomioon Puškinin velkaa eurooppalaiselle kirjallisuudelle. Dostojevskin mukaan Jevgeni Oneginin nimihahmossa näkyy maaperästä irrotetun yläluokkaisen, eurooppalaistuneen venäläisen tragedia:

Oneginissa venäläinen ensimmäistä kertaa katkerasti tiedostaa tai ainakin alkaa tuntea, ettei hänellä ole maailmassa mitään tehtävää.(111.)

Eurooppalaistuessaan venäläinen kadottaa oman merkityksensä ja luontaisen olemuksensa.

Yksi kummallisimmista Dostojevskin näkemyksistä on ”maahenkisyys”. Tämän ideologian mukaan kansan perusta on maaperässä. Dostojevskilla maahenkisyyteen liittyy vielä jonkinlainen panslavismi, jossa venäläinen kansa ja ortodoksinen kirkko ovat eräs universaali ja kaikkia kansoja tulevaisuudessa yhdistävä tekijä.

Maassa ja maaperässä on jotakin pyhää. Jos haluatte, että ihmiskunta syntyy uudelleen paremmaksi, melkein kuin villieläimistä olisi tehtävä ihmisiä, jakakaa silloin heille maata – ja saavutatte päämäärän.(262.)

Maatahan Venäjällä on valloitettu ja jaettu yhä uudelleen, joten ainakin se on toteutunut matkalla hämärään päämäärään, ehkä edessä odottavaan kulta-aikaan. Venäjä on edelleen suurvalta, mutta kansat sen alaisuudessa eivät ole alistuneet tämän universaalin kulttuurin siipien alle vapaaehtoisesti, itse oman etunsa lopulta ymmärtäen.

Nöyrää kunnioitusta tuntien aavistelemme, että tulevaisuudessa toimintamme täytyy olla mitä suurimassa määrin yleismaailmallista, että Venäjän idea ehkä muodostaa synteesin kaikista niistä ideoista, joita Euroopan eri kansallisuudet niin urhoollisesti ja peräänantamattomasti kehittelevät, ja että näiden ideoiden vihamieliset ainekset löytävät sovinnon ja tulevan kehityksensä Venäjän kansan ominaislaadusta.(50.)

Uusi ihanteellinen Venäjä on rauhanomainen ja maaperään sidottu. Tsaari ja ortodoksinen kirkko hallitsevat kansaa, joka on sivistynyttä ja moraalista. Ihmisen arvo ei määrity siellä omaisuuden ja säädyn vaan korkean koulutuksen ja moraalin perusteella. (68–69.) Dostojevski ylistää huvittavalla tavalla venäläistä luonteenlaatua:

Venäläinen tulee toimeen kaikkien kanssa ja sopeutuu kaikkeen. — — Samaan aikaan venäläisessä näkyy mitä täydellisin kyky erittäin terveeseen itsekritiikkiin ja erityisen selväjärkinen omakuva muttei toiminnanvapautta haittaavan itsekorostuksen häivääkään.(76.)

Dostojevskille venäläisyyden ytimessä on kyky itsekritiikkiin, mitä on hauska ajatella suhteessa historiaan, nykyaikaan ja Putiniin. Kartano kertoo esipuheessaan Dostojevskin uskoneen, että ”uusi venäläisen kulttuurin kulta-aika on aivan käden ulottuvilla: taskussa tai ainakin heti kulman takana odottamassa” (36). Oliko näin? On yleisesti mielenkiintoinen ajatusleikki pohtia, mitä Dostojevski sanoisi nykymaailman menosta, jos sattuisi tupsahtamaan paikalle.

Dostojevskin yhteiskunnallisia näkemyksiä on välillä hankala ymmärtää. Hän on toisaalta kansan puolustaja, toisaalta ortodoksisen kirkon ja keisarin ylistäjä. Hän on jonkinlainen eurooppalaiseen kulttuuriin nojaava panslavisti. Dostojevskin yhteiskunnallisten kirjoitusten saattaminen suomalaisille harrastelijoille on hyvä teko, vaikka ne eivät tietenkään kestä aikaa samalla tavalla kuin romaanikirjallisuus.

Mitä sitten länsimaiselle urbaanille individualistille Dostojevskin yhteiskunnallinen ajattelu voi antaa? Osa kirjoituksia on vastineita aikalaisille, joista lukijalla tuskin on tietoa, mutta samalla niistä paljastuu kirjailijan yleisempiä ajatuksia. Dostojevski onnistuu paikoin olemaan viihdyttävä yhteiskunnallinen kirjoittaja, jonka teksteissä näkyy romaaneillekin tyypillinen dialogisuus. Yhteiskunnallista ajattelua voi toki liittää paljonkin Dostojevskin romaaneihin, mutta niiden tulkinnassa ja elämyksellisyydessä on mielestäni lopulta kyse jostain aivan muusta. Ehkä niissä on kyse sitten siitä jostain eurooppalaisuuden höystämästä venäläisyydestä, joka pääsee universaalisti käsiksi ihmiseen, sieluun saakka.