Jaakko Reinikainen

Tämä artikkeli kuuluu teemasarjaan Kone.

Jacques Lacanin seminaari Le Séminaire sur ”La Lettre Volée”, englanniksi Seminar on ‘The Purloined Letter’ (vastedes Kirje), sisältää jälkiliitteeksi osoitetun syntaktisen harjoituksen, jota Lacanin kääntäjän Bruce Finkin sanoin “kukaan ei koskaan lue”^[1]. Väittämään on helppo uskoa varsinkin, jos on sattunut kyseisen liitteen lukemaan.

Tässä lyhyessä esseessä pyrin avaamaan Lacanin hämäriä muotoiluja sekä esittelemään Lacanin filosofian sävyttämää psykoanalyysia sekä erityisesti tämän eroavaisuuksia Freudiin. Pääpaino on tiedostamattoman käsitteen tulkinnassa, joka heijastelee Lacanin ja Freudin syvempiä näkemyseroja mielen luonteeseen. Freudin teoriaa mielestä voi kutsua “termodynaamiseksi” siinä mielessä, että hän ymmärsi psyyken perustuvan tietynlaisen energian virtaamiseen järjestelmässä, joka voidaan paikantaa anatomisesti^[2]. Lacanin tärkeimmät ajatukset taas alusta asti poikkesivat kapeakatseisesta materialismista ja biologismista. Kirje toimii tässä yhteydessä eräänlaisena ikkunana Lacanin järjestelmän erääseen keskeisimpään opinkappaleeseen, eli siihen kuinka tiedostamaton on “rakentunut kuin kieli”. Ensimmäisessä osassa pyrin asettamaan teesin Kirjeen edustamaan historialliseen kontekstiin ja muotoilemaan sen teoreettisen päämäärän. Toisessa osassa keskityn Kirjeen johdannoksi tarkoitettuun osioon, jossa Lacan esittää syntaktisen harjoituksen esimerkillistämään teoriaansa tiedostamattomasta. Kolmannessa osassa tarjoan oman tulkintani Lacanin teoriasta.

1. Kirjeen konteksti

Ensi alkuun lyhyt taustoittava johdatus ympäristöön, johon Kirje ja sen loppuun sijoitettu johdanto kytkeytyy. Lacanin pääteos Écrits’ssä (1966) Kirje sijoittuu ensimmäiseksi ja eräänlaiseksi johdannoksi kokoelmaan tekstejä, joilla sisältönsä puolesta näyttäisi olevan vain etäisesti tekemistä toistensa kanssa. Vaikka kaikki tämä on itsessään kovin mielenkiintoista, sivuutan nämä ja muut Lacaniin laajemmin liittyvät seikat keskittymällä tarkemmin itse syntaktisen harjoituksen asemaan ja siihen, mitä yleistä tehtävää se Lacanin teoriassa palvelee.

Lyhyesti ilmaistuna Kirje johdantoineen pyrkii tarjoamaan tulkinnan Freudin esseestä Jenseits der Lustprinzip (1920). Kyseinen teksti on yleensä nähty Freud-kirjallisuudessa eräänä ongelmallisimmista, sillä sen esittelemä ajatus kuolemanvietistä (Todestrieb) on eksplisiittisessä sodassa psykoanalyysin siihenastisen kulmakiven, mielihyväperiaatteen (Lustprinzip) kanssa. Kiteytettynä Freud esittää, että siinä missä psyykkinen järjestelmä sitä määrittävän mielihyväperiaatteen mukaan pyrkii aina kohti nautintoa ja mielihyvää eniten kasvattavaa päämäärää, kuolemanvietti päinvastoin jumittaa psyykeen sen kärsivimpiin kohtiin. Kohdatessaan trauman, eli psyykeä vahingoittavan mielensisällön, mielihyväperiaatteen tulisi teorian mukaan tukahduttaa se tiedostamattoman tasolle. Yksinkertaistaen psyykkiset ongelmat juontuisivat sitten siitä, että jokin menee tässä prosessissa pieleen ja mielen kellarin patoutuneet muistot palaavat piinaamaan potilasta.

Esseessään Freud kuitenkin huomauttaa, että terapeuttinen kokemus on osoittanut joidenkin potilaiden, esim. sotaveteraanien, palaavan traumaattisiin kokemuksiin unissaan, minkä ei pitäisi olla mahdollista, koska uni on aiemmassa teoriassa aina määritelty tiedostamattoman, mielihyvää tuottavan toiveen toteutumiseksi. Samoin Freudin oma lapsenlapsi, jota hän käyttää kliinisenä esimerkkinä, osoittaa poikkeavaa käytöstä Fort/Da-leikillään. 18-kuinen Ernst heitteli narun päähän sidottua lelua luotaan, ääntäen kömpelösti sanan “Fort!” (“Pois!”) ja “Da!” (“Tänne!”) kelatessaan sen takaisin luokseen. Freud tulkitsi lapsen leikin, joka toistui aina lapsen joutuessa kokemaan raskaan eron äidistään, edustavan eronhetkeä ja jollain tavalla tuovan sen lapsen käsityskyvyn piiriin ikään kuin hallittavaksi kokonaisuudeksi. Mielenkiintoista tapauksessa on, että toisin kuin mielihyväperiaatteen pohjalta odottaisi, Ernst tuntui olevan leikissä kaikkein kiinnostunein juurikin Fort-osiosta, kipeästä eronhetkestä, eikä oletetusti mielihyvää tuottavasta jälleennäkemisestä.^[3]

Lopun esseetä Freud tarjoaa liudan selityksiä mainituille ilmiöille ja päätyy lopulta näkemykseen kuolemanvietistä, kaikkien organismien sisäisestä pyrkimyksestä “omaan kuolemaansa”. Lyhyesti Freudin ajatuksenjuoksu kulkee seuraavanlaisesti. Aikojen alussa elämän on täytynyt syntyä elottomasta materiasta. Yksi elollisen materian ominaispiirteitä on eräänlainen viettien inertia eli elollisen materian pyrkimys palata aiemmin vallinneeseen tilaansa. Näistä premisseistä Freud päättelee, että kaikki elollinen lopulta pyrkii siis alkuperäiseen olotilaansa, elottomaksi materiaksi. Siinä missä mielihyväperiaate on puhtaan biologinen, kuolemanvietti on vanhempaa perua ja joissain tapauksissa siis ylittää edellisen, joskin Freudin lopulliset aatokset asiasta jäivät jotakuinkin epävarmoiksi.

Tässä yhteydessä tarkoitukseni ei ole ottaa kantaa Freudin uskottavuudesta tai hyödyistä, sillä valokeila paistaa Lacanissa – ja Lacanille Jenseits on eräs keskeisimpiä tekstejä Freudilta. Syyksi Lacan ilmaisee tekstissä piilevän avaimen, ei elämään, vaan kieleen ja sen vaikutuksiin ihmiseläimessä. Ernstin äidinkaipuusta syntynyt leikki nousee arvoon arvaamattomaan, kun Lacan tulkitsee sen lapsen siirtymäksi nk. “symboliseen järjestykseen,” mitä voi yksinkertaistaen luonnehtia lapsen ensimmäiseksi kieleksi. Ensisilmäyksellä väite ei tunnu juuri tinkivän Freudin alkuperäisestä mahtipontisuudesta, mutta toisin kuin Freud, Lacan tarjoaa formaalisti täsmällisen mallinnoksen ajatuksensa tueksi. Kysymys siitä, tekeekö tämä argumentista yhtään sen ymmärrettävämpää on käsittelyssä seuraavaksi.

2. Fort-Da -kolikonheitto

Aloitetaan keskittymällä pikku Ernstin leikkiin ja listaamalla muutama oletus siitä. Ensinnäkin leikin sisältämät kaksi äännettä, “Fort” ja “Da”, otetaan tästä lähin sanoina, joilla on tietty merkitys, joka eroaa pienen lapsen merkityksettömästä jokeltelusta. Tuo merkitys taasen typistetään yhteen ominaisuuteen: poissulkevuuteen. Hetki tai tilanne, jota merkitään sanalla “Fort”, merkitsee, että tuota samaa hetkeä tai tilannetta ei voida merkitä sanalla “Da” ja toisinpäin. Nämä merkit eroavat laadullisessa mielessä pelkistä jäljistä ruudulla siten, että niiden ilmenemistä sääntelee tietty sääntö, yksinkertainen poissulkevuus. Tätä yksinkertaisuutta korostaaksemme (ja siirtyäksemme lähemmäs Lacanin mallinnosta) merkitsemme tästedes sanaa “Fort” miinus-merkillä (-) ja sanaa “Da” plus-merkillä (+). Malliesimerkki Ernstin leikistä, jossa nämä termit voivat esiintyä sattumanvaraisessa järjestyksessä, voisi siis näyttää seuraavalta:

[0]

+

+

+

–

+

+

–

–

+

–

Tällä nollatasolla Ernst toistelee kahta tuntemaansa sanaa sattumanvaraisessa järjestyksessä. Hetkeksi unohtakaamme Freudin maininta lapsen mieltymyksestä Fort-hetkeen sekä oletus, että eri merkkien tulisi seurata toisiaan vuorotellen. Kyseessä on tällöin tietynlainen idealisaatio lapsen leikistä, jonka pohjaksi voisi yhtä hyvin asettaa sarjan kolikonheittoja klaavan merkitessä plussaa ja kruunan miinusta, minkä Lacan tekeekin. Nollasarjan tarkoitus sattumanvaraisuudessaan on edustaa eräänlaista esikielellistä todellisuutta, jossa säännönmukaisuus on, jos ei olematonta, niin vähintäänkin minimaalista. Kuten muistetaan, nollasarjalla on oikeastaan vain yksi merkittävä ominaisuus: poissulkevuus.

Jotain mielenkiintoista kuitenkin tapahtuu, kun lisäämme nollasarjan päälle toisen kerroksen symbolisaatiota. Voimme jakaa nollasarjassa esiintyvät merkkien yhdistelmät erilaisiin kolmen merkin joukkoihin, jotka edelleen voimme jakaa kolmeen erilaiseen kategoriaan sen perusteella, esiintyvätkö kolmen merkin joukot symmetrisessä vai epäsymmetrisessä muodossa, sekä ovatko ne koostumukseltaan homogeenisia vai heterogeenisia. Alle olen koonnut taulukon, jonka Lacanin valitsema ensimmäisen asteen symbolisaatio tuottaa:

Taulukko A

Joukon numero (kategoria)	1	2	3
Joukon identiteetti	Symmetria, homogeenisuus	Epäsymmetria	Symmetria, heterogeenisuus
Esimerkit	+++,− − −	+− − , − + +, + + −,− − +	−+−, +−+

Avataanpa taulukkoa hieman sen pääperiaatteiden kautta, joita on kaksi paria: symmetria ja epäsymmetria sekä homogeenisuus ja heterogeenisuus. Kolmen merkin joukon ollessa symmetrinen tulee sen ensimmäisen ja viimeisen merkin edustaa samaa tyyppiä. Kun kolmen merkin joukko taasen on homogeeninen, koostuu se kokonaisuudessaan vain saman merkkityypin esiintymistä. Epäsymmetria ja heterogeenisuus taas edustavat vastinpariensa kääntöpuolta: joukon tulee alkaa ja päättyä eri merkkityyppiin ja sen tulee sisältää molempia eri merkkejä. Näiden periaatteiden valossa on tasan kolme kategoriaa, jotka tyhjentävästi voivat edustaa kaikkia mahdollisia kolmen merkin joukkoja. Kategoria numero 1 koostuu kahden tyyppisistä joukoista, numero 2 neljän eri yhdistelmän joukoista, ja numero 3 kahden eri tyypin joukosta.

Kun sovellamme tätä ensimmäisen asteen symbolisaatiota nollasarjaan, saamme seuraavan tuloksen:

[0]	+	+	+	−	+	+	−	−	+	−
[1]			1	2	3	2	2	2	2	3

 

On tärkeää huomata, että sarjaa [1] sovellettaessa nollasarjaan, tulee numerosarjan jäsenet laskea limittäin suhteessa nollasarjaan. Nollasarjan [0] jokaisen kolmijoukon kaksi viimeistä merkkiä siis muodostavat seuraavan kolmijoukon kaksi ensimmäistä merkkiä numeroiden tasolla [1]. Esimerkiksi siis tasolla [1] numero (1) viittaa tason [0] merkkijonoon (+++), numero (2) jonoon (++-) jne. Tämä on eräs niistä yksityiskohdista, jotka Lacan jättää implisiittiseksi selonteossaan, mutta jonka huomiotta jättäminen pilaa koko harjoituksen.

Mutta mitä tällainen symbolisaation päällystäminen symbolisaatiolla itsessään merkitsee? Vaikka symbolisointi vielä tästä jatkuu, pysähdytään hetkeksi miettimään, mitä sen myötä juuri tulikaan tehtyä. Muistamme, että formaalissa mielessä nollasarja määrittyi ainoastaan poissulkevuuden periaatteen kautta. Siirryttäessä ykköstasolle lisäämme sarjaan kaksi uutta poissulkevuuden muotoa: mikään merkkijoukko ei voi olla sekä symmetrinen että epäsymmetrinen, eikä sekä homogeeninen että heterogeeninen. Ensi alkuun voi näyttää siltä, ettei tämä poissulkevuuksien kerrostaminen tuo muuta kuin määrällisen erotuksen suhteessa nollatasoon, joka laadullisessa mielessä pysyy samanlaisena. Todellisuudessa asia on toisin: tietynlainen “laadullinen” muutos on havaittavissa, kun siirrymme tasolta [0] tasolle [1], joskaan Lacan ei taaskaan tuhlaile sanoja selittääkseen tätä elintärkeää seikkaa. Miksi se on elintärkeä selitetään alla.

Mainittu laadullinen muutos on kiteytettynä tämä: kun ykköstasolla esiintyy numero yksi, numero kolme voi seurata tätä ainoastaan mikäli näiden välissä on pariton määrä kakkosia. Asian voi tarkistaa palaamalla taulukkoon A ja muistamalla, että numerosarjat lasketaan limittäin suhteessa merkkisarjaan. Koska molemmat kategoria ykkösen muodostavat kolmijoukot (+++ ja −−−) päättyvät merkkeihin (++) tai (−−), ja koska kolmoskategorian vastaavat joukot alkavat aina merkeillä (−+) tai (+−), eivät ykkönen ja kolmonen voi koskaan jakaa ensimmäisiä ja viimeisiä merkkejään. Tästä syystä ne eivät voi myöskään koskaan ilmetä vierekkäin ykkössarjassa. Vaaditaan nimenomaan pariton määrä kakkosia siirtymään ykkösestä kolmoseen (tai toisinpäin), koska vain tällöin viiden merkin sarjassa (jonka kolmen numeron sarja edellyttää) kolmas ja neljäs merkki voivat olla erilaisia.

Mikä tästä muutoksesta sitten tekee “laadullisen”? Tietenkin se, että siinä missä nollasarjassa symbolien esiintymisellä vierekkäin ei ollut minkäänlaisia rajoitteita, ykkössarjassa tällainen rajoitus löytyy. Tämä ei vielä sinänsä ole tietenkään kovin yllättävää sikäli kuin Lacanin tapa koota kolmijoukot määritelmällisesti estää tiettyjen numeroiden esiintymisen vierekkäin. Välitulos on kuitenkin hyvä pitää mielessä kun siirrytään syntaktisen harjoituksen viimeiseen symbolisaation tasoon.

Taulukko B

Joukon nimi	α	β	𝛾	δ
Joukon identiteetti	sym + sym	sym + epäs	epäs + epäs	epäs + epäs
Esimerkit	111, 333, 123, 321	122, 322, 112, 332	212, 232, 222	221, 223, 233, 211

Aloitetaan taulukon avaaminen jälleen sen pääperiaatteista, joita on tällä kertaa vain yksi pari: symmetria ja epäsymmetria. Uusi taso [2] järjestyy samassa suhteessa tasoon [1] kuin [1] järjestyy tasoon [0], eli ylemmän tason symbolit lasketaan limittäin suhteessa edelliseen. Joukko α rakentuu symmetristen (kolmen ryppään) numerojoukkojen yhdistelmille: kaikki esimerkit alkavat ja päättyvät symmetriseen merkkijoukkoon (eli ykköseen tai kolmoseen). Tästä lyhenne “sym + sym”, mikä merkitsee symmetrian yhdistämistä symmetriaan. Joukko 𝛾 on α:n vastinpari, epäsymmetrian yhdistäminen epäsymmetriaan, mikä tarkoittaa numerojoukkojen alkamista ja päättymistä kakkoseen (joka koostuu epäsymmetrisistä plus/miinus joukoista). Joukot β ja δ taas yhdistävät symmetrian ja epäsymmetrian kahdella eri tavalla. Tuloksena on seuraava kakkostason symbolisaatio:

[0]	+	+	+	−	+	+	−	−	+	−
[1]			1	2	3	2	2	2	2	3
[2]					α	𝛾	β	𝛾	𝛾	δ

Myös kakkossarja sisältää sääntöjä koskien eri symbolien esiintymistä toistensa läheisyydessä. Ero ykkössarjaan on siinä, että siinä missä ykkössarjassa tietyt numerot (1 ja 3) eivät koskaan voineet esiintyä vierekkäin, kakkossarjan kirjaimista mikä hyvänsä voi esiintyä suoraan minkä tahansa kirjaimen vieressä, mutta ei koskaan epäsuoraan. Syy on periaatteessa sama kuin ykkössarjassakin: kirjainten limittäisyys nollasarjan ja ykkössarjan tasolla. Otetaan vaikka joukko α, joka koostui numeroyhdistelmistä 111, 333, 123 ja 321. Koska numeroiden tasolla kolmijoukon viimeinen numero on seuraavan kolmijoukon keskimmäinen (α:n tapauksessa siis 1 tai 3), α:n esiintyessä siitä laskettava toinen kirjain ei voi olla 𝛾 tai δ, jotka molemmat alkavat numerolla 2. Samaa periaatetta seuraten δ:sta laskien toinen kirjain ei myöskään voi olla 𝛾 tai δ, kun taas 𝛾:n tai β:n esiintyessä kolmas kirjain ei voi olla mikään muu kuin toinen 𝛾 tai δ. Tämän melko monimutkaisen säännöstön Lacan tiivistää seuraavaan taulukkoon:

Taulukko C

Taulukosta C voimme siis lukea (joskaan emme suoraan todistaa) yllä muotoillut seuraussuhteet. Kun hetkellä (Temps/Time) 1 esiintyy kirjain, hetkellä 3 sitä voi seurata jompikumpi horisontaalisesti katsoen saman viivan ylä- tai alapuolella esiintyvä kirjain. Väliin putoavalla hetkellä 2 mikä tahansa kirjain on mahdollinen.

Kirjainsarjalla on muitakin ominaisuuksia, joihin Lacan kiinnittää huomiota. Erilaisten melko monimutkaisten matemaattisten operaatioiden kautta hän lopulta muotoili sen pohjalta ensimmäisen version kuuluisasta L-skeemastaan, josta myöhemmin kasvoi vielä kuuluisampi “halun graafi” (graphe du désir), joka pyrkii tiivistämään Lacanin teorian halusta. Tässä yhteydessä riittää kuitenkin huomioida kirjainten ketjusta enää yksi seikka.

Syntaksiharjoitus alkoi yksinkertaisella, sattumanvaraisella binäärisarjalla, jota leimasi vain yksi sääntö: samalle paikalle mahtui vain yksi symboli kerrallaan. Harjoitus monimutkaistui, kun ensimmäinen ketju päällystettiin toisella poissulkemisen säännöstöllä (numeroilla), ja tämä ketju taas kolmannella poissulkemisella (kirjaimilla). Vain numero- ja kirjainketjussa esiintyy kohtia, joissa tietyt merkit on ikään kuin hävitetty, ja joissa ne eivät sääntöjen ja muiden merkkien asettelun vuoksi voi esiintyä. Numero 1 ei voi suoraan seurata numeroa 3, eikä α:n jälkeen kolmannella paikalla voi esiintyä muuta kuin 𝛾 tai δ. Näitä “mahdottomia” merkkejä Lacan kutsuu ketjun caput mortumiksi, mikä alkemiassa merkitsee pullon pohjalle kemiallisen prosessin jälkeen jäänyttä ylijäämää, jätettä. Kuten Bruce Fink (jolle tässäkin esityksessä käytetyt selvennykset ovat paljon velkaa) huomauttaa, jätteen nimitys ei tarkoita, että hylätyt kirjaimet olisivat ketjun kannalta turhia, vaan päinvastoin ne konstituoivat sen identiteettiä samalla tavoin kuin kirjoittamattomat kirjaimet^[4]. Ainoastaan, koska tietyssä paikassa α ei ole 𝛾 tai δ ei ole β on ketjulla ylipäänsä mitään “merkitystä” tai eroa pelkkiin pikselijälkiin ruudulla. Toisin sanoen ketjun identiteettiä konstituoi aivan samalla tavalla se, mitä siinä on kuin se, mitä siinä ei ole – ja saman avainajatuksen Lacan katsoo pätevän tietoisuuteen itseensä.

3. Syntaktisen harjoituksen tarkoitus ja tulkinta

Eräs syy sille, miksi Lacania yleisesti pidetään “vaikeana” ajattelijana selittyy tämän esitystavan erikoisuuksilla. Pääasiallisena tiedonvälityskeinonaan hän käytti suullista esiintymistä, jonka valloittavasta taitamisesta hänet myöskin tunnetaan. Monet Lacanin luennoille osallistuneet ovat myöhemmin kuvailleet eräänlaista hypnoottista vaikutelmaa, jonka miehen ääni ja omalaatuinen kielenkäyttö yhdistettynä kieltämättömään älylliseen terävyyteen loivat kuulijakunnan piirissä. Vastavuoroisesti Lacan oli läpi uransa haluton kirjoittamaan oppejaan auki, osin ilmeisesti siksi, että pelkäsi tulevansa plagioiduksi (mikä ei tosin estänyt häntä itseään toisinaan flirttailemasta kyseisen käytännön kanssa)^[5]. Kun suullinen esitys jossain muodossa lopulta saatiin muotoiltua kirjoitetuksi sanaksi, on lopputulos säännönmukaisesti lakonisen tiheä, useita eri teemoja samaan aikaan käsittelevä kudelma, jonka tyyli läpikotaisin muistuttaa enemmän kaunokirjallisuutta kuin tieteellistä tekstiä.

Myös Kirjeen ja sen jälkiliitteet voi lukea monelta eri kannalta riippuen jo siitä, miten Lacan itse myöhemmin tulkitsi aikaisempia töitään. Yksi keskeisimmistä opin avaimista, jonka voidaan siedettävällä varmuudella katsoa säilyneen keskeisenä läpi Lacanin tuotannon, on motto “tiedostamaton on rakentunut kuin kieli” (comme une langue). “Kielellä” Lacan viittasi, ainakin vielä Kirjeen kirjoittamisen aikoihin, Ferdinand de Saussuren erontekoon langue’n, kielellisen systeemin, ja parole’n, puheen välillä. Vaikka yhteyttä ei pidä ymmärtää liian suoraviivaisesti, eräs Lacanin tärkeimpiä teoreettisia kehitelmiä oli tulkita uudelleen Freudin termodynaaminen malli tiedostamattomasta proto-syntaktisella, sääntöihin perustuvalla mallilla, joka ilmensi irtiottoa Freudin melko naiivista materialismista kohti funktionalistisempaa (tai “strukturalistista”) mielenteoriaa. Kirjeen syntaksiharjoitus oli Lacanin ensimmäisiä yrityksiä antaa täsmällinen muoto tälle uuden psykoanalyyttisen paradigman idealle (tosin Lacan itsepintaisesti jaksoi mainostaa omaa työtään pelkkänä “paluuna” Freudiin, ei radikaalina uudelleentulkintana).

Miten “uusi paradigma” sitten näkyi? Eräs tärkeä teoreettinen seuraus koski trauman syntyä. Freudin pääajatus traumateoriassa oli, että jokin varhaislapsuudessa koettu tapahtuma (mahdollisesti syntymä itse!) piirtää tiedostamattoman jäljen lapsen mieleen, joka myöhemmällä iällä palaa erilaisten oireiden, neuroosien muodossa häiritsemään potilaan elämää. Parannusmetodi itsessään oli vallankumouksellinen: pelkästään puhumalla potilaan kanssa ja kuuntelemalla tätä Freud väitti kykenevänsä kaivamaan häiritsevän, tukahdetun muiston tietoisuuden päivänvaloon, jossa se asianmukaisesti menettäisi voimansa. “Wo Es war, soll Ich werden” – missä id (“se”, tiedostamaton) on, sinne egon (tietoisuuden) on mentävä. Ongelmana vain oli, että silloinkin kun Freudin potilaat hyväksyivät tämän selityksen trauman synnystä, he eivät yleensä kuollakseenkaan voineet palauttaa muistiinsa kyseistä “alkunäyttämöä” (Urszene), aivan kuin sitä ei lopulta olisi tapahtunutkaan.

Freudin piilevä lähtöoletus oli, että trauman täytyy olla “todellinen” koska sillä on todellisia, havaittavia vaikutuksia potilaan oireiden muodossa. Lacan luopui tästä ajatuksesta. Mikäli vähän yksinkertaistetaan, “traumaa” Lacanin teoriassa edustavat syntaktiharjoituksen caput mortuum, poissuljettujen kirjainten ylijäämä, jota ei kirjaimellisessa mielessä ole olemassa – ja juuri siksi niillä on vaikutuksia. “Vaikutusta” eli kausaatiota ei tule käsittää Freudin materialistisessa mielessä, jossa psyyke ylikuormittuu periaatteessa samalla tavalla kuin termostaatti, jossa tapahtuma A “aiheuttaa” tapahtuman B. Kirjoittamaton caput mortuum ei “aiheuta” oiretta samaan tapaan kuin kuoppa tiessä “aiheuttaa” kaatumisen, vaan pikemminkin konstituoi kyseisen oireen.

Palataan taas Freudin ongelmaan Jenseits:ssa, siihen miksi jotkut traumapotilaat palaavat pakonomaisesti traumoihinsa unissaan, miksi pikku Ernst toisti nimenomaan kipeän eron hetken äitiinsä Fort/Da-leikissään. Freudin spekulatiivinen vastaus oli olettaa jonkin ylibiologisen, mielihyväperiaatetta vanhemman voiman olemassaolo, jolle hän antoi nimen kuolemanvietti.

Freudin materialismi oli sen verran syvää, että mielen toimintaa voidaan selittää, ei vain biologialla, vaan lopulta myös raa’alla fysiikalla. Hänen alkuperäinen terminsä tiettyjen potilaiden pakonomaiselle toistolle oli Wiederholungszwang, englanniksi repetition compulsion tai repetition automatism, ranskaksi compulsion de répétition. Suomeksi on monelle kelvannut “toistopakko”. Siinä missä toistopakko Freudille oli fysikaalis-biologinen periaate, Lacanille se oli syntaktinen käsite, sen “pakottava” voima luonteeltaan pikemminkin normatiivinen kuin kausaalinen. Syntaksiharjoituksessa kyseisiä alitajunnan normeja edustavat Lacanin luomat säännöt, jotka hänelle muodostavat symbolisen järjestyksen ytimen, normatiivisen kudelman, joka pakottaa potilaita samalla voimalla kuin kielioppi.

On hyvä hetki hieman tarkemmin luonnehtia tämän tiedostamattoman “kieliopin” yleistä luonnetta suhteessa muihin mahdollisiin mielen sääntökirjoihin. Lacanille tärkein vastustaja psykologian, psykoanalyysin ja mielenfilosofian kentällä ei ollut yksinkertainen materialismi vaan joukko teorioita, jotka hänen terminologiaansa käyttäen antavat liian suuren painoarvon “peilivaiheen” tai “peilitason” ilmiöille. Näihin teorioihin lukeutuvat mm. hahmopsykologia ja assosiatiivinen psykologia, mutta myös psykoanalyysin sisällä Lacanin aikalaisen Melanie Kleinin edistämä objekti-relaatioteoria. Lacanille nämä teoriat pyrkivät käsittämään mielen toiminnan periaatteet erillään syntaksin kaltaisista normatiivisista säännöistä, joilla ei pohjimmiltaan ole perustavaa tekemistä alkuperäisempien psykologisten ilmiöiden kuten assosiaationmuodostuksen ja emootioiden kanssa. Lacanille taas tietoisuus ja tiedostamaton inhimillisessä muodossaan eivät pohjimmiltaan ole muuta kuin eräänlainen normatiivinen kone, joka jauhaa sääntöjään riippumatta mielen muusta toiminnasta. Seminaarissaan psykooseista Lacan lausui, että “Freudilaisesta näkökulmasta ihminen on kielen kaappaama ja kiduttama subjekti”^[6], ja vielä myöhemmin puhuessaan Lyonissa 1967:

“Ajattele sitä hetken karkein termein. Kielikoje [appareil langagier] on siellä jossain aivoissa, kuin hämähäkki. Sillä on ote. Tämä voi järkyttää teitä, ja saatatte kysyä, ‘Anna nyt olla, mistä oikein puhut, mistä tämä kieli muka tulee?’ Ei mitään aavistusta. Minulla ei ole velvollisuutta tietää kaikkea. Sitäpaitsi, ette tekään tiedä siitä kaikkea.”^[7]

Lacanin myötä populaari, kliseinen kuva Freudin tiedostamattomasta kääntyy päälaelleen. Nietzcheläinen metafora “villeistä koirista kellarissa” ja “enkeleistä ullakolla”, eläimellisistä vieteistä, joita sivistys ja kasvatus pyrkivät peittoamaan, kääntyy kuvaksi, jossa kielen epäpersonaallinen kone istutetaan ihmiseläimeen vastoin tämän tahtoa, ja joka piinaa uhrinsa psyykeä vierailla, ehdottomilla säännöillä, aiheuttaen neurooseja ynnä muita oireita. Luonnonvaraiset eläimet eivät edusta tiedostamatonta puhtaimmillaan – päinvastoin niillä ei ole tiedostamatonta ollenkaan. Ihmiskunnan ylpeys ja eroavaisuus, puhuttu kieli, osoittautuukin vitsaukseksi, eräänlaiseksi Prometheuksen tuleksi, joka polttaa samalla kun valaisee.

Tai sitten ei. Lacan hallitsi kieltämättä korkealentoiset teoriat, mutta miten on laita niiden soveltamisessa käytännön terapiaan? Tiivistettynä Lacanin traumateoriassa oireiden syy ei ole niinkään oikea muisto, joka tulee kaivaa esiin, vaan jokin sana tai muu ilmaisu, jonka merkitys potilaalle on syystä tai toisesta muodostunut ongelmaksi tämän tietämättä. Lacan käytti useita eri termejä tällaisista sanoista, tärkeimpinä point de capiton ja le trait unaire. Englanniksi on tavattu käyttää sanoja master signifier tai unary trait. Suomeksi asian ajaisi kaiketi “kapitaatiopiste”. Kapitaatiopisteiden suhde caput mortumiin on monimutkaisempi kuin mitä tässä esseessä esitettyjen näkemysten valossa on mahdollista selittää, mutta ehkä lyhyt esimerkki voi valottaa asiaa.

Vuonna 1927 Freud julkaisi lyhyen paperin fetisismistä, jonka hän aloittaa mainitsemalla erään potilaansa, jolle seksuaalinen tyydytys edellytti kumppanilta tiettyä “kiiltoa nenässä” (Glanze auf der Nase). Mies oli ollut pienenä hoitokodissa Englannissa, mutta muutettuaan Saksaan hän oli unohtanut ensimmäisen äidinkielensä kokonaan. Hoitonsa aikana Freud päätteli, että fetissin alkuperän täytyi olla ei vain Englannissa vaan englannin kielessä, joka oli hallinnut lapsen ensimmäisiä esi-eroottisia suhteita hoitajiinsa: Glance auf der Nase tosiasiallisesti tarkoitti Glance at the nose, vilkaisua nenään, ja fetissin todellinen ydin oli kumppanin nenä. Miten nenästä ylipäänsä tuli fetissin kohde jää epäselväksi, mutta tärkein asia, jonka Lacan tapauksessa näkee on kielen rooli sen ylläpitämisessä ja kehittymisessä.^[8]

Se, kuinka uskottavalta selitys tai muut vastaavat kuulostavat, jätän lukijan päätettäväksi, mutta eräs ilmeinen seikka herää väkisinkin vähänkään kriittisessä mielessä: kuinka ihmeessä nenä-selityksen voisi osoittaa vääräksi? Lacanin töistä on turha etsiä käytännön ohjeita siihen, kuinka kapitaatiopisteet käytännössä muodostuvat, ja niiden etsiminen Lacanin mainitsemissa potilaskertomuksissa näyttää useimmin noudattavan ad hoc –käytäntöjä ja taidetta kuin tarkkoja periaatteita. Eräs Lacanin keskeisimpiä tavoitteita oli tieteellistää psykoanalyysi, joka jo 1950- ja 60-luvuilla osoitti merkkejä tieteellisen yhteisön suosion menettämisestä (tilanne populaarikulttuurin, taiteen ja kirjallisuuden puolella on edelleen huomattavasti parempi). Osa tavoitteen toteuttamista liittyi siihen, mitä “tiede” ylipäänsä on, mutta Lacanille tietynlainen formaali esitystapa näytteli pääosaa aina Kirjeen syntaksiharjoituksesta hänen viimeisten vuosiensa geometrisiin ja topologisiin mallinnosyrityksiin saakka. Falsifioitavuuden kannalta taas psykoanalyysin tila voisi Lacanin jäljiltä olla parempikin.

Lacania luettiin ja luetaan vieläkin kaikesta huolimatta ahkerasti, ja hänen Hegeliä, Heideggeria ja muita filosofisen kaanonin jäseniä yhdistelevät työnsä toimivat keskeisenä viitekehyksenä myöhemmälle ranskalaiselle tutkijapolvelle kuten esim. Jacques Derridalle. Viimeistä sanaa Lacanista onkin vielä odoteltava, tai kuten hän itse kerran asian muotoili:

“Kun on ollut kuolleena tarpeeksi kauan, löytää itsensä kolmella rivillä summattuna oppikirjassa – tosin omassa tapauksessani en ole yhtään varma, mikä oppikirja se tulee olemaan.”^[9]

Kirjallisuus

Fink, Bruce (1995): The Lacanian Subject: Between Language and Jouissance, Princeton University Press, New Jersey, United States.

Freud, Sigmund (1961): Beyond the Pleasure Principle. W.W. Norton & Company, New York. Kääntänyt ja toimittanut James Strachey, johdanto Gregory Zilboorg.

Hakkarainen, Marja-Leena (2013): “Torjutun paluu: Menneen ja nykyisen yhteys Elfriede Jelinekin romaanissa Die Kinder der Toten”. Kirjallisuudentutkimuksen aikakausilehti AVAIN, Nro 2.

Lacan, Jacques (Kirje): Seminar on “The Purloined Letter”. Julkaistu teoksessa Écrits, W.W. Norton & Company Inc., New York, 6-50, 2006. Kääntänyt Bruce Fink yhteistyössä Heloise Finkin and Russell Griggin kanssa. Ilmestynyt alunperin nimellä Écrits, Éditions du Seuil, Paris, 1966.

Lacan, Jacques (2006): The Instance of the Letter in the Unconscious. Julkaistu teoksessa Écrits, W.W. Norton & Company Inc., New York, 412-441. Kääntänyt Bruce Fink yhteistyössä Heloise Finkin and Russell Griggin kanssa. Ilmestynyt alunperin nimellä Écrits, Éditions du Seuil, Paris, 1966.

Lacan, Jacques (2005): Mon Enseignement. Toimittanut Jacques Alain-Miller. Éditions du Seuil, Pariisi, 2005.

Lacan, Jacques (1993): Seminar III: The Psychoses 1955-1956. Norton & Company, New York. Toimittanut Jacques-Alain Miller, kääntänyt muistiinpanoilla Russell Grigg. W.W. Ilmestynyt alunperin nimellä Le Seminaire, Livre III, Les Psychoses, Éditions du Seuil, Paris, 1981.

Rajchman, John Allan (1985): Lacan’s Theory of Language. UMI Dissertation Services, A Bell & Howell Company, Michigan, Columbia University.

Roudinesco, Elisabeth (1997): Jacques Lacan: Outline of a Life, History of a System of Thought. Columbia University Press, New York. Kääntänyt Barbara Bray. Ilmestynyt alunperin nimellä Jacques Lacan: Esquisse d’une vie, histoire d’un système de pensée, Librairie Arthème, Fayard, 1993.