Teemu Loikkanen

Kirjoittaja opiskelee sosiologiaa Lapin Yliopistossa ja on harrastanut dyykkaamista epäsäännöllisesti yli kymmenen vuoden ajan.

Roskapönttöön sukeltaminen tuntunee useimmista epämiellyttävältä ajatukselta. Miksi kukaan ihminen, jolla on varaa käydä ostamassa vähintäänkin peruselintarvikkeensa kaupasta, tonkisi ruokansa jätteiden joukosta? Tässä tekstissä pyrin selvittämään motivaation lähteitä toiminnalle, joka on arkisessa kielenkäytössä saanut nimen dyykkaus. Termi tulee englannin kielen ilmaisusta dumpster diving eli “roskakoriin sukeltaminen”. Sukeltamista tarkoittava verbi taas on ruotsiksi dyka, josta juontuu suomen kielen ilmaisu “dyykata”. Dyykkaaja on siis henkilö, joka ”sukeltaa” roskikseen ja tonkii muiden pois heittämiä tavaroita tai elintarvikkeita tavoitteenaan löytää käyttökelpoista materiaalia. Dyykkaamisen edeltäjänä pidetään sadonkorjuun jälkeistä ylijäämien poimimista pelloilta (gleaning): köyhillä on ollut laillinen oikeus monissa kristillisissä kuningaskunnissa saada osansa kuormasta pudonneesta tai tarkoituksella korjaamatta jääneestä sadosta.^[1] Nykymuotoisen dyykkaamisen voidaan ajatella syntyneen vallitsevista olosuhteista: harva asuu enää peltojen äärellä, moderneissa yhteiskunnissa ruoka hankitaan kaupoista. Jotkut dyykkaavat jopa asuintalojen roskakatoksista tai ravintoloista, mutta yleisimmin sitä harjoitetaan kauppojen takapihoilla. Toisin kuin suuri osa kuluttajien jätteistä, kauppojen tuottama ylijäämä onkin lähes poikkeuksetta täysin syömäkelpoista.  

Tavaroiden dyykkaaminen herättää ihmisissä harvoin yhtä suuria intohimoja kuin ruoan. Tässä tekstissä keskitynkin pääasiassa avaamaan ilmiötä elintarvikkeiden kautta. Miksi ruokaa heitetään kaupoissa roskikseen ja mitä asialle pyritään tekemään? Ensin tarkastelen hävikkiruoan herättämiä keskusteluja ja pohdin aihetta eräänlaisena sosiaalisen järjestyksen rikkomisena. Tähän teemaan johdattelee  jätetutkimuksen klassikko Mary Douglas (2003) ja hänen tunnettu ajatuksensa liasta järjestystä ilmaisevana kategoriana. Sen jälkeen kysyn, mikä motivoi dyykkaamiseen ja miten se eroaa kokemuksellisesti ruoan hankkimisesta kaupoista?

Hävikkiruoka

Suomessakin heitetään hukkaan suuria määriä kallista mutta vielä täysin syömäkelpoista ruokaa. Koko ruokaketjussa eli tuotannosta lautaselle syntyy arviolta 330–460 miljoonaa kiloa hävikkiä vuosittain, joista ruokakauppojen osuudeksi on arvioitu 65–75 miljoonaa kiloa.^[2] YK:n ruoka- ja maatalousjärjestö FAO on arvioinut, että kolmasosa maailmanlaajuisesti tuotetusta ruoasta päätyy jätteeksi, vaikka suurin osa siitä olisi täysin syömäkelpoista.^[3]

Tämä ruokahävikiksi kutsuttu ilmiö on maailmanlaajuisesti suuri ongelma, joka kytkeytyy myös ilmastonmuutokseen. Kaatopaikalle vietävät biojätteet tuottavat metaania, joka on voimakas kasvihuonekaasu. Suomessa orgaanisten jätteiden vieminen kaatopaikoille kiellettiin vuonna 2016, ja tuoreen selvityksen mukaan^[4] tavoitteessa on onnistuttu melko hyvin. Ne biojätteet, joita ei lajitella erikseen, poltetaan energiaksi. Tämä ei biojätteiden kohdalla ole kovin tehokas keino, sillä ne sisältävät paljon vettä. Lisäksi yhdyskuntajätteiden kierrätysprosentti tulisi Suomessakin nostaa tämän hetken noin 40 prosentista 65 prosenttiin Euroopan Unionin kiertotaloustavoitteissa pysymiseksi. Kierrätetyistä biojätteistä tuotetaan mädättämällä ja kompostoimalla esimerkiksi multaa ja biokaasua.  

Ruokahävikki nähdään yleisesti ongelmallisena ja sen vähentämiseksi tehdään monenlaista työtä. Suomessa järjestetään vuosittain esimerkiksi “hävikkiviikko”, jolla pyritään vaikuttamaan hävikin vähentämiseen. Hävikkiviikon taustalla on Kuluttaja-lehti, ja sen nettisivuilla on laaja tietopaketti ruokahävikistä. Tarkoituksena on vähentää hävikin määrää valistamalla kuluttajia ja ruoan parissa työskenteleviä. Hävikin vähentämisen tarvetta perustellaan usein esimerkiksi säästösyillä niin henkilökohtaisesta kuin yhteiskunnallisestakin näkökulmasta.

Hävikkiä pyritään vähentämään myös erilaisten alennusten, sovellusten ja ruoanjakojärjestelmien kautta. Monet kaupat ovat ottaneet käyttöön ilta-alennukset, jolloin 30 prosentin alennukset nousevat jopa 60 prosenttiin aukioloajan viimeisen tunnin ajaksi. Alennuksien lisääminen on kaupan puolella todettu tehokkaaksi keinoksi hävikin vähentämiseen. Myös ylijäämäruoan jakelua on pyritty lisäämään. Vantaan Yhteinen Pöytä -projekti on perustettu, jotta ruoan lahjoittaminen olisi kaupoille helpompaa ja turvallisempaa. Verkostossa on mukana kymmeniä toimijoita, ruokaa jakavia avustusjärjestöjä, seurakuntia, yhdistyksiä ja Vantaan kaupungin yksiköitä. Yhteinen Pöytä -projektilla on omat kylmätilat. Ruoan jakelun lisäksi kaupunkilaisille tarjotaan valmistettuja ilmaisia aterioita. Tätä mallia ollaan Sitran vetämässä projektissa laajentamassa muihinkin kaupunkeihin. Kaupan ulkopuolelta voisi mainita suositut ResQ ja Lunchie- sovellukset, joiden kautta ravintolat voivat myydä hävikkiuhan alla olevaa ylijäämäruokaa huomattavalla alennuksella.

Ruokakauppojen tuottamaa hävikkiä voi pyrkiä vähentämään myös dyykkaamalla. Dyykkaaminen puuttuu kuitenkin virallisten tahojen hävikinvähentämiskeinoista, eikä dyykatun ruoan osuus hävikistä käy ilmi kaupan myyntitilastoista. Kuten Lehtonen ja Pyyhtinen^[5] esittävät, dyykkauksen eetos perustuu nykyiselle elämänmuodollemme, joka näyttäytyy valtavana yltäkylläisyytenä ja kulutusjuhlana. Kauppojen on ylläpidettävä jatkuvasti suurempaa valikoimaa, jotta asiakkaat eivät vaihtaisi kilpailijalle. Haastatellessani YLIKE-hankkeeseen^[6] kauppojen henkilökuntaa monet kertoivat hävikin vähentämisen olevan heille erittäin tärkeää mutta käytännössä hankalaa: kauppa tahtoo varmistaa valikoimansa tuoreuden, ja siksi myymättä jääneet tuotteet menevät usein hävikkiin. Kaupan näkökulmasta hävikkiin menevä ruoka on välttämätön kustannuserä. Se halutaan pitää mahdollisimman matalana lähinnä taloudellisesta mutta myös pr-näkökulmasta. Suomalaisessa kulttuurissa on vahvana ruoan säästämisen ajatus, sillä emme ole tottuneet yltäkylläisyyteen ja nälkävuodet ovat yhä osa kollektiivista muistia. Yleisesti voisi sanoa, että suomalaisuuteen kuuluu säästäväisyyden ihannoiminen. Julkinen paine ja kampanjat haastavat kaupan alaa tekemään enemmän asian puolesta. Alalla ei kuitenkaan nähdä dyykkausta sopivana ratkaisuna ongelmaan. Dyykkaaminen koetaan epäsovinnaisena toimintana, johon liittyy kaupan näkökulmasta monenlaisia riskejä: Mitä jos dyykkaajat sotkevat paikkoja? Entä jos joku sairastuu roskiksesta haetusta ruoasta? Voiko kauppa joutua silloin vastuuseen? Siirtyvätkö asiakkaat takaovelle, jos sallimme dyykkaamisen?

Helsingin valtuustossa käsiteltiin vuonna 2015 vihreiden Leo Straniuksen alulle panema aloite dyykkauksen helpottamisesta Helsingissä. Aloitteen tavoitteena oli saada kaupunki ohjeistamaan kauppoja pitämään jäteastiansa avoimina, sillä lähes kaikki alueen liikkeet olivat siirtyneet lukittuihin astioihin. Perusteluna oli myös maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen lausunto Silvia Modigin kirjalliseen kysymykseen^[7], jonka mukaan dyykkausta voidaan pitää jätehierarkian suosittelemana jätteiden uudelleenkäyttönä. Euroopan Unionin määrittelemän jätehierarkian mukaan jätteensynnyn ehkäisemisen jälkeen toiseksi toivottavinta olisi materian uudelleenkäyttö alkuperäisessä tarkoituksessaan. Ministeriö ei kuitenkaan päätynyt suosittelemaan dyykkauksen helpottamista vaan näki sen pienen joukon kansalaistoimintana, jolla ei ole suurempaa vaikutusta hävikkiongelmaan. Jos ruokakaupat kuitenkin tuottavat kymmeniä miljoonia kiloja syömäkelpoista hävikkiä vuodessa, voidaan vastausta pitää vähättelevänä. Lisäksi ministeriössä pelättiin epämääräisiä tauteja, eikä uskottu dyykkaajan osaavan itse  määritellä ravinnon syömäkelpoisuutta. Aiheesta kirjoittanut dykkaajabloggari Onni Tonkija^[8] totesi väitteiden olevan hataralla pohjalla. Esimerkiksi listerioosi on vaarallinen tauti lähinnä riskiryhmille ja ruoan kuumentaminen tuhoaa listeriabakteerin. Dyykkaajapiireissä sairastuminen onkin äärimmäisen harvinaista – lähes yhtä hyvin voi saada ruokamyrkytyksen kaupasta ostetusta tuotteesta. Mitä tulee kauppojen vastuuseen, teksti ”ei ihmisravinnoksi” jäteastian kyljessä vapauttaisi ne laillisesta vastuusta esimerkiksi sairastumisen sattuessa.

Dyykkaus ei siis ole institutionaalisesti hyväksyttävää toimintaa, vaikka yleisesti ihmiset ymmärtävät hävikkiruokailijaa, ja siihen liittyvästä toiminnasta on tullut jopa trendikästä. Dyykkaaja on eräässä mielessä paradoksaalinen hahmo yhteiskunnassa: hävikin vähentäminen on toivottavaa, mutta jätteiksi luokiteltujen materiaalien kaivelu ei. Dyykkaaja on lisäksi osaltaan lainsuojattomassa asemassa: roskiksessa oleva ruoka on lain mukaan astiat toimittavan jäteyhtiön omistuksessa. Lisäksi lukittujen tilojen takana sijaitseviin roskakatoksiin tunkeutuminen voidaan katsoa rikolliseksi teoksi. Siksi monet dyykkaavatkin ainoastaan avoimista roskiksista, jotka ovat nykypäivänä ainakin useimmissa kaupungeissa harvinaisuus.

Poliittinen järjestys

Olisiko mahdollista löytää jotain muuta selitystä vastentahtoiselle suhtautumiselle, joka yhteiskunnalla on dyykkaukseen siitä huolimatta, että dyykkaaminen vähentää hävikkiä? Voisiko olla, että dyykkaaminen aiheuttaa vastahankaisuutta, koska se on jonkinlaista sosiaalisen järjestyksen rikkomista? Onko dyykkaaminen luonteeltaan poliittista tai häiritsevää?

Brittiläinen antropologi Mary Douglas^[9] näkee puhtauden ja likaisuuden järjestystä ilmaisevina kategorioina. Esimerkiksi jos leipäpussi on kaupan hyllyssä, se on arvokas elintarvike. Sen sijaan jos sama pussi asetetaan laatikkoon, jota kutsutaan roskapöntöksi, siitä tulee jätettä riippumatta siitä, ovatko sen ominaisuudet syötävänä tuotteena muuttuneet. Dyykkaus tekee näkyväksi tällaisten kategorioiden mielivaltaisuuden. Kun leipäpussi on nostettu pois roskapöntöstä, siitä tulee jälleen alkuperäinen, arvokas ja syötävä elintarvike, jota on mahdoton erottaa kaupan hyllyllä olevasta.

Alex Barnard^[10] kuvaa artikkelissaan “’Waving the Banana’ at capitalism: Political theater and social movement strategy among New York’s ’freegan’ dumpster divers” freegan-liikettä ”uutena sosiaalisena liikkeenä” (NSM – New Social Movement), jonka toimintamuotoihin kuuluu dyykkaaminen. “Freeganismin” edustajien eli “freeganien” ajattelumallissa on tarkoitus elää luontoa tuhoavan kapitalistisen rahatalouden ulkopuolella niin suuressa määrin kuin mahdollista. Vaikka roskiksilla voi törmätä kaikenlaisiin ihmisiin, eikä dyykkaus toimintana edellytä poliittista aktiivisuutta, on sillä kuitenkin oma poliittinen ulottuvuutensa. Dyykkauksesta anarkistisena poliittisena toimintana kirjoittanut Jeff Shantz^[11] pitää dyykkausta ”teon propagandana”, sillä dyykkaaja pyrkii edistämään yhteisönsä aineellista hyvinvointia ja lähettää samalla tärkeän viestin resurssien hyötykäytöstä. Länsimaista yhteiskuntajärjestelmää on sosiologisessa tutkimuksessa usein tulkittu kulutusyhteiskuntana. Viime aikoina yhteiskunnallisessa jätetutkimuksessa on haastettu tätä näkemystä esittämällä, että voisimme yhtä hyvin puhua jäteyhteiskunnasta.^[12] Mikä paremmin kuvaisi kapitalistista yhteiskuntamuotoa kuin jäte – kuluttamisen väistämätön sivutuote joka usein piilotetaan näkyvistä? Esimerkiksi viemäri- ja jätejärjestelmät on suunniteltu niin, että jäte helposti unohtuu, kun sen päästää silmistään. Jäteyhteiskunnassa dyykkaaja, ainakin sellainen joka harjoittaa toimintaansa julkisesti, voidaan nähdä poliittisena toimijana. Esimerkiksi freeganit ovat järjestäneet eräänlaisia katuperformansseja dyykatessaan herättääkseen ihmisten huomion.^[13]

Marxilaisen ajattelun näkökulmasta kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotteelle ei voi olla tarjolla ilmaista vaihtoehtoa, sillä se estäisi kapitalismille välttämättömän tuotteen lisäarvon muodostumisen. Yksi syy sille, miksi hävikkiruokaa ei jaella ilmaiseksi päivän päätteeksi kaupan takaovelta, on se, ettei tällaisia ilmaisia markkinoita haluta luoda liian houkutteleviksi. Ottaessaan omiin käsiinsä oikeuden ravintoon dyykkaaja asettuu vastahankaan kapitalistisen järjestelmän kanssa. Eläessään järjestelmän sivutuotteilla dyykkaaja ei osallistu sen ylläpitämiseen, vaikka samaan aikaan hänen elämäntapansa on mahdollinen ainoastaan järjestelmän tuottaman ylimäärän kautta.^[14]

Dyykkaaminen kytkeytyy köyhyyteen: tärkeänä motivaation lähteenä suurimmalle osalle dyykkaamiseen ryhtyvistä ihmisistä lienee ilmainen ruoka. Periaatteessa hyvinvointiyhteiskunnassa kenenkään ei tarvitsisi lähteä hankkimaan ruokaansa roskiksesta, sillä perustoimeentulotuen tulisi kattaa välttämättömät menot. Käytännössä kuitenkin esimerkiksi leipäjonojen kasvavat asiakasmäärät indikoivat, että ruoan tarvetta on. Monet dyykkaajat ovat opiskelijoita tai muita pienituloisia, joille yhdenkin kauppareissun väliin jättäminen voi olla iso muutos kuukauden budjetissa. Oman tuttavapiirini havaintojen mukaan eläminen pääasiassa dyykkaamalla muuttaa suhdetta ruoan hankkimiseen: kauppa alkaa vaikuttaa oudolta paikalta, josta ei haluaisi ostaa juuri mitään. Kun on nähnyt samat tuotteet hylättyinä roskiksessa, niiden arvokkuus kaupan hyllyllä alkaa vaikuttaa kyseenalaiselta. Lehtonen ja Pyyhtinen^[15] erottavat toisistaan elämäntapadyykkaajat ja ne, jotka toimivat ”pakosta, dyykkaavat pelokkaasti ja yksin… ovat mahdollisesti ’aineissa’, eivätkä missään nimessä liitä toimintaansa poliittista ulottuvuutta”^[16]. Elämäntapadyykkaajat taas ”jakavat mieluusti saalistaan… ja ovat ylpeitä toiminnastaan”^[17]. Vaikka kokemuksellisesti tällainen jakolinja voi olla olemassa, on kuitenkin teoreettisesti hankalaa erottaa näitä ryhmiä toisistaan, sillä monet ”elämäntapadyykkaajat” ovat myös taloudellisesti hankalassa asemassa, eikä mikään estä pakosta dyykkaavaa liittämästä toimintaansa poliittisuutta.  

Ruoan valinta

Vielä 1900-luvulla Suomessakin on kärsitty aliravitsemuksesta, mutta nykyaikana moni ruoan ostaja pystyy pohtimaan valintojensa eettisyyttä, turvallisuutta, terveellisyyttä ja laatua.^[18] Ruoasta ja sen valitsemisesta on tullut myös eräs keino erottautua muista ja rakentaa omaa identiteettiä niin kuin esimerkiksi viime aikojen karppaus-, paleo- ja vegaaniruokavaliot ovat näyttäneet. Valinta näyttäytyy usein hankalana kompromissina, jossa täysin ”oikeaa” valintaa, jonka takana voisi seisoa, on lähes mahdotonta tehdä. Tietämys tuotteiden alkuperästä on heikentynyt ja tuotantoprosessi on muuttunut teknisemmäksi. Mainontaan ja tuotteiden muotoiluun, kuten pakkaustekniikkaan, panostetaan yhä enemmän. Edes asiantuntijat eivät hallitse valintaprosessin kokonaisuutta.^[19] Valinnat saattavat usein olla kuluttajille hankalia: onko esimerkiksi talvella kannattavaa hankkia espanjalaisia vai kotimaisia tomaatteja? Espanjan vihannestarhat käyttävät suuria määriä mahdollisesti vahingollisia torjunta-aineita ja monet tarhojen työntekijöistä on alipalkattuja paperittomia. Torjunta-aineet voivat olla terveydelle haitallisia ja työntekijöiden huono kohtelu aiheuttaa eettis-moraalista huolta. Kotimaiset tomaatit taas kasvatetaan talvella suuritehoisten, paljon sähköä vievien lamppujen alla ja niiden hinta on moninkertainen espanjalaisiin verrattuna. Kotimaisissa tomaateissa hinta voi tuottaa taloudellisia hankaluuksia, eikä niiden kasvattaminen suurtehovalaisimien alla ole hyötysuhteiltaan ekologista toimintaa. Näin ollen kuluttajan on usein vaikeaa tehdä tyydyttäviä valintoja. Monen rahat eivät myöskään riitä valitsemaan varmasti terveydellisesti, eettisesti ja ekologisesti parasta tuotetta.

Usein sanotaan, että kuluttaja ”äänestää lompakollaan”. Tuotantoeläinten hyvinvoinnista välittävä välttelee lihan ostoa, jottei tukisi sen tuotantoa. Kotimaisuutta arvostava pyrkii ostamaan vain joutsenmerkkituotteita. Dyykkaaja ei joudu tekemään vastaavia valintoja, sillä ilman hänen väliintuloaan tavara menisi hävitettäväksi polttolaitokseen. Tietenkin myös roskiksesta ravintonsa hankkiva joutuu pohtimaan ruoan terveydellisiä vaikutuksia, mutta ei ainakaan ”äänestä” minkään puolesta.

Neljännes suomalaisten hiilijalanjäljestä on peräisin ruoasta. Voi ajatella, että dyykkaaja synnyttää ”paikallisen hiilinielun”: jättämällä kuluttamatta ja ottaessaan jo synnytetyn jätteen hyötykäyttöön dyykkaaja voi vähentää ruoan ylituotannon aiheuttamia haittoja.^[20] Ihmisiä kannustetaan jatkuvasti oman hiilijalanjälkensä pienentämiseen, joten dyykkaaminen on tätäkin kautta toivottavaa. Vähentäessään jätteen määrää ja hankkiessaan oman ravintonsa näin ajatellen melko hiilineutraalilla ja eettisellä tavalla, voi tuntea hyvää mieltä jokaisesta löytämästään ruokatarvikkeesta. Tuotteen käyttäminen roskiksessa siis ikään kuin keventää sen ekologista ja eettistä painolastia, puhumattakaan siitä, että kaiken saa ilmaiseksi.

Shantz^[21] huomauttaa, että monen muun poliittisen toiminnan sijaan dyykkaamisen voi olla hauskaa: se on usein kollektiivista ja yhteisöllistä. Oman autoetnografisen aineistoni^[22] perusteella päädyin samankaltaisiin ajatuksiin. Ihmettelimme ystäväni kanssa, miksi dyykkaamaan tekee mieli lähteä, vaikka jääkaappi olisi täynnä. Hän vertasi tilannetta isänsä kalastusharrastukseen: isä ei syö kalaa, mutta on silti intohimoinen kalastaja. Löytämisen ilo ja ruoan hankinta ilmaiseksi omaa neuvokkuutta käyttäen tuottaa uskoa itsenäiseen selviämiseen.  

Dyykkauksen tutkiminen voi auttaa ymmärtämään ruoan ja laajempien yhteiskunnallisten, taloudellisten ja poliittisten muutosten välisiä suhteita. Vancouverin dyykkaajien motiiveja kartoittaneen tutkimuksen mukaan sen lisäksi, että dyykkaajat tahtoivat hyödyntää resursseja ja päästä irti jätettä tuottavasta kulutuksesta, he halusivat vastustaa sellaista ruoantuotantoa, joka on harvojen yhtiöiden käsissä. Monet lähtivät toimintaan mukaan poliittisista syistä mutta huomasivat, että ilmaisen ruoan käytännöllinen hyöty muodostui lopulta suurimmaksi motivaation lähteeksi.^[23]

Lopuksi

Kapitalistinen järjestelmä tuottaa siis tilanteen, jossa valintojen runsaudella kilpaillaan – tämä on yksi syy suuriin hävikkimääriin ruoantuotannossa. Hävikin vähentäminen on trendikästä ja kaikkien etu, mutta dyykkaus problematisoi sosiaalista järjestystä, eikä sitä hyväksytä institutionaaliseen hävikinvähennyskeinovalikoimaan. Dyykkaaja jää lainsuojattomaan ja paradoksaaliseen asemaan. Toisaalta dyykkaaminen on taloudellisen itsenäisyyden hankkimista, ekologista, eettistä ja poliittista kansalaistoimintaa. Se voi olla yhteisöllisesti hauskaa ja voimaannuttavaa. Ilmastohuolen täyttämässä todellisuudessa se voi tarjota keinon osallistua kapitalistiseen kulutusjuhlaan ilman taloudellisia resursseja ja huonoa omaatuntoa.

LÄHDELUETTELO

Barnard, Alex (2011). ’Waving the Banana’ at capitalism: Political theater and social movement strategy among New York’s “freegan” dumpster divers. Etnography 12:4 419-444. Sage United Kingdom.

Carolsfeld, Anna Lúcia & Erikson, Susan (2013). Beyond Desperation: Motivations for Dumpster™ Diving for Food in Vancouver, Food and Foodways, 21:4, 245-266.

Douglas, Mary (2003). Puhtaus ja Vaara – Ritualistisen rajanvedon analyysi. Vastapaino Tampere.

Eduskunta (2013): https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/sivut/trip.aspx?triptype=ValtiopaivaAsiakirjat&docid=kk+301/2013

European Union (2016): http://ec.europa.eu/environment/waste/framework/

Hävikkiviikko. 2018. https://havikkiviikko.fi/

Ilmonen, Kaj (2007) Johan on markkinat – Kulutuksen sosiologista tarkastelua. Vastapaino Tampere.

Turo-Kimmo Lehtonen & Olli Pyyhtinen (2015). Roskisdyykkauksen objektit ja elämänmuodon rajat. Niin & Näin.

Loikkanen, Teemu (2016). Roskisten Robin Hood – Dyykkaamisen autoetnografiaa. Kandidaatin tutkielma, Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Sosiologian oppiaine.

Mäkelä, Johanna (2002): Syömisen rakenne ja kulttuurinen vaihtelu. Kuluttajatutkimuskeskus Helsinki.

O’Brien, Martin. 2011. A Crisis of Waste? Understanding the Rubbish Society. London: Routledge.

Shantz, Jeff (2005): One person’s garbage…Another person’s treasure: Dumpster diving, freeganism, and anarchy. http://verb.lib.lehigh.edu/index.php/verb/article/viewFile/19/19, luettu 5.12. 2016.

Silvennoinen ym. 2012.

Valkonen, Jarno. 2018. ”Jätteen Yhteiskunta.” Teoksessa Häiritsevä yhteiskuntatutkimus, toim. Jarno Valkonen. Rovaniemi: Lapland University Press, 99–122.

Vardi, L. (1993). Construing the Harvest: Gleaners, Farmers, and Officials in Early Modern France. The American Historical Review,98(5), 1424-1447. doi:10.2307/2167061

YLIKE- hanke. Luonnonvarakeskus 2018.

Ympäristöministeriö. 2018.

http://www.ym.fi/fi-FI/Ymparisto/Tuore_selvitys_Orgaaninen_jate_ei_juuri_

Onni Tonkija. 2015.