Iiris Kettunen | Vapaa tutkija

Arto Tammenoksa | Väitöskirjatutkija

“I read a theory once that the human intellect was like peacock feathers. Just an extravagant display intended to attract a mate. All of art, literature, a bit of Mozart, William Shakespeare, Michelangelo, and the Empire State Building. Just an elaborate mating ritual. Maybe it doesn’t matter that we have accomplished so much for the basest of reasons. But, of course, the peacock can barely fly. It lives in the dirt, pecking insects out of the muck, consoling itself with its great beauty.”

— Dr. Robert Ford (Westworld, Kausi 1: Trompe L’Oeil)

Näin puhuu Westworldin tohtori Robert Ford. Systemaattisesti tällaisen ajatuksen on esittänyt esimerkiksi evoluutiopsykologi Geoffrey Miller teoksessaan The Mating Mind (2001). Millerin mukaan ihmismieli on kehittynyt samaan tarkoitukseen kuin riikinkukon pyrstö: edesauttamaan pariutumista (2001, 3 – 4). Tohtori Robert Ford esittää Millerin ajatuksen vain särmikkäämmin. Ajatuksen esiintyminen mediassa viittaisi siihen, että Millerin teoria edelleen elää ja voi hyvin julkisessa diskurssissa. Ajatus on yhä voimissaan myös tiedeyhteisössä, erityisesti evoluutiopsykologiassa.

Tällainen reduktiivinen^[1] tulkinta inhimillisestä toiminnasta on löydettävissä lukuisista viihteellisistä kulttuurituotteista ja elää edelleen jonkinlaisena pseudofreudilaisena kansanviisautena: kaikessa on kyse seksistä, paitsi seksissä, jossa on kyse vallasta (tai tulkitsijasta riippuen aggressiosta tai kuolemasta). Tällainen tulkinta ohjaa evoluutiopsykologian lisäksi myös porvarillista elämää ja ideologiaa, jossa on kyse toisiinsa kietoutuneista talouskasvusta ja reproduktiosta (Taylor, 1989). Talouskasvun näkökulman sijaan keskitymme tässä tekstissä kuitenkin reproduktion ja seksuaalisuuden käsittelyyn.

Haluamme nostaa esiin seksuaalisuuden läpäisevyyden ja yliedustuksen kulttuurissamme, esittää tapoja käsitellä seksuaalistumisen ongelmallisuutta ja osoittaa, miten seksuaalisuuden kieltäminen ei sinänsä käsittele ongelmaa tyydyttävällä tavalla. Seksuaalisuuden kieltäminen epäseksuaalisuutena on edelleen epä-seksuaalisuutta ja täten alisteista seksuaalisuusdiskurssille^[2]. Pureudumme yliseksuaalistumisen ongelmallisuuteen erityisesti kehollisuuteen, mielihyvään ja fyysiseen läheisyyteen liittyen sekä kielellisenä ongelmana.

Seksuaalisuuden käsitykset ovat muuttuneet aikojen saatossa (ks. esim. Foucault 2020). Tarkoituksemme ei kuitenkaan ole esittää seksuaalisuudesta yleispätevää ja ylihistoriallista katsausta. Käsitykset seksuaalisuudesta ovat historiallisesti konstituoituja eli kattavat valtavan vyyhdin sosiaalisia konstruktioita, joiden historian jäljittämiselle ei tässä ole tilaa. Keskitymme aikakautemme seksuaalisuuden käsittelyyn sellaisena kuin se meille näyttäytyy.

Laajasti ymmärrettynä seksuaalisuus on seksuaalisuuden kokemusta ja sen ilmaisua (Marshall Cavendish 2010, 384). Tämä ei kuitenkaan ole riittävä kuvaus siitä, miten seksuaalisuutta on käsiteltävä ja miten me sen ymmärrämme. Seksuaalisuus^[3] koostuu käytänteistä (seksuaalinen suuntautuminen, seksuaalisen kiinnostuksen ilmaukset, itsen esittäminen seksuaalisena olevana, seksuaaliset aktit ja niin edelleen) ja ajatuksista (seksuaaliset halut, tarpeet ja oletukset seksuaalisista haluista, oletukset sukupuoli-identiteetin ilmaisusta, mieltymykset ja niin edelleen), jotka omien halujen vuoksi tai sosialisaation takia mielletään nimenomaan seksuaalisiksi.

On vakava ajatteluvirhe nähdä seksuaalisuus lajin säilymisen kannalta olennaisena: seksuaalisuus samaistetaan seksiin, joka samaistetaan yhdyntään ja näin nostetaan aksiomaattiseksi ihmisenä olemisen osa-alueeksi. Lisääntyminen on tausta, jota vasten on syntynyt käsitys siitä, että miehet ja naiset eivät voi olla ystäviä ilman seksuaalisia aikomuksia. Tähän sisältyy myös oletus biologisesta ja sosiaalisesta sukupuolien kahtiajaosta sekä romanttis-seksuaalisten suhteiden ensisijaisuudesta. Seksuaalisuuden ylikorostuminen näyttäytyy esimerkiksi siten, että vaikka syöminen, tai laajemmin kuluttaminen on lajin säilymisen kannalta olennaista, ei ihmistä nähdä samalla lailla kuluttavana kuin seksuaalisena olevana. Seksuaalisuus ei ole vääjäämätön osa ihmisyyttä^[4], vaan se voi olla osa ihmisenä olemisen kokemusta.

Kehollisuus

Arkikäsityksiinkin on pinttynyt ajatus kehon alempiarvoisuudesta mieleen verrattuna. Tällainen käsitys periytyy jo Platonilta ja kirkkoisiltä, jotka pitivät keholle avautuvaa maailmaa toisarvoisena Jumalan valtakuntaan tai ideoiden taivaaseen nähden^[5]. Kirkkoisien kohdalla tämä toisarvoisuus johtui pitkälti kehon alttiudesta lihallisille haluille.

Lihallisten halujen syntisyys on yhä voimissaan konservatiivisissa diskursseissa. Vastaliike tälle on liberaalimpi käsitys lihallisten halujen syleilemisestä, mikä näyttäytyy “seksuaalisena vapautena”. Seksuaaliseen vapauteen kuuluvat seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteettien ilmaisutavat (tai suorastaan taksonomiat) kuten homoseksuaalisuus, aseksuaalisuus, transsukupuolisuus ja oman seksuaalisuuden julkinen esiintuominen. Konservatiiviset ja liberaalit käsitykset seksuaalisuudesta ottelevat edelleen samalla seksuaalisuuden ensisijaisuuden areenalla, jossa ei koskaan ole mahdollista saavuttaa radikaalia ymmärrystä kehollisuudesta. Tähän radikaaliin ymmärrykseen palaamme alla.

Evoluutiopsykologisessa mielessä on helpointa nähdä kehollisuus juuri lisääntymiseen tähtäävän seksuaalisuuden lävistämänä. Kauneusihanteet, terveenä pidetyt kehot ja kehollinen kyvykkyys ymmärretään helposti seksuaalisuudelle alisteisena antamatta keholle sille lähtökohtaisesti kuuluvaa itseisarvoa. Kehollisuutta myös on tutkittu ja tutkitaan nimenomaan seksuaalisuuteen liittyvänä (ks. esim. Braidotti 2011, Carrigan ym. 2014, Cerankowski ym. 2016), mutta seksuaalisuus on vain yksi kehollisuuden osa-alue. Haluammekin käsitellä kehollisuutta itsessään, seksuaalisuudesta riippumattomana. Tutkailemme kehollisuutta fenomenologisesta näkökulmasta ja haemme ratkaisuja yliseksualisoitumiseen hermeneuttisen fenomenologian lisäksi Peter Sloterdijkin ajattelusta.

Merleau-Pontyn fenomenologia avaa käsityksen kehona-olemisesta^[6]. Tässä filosofisesti tarpeellista on ymmärtää, että olemme aina-jo maailmassa (ks. Heidegger, 2000) ja olemme aina-jo maailmassa vääjäämättä kehollisina (Merleau-Ponty, 1968). Toisin kuin esimerkiksi dualismin värittämässä ajattelussa, havaintomme eivät rakennu jonkin irrallisen tietoisuuden tai subjektiviteetin “päälle” toissijaisina kerroksina, vaan havainnoimme maailmaa sen sisästä ja siihen heitettyinä, kehollisina olevina. Mielenkiintoista tässä on, miten kehollisuuden vääjäämättömyys peittyy seksuaalisuuden lävistämän kielen alle, jos kehollisuus redusoidaan seksuaalisuudelle alisteiseksi. Meidän on kuitenkin ajateltava itseämme ensisijaisesti seksuaalisten olioiden asemesta ensisijaisesti kehollisina olevina.

Pelkkä ihmisen keholliseksi olevaksi mieltäminen ei kuitenkaan kerro meille vielä paljoa. Se, mitä kehoissamme, kehoillamme ja kehoillemme teemme, on arkipäiväisesti enemmän käsillä kuin fenomenologiset mietiskelyt kehosta ja kehollisuudesta. Keho yhteytenä maailmaan (Merleau-Ponty 1968) on myös kaikkien maailma-yhteyksien^[7] mahdollisuus ja se työkalu, jolla voimme muuttaa maailmaa. Erilaisten maailma-yhteyksien omaaminen on kehollisten mahdollisuuksien kehittämisen tulosta: esineiden siirtely, taiteiden tekeminen, tiedon kerääminen ja ulkoistaminen muistiinpanovälineillä, pitkä elämä terveessä kehossa.

Kehon harjoitusta siis ei yhtäältä pitäisi nähdä yksinkertaisesti vaikkapa fyysisen voiman harjoituksena, mutta ei myöskään alisteisessa suhteessa seksuaalisuuteen. Kehoa voidaan ajatella työstettävänä taideteoksena itseilmaisun näkökulmasta tai teoksena, jonka nimenomainen teos-luontoisuus on sille ensisijaista. Tarkoitamme tällä sitä, että kehon työstämisessä olennaista on juuri työstäminen, ei niinkään työstämisellä saavutettava lopputulos. Myös kyky vaikuttaa maailmaan kehollisilla ominaisuuksilla on itsessään olennainen, eikä se tarvitse ulkoisia insentiivejä.

Kehollisuuden ja kehon harjoittamisesta välineellistä tekee niiden mieltäminen haluttavuuden ja ei-haluttavuuden akselille. Kehollisuuden haluttavuus tai ei-haluttavuus on myös vahvasti mukana viime aikoina esille nousseessa kehopositiivisuuskeskustelussa. Kehopositiivisuus on yhteiskunnallinen liike, joka pyrkii kehojen hyväksyntään ja tasa-arvoon riippumatta koosta, muodosta, ihonväristä, sukupuolesta tai fyysisestä kyvykkyydestä (Lebeouf 2019). Kehopositiivisuus mielletään helposti nimenomaan haluttavuuden ehdoin, jolloin siihenkin ujuttautuu vaivihkaa seksuaalinen sävy, joka ei ole olemuksellinen osa kehollisuutta. Kehopositiivisuus näyttäytyy herkästi ulkonäköön liitettynä, millä ei juurikaan ole tekemistä kehollisuuden kokemuksen kanssa. Toisaalta silloinkin kun siihen liitetään kehollinen kokemus, tämä kokemus on nimenomaan kokemus itsestä/omasta kehosta (seksuaalisesti) viehättävänä tai haluttavana. Tämä sulkee pois muita kehollisuuden kokemuksen tapoja ja on lisäksi riippuvaista ulkoisesta hyväksynnästä.

Kehopositiivisuudessa voisi ja tulisi olla kyse positiivisen kehollisuuden kokemuksen esille tuomisesta. Emme tietenkään voi määritellä positiivista kehollisuuden kokemusta kenenkään puolesta, vaan voimme vain formaalisti indikoida (ks. Heidegger 2000, 151; 1998, 9; Wrathall 2021, 333 – 334) sitä niin, että jokaisen on löydettävä kehollisuuden kokemus omassa olemisessaan. Voimme osoittaa kehollisuuden kokemuksen seuraavasti: seksuaalisuuden oletuksista ja vaatimuksista riisuttu kokemus kehosta; kehon kokeminen kehona, ei seksuaalisuuden objektina.

Mielihyvä

Mielihyvä, halu ja tyydytys ovat freudilaisen vitsauksen ansiosta seksuaalisesti värittyneitä käsitteittä. Mielihyvän palauttaminen aina nimenomaan seksuaalisiin tarpeisiin ja niiden tyydyttämiseen redusoi inhimillistä kokemusmaailmaa ja kaventaa tapoja kokea mielihyvää vain yhdelle alalle. Mielihyvän irrottaminen seksuaalisuudesta ei kuitenkaan ole hankalaa: esteettiset nautinnot, jonkin saavuttamisen tai suorituksen tarjoama tyydytyksen tunne, toveruuden tunne tai hyvän keskustelun kautta saavutettu mielihyvä ovat mielihyviä sellaisinaan. Myöskään keholliset nautinnon tunteet eivät vääjäämättä liity seksuaalisuuteen: raikkaan veden juominen janoisena ei ole millään tavoin seksuaalista, mutta on kuitenkin kiistämätön kehollisen nautinnon lähde.

Myös ei-seksuaalinen mielihyvä kuitenkin usein esitetään seksuaalissävytteisesti, mikä puolestaan uusintaa käsitystä mielihyvästä seksuaalisena. Mielihyvän seksualisoiminen on jatkuvasti esillä kulttuurisessa kontekstissamme ja mediaympäristössämme. On suorastaan banaalia sanoa seksin myyvän, mutta kehojen seksuaalinen esittäminen mainostettaessa tuotteita, jotka eivät millään tavalla liity seksuaalisuuteen, asettaa jälleen seksuaalisuuden ensisijaiseksi tekijäksi yhteiskunnassamme. Vaikka mainoksissa esiintyvien seksualisoitujen kehojen kirjo onkin lisääntynyt ja niistä löytyy nykyään myös seksualisoituja mieskehoja seksualisoitujen naiskehojen lisäksi, esittämistapa säilyy seksuaalissävytteisenä. Seksualisoimisen sukupuolittaminen on siis vähentynyt, mutta se ei poista itse seksualisoimisen ongelmaa.

Yksi absurdi esimerkki mielihyvän seksualisoimisesta löytyy vanhasta McDonald’s-pikaruokaketjun mainoksesta, jossa alusvaatemalli teeskentelee rannalla lukuisia kertoja ja useista eri kuvakulmista syövänsä hampurilaista, jota ei kuitenkaan puraise kertaakaan. On selvää, että mainoksen pääpaino on seksuaalisuudella myymisellä, eikä syömisestä saatavaa mielihyvää esitetä mainoksessa lainkaan.

Kaikki seksuaalisuudella myyminen ei toki ole yhtä räikeää. Näennäisen ymmärrettävästi seksuaalissävytteisiä mainoksia ovat esimerkiksi alusvaatemainokset. Vaikka näissä mainoksissa on ymmärrettävää, että malli esiintyy alusvaatteissa, voidaan kysyä esitteleekö mainos todella alusvaatteita vai kenties mallin vartaloa. Harvoin esimerkiksi tuodaan esiin, että kyseinen vaatekappale tuntuu hyvältä päällä, vaikka sen voisi ajatella olevan ainakin yhtä tärkeä, jollei tärkeämpi kriteeri kuin se, että vaate näyttää hyvältä. Totunnaiset alusvaatemainokset ovatkin hyvin normatiivisia haluttavanlaisten kehojen esittämisen suhteen. Mutta kampanjoissa, joissa mainoksissa esiintyy erikehoisia ihmisiä, kiinnittyy huomio helposti nimenomaan näihin erilaisiin kehotyyppeihin, ja näin mainokset ujuttavat itseensä viestin: “katso, tällaisetkin kehot ovat seksuaalisesti haluttavia”. Tässä palataan aiemmin käsittelemäämme kehopositiivisuuskeskustelun seksualisoitumisen ongelmaan.

Läheisyys

Fyysinen läheisyys liittyy olennaisesti niin ihmisyyden kehollisuuteen kuin mielihyväänkin, eikä se välttämättä ole mitenkään seksuaalista. Fyysisen läheisyyden vangitseminen yksityiseen tilaan edesauttaa sen seksualisointia.

Fyysisen läheisyyden osoitukset ja niiden sosiaalinen hyväksyntä ovat vahvasti sukupuolitettuja. Fyysinen läheisyys ja hellyys ymmärretään  angloamerikkalaisessa kulttuurihegemoniassa naisellisiksi ominaisuuksiksi ja sen myötä kuuluviksi naiselliseksi miellettyyn yksityiseen tilaan. Tämä on johtanut siihen, että homohysterian vuoksi fyysinen läheisyys miesten välillä on muodostunut tabuksi (Robinson, Anderson & White 2017). Homohysteria viittaa miesten pelkoon homoseksuaaliseksi leimautumisesta “epämiehekkään”^[8] käytöksen perusteella. Tämä johtaa mahdollisesti leimaavien käytösmallien, kuten miesten välisten julkisten hellyydenosoitusten välttelyyn ja toisaalta heteroseksuaaliseksi mielletyn käytöksen korostamiseen julkisissa tiloissa. (Anderson & McCormack, 2015) Niinpä naisten ja erityisesti tyttöjen on ollut ja edelleen on hyväksyttävää olla fyysisesti läheisiä, kun taas miehille fyysiset läheisyyden osoitukset ovat sallittuja ainoastaan (heteroseksuaalisen) suhteen sisällä puolisoa kohtaan. Usein fyysiset läheisyyden osoitukset miesten ja naisten välillä myös oletetaan automaattisesti seksuaalisiksi.  Esimerkiksi käsikkäin käveleminen ja toisen hiuksiin koskeminen ovat tekoja, joita ei naisten välillä välttämättä tulkita välittömästi seksuaalisiksi, mutta jotka miesten, tai miehen ja naisen välillä oletetaan seksuaalisiksi.

Fyysisen läheisyyden seksualisoiminen vaikeuttaa läheisyyden löytymistä seksuaalisten suhteiden ulkopuolelta. Ei-seksuaalinen läheisyys (joka voi olla tai olla olematta fyysistä) on kuitenkin tarpeellista ihmisille, mutta kulttuurin yliseksuaalistumisen johdosta on yhä vaikeampaa löytää tapoja täyttää tätä tarvetta^[9]. Mitä enemmän läheisyyden osoitukset tai niiden hakeminen, esimerkiksi intiimin keskustelun muodossa, oletetaan seksuaalisiksi, sitä enemmän niiden voidaan olettaa myös kuuluvan yksinomaan seksuaalisiin suhteisiin. Tämä puolestaan helposti johtaa tilanteeseen, jossa läheisyydenosoitukset tulkitaan (virheellisesti) seksuaalisiksi aloitteiksi, ja yhä edelleen läheisyydestä saatetaan kieltäytyä, vaikka tosiasiassa olisi tarkoitus kieltäytyä ainoastaan seksuaalisesta kanssakäymisestä.  

Yksi esimerkki läheisyyden ja seksuaalisuuden rajan hämärtymisen aiheuttamista ongelmista on friendzone-käsitteen syntyminen. Tavallinen on tilanne, jossa mies kokee tulleensa jotenkin huijatuksi (“friendzonatuksi”), koska joku (tyypillisesti naispuolinen) tuttu on tarjonnut hänelle läheisyyttä tunteellisten keskustelujen ja mahdollisesti myös fyysisen hellyyden keinoin, minkä mies on olettanut viestiksi seksuaalisuudesta halukkuudesta. Kun sitten käy ilmi, että läheisyys onkin ollut “vain” ei-seksuaalista, syntyy ajatus “friendzonesta” ja jopa tunne siitä, että ystävä on huijaamalla anastanut itselleen sellaista läheisyyttä, joka kuuluisi yksinomaan seksuaaliseen suhteeseen. Osaltaan tässäkin palataan siihen, että yhteiskunnassamme romanttis-seksuaalisia suhteita arvostetaan yli muiden ihmissuhteiden.

Toisaalta viime vuosina läheisyydestä miesten välisissä ystävyyssuhteissa on tullut hyväksyttävämpää myös julkisessa tilassa, mikä puolestaan on johtanut esimerkiksi bromance-käsitteen syntymiseen. Bromance on intiimi, muttei seksuaalinen, suhde miesten välillä. Mielenkiintoista käsitteessä on, että bromance mielletään ystävyyssuhteista erilliseksi ihmissuhdetyypiksi (Robinson & al. 2017). Sen sijaan että miesten välisen ystävyyden kategoriaa olisi laajennettu käsittämään myös nämä intiimit suhteet, niille on kehitetty oma käsitteensä.

Kielellinen ongelma

Osittain kulttuurimme yliseksuaalistuminen on kielellinen ongelma, joka juontaa juurensa siihen, kuinka seksuaalisuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä puhutaan tai ollaan puhumatta. Koska seksuaalisuus on ollut pitkään tabu, siitä ei ole voitu puhua sen omalla nimellä, jolloin on kehittynyt laaja kirjo erilaisia kiertoilmauksia^[10]. Vaikka nykyään seksuaalisuudesta voidaan puhua vapaammin, kiertoilmaukset ovat yhä voimissaan. Osittain myös se, että seksuaalisuudesta puhutaan enemmän, on johtanut kiertoilmausten kirjon jatkuvaan laajenemiseen. Erityisesti arkikielessä kiertoilmaukset seksuaalisuudelle ovat erittäin yleisiä.

Kiertoilmauksista erityisen ongelmallisia tekee se, että mikä tahansa ilmaus voi saada seksuaalisen konnotaation ja toisaalta mikä tahansa, mitä ei ole erikseen määritelty ei-seksuaaliseksi, voidaan ajatella kiertoilmaukseksi. Myös yksinkertaisesti mainitsematta jättäminen voi saada seksuaalisen konnotaation. Esimerkiksi kun puhutaan seksuaalisesta tyydytyksestä (tai englanniksi mielihyvästä “pleasure”), seksuaalisuus jätetään mainitsematta ja puhutaan pelkästä tyydytyksestä. Näin tullaan tilanteeseen, jossa sana itsessään saa hyvin vahvan seksuaalinen konnotaation, vaikka ei ole mitään syytä olettaa, että tyydytys olisi seksuaalista. Myös mainitsematta jättäminen itsessään saa seksuaalisen merkityksen. Esimerkiksi (amerikan) englanninkielisessä kulttuurissa on mahdollista ja jopa yleistä kysyä kahdelta ihmiseltä, ovatko he harrastaneet seksiä, pelkästään sanomalla “Have you two…?”, jossa sen, mikä on jätetty sanomatta, ymmärretään tarkoittavan seksiä.   

Tämän vuoksi on myös vaikeaa puhua kehollisuudesta ja mielihyvästä itsessään, ilman että keskustelu ajautuu vääjäämättä näiden kokemusten seksuaalisuuteen. Jos ei erikseen mainita, että kyseessä on ei-seksuaalinen mielihyvä tai ei-seksuaalinen kehollisuus/läheisyys, mainitsematta jättämisen seksuaaliset konnotaatiot tuovat keskusteluun aina jonkinlaisen seksuaalisen vireen.

Mainitsematta jättämisen seksuaalinen konnotaatio vaikuttaa myös siihen, kuinka käsitämme ihmisten väliset suhteet. Heteronormatiivisessa valtakulttuurissa miesten ja naisten väliset suhteet helposti oletetaan automaattisesti romanttis-seksuaalisiksi, kuten aiemmin mainitsimme fyysistä läheisyyttä koskevassa osiossa. Tähän liittyy myös oletus sukupuolen ja seksuaalisuuden yhteenliittymisestä, tai jopa niiden ymmärtäminen synonyymeiksi. Suomeksi “sukupuolielämä” toimii yleisenä kiertoilmauksena seksille, myös esimerkiksi virallisissa lomakkeissa. Tämä viittaisi siihen, että sukupuoleus itsessään on seksuaalinen tapahtuma. Taustalla tässä vaikuttaa myös heteronormatiivinen ajatus siitä, että sukupuolten välinen kanssakäyminen on vääjäämättä seksuaalista, tai että seksuaalisuus on sukupuolten välistä. Sukupuolen, kehollisuuden ja seksuaalisuuden suhde on niin laaja ja monisyinen aihe, ettei meillä ole resursseja sen laajempaan tutkimiseen tässä esseessä. Mainittakoon kuitenkin, että vaikka sukupuoli tai sen kokemus ovatkin aina jollain tapaa kehollisia, kuten ihmisenä oleminen muutoinkin, eivät ne vääjäämättä ole seksuaalisia.

Vastarinta ja vallankumous

Niin kauan kuin on erikseen määriteltävä puheen olevan ei-seksuaalisesta nautinnosta tai kehollisuudesta, nautintoa ja kehollisuutta itsessään ei voida ymmärtää keskustelun kohteiksi, sillä seksuaalisuus tai sen poissaolo on aina jollain tapaa mukana keskustelua määrittävänä tekijänä. Emme yritä tarjota mitään yksiselitteistä ratkaisua kulttuurin yliseksuaalistumisen ongelmaan, mutta tahdomme esittää joitain ajatuksia siitä, kuinka ongelmaa voisi lähteä purkamaan.

Tavoitteena ei voi olla mielihyvä- ja kehollisuusdiskurssien tekeminen aseksuaalisiksi, sillä silloin seksuaalisuus tai sen puute määrittää yhä diskurssia. Sen sijaan olisi päästävä nousemaan kaiken lävistävän seksuaalisuuden yläpuolelle, jolloin mielihyvästä ja kehollisuudesta pystyttäisiin puhumaan sellaisinaan, itsessään aidosti tärkeinä ihmisyyden osa-alueina. Seksuaalisuus on ymmärrettävä ja hyväksyttävä osaksi näitä kokemuksia, mutta ei mitenkään vääjäämättä niitä määrittäväksi. On pyrittävä tuomaan esiin kehollisuutta, mielihyvää ja läheisyyttä sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole välttämättä seksuaalisia, ja taistelemaan seksuaalisia konnotaatioita vastaan.

Polkuna kehollisuuden ja mielihyvän ei-seksuaalisen käsittelyn mahdollistamiseen voivat olla vaikkapa fyysisten läheisyydenosoitusten tietoinen hakeminen seksuaalisten suhteiden ulkopuolelta, fyysisen läheisyyden normalisoiminen omissa ystävyyssuhteissa sekä kielen takaisin valtaaminen. Tätä voidaan tehdä esimerkiksi tietoisesti käyttämällä laajemmassa, mutta ei vääjäämättä seksuaalisessa, merkityksessä sellaisia kehollisuuden ja mielihyvän diskursseissa yleisiä sanoja, jotka ovat saaneet vahvan seksuaalisen konnotaation, mutta joita ei kuitenkaan ole mitään syytä olettaa seksuaalisiksi. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi “nautinto”, “tyydytys” ja “himo”.

Toinen mahdollinen polku kehollisuuden ja mielihyvän käsittelylle on filosofinen kehollinen ja kehollisuuden harjoittaminen niin, ettei se ole välineellistä ja seksuaalisuudelle alisteista: avoin suhde kehollisuuteen ja täten maailmaan, jopa askeettisilla harjoittamisen tavoilla. Yksi kehollisen harjoittamisen nykyfilosofeista on Peter Sloterdijk, joka esittää kirjassaan You Must Change Your Life (2013) eräänlaisen harjoittelun etiikan, jota nimittää “antropotekniikaksi”: ihmisen itseluomisen ja -kultivaation järjestelmä, joka pitää sisällään niin fyysisiä kuin henkisiäkin kultivaation tapoja sekä ihmisen muokkausta saatavilla olevilla teknisillä välineillä. Michel Foucault’n filosofiasta poimittu minäteknologian tai itsehallinnoinnin käsite on sovellettavissa kehollisuuteen ja mielihyvään, vaikkakin Foucault’n ajattelussa seksuaalisuus on keskeisessä osassa. Sloterdijk oikeastaan soveltaakin Foucault’n käsitteitä antropotekniikassaan tavalla, joka on lähempänä meidän tarkoitusperiämme. Martin Heideggerin silleenjättämisen filosofia (1998, 2010), joka ei suinkaan ole pelkästään jonkin asian hylkäämistä, vaan sen kanssa toimintaa ilman ulkopuolelta tulevia ennakko-oletuksia, vaatii tähän aiheeseen sovellettavaksi tullakseen paljonkin tulkintaa, mutta voi olla hedelmällinen lähestymistapa.

Ilman seksuaalisuuden ennakko-oletuksia kehollisuuden muutkin puolet paljastuvat:  

kehollisuuden kokemus itsessään mielihyvän lähteenä, sen teosluontoisuus itseisarvoisena työstämisen kohteena ja sen maailmassaolemisen vääjäämätön keskeisyys. Seksuaalisuuden ensisijaisuus kätkee olemuksellisen oivalluksen: kehollisuus on itsessään arvokasta!

Kirjallisuusluettelo:

Anderson, E., & McCormack, M. (2015). Cuddling and spooning heteromasculinity and homosocial tactility among student-athletes. Men and Masculinities, 18(2), 214–230.

Braidotti, R. (2011). Nomadic subjects embodiment and sexual difference in contemporary feminist theory. Columbia University Press.

Butler, J. (2006). Gender trouble. Taylor and Francis.

Carrigan, M., Gupta, K., & Morrison, T. G. (2014). Asexuality and sexual normativity: An anthology. Routledge.

Cerankowski, K. J., & Milks, M. (2016). Asexualities: Feminist and queer perspectives. Routledge.

Foucault, M. (2020). The history of Sexuality. Penguin Books.

Heidegger, M. (1989). Beiträge zur Philosophie: (Vom Ereignis). Vittorio Klostermann. 

Heidegger, M., (2010). Country path conversations. Davis, B. W. (trans.) Indiana University Press.

Heidegger, M. (2000). Oleminen ja aika. (R. Kupiainen, käänt.). Vastapaino.

Heidegger, M., (1998). Pathmarks. McNeill, W. (trans.) Cambridge University Press.

Koski, T. (1991). Liikunta ja Kehollisuus Pereniaalisessa filosofiassa fenomenologinen Tutkimus Liikunnan merkityksestä Ihmisen Kokonaistumisessa. Tampereen Yliopisto.

Leboeuf, C. (2019). What Is Body Positivity? The Path from Shame to Pride. Philosophical Topics, 47(2), 113+. https://link.gale.com/apps/doc/A643344299/LitRC?u=jyva&sid=bookmark-LitRC&xid=927c7eed

Marshall Cavendish Reference Books. (2010). Sex and society (Vol. 2).

Merleau-Ponty, M. (1968). The visible and the invisible. (C. Lefort, Ed.). Northwestern U.P.

Miller, G. F. (2001). The mating mind: How sexual choice shaped the evolution of human nature. Anchor Books.

Robinson, S., Anderson, E., & White, A. (2017). The Bromance: Undergraduate Male Friendships and the Expansion of Contemporary Homosocial Boundaries. Sex Roles, 78(1-2), 94–106.

Sloterdijk, P. (2013). You must change your life: On Anthropotechnics. Polity.

Taylor, C. (1989). Sources of the self. Harvard Univ.Wrathall, M. A. (2021). The Cambridge Heidegger Lexicon. Cambridge University Press.