Visa Helenius

Sanalla jäte viitataan tavanomaisesti kohteeseen, jota pidetään vähäarvoisena tai huonona ja josta halutaan olla erossa. Esimerkiksi talousjäte on arkista tähdettä, joka halutaan eristää kaatopaikalle. Törmäämme lopulta jätteen moniin muotoihin, kuten biologiseen jätteeseen, energiajätteeseen ja teollisuusjätteeseen.

Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646–1716) ja Arthur Schopenhauerin (1788‒1860) näkemykset tarjoavat mielenkiintoisen näkökulman jätteen olemusta koskevaan pohdintaan. Leibnizin filosofian mukaan kaikki olemassa oleva koostuu aineettomista substansseista, joita Leibniz kutsuu nimellä monadi. Maailma on hänen mukaansa kaikkivoivan, kaikkitietävän ja absoluuttisen hyvän Jumalan luoma paras mahdollinen maailma, jolloin myös kaikki jätteenä pidetty on Jumalan maailmaan tahtomaa. Tämä tuntuu kuitenkin ongelmalliselta ajatukselta, koska jätteen merkitys näyttää kääntyvän tietyllä tavalla päinvastaiseksi: ihmisen hyljeksimä arvoton jäte on samalla parasta mahdollista jätettä. Schopenhauerin filosofia johtaa vastakkaiseen suuntaan. Hänen mukaansa maailma on huonoin mahdollinen maailma, ja tällöin myös kaikki jäte on huonointa mahdollista jätettä. Vaikka tämä vaihtoehto voi tuntua Leibnizin näkemystä mielekkäämmältä, niin lopulta myös se osoittautuu ongelmalliseksi.

Tarkastelen tässä artikkelissa ensimmäiseksi sitä, mitä sanalla jäte tarkoitetaan tavanomaisesti. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan sitä, miten jätteen käsite ja Leibnizin filosofia ovat yhteydessä. Selvitys vaatii Leibnizin filosofian perusteiden läpikäymistä. Seuraavaksi käsittelen Schopenhauerin Leibniz-kritiikkiä, jonka avulla saadaan toisenlainen näkemys jätteen olemuksesta. Lopuksi pohdin molempien näkemysten mielekkyyttä.^[1]

Mitä jäte on?

Jäte on lähtökohtaisesti eräs arvottava yleiskäsite, jolla viitataan kohteisiin, joita pidetään huonoina, haitallisina, käyttökelvottomina tai vähäarvoisina ja joista halutaan olla erossa. Olli Lagerspetz selventää sanan merkitystä seuraavasti:

Sana jäte on nykyään yleisnimitys aineelle, jonka heitän menemään, jätän oman onnensa nojaan. Keskeistä on, että haluan välttyä enää joutumasta sen kanssa tekemisiin.^[2]

Näin ollen jätteen keskeisenä ominaisuutena voidaan pitää epähaluttavuutta. Lisäksi jätteeseen yhdistetään usein halveksuntaan liittyviä piirteitä, kuten arvottomuus ja turhuus.

Jäte esiintyy lopulta monenlaisissa yhteyksissä. Konkreettisia esimerkkejä voisivat olla: kaatopaikkajäte, joka on sellaista aineellista jäännöstä, joka koetaan hyödyttömänä ja jonka päämääränä on kaatopaikka; teollisuusjäte, joka on teollisen toiminnan oheistuotteena syntyvää käyttökelvotonta materiaa; ydinjäte, joka on radioaktiivisten aineiden hyödyntämisen vaarallinen lopputulos; ja teurasjäte, joka on lihantuotannossa syntynyt syötäväksi kelpaamaton osa. Sanaa jäte käytetään myös kuvaannollisesti. Esimerkiksi sanalla ihmisjäte voidaan viitata johonkin huonomaineiseen ihmisryhmään. Näin ollen jätteen sanalla on erilaisia merkityksiä ja käyttöyhteyksiä, jolloin se on kontekstisidonnainen.^[3] Toisaalta sanan käyttöä rajaa olennaisesti konventionaalisuus, koska kohteen täytyy olla jollain lailla epähaluttava, tarpeeton tai ylijäävä.

Lagerspetz esittää erään olennaisen huomion jätteen nykyaikaiseen merkitykseen liittyen:

Strasserin historiallinen katsaus^[4] osoittaa, että ennen teollistumisen ja rahatalouden läpimurtoa ei länsimaisissa yhteiskunnissa oikeastaan tuotettu jätettä sanan nykymerkityksessä. […] Oli säilytystilaa mutta ei rahaa; niinpä kaikki käytetty säästettiin tarkoin. […] Kotitalouksissa ei niin muodoin syntynyt ”jätettä” vaan eri materiaaleja, joita säästettiin toissijaiseen käyttöön.^[5]

Nykyaikaiseen kulutuskulttuuriin olennaisesti kuuluva jäte tiettynä ylijäävänä, tarpeettomana ja poistettavana asiana on siis suhteellisen tuore ilmiö, joka on syntynyt teollistumisen ja modernin rahatalouden rinnalla. Lisäksi on huomattava, että jätettä pidettiin pitkään vain kaupungissa esiintyvänä asiana. Maaseudulla ei nimittäin ilmennyt usein jätettä, jossa kuluneita ja rikkinäisiä asioita pyrittiin hyödyntämään ja kierrättämään mahdollisimman paljon.^[6]

Jätteen ajatuksella on kuitenkin pitkä historiansa. Esimerkiksi latinan kielessä sana purgamentum viittaa lokaan, likaan, törkyyn tai roskaan ja kuvaannollisesti ihmishylkiöihin, roistoihin tai roskaväkeen.^[7] Myös antiikin roomalaisilla on siis ollut epähaluttavia halveksunnan kohteita. Myöhemmin esimerkiksi ruotsin kielen sana avfall, joka tarkoittaa nykykielenkäytössä jätettä, on yhdistetty jo 1600-luvulla merkitykseen ”jostakin kokonaisuudesta erossa olevaa ainetta”. Tällöin muun muassa puusta irronneiden lehtien, lannan, irtohiuksien ja raakojen hedelmien on katsottu olleen jätettä.^[8]

Miksi ihmisellä on tarve rajata tiettyjä asioita jätteeksi? Eräs olennainen syy liittyy ihmisen biologiseen puoleen. Ihminen on muiden biologisten olioiden tavoin olento, joka on vahvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tämä vuorovaikutus sisältää kuitenkin alituisen vaaran: biologiset oliot ovat helposti vaurioituvia, ja haitallinen vuorovaikutus voi johtaa jopa yksilön kuolemaan. John Mann toteaa seuraavaa:

Biologinen järjestelmä, jonka rakenneosia ihmisen solut ovat, on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa […] Mikä tahansa […] ulkopuolisista vaikutuksista voi muuttaa tarkasti säädeltyjä biokemiallisia prosesseja, joiden ansiosta ihminen pysyy hengissä ja normaalisti toiminnassa.^[9]

Esimerkiksi erilaiset ruokaa pilaavat mikro-organismit ovat olleet tuhoisia ihmiskunnan historiassa.^[10] Näin ollen on selvää, että eräs osa ihmisen ajattelusta ja viestinnästä koskee sitä, mikä on olemassaolon jatkumisen kannalta vaarallista ja täten vältettävää.

Jätteen ajatuksen olemassaolo liittyy myös ihmisen ja maailman väliseen suhteeseen. Ihminen pyrkii usein järjestykseen. Esimerkiksi kosmoksen eli järjestykseen perustuvan maailmankaikkeuden ajatus ilmentää tätä pyrkimystä.^[11] Järjestykseen perustuvan maailman ulkopuolelle on usein rajattu se, mitä on pidetty kaoottisena tai vieraana.^[12] Tämä on ilmennyt muun muassa uskonnollisissa käsityksissä siten, että kummitusten, demonien ja kuolleiden ei ole katsottu kuuluvan järjestykseen eli läsnäolevaan todellisuuteen vaan johonkin toiseen tilaan tai ulottuvuuteen.^[13] Jätteen ajatus liittyy ihmisen järjestyksen tarpeeseen samalla tavalla: jätteeksi kutsuttujen kohteiden ei katsota kuuluvan enää järjestykseen, jonka seurauksena niistä pyritään eroon. Näin esimerkiksi kaatopaikka, joka kokoaa jätteen, on usein mielletty epäjärjestystä edustavaksi, vastenmieliseksi ja vältettäväksi kohteeksi.

Oliot Leibnizin filosofiassa

Leibnizin filosofian ja jätteen yhteyden tutkiminen edellyttää hänen filosofiansa perusteiden läpikäyntiä. Aluksi on syytä huomata muutama lähtökohtainen seikka. Ensimmäiseksi Leibnizin filosofia pyrkii olemaan linjassa kristinuskon oppien kanssa, jonka seurauksena se muun muassa postuloi Jumalan. Toiseksi Leibnizin filosofian voidaan luonnehtia olevan epistemologista rationalismia ja ontologista idealismia, koska se esittää, että ihmisen järki on tiedon tärkein lähde^[14] ja että kaikki olemassa olevat oliot ovat pohjimmiltaan henkisiä.^[15] Kolmanneksi Leibnizin filosofian ontologia on muodoltaan pluralismia, koska sen mukaan todellisuus koostuu äärettömästä määrästä substansseja.

Vuonna 1714 Leibniz kirjoitti nimettömän ja lyhyen kirjoituksen, joka tunnetaan nimellä Monadologia ja jota pidetään nykyään hänen tunnetuimpana työnään.^[16] Aiemmin samana vuonna valmistui niin ikään merkittävä Luonnon ja armon järkiperäiset periaatteet -kirjoitus. Nämä sisältävät Leibnizin myöhäiskauden substanssikäsityksen ja havaintoteorian, joiden avulla voidaan esittää tiivistys siitä, miten Leibnizin myöhäisfilosofia ymmärtää yksinkertaiset ja yhdistyneet oliot sekä olioiden vuorovaikutuksen.

Leibnizin mukaan monadi (ransk. monade)^[17] on yksinkertainen substanssi, joka voi muodostaa yhdistelmiä toisten monadien kanssa. Monadilla ei ole osia, ulottuvuutta eikä muotoa. Monadi ei ole jaettavissa, se ei voi syntyä itsestään, hajota itsestään tai kadota, vaikka sen muodostamat yhdistelmät voivat alkaa ja loppua. Monadit eivät vaikuta toisiinsa, mikä tarkoittaa sitä, että jokainen monadi toimii itselähtöisesti.^[18] Monadilla on myös yksilöiviä ominaisuuksia, jotka erottavat sen muista monadeista. Tämän seurauksena jokainen monadi on ainutlaatuinen.^[19] Lisäksi monadin sisäiset tilat muuttuvat Jumalan tahtoon ja ymmärrykseen perustuvan ennalta säädetyn harmonian mukaisesti.^[20]

Luonto ^[21] on Leibnizin mukaan täynnä monadeja. Jotkut monadit ovat kuitenkin niin sanottuja korkeampia monadeja^[22], jotka muodostavat keskuksen (ransk. centre) monadien yhdistelmille. Leibniz kutsuu tällaisia kokonaisuuksia yhdistetyiksi (ransk. composées). Lisäksi massa (ransk. masse) ympäröi jokaista monadia.^[23] Se muodostuu Leibnizin mukaan ”äärettömästä määrästä muita monadeja”.^[24] Näin ollen luonto koostuu Leibnizin filosofiassa vain ja ainoastaan monadeista, jotka aikaansaavat massan ja yhdistelmät.

Leibnizin myöhäiskauden havaintoteoria perustuu näkemykselle monadien keskinäisestä havainnoinnista. Teoriaa määrittää kaksi keskeistä käsitettä. Havainto (ransk. perception) on monadin ohimenevä tila, jossa koko maailma välittyy sille representaationa. Leibnizin mukaan havainto ”sisältää ja kuvastaa moninaisuuden ykseydessä”^[25] ja se voi olla tarkempi tai epätarkempi. Lisäksi havainto ei ole mekaaninen ja moniosainen prosessi vaan yksinkertaisen substanssin välitön toiminto ja kyky. Halu (ransk. appetition) on puolestaan monadin pyrkimys yhdestä havainnosta toiseen, jonka seurauksena monadien havaintotilat muuttuvat.^[26]

Leibnizin havaintoteoriaan liittyy kolme asiaa, jotka on tässä huomioitava. Ensimmäiseksi havainnosta erotettava apperseptio (ransk. apperception) on reflektiivistä tietoa havainnosta, jota ei ole kaikilla korkeammilla monadeilla.^[27] Toisin sanoen vain jotkut korkeammat monadit kykenevät reflektoimaan havaintojaan ollen niistä tietoisia. Toiseksi ihmiset eroavat eläimistä siten, että ihmisen korkeammalla monadilla, jota Leibniz kutsuu hengeksi tai järjelliseksi sieluksi,^[28] on ominaisuutena järki. Sen tärkeänä kykynä on ymmärtää niin sanottuja välttämättömiä tai ikuisia totuuksia, jotka eivät liity aistimiseen ja kokemukseen.^[29] Kolmanneksi ei-elävien kohteiden, kuten kivien ja jätekasojen, sisältämät monadit havainnoivat maailmaa esitetyllä tavalla, mutta nämä kohteet kokonaisuudessaan eivät aisti, reflektoi, muista tai tee päätelmiä, koska ne eivät sisällä yhdistävää korkeampaa monadia, jolla on tällaisia kykyjä.

Miten elävät ja ei-elävät kohteet eroavat Leibnizin filosofiassa?^[30] Tähän hankalana pidettyyn kysymykseen saadaan selvyyttä Leibnizin ja Antoine Arnauld’n^[31] kirjeenvaihdosta. Ensimmäiseksi Leibniz esittää seuraavan tärkeän huomion ei-elävien kappaleiden reaalisuudesta:

Myönnän, että pelkällä kappaleella, ilman sielua, on vain aggregaation ykseys, mutta todellisuus, joka sille jää, on peräisin sen muodostavista osista, joilla säilyy substantiaalinen ykseys.^[32]

Tämä tarkoittaa seuraavaa: ei-elävät oliot, kuten kivet, ovat elävien olioiden tapaan todellisia, mutta ensin mainitut, joita voidaan kutsua aggregaateiksi, eivät muodosta todellista ykseyttä,^[33] kuten jälkimmäiseksi mainitut, koska näiden osat ovat yhteydessä satunnaisesti ja ilman korkeampaan monadiin liittyvää ykseyttä. Aggregaatit ovat täten vain tietynlaisia ilmentymiä.

Toiseksi Leibniz pitää todellisuutta asteittaisena:

Myönnän, että aksidentaalisella ykseydellä on asteita: järjestäytyneen yhteiskunnan ykseys on suurempi kuin kaoottisen väkijoukon, ja orgaanisen kappaleen tai koneenkin ykseys on suurempi kuin yhteiskunnan. Edelliset on toisin sanoen perustellumpaa käsittää yksittäisiksi olioiksi kuin jälkimmäiset.^[34]

Todellisuuden asteittaisuus syntyy, koska monadit ovat sekä ominaisuuksiltaan erilaisia että erilaisissa keskinäisissä suhteissa, joista seuraa yhdisteiden erilaiset ontologiset asemat. Esimerkiksi madon, joka on yksittäinen olio, sisältävien monadien keskinäiset suhteet ovat erilaiset kuin väkijoukon, joka on aksidentaalinen ykseys. Elävän madon sisältämien monadien suhteet ovat nimittäin kiinteämmät ja riippuvaisia sitä ohjaavasta korkeammasta monadista. Elävät oliot ovat täten reaalisempia kuin ei-elävät, koska ne muodostavat aidon kokonaisuuden ja ykseyden. Aksidentaaliset ykseydet ovat puolestaan vain tietynlaisia ihmismielen aikaansaamia harhoja, jotka ovat kuitenkin siinä mielessä todellisia, että myös ne perustuvat monadeihin.

Kolmanneksi Leibniz esittää huomion kiinteiden kappaleiden^[35] luonteesta:

Kiinteiden kappaleiden osat ovat kenties liittyneet toisiinsa vain ympäröivien kappaleiden ja niiden itsensä aiheuttaman paineen vuoksi, eikä niillä substantiaalisesti ole sen enempää ykseyttä kuin hiekkakasalla ‒ hiekassa ei ole liimaa.^[36]

Näin ollen myös ei-elävillä kiinteillä kohteilla on tiettyjä fysikaalisia ominaisuuksia, vaikka niillä ei olekaan substantiaalista ykseyttä eikä tämän ykseyden mukanaan tuomaa korkeampaa reaalisuuden astetta.

Neljänneksi seuraava kohta paljastaa Leibnizin erään sitoumuksen, jota voidaan kutsua panorganismiksi ja johon liittyy ajatus panpsykismistä^[37]:

[E]hkäpä tämä marmoripala on vain äärettömän monen elävän kappaleen kasa tai niin kuin järvi täynnä kaloja, vaikka näitä eläviä olentoja tavallisesti havaitseekin vain puoliksi mädänneissä kaloissa.^[38]

Todellisuus on Leibnizin filosofiassa täten kauttaaltaan elävää, koska kaikki oliot sisältävät aina uusia todellisuuden tasoja ja olioita, joiden perimmäisinä tekijöinä toimivat yksinkertaiset ja maailmaa havaitsevat monadit.

Luvun perusteella voidaan todeta seuraavaa. Leibnizin filosofian substanssi on monadi ominaisuuksineen. Monadit muodostavat erilaisia yhdistelmiä. Toiset yhdistelmistä^[39] ovat aggregaatteja ja aksidentaalisia ykseyksiä, jotka ovat näennäisiä kokonaisuuksia, jotka ihmismieli saattaa mieltää valheellisesti itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, ja toiset yhdistelmistä taas aitoja ykseyksiä eli yhdistettyjä, joita ohjaa korkeampi monadi ja joiden reaalisuuden aste on korkeampi.

Leibnizin filosofia, Schopenhauerin kritiikki ja kaksi mahdollisuutta jätteen olemukselle

Leibniz ei tietääkseni käytä filosofisissa kirjoituksissaan jätteeseen viittaavia sanoja tai esimerkkejä. Tästä huolimatta voidaan tarkastella sitä, miten Leibnizin filosofia ja jäte suhtautuvat toisiinsa.

Lähtökohtaisesti jätteen täytyy langeta mielestäni aggregaattien alaan, sillä Leibnizin filosofia ei salli ajatusta elävästä jätteestä. Elävät olennot ovat nimittäin reaalisempia ja täydellisempiä kuin ei-elävät. Tietysti joku voi esimerkiksi nuhdella jotakuta henkilöä ihmisjätteeksi, mutta Leibnizin filosofian perusteella tämä ilmaisee pikemminkin vain erään kielenkäyttötavan kuin olion ominaisuuden.

Jos jäte ei siis voi olla elävä olento Leibnizin filosofiassa, mitä se voisi olla? Eräs vastaus saadaan Monadologian seuraavasta kohdasta, jossa Leibniz luonnehtii elottoman aineen olemusta:

[P]ienimmässäkin osasessa ainetta on kokonainen luotujen elävien olioiden, eläinten, entelekioiden ja sielujen maailma. […] Ja vaikka puutarhan kasvien väliin jäävä maa ja ilma tai lammikon kalojen väliin jäävä vesi ei ole kasvi eikä kala, sisältävät ne kuitenkin taas sellaisia, joskin niin hienossa muodossa, ettemme kykene niitä havaitsemaan.^[40]

Näin ollen kaikki jätteenä pidetyt kohteet, jotka ovat nyt siis aggregaatteja ja ilmentymiä, pitävät sisällään äärettömän määrän elämää, jolloin näillä kohteilla on tietty itseisarvo. Toisin sanoen epähaluttavana ja vähäarvoisena pidetty jäte, kuten pahoin löyhkäävä roskapussi, on nyt tietyn itseisarvon omaavaa, koska se sisältää äärettömän määrän Jumalan luomia ainutlaatuisia olioita. Tästä seuraa puolestaan se, että jätettä on hankalaa pitää enää arvottomana ja merkityksettömänä kohteena.

Viimein eräs Monadologian kohta kyseenalaistaa jätteen tavanomaisen merkityksen mielekkyyden Leibnizin filosofiassa:

[M]aailmankaikkeudessa ei ole mitään tarpeetonta, hedelmätöntä tai kuollutta, ei kaaosta eikä sekaannusta, paitsi näennäisesti.^[41]

Mitä seuraa tämän lainauksen valossa jätteelle, mikäli jätteen välttämättömänä ominaisuutena pidetään epähaluttavuutta? Aktuaalisessa maailmassa, joka on Jumalan ominaisuuksien takia paras mahdollinen,^[42] ei voi olla mitään, mitä Jumala ei olisi siihen halunnut. Toisin sanoen: mikäli jäte on jotain epähaluttavaa, Jumalalle ei voi olla olemassa jätettä. Näin ollen muun muassa pahoin lemuavat roskapussit kuuluvat maailmaamme mitä olennaisimmassa mielessä.

Nyt voidaan muodostaa seuraava yhteenveto. Kaikki jäte on Leibnizin filosofiassa Jumalan maailmaan tahtomaa. Jäte on väistämättä tietyn itseisarvon omaava monadien aggregaatti ja ilmentymä, joka sisältää äärettömän määrän ainutlaatuisia olioita ja näiden yhdistelmiä. Ongelmaksi muodostuu se, että tällainen jäte ei voi vastata enää kunnolla tavanomaista käsitystämme jätteestä. Samalla herää epäilys, onko jätteestä puhuminen lainkaan järkevää Leibnizin filosofian kohdalla.

Leibnizin filosofiasta on luontevaa siirtyä tarkastelemaan Schopenhauerin kritiikkiä,^[43] joka kumpuaa Leibnizin yltiöoptimistisen filosofian epäintuitiivisuudesta. Tämä voidaan esittää esimerkiksi seuraavan kysymyksen muodossa: Miksi maailmaamme tulisi pitää Leibnizin ajattelun mukaisesti parhaana mahdollisena, vaikka se sisältää ilmeisiä puutteita, kuten pahuutta ja luonnonkatastrofeja?^[44]

Schopenhauerin eräs ytimekäs vasta-argumentti on seuraavanlainen:

Vieläpä voidaan Leibnizin kouraantuntuvan sofistisia todisteluja vastaan, että tämä maailma on paras mahdollinen, esittää vakavasti ja rehellisesti todistus, että se on huonoin mahdollinen. Sillä mahdollinen ei merkitse sitä, minkä joku ehkä voi ennakolta kuvitella, vaan mikä todella voi olla olemassa ja kestää. Tämä maailma on kerta kaikkiaan rakennettu sellaiseksi, mikä sen tulisi olla voidakseen pysyä pystyssä hädin tuskin; mutta jos se olisi vähänkin huonompi, se ei enää kestäisi. Koska huonompi ei siis kestäisi, se ei olisi lainkaan mahdollinen, joten tämä maailma on niin ollen huonoin mahdollinen.^[45]

Tämä argumentti avaa toisenlaisen mahdollisuuden jätteen olemukselle. Koska aktuaalinen maailma on Schopenhauerin mukaan huonoin mahdollinen maailma, niin tällöin myös kaiken jätteen on oltava huonointa mahdollista jätettä. Tämä ajatus tuntuu käyvän lähtökohtaisesti paremmin yhteen jätteen tavanomaisen merkityksen kanssa, koska on johdonmukaisempaa se, että huonoin mahdollinen maailma sisältää aidosti epähaluttavia ja turhia kohteita toisin kuin paras mahdollinen maailma.

Schopenhauerin näkemykseen liittyy eräs vahva mutta ongelmallinen seuraus: jos jäte määritellään yleisesti joksikin epähaluttavaksi ja arvottomaksi, niin tällöin huonoimman mahdollisen maailman kaikki oliot ovat tietyssä mielessä jätettä, koska huonoimpia mahdollisia asioita kaikista mahdollisuuksista ei voida pitää kovinkaan haluttavina ja arvokkaina. Vaikka tämä lopputulos on johdonmukainen, niin se tuntuu väistämättä ongelmalliselta. Monet maailmamme asioista, kuten vaikuttavat taideteokset tai ystävät, eivät nimittäin vaikuta arvottomilta, epähaluttavilta tai jätteen kaltaisilta kohteilta.

Lopuksi voidaan vielä tarkastella Leibnizin ja Schopenhauerin näkemyksiä tiivistetymmin. Leibnizin filosofiassa Jumalalle ei voi olla olemassa jätettä, mikäli jätteen välttämättömänä ominaisuutena on epähaluttavuus, koska tämä johtaa loogiseen ristiriitaan. Jumala ei voi nimittäin haluta jotakin, mitä hän pitää epähaluttavana. Leibnizin filosofiassa ihmisen näkökulmasta katsottuna asioita voi tietysti kutsua jätteeksi, mutta nämä ovat Jumalan maailmaan haluamia ja ne sisältävät äärettömän määrän ainutlaatuista elämää, jonka seurauksena niitä on hankala pitää jätteenä sen tavanomaisessa merkityksessä eli arvottomana ja epähaluttavana kohteena. Schopenhauerin Leibniz-kritiikki johtaa päinvastaiseen näkemykseen: jäte on nyt huonointa mahdollista jätettä, koska maailmamme on huonoin mahdollinen maailma. Schopenhauerin näkemys on mielestäni lähtökohtaisesti osuvampi, koska ajatus jätteen olemassaolosta huonoimmassa mahdollisessa maailmassa tuntuu mielekkäämmältä. Toisaalta Schopenhauerin näkemyksessä kaikki oliot osoittautuvat itsessään jätteeksi, mikä vaikuttaa epäuskottavalta ajatukselta. Molemmat näkemykset ovat näin ollen ongelmallisia. Leibnizin filosofiassa jätteen kohteet ovat parhaita mahdollisia kaikista loogisista mahdollisuuksista ja täynnä ainutlaatuista elämää, minkä seurauksena epähaluttavuuden ja arvottomuuden ehdot eivät täyty. Näin jätteen käsite sen tavanomaisessa merkityksessä ei sovellu kovin hyvin Leibnizin filosofiaan. Schopenhauerin näkemyksen perusteella kaikki jäte on huonointa mahdollista jätettä, mikä vaikuttaa ristiriidattomammalta ajatukselta. Näkemys johtaa kuitenkin jätteen määritelmän kanssa siihen ongelmalliseen lopputulokseen, että kaikki olemassa olevat asiat ovat jätettä, mikä ei tunnu kovin uskottavalta ajatukselta.

Yhteenveto

Jäte on arvottava, kontekstisidonnainen ja monimerkityksinen yleiskäsite. Jätteen esiintyminen liittyy ihmisen olemassaolon säilyttämisen ja maailman jäsentämisen tarpeisiin, koska haitallisten kohteiden välttely ja maailman jäsentäminen järjestykseen ovat olleet luontaisia taipumuksia ihmiselle. Jätteenä pidetään tavanomaisesti kohteita, joita pidetään epähaluttavina ja vähäarvoisina ja joista halutaan olla erossa. Leibnizin ja Schopenhauerin filosofiat tarjoavat eräänlaiset äärinäkemykset jätteen olemuksesta: Leibnizin filosofiassa jäte on monadeihin perustuvaa parasta mahdollista jätettä ja Schopenhauerin kritiikin perusteella taas ontologisesti määrittelemättömämpää huonointa mahdollista jätettä. Pyrin osoittamaan tässä artikkelissa sen, että jätteen käsite sen tavanomaisessa merkityksessä on ongelmallinen Leibnizin filosofian kohdalla kahdesta syystä. Ensimmäiseksi Jumalalle ei voi olla olemassa jätettä, sillä maailmassa ei voi olla mitään sellaista, mitä Jumala ei olisi siihen halunnut eli jotakin sellaista, mikä olisi Jumalalle aidosti epähaluttavaa. Toiseksi ihmisen jätteenä pitämät kohteet, kuten roskapussit, ovat väistämättä parasta mahdollista jätettä, joka sisältää äärettömän määrän ainutlaatuista elämää. Tällaista jätettä on kuitenkin hankala pitää esimerkiksi arvottomana. Näin ollen jätteen käsite sen tavanomaisessa merkityksessä ei sovellu mielestäni hyvin Leibnizin filosofiaan. Lisäksi pyrin osoittamaan sen, että jätteen käsite sen tavanomaisessa merkityksessä on osuvampi Schopenhauerin kohdalla: esimerkiksi jätettä pursuava roskapussi on helpompi mieltää huonoimman mahdollisen maailman olioksi kuin parhaimman mahdollisen maailman olioksi. Toisaalta Schopenhauerin näkemyksessä kaikki oliot ovat lopulta jätettä, koska huonoimman mahdollisen maailman kaikki oliot ovat sangen epähaluttavia ja arvottomia, mikä on niin ikään ongelmallinen ajatus.^[46]

 

Lähteet

Eliade, Mircea (1957). Pyhä ja profaani. Käänt. Teuvo Laitila. Helsinki: Loki-kirjat. [Das Heilige und das Profane, 2003.]

Lagerspetz, Olli (2008). Lika: kirja maailmasta, kodistamme. Käännös: Markus Lång. Multikustannus. [Smuts ‒ en bok om världen, vårt hem.]

Leibniz, Gottfried Wilhelm (1880). Die philosophischen schriften. Hildesheim: Georg Olms,1961.

Leibniz, Gottfried Wilhelm (2011). Filosofisia tutkielmia. Käänt. Tuomo Aho et al.^[47]. Helsinki: Gaudeamus.

Mann, John (1992). Murha, taikuus ja lääkintä. Käänt. Tiina Onttonen. Art House. [Murder, Magic and Medicine, 2002.]

Manns, James (1987). The Nature of a Nature in Leibniz. Teoksessa Woolhouse, Roger. (Toim.) (1994) G. W. Leibniz – Critical Assessments (Vol. II). London and New York: Routledge, 164‒175.

Myrdal, Peter & Repo, Arto (2016). Leibniz on Primitive Concepts and Conceiving Reality. Teoksessa Laiho, Hemmo & Repo, Arto. (Toim.) (2016) De natura rerum. University of Turku, 148‒166.

Nunziante, Antonio M. (2008). Back to the Roots. ‘Functions’ and ‘Teleology’ in the Philosophy of Leibniz. Teoksessa Illetterati, Luca & Michelini, Francesca. (Toim.) (2008). Purposiveness: Teleology Between Nature and Mind. Frankfurt/Paris/Lancaster/New Brunswick: Ontos verlag, 9‒31.

Schopenhauer, Arthur (1944). Pessimistin elämänviisaus. Käännös: Salomaa, Sirkka. Porvoo/Helsinki: WSOY.

Skrbina, David (2005). Panpsychism in the West. Cambridge/London: The MIT Press, 2007.

Streng, Adolf V. (1933). Latinalais-suomalainen sanakirja. Helsinki: SKS, 2006.