Jere Hallikainen, Tampereen yliopisto

Tässä haastattelussa kolme suomalaista tieteenfilosofia, Jaakko Kuorikoski (Helsingin yliopisto), Samuli Reijula (Helsingin yliopisto) ja Kristina Rolin (Tampereen yliopisto), pureutuvat ajankohtaisiin tiedepoliittisiin teemoihin. Keskustelimme muun muassa siitä miten insinööri päätyy tieteenfilosofian pariin, tiedeuutisoinnin ongelmakohdista, tutkijan ja journalistin intressien yhteensovittamisen vaikeudesta, vertaisarvioinnin roolista ja merkityksestä tieteen tekemisessä, isojen kielimallien ja laskennallisten menetelmien vaikutuksista tieteeseen niin sisällön kuin käytännön tasolla, sekä tieteen rahoittamisesta ja siihen liittyvistä poliittisista kiistoista.

Teksti perustuu Helsingissä huhtikuussa 2024 äänitettyyn keskusteluun.

Aloitetaan lyhyellä esittelykierroksella. Miten päädyitte filosofiaan ja mitä tutkitte tällä hetkellä?

Kristina: Oijoi, pitkä tarina.

Jaakko: Päädyin filosofiaan puolivahingossa. Minusta piti selvästikin tulla insinööri tai fyysikko, mutta kävin vitsillä tekemässä filosofian pääsykokeen, pääsin sisään ja sitten jäin jumiin. Noh, ehkä en aivan vitsillä, mutta en pitänyt sitä mitenkään ensisijaisena vaihtoehtona elämässäni. Tällä hetkellä minulla on akatemiaprojekti datavetoisten tieteiden tieteenfilosofiasta^[1]. Olen tehnyt läsnä olevan Samuli Reijulan kanssa tieteen sosiaalista epistemologiaa mallintamismenetelmillä. Lisäksi olen yrittänyt pysyä taloustieteen filosofiassa kiinni; kirjoitin äsken aiheesta paperin ja saa nähdä mitä sille käy. Opetan myös tällä hetkellä erikoiskurssia tekoälyn ja koneoppimisen tieteenfilosofiasta.

Kristina: Opiskelin aikoinaan teknillistä fysiikkaa Otaniemessä. Sen jälkeen, kun oli vähän epäselvää mitä tekisin seuraavaksi, tulin valtiotieteiden kautta filosofiaan. Ei tarvinnut lukea yhtään filosofian kirjaa, vaan luin yhden sosiologian opuksen ja tein matematiikan kokeen. Kriittinen käännekohta oli se, että sain Fulbright–stipendin ja lähdin Yhdysvaltoihin tekemään filosofian väitöskirjaa. Perustutkintojen aikana en ollut vielä niin vakavissani. Tieteenfilosofia osoittautui sitten siellä omaksi jutukseni. Tällä hetkellä “suuri tutkimusohjelmani” liittyy sosiaaliseen epistemologiaan, jota voi lähestyä monesta eri näkökulmasta. Olen tutkinut tieteen sukupuolirakenteita ja niiden vaikutuksia, arvojen roolia, luottamusta, kollektiivista tietämistä ja sitten oli se viimeaikainen akatemiahanke monimuotoisuudesta tieteessä^[2]. Tällä hetkellä työn alla on muutama paperi luottamuksesta ja monimuotoisuudesta, ne pitäisi saada alta pois. Saa nähdä mihin suuntaan sen jälkeen.

Samuli: En tiennyt, että meillä kaikilla on tällainen insinööritausta. Mielenkiintoista! Opiskelin itse myös lukion jälkeen vuoden nykyisessä Aalto-yliopistossa, silloisessa teknillisessä korkeakoulussa. Itse opinnoista pidin, mutta se bisneselämäaspekti oli vähän liikaa ja alkoi tökkiä saman tien. Ensimmäisten opiskelijabileiden jälkeen aloin miettimään, että mitä muuta sitä voisi tehdä, ja päädyin sitten filosofiaan. Opiskeluaikoinani tein reseptillä “mitä härömpää, sen parempaa”. Kävin joissain lukupiireissä, missä luettiin ääneen Deleuzea ja rupesin miettimään, että miten en tajua tätä? Tämä on liian vaikeaa. Jossain vaiheessa päädyin siihen, että ehkä vika ei ole pelkästään minussa, vaan vikaa voi olla myös Deleuzessa. Tieteenfilosofiaan päädyin, kun Tarja Knuuttila ja Petri Ylikoski ikään kuin pelastivat minut: Tarjalla oli tuolloin liian monta ohjattavaa, mutta suositteli Helsinkiin TINT-tutkimushanketta varten palaavaa Petriä. Minut palkattiin kyseiseen hankkeeseen tutkimusavustajaksi 2006 ja siinä yhteydessä ryhdyin tekemään gradua.

Kristina: Sinulla oli myös jossain vaiheessa työn alla “social kinds/natural kinds” –keskustelu^[3]. Mutta onhan sekin lähellä tieteenfilosofiaa.

Samuli: Joo, ja tein väitöskirjani aiheesta myös^[4]. Palasin aiheen pariin kun, miten sen sanoisi suomeksi, aloin ounaamaan insinööritaustani ja tajusin, että kognitiotieteet ovat lähellä sitä mikä minua kiinnostaa ja opiskelinkin niitä väitöskirjan kirjoittamisen aikaan. Tällä hetkellä minulla on ensi vuoden syksyllä päättyvä tutkijahanke kollektiivisesta rationaalisuudesta tieteessä^[5]. Minun lisäkseni myös Jaakko on pyöritellyt käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteiden politiikkasovellutuksia ja millaisia filosofisia kysymyksiä niihin liittyy.

Tämä on hauska, en tiedä voiko sanoa yhteensattuma, että olen itsekin tietojenkäsittelytieteiden pudokas ja suoritin filosofian kursseja vapaalla sivuaineoikeudella siihen asti, että pääsin yhteishaussa läpi. Lieneekö joku tutkinut korreloiko jotkut persoonallisuustyypit filosofian eri osa-alueiden kanssa?

Jaakko: Minulla on sellainen kansanteoria^[6], että, sanon yleensä hyviä, mutta ainakin tietyntyyppisiä filosofeja tulee juuri turhautuneista insinööreistä silloin, kun he ovat kiinnostuneet siitä, miten asiat toimivat eivätkä siitä, mitä ne merkitsevät.

Samuli: Siitä tulee tietyntyyppistä filosofiaa.

Kristina: Se on varmaan totta.

Samuli: Oletko Kristina koskaan miettinyt olisiko sinusta voinut tulla jonkinlainen muusikko?

Kristina: No minähän soitin pianoa koko lapsuuteni. Piano on minulla edelleen, mutta aika vähän tulee soiteltua.

Samuli: Toinen ihan ilmeinen yleistys on, että suurin osa filosofeista on jollain tasolla epäonnistuneita muusikoita.

Kommentti aiheuttaa yleistä hilpeyttä.

Jaakko: Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, että olet Samuli ihan onnistunut muusikko.

Kristina: Toki monet satunnaisetkin asiat vaikuttavat, omalla kohdallani esimerkiksi 90-luvun lama, kun sain filosofian tutkinnon valmiiksi. Siinä vaiheessa tuli sellainen fiilis, että mitä sitä tekisi, kun työpaikkamahdollisuudet ovat aika olemattomat. Sitten sain ajatuksen tehdä väitöskirjan. Sekin olisi ollut ihan mahdollinen urapolku, että olisin saanut jonkun hyvän työpaikan ja jäänyt sitten sinne.

Jaakko: Teitkö siis sen teknillisen fysiikan tutkinnon loppuun?

Kristina: Se jäi kesken, mutta opinnot olivat hyvin pitkällä. Se oli vähän sellaista nuoruuden harkitsemattomuutta. Kun sain tilaisuuden lähteä Yhdysvaltoihin, niin tartuin heti siihen sen sijaan, että olisin tehnyt tutkinnon loppuun.

Jaakko: Siinä olisikin päässyt mahtavaan nousukiitoon, kun olisit tehnyt sen ja sitten töihin Nokialle, kun se veti kaikkein parhaimmillaan vuosina 1997–98.

Kristina: Se on totta, mutta se oli sitä aikaa, että mikään DI-tutkinto ei olisi välttämättä auttanut työpaikan saamisessa.

Mennään sitten itse asiaan. Kristinan kanssa puhuimmekin jo muutama viikko sitten Tampereella tiedejournalismista etenkin Helsingin Sanomissa. Hän kiinnitti huomiota muun muassa siihen, miten eri tieteet saavat palstatilaa ja miten tieteellisiä tuloksia käsitellään julkisessa keskustelussa. Mitä mieltä olette tiedekeskustelun tämänhetkisestä tilasta, ja mitä mahdollisia ongelmakohtia siinä esiintyy? Ovatko kaupalliset ja journalistiset intressit vaikeita tai kenties mahdottomia yhteensovittaa enemmän pelkästään tiede edellä menevän uutisoinnin kanssa?

Jaakko: Pahan pistit… Tätä voidaan tietysti lähestyä kahdesta eri kulmasta. Ensimmäinen on se, millaiset kannustimet tieteentekijöillä nykyään on tuutata sitä juttuaan mediaan, ja toinen on se, millaiset kannustimet ohjaavat tiedetoimittajia median puolella.

Kristina: Voin kertoa omasta puolestani: Tässä noin viikko sitten eräs toimittaja otti minuun yhteyttä haastattelua varten. Katsoin kalenteriani ja haastattelu ei vain yksinkertaisesti mahtunut sinne. Tällaisiin toimittajatapaamisiin jossain Helsingin kahvilassa ei yksinkertaisesti monesti ole aikaa. Ehkä tiedemaailmassakin on tapahtunut jonkinlainen muutos, että tehdään vain enemmän töitä. En tiedä pitääkö tämä paikkaansa.

Jaakko: Se ainakin tuntuu siltä.

Kristina: Ennen ehkä oli jotenkin selvää, että yliopistossa tehdään tutkimusta, sitten on hallinnollisia tehtäviä ja sitten vielä on ehdittävä olla intellektuelli, joka osallistuu kaiken maailman keskusteluihin. En tiedä kuinka monella loppujen lopuksi on siihen nykyään aikaa. Tiettyjen alojen tutkijat ovat toki mediassa… Muistaakseni siellä kurssillanihan^[7] me puhuimme siitä ilmiöstä, että psykologit saavat paljon tilaa mediassa.

… ja myös sellainen psykoterapeuttinen self-help.

Kristina: Toimittajat tekevät mielellään juttuja siitä, miten tämä nyt auttaa sinua selviytymään sinun arkisesta elämästäsi (naurahtaa). Tämän tyyppisiä juttuja.

Jaakko: Tietenkään kaikki tutkijoiden esiintymiset mediassa eivät mene sinne lehtien tiedeosastolle. Meidän tiedekuntamme näkyvimmät tyypit ovat varmaankin juuri politiikan tutkijoita.

Kristina: Se on kyllä totta.

Jaakko: Jenni Karimäki ja kumppanit ravaavat koko ajan A-Studiossa, varsinkin silloin kun on vaalit, jolloin ei ehdi muuta tekemäänkään kuin kommentoimaan.

Samuli: Olen itse pitkään miettinyt en niinkään sitä, miten paljon ihmiset esiintyvät julkisuudessa asiantuntijoina, vaan sitä, mistä asioista tiedetoimitukset kirjoittavat. Jollain tavalla yhteiskuntatieteet jäävät helposti jalkoihin verrattuna esimerkiksi fysiikkaan tai kosmologiaan, ja näiden tyyppisiin koviin tieteisiin. Hesarin tiedesivuthan koskevat pelkästään ”science”, kovia tieteitä. Yhteiskuntatieteet ovat sitten siellä kulttuurisivuilla.

Jaakko: Onko näin? Nähdäkseni tiedesivuilla on kyllä aika paljon yhteiskuntatieteitäkin.

Samuli: Ehkä se on muuttunut tässä hiljattain.

Jaakko: Se on muuttunut. Toki se on aika pitkälti sosiaalipsykologiaa ja kokeellisia tuloksia, kovemmasta päästä tietysti. Sellainen humanistisempi ihmistiede on siellä kulttuurisivuilla.

Samuli: Tässä taustalla on oma kansanteoriani siitä, millä tavalla ihmiset suhtautuvat eri tieteisiin. On esimerkiksi helppo myöntää, että universumi on tosi outo ja siitä on mielenkiintoista lukea. Sitten taas monissa yhteiskuntaan liittyvissä teemoissa ihmiset kokevat olevansa asiantuntijoita: ”Kyllä minä tiedän, miten tämä menee.” Yhteiskuntatieteen status ei ole samanlainen ja sitä ei koeta samalla lailla kiehtovaksi. Jos joku esimerkiksi opettaa Helsingin yliopistolla kvanttifysiikkaa filosofeille, tai joskus aikanaan oli vielä kvanttifysiikkaa runoilijoille, se koetaan laajalti uskomattoman kiehtovana aiheena. Sitten taas, jos joku opettaa runoilijoille yhteiskunnallista verkostoteoriaa, niin eihän ne runoilijat siitä innostu samalla tavalla. Siinä on mielestäni selkeitä statuseroja, jotka liittyvät kokemukseen aiheen ymmärrettävyydestä. Ehkä olen väärässä.

Kristina: Poikkeuksena on ehkä sitten taloustieteilijät, jotka pääsevät koko ajan sinne taloussivuille.

Jaakko: Olen kiinnittänyt jo pitkän aikaa huomiota siihen, minkälaista talousjournalismi on. Hesari kyllä kysyy varsin hyvin meiltä Helsingin yliopiston tutkijoilta, mutta talousjournalismia hyvin pitkälti kommentoivat joko etujärjestöjen tai pankkien ekonomistit.

Kristina: Ja sitten nämä tutkimuslaitokset, kuten Etla ja Labore. En ehkä suoranaisesti pitäisi niitä etujärjestöinä-

Jaakko: No on! Nehän ovat etujärjestöjä!

Kristina: Okei, hyvä, saatiin tästä kiista aikaiseksi. Sanotaanko näin, että he eivät halua nähdä itseään pelkästään etujärjestöinä.

Jaakko: Tämä on itse asiassa kiinnostanut minua vähän aikaa siitä asti, kun Heikki Hiilamo sohaisi ampiaispesää sillä todella kärkevällä Ylen kolumnillaan^[8]. Hän sanoi suoraan, että eihän tämä ole mitään tutkimusta, vaan Etlassa annetaan etukäteen tulokset, jotka pitää tulla. En tiedä onko jossain Laboressakaan… Tietysti se kulma on eri, mutta periaate varmaan aika sama. Mika Maliranta [Laboren johtaja] on itse sanonut, oliko viime vuonna, että median pitäisi olla erittäin tarkka tässä. On eri asia, puhuuko taloustieteilijä akateemisena ekonomistina totuuden perässä vai järjestönsä edustajana. Kaikilla näillä on oma lehmä ojassa.

Samuli: Näissä kaikissa on nähdäkseni myös erittäin käytännöllinen kulma: Se on talouspuhetta. Lopulta se juttu koskee sitä, että kannattaako nyt ostaa asunto vai ei. Sitten on myös sellaista puhdasta tiedejournalismia, jonka tavoitteena on selittää maailmaa. Tarkoitin oikeastaan tätä, kun puhuin aiemmin kosmologiasta. Se koetaan diipiksi ja kiehtovaksi. Hyvin suuri osa taloustieteilijöiden kommentoinnista puolestaan koskee viime kädessä sitä, mihin suuntaan ne korot nyt ovat oikeasti menossa. Siinä on selkeä näkökulmaero, että miten syvällisesti varsinaista tieteellistä ymmärrystä tuodaan esille.

Jaakko: Onhan se niinkin, että kun katsotaan Hesarin yhteiskunnallisempaan suuntaan meneviä tiedejuttuja, niin ne ovat yleensä sellaisia, että niillä on jokin selkeä käytännön tarttumapinta joko ihmisten elämään tai laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Niin kuin esimerkiksi tämä Jonathan Haidt -keskustelu, kaikki ovat huolissaan nuorten kännyköiden ja sosiaalisen median käytön yhteydestä mielenterveysongelmiin. Ei sielläkään juuri sellaista puhtaasta tiedonintressistä kumpuavaa juttua ole. Toisaalta jos ajatellaan psykologiaa, sosiaalipsykologiaa tai edes sosiologiaa: Kuinka paljon siellä edes on sellaista tavaraa, jota voisi lehteen pistää, kun otetaan huomioon vaikkapa psykologian teoriakriisi? Mitä sen sosiologin pitäisi sinne Hesariin tuoda, joka olisi puhtaasta tiedonintressistä kumpuavaa ja jonka voisi siellä myös julkaista?

Samuli: On siellä myös aidosti maailmankuvallisia elementtejä. Jos mietitään vaikka Daniel Kahnemanin ajatuksia rajoitetusta rationaalisuudesta, niin perusasiat siitä tiedetään varmaankin todella laajasti. Hänellä ei ehkä ole niin paljoa juuri suomalaista tiedejulkisuutta, mutta onhan käyttäytymistaloustiede aidosti muuttanut maailmankuvaa—siis käsitystämme siitä, mikä on ihmisen paikka ja mitkä ovat ihmisen kyvykkyydet. Se on perustutkimuksellista kamaa, jolla on ollut valtava vaikutus siihen, miten me näemme itsemme.

Tuosta, mitä Jaakko äsken sanoi, pääsemmekin siirtymän kautta seuraavaan aiheeseen eli vertaisarviointiin ja sen kritiikkiin sekä laajemmin metatieteeseen. Puhtaan tiedonintressin uutisointia tieteen tekemisestä on todella vähän; en esimerkiksi muista lukeneeni Hesarista ainuttakaan artikkelia koskien vertaisarvioinnin roolia tieteen tekemisessä, vaikka kirjallisuudessa on ollut paljonkin keskustelua aiheesta ainakin jostain 80-luvulta asti. Psykologian replikaatiokriisistä on ollut joitain juttuja, mutta nekin ovat usein hyvin sensaatiohakuisia. Laajemmin voisi sanoa, että metatieteestä ei kirjoiteta julkisessa keskustelussa juuri mitään. Mitä ajatuksia teillä on vertaisarvioinnista, sen ongelmakohdista ja roolista nykytieteessä ja sitä vastaan esitetystä kritiikistä, ja onko teillä mahdollisia ratkaisuehdotuksia sen ongelmakohtiin? Voiko tieteentekemisen monimutkaisuudesta tehdä suurelle yleisölle kiinnostavaa?

Samuli: Ehkä on hyvä aloittaa olemalla kiistanalainen: Olen itse sitä mieltä, että vähintään kaksoissokkoutetulla^[9] perinteisellä vertaisarvioinnilla on edelleen tärkeä rooli tieteessä. Olkoonkin, että se on joskus vaikea toteuttaa. Opin esimerkiksi tässä äskettäin, että biologiassa on yleistä, että vertaisarviointi ei ole kaksoissokkoutettu. Tämä kuulostaa mielestäni vain huonolta järjestelyltä. Tällä hetkellä on paljon puhetta siitä, että vertaisarviointi ei toimi, koska siihen liittyy muun muassa kaupallisten lehtien taloudelliset intressit. On ehdotettu siirtymistä overlay-malliin, jossa kaikki artikkelit julkaistaan arkistoon, jonka aineistosta sitten kasataan päälle lehdet. Tämä on ehkä sinänsä hieno idea, mutta ainakin yksi asia mihin se ei pysty vastaamaan on niin sanottu kumulatiivisten etujen ongelma. Tiedeviestintä on yhä enemmän someen nojaavaa, jolloin lehtiä luetaan vähemmän ja seurataan enemmän tiettyjen ihmisten someja, joista saadaan tietää mitä he ovat julkaisseet. Jos perinteistä tuplasokkoarviointia painetaan yhä pienempään rooliin, on riski, että tiedejulkaisusta tulee kenties myös sensaatiohakuisempaa, mutta ainakin yhä enemmän henkilökeskeistä: Isojen nimien juttuja luetaan ja kenenkään muiden juttuja ei lueta niin paljoa. Tällöin mertonilainen^[10] universalismi, jonka mukaan tärkeät kontribuutiot voivat tulla mistä tahansa, joutuu entistä ahtaampaan rakoon. Olen viime aikoina nostanut tätä esille monissa keskusteluissa ja huomaan, että moni on tästä kanssani eri mieltä. Haluan siis edelleen puolustaa perinteisen vertaisarvioinnin paikkaa tieteessä.

Jaakko: En ole millään lailla ajatellut tätä loppuun asti, mutta perusfiilikseni on kyllä ihan sama. Jos katsotaan aloja, joilla merkittävät julkaisufoorumit eivät ole vertaisarvioituja, esimerkiksi taloustieteen työpaperisarjat, niin kyllähän se vahvistaa sitä holtitonta hierarkkisuutta. Jos kyseessä ei ole jokin tietty lehti, niin sitten se laadun takeen proxy^[11] on, että kyseessä on prestiisin paikan julkaisusarja, mikä taas sitten pahentaa Matteus-efektiä^[12]. En oikein näe mikä muu voisi korvata sokkona toteutetun kriittisyyden. Toisissa malleissa tietysti kritiikki tapahtuu vasta sitten julkaisun jälkeen julkisella foorumilla, mutta kuka elämä niitä keskusteluja jaksaa seurata? Paitsi tietysti niiden jo valmiiksi nimekkäiden henkilöiden kohdalla. Jos olet jossain Liettuan Kaunasin yliopistossa ja sinulla on hyvä idea, jonka sitten tuuttaat vertaisarvioimattomaan lehteen, niin kuka sinun kanssasi keskustelee?

Samuli: Julkaistun tavaran volyymi on valtava, ja jo nyt ne preprint-serverit ovat täynnä tavaraa. Me tarvitsemme kuratointia. Pitää olla jokin tapa yhteisöllisesti valita, että nämä paperit ainakin kannattaa lukea. Jos sitä ei tapahdu, niin jokainen tekee sen valinnan itse, ja silloin mennään ihan täysin pärstäkertoimella ja nimen tunnistettavuuden perusteella. Homma menee täysin hallitsemattomaksi, koska kollektiivinen tarkkaavaisuutemme ei riitä kirjallisuuden seuraamiseen systemaattisesti.

Kristina: Vertaisarvioinnilla on kaksi eri funktiota, episteeminen ja eettinen. Ensimmäinen funktio on, että vertaisarvioitu sisältö on tiedollisesti parempaa, ja sokkouttamisen tarkoituksena on vähentää arvioinnin vinoumia. Sehän vaikuttaa, että onko kyseessä tuntematon tutkija vai jokin suuri nimi. Mutta sitten se moraaliseettinen juttu on, että julkaiseminen on keskeinen tieteellisen ansioitumisen väline, mikä tarkoittaa, että ansioitumisprosessin tulisi olla reilu. Minun on myös hankala nähdä, miten reiluus voisi toteutua ilman ennalta määrättyä proseduuria sille, miten ihmiset saavat papereita hyviin lehtiin. Sen vaihtoehdon pitäisi olla sekä episteemisesti hyvä, että reilu proseduraalisessa mielessä, sillä julkaiseminen on myös ansioitumista.

Samuli: Epäreilua olisi, että ”paras argumentti voittakoon”-logiikka ei päde, koska sehän on anonymisoinnin pointti.

Kristina: Juuri niin.

Jaakko: Yleisesti väitetään, että vertaisarviointi on rikki, mutta onko se samalla tavalla rikki eri paikoissa? On selkeitä hypoteeseja siitä, miksi se on oikeasti filosofiassa tällä hetkellä hyvin ongelmallista, mutta se liittyy monella tapaa tämän alan spesifeihin kummallisuuksiin.

Kristina: Mitkä ne ongelmat mielestäsi tällä hetkellä ovat sen lisäksi, että on vaikea löytää ihmisiä arvioimaan papereita?

Jaakko: Sitä tavaraa on ihan järjetön määrä. Seurasin joskus boomer-mediassa sosiologien keskustelua siitä, mikä on heidän mielestään reilu määrä vertaisarviointia vuodessa. Puhutaan siis professoritason ihmisistä. Mielestäni ne määrät olivat aivan naurettavan pieniä verrattuna siihen, paljonko varmaankin suurin osa meistä filosofiassa arvioi. Selkeästi tässä on alakohtainen ero. Mielestäni sille on myös aivan ilmeisiä syitä, miksi filosofiassa järjestelmässä pyörii aivan holtiton määrä materiaalia. Koska julkaisuprosentit ovat pieniä, se tarkoittaa sitä, että se materiaali jää pyörimään järjestelmään kahta kauheammin, mikä taas kuormittaa hirvittäviä määriä ihmisiä vertaisarvioinnissa.

Samuli: On taatusti isoja alakohtaisia eroja. Empiiristen tieteiden puolella pyritään valitsemaan lehti, jonka lukijakuntaa sinun juttusi saattaisi kiinnostaa ja läpäisyprosentit ovat paljon korkeammat. Filosofiassa ja muilla humanistisilla aloilla portinvartiointi, mitä harjoitetaan, on ihan eri tasolla. Luonnontieteissä julkaiseminen on paljon helpompaa. Kun löydät lehden, minkä linjaan juttusi sopii ja kontribuutiosi on riittävän kokoinen, niin se paperi menee läpi. Vähän heikompikin analyysi hyvästä aineistosta voi olla ihan hyvin julkaistavaa tavaraa, koska se kuitenkin tuottaa kontribuution. Filosofiassa, missä usein ei ole aineistoja, niin jos sinulla on vähän heikko argumentti ja se ei kiinnosta ketään, niin sitten siinä ei ole mitään. Sitä ei saa julkaistua missään.

Jaakko: Mutta sitä argumenttia voi kuitenkin aina yrittää hioa sieltä sun täältä, minkä jälkeen sen voi tuutata takaisin kiertoon. Sitten joku uusi ihminen ärsyyntyy siihen jossain päin maailmaa, ja käyttää sen arviointiin päivän. Onhan se hankala tilanne. Kai sitä meritoitumisen insentiiviä olisi pakko muuttaa siten, että kirjoittakaa nyt helvetti vähemmän. Niin pieni osa filosofiasta on millään lailla mielenkiintoista kenellekään, että jotenkin kannustimia pitäisi muuttaa siten, että jos ei ole kauheasti sanottavaa niin ole hiljaa, mutta jos keksit oikeasti hyvän idean niin sitten sen voi yrittää julkaista.

Samuli: Mites tällainen täysin utopistinen ajatus, että referoimalla muiden juttuja saat kerättyä [uraa edistäviä] pisteitä?

Parin eri akateemikon blogeista olen lukenut juuri tämän suuntaisia ehdotuksia. Yksi mahdollinen urapolku olisi eräänlainen palkkionmetsästäjä, joka siis perusopetuksen lisäksi vain lukee muiden juttuja ja yrittää löytää niistä asiavirheitä.

Samuli: Eli näitä rooleja ikään kuin eriytettäisiin?
Jep, eli kaiken muun tutkimus- ja opetustyön lisäksi vertaisarviointia ei tarvitsisi tehdä vapaaehtoistyönä. Koska urapolku olisi sidottu arviointiin, niin samalla olisi myös suora taloudellinen insentiivi siivota roskat pois kirjallisuudesta.

Samuli: Näitä ehdotuksia on myös jonkin verran käsitelty Brian Nosekin Scientific Utopia-artikkeleissa noin kymmenen vuoden takaa^[13].

Toinen mahdollinen rooli voisi olla jonkinlainen akatemian ja muun yhteiskunnan yhteyshenkilö, jotta isot tieteelliset keskustelut eivät aina henkilöityisi pelkästään Richard Dawkinsin tai muun Penguin Booksin julkaiseman pokkarin kirjoittajan ympärille.

Kristina: Suomalaisessa järjestelmässä on tosi vaikeaa olla tällainen yhteyshenkilö. Joillain aloilla on konsulttifirmat, mutta muuten se työ jää joidenkin ahkerien freelancer-toimittajien vastuulle, joista esimerkkinä aiemmin mainittu toimittaja, joka otti minuun yhteyttä viikko sitten.

Jaakko: Oliko se Mikko Pelttari?

Kristina: Taisi olla joo!

Jaakko: Tasan tarkkaan viikko sitten annoin hänelle haastattelun^[14].

Samuli: Siihen toiseen kysymykseesi liittyen tuli mieleeni, että yksi asia, mistä voisimme puhua, on epävarmuuden kommunikointi. Tämä on yksi suosikkiaiheistani. Se liittyy siihen sensaatiohakuisuuteen mistä oli aiemmin puhe. Jos mietitään journalismin logiikkaa, hyvä toimittaja haluaa sanoa jotain yllättävää, kun taas tutkijoiden keskuudessa on yleinen vitsi, että tutkija väistää kysymyksen tai haluaa sanoa jotain epämääräistä. Iso osa tutkijan arkea on epävarmuuden kalibrointia—kuinka paljon mistäkin aiheesta voidaan sanoa—mutta toimittajalle pitäisi aina sanoa jotain superkiinnostavaa. Jotkut tietysti oppivat tämän ja menevät rajan väärälle puolelle tämän tästä. Samaan tapaan politiikkasuosituksissa tutkijalta halutaan aina piste-estimaatti. Et voi mennä ja kertoa jotain jakaumia, että jossain tuolla se vaikutus on. Lopulta sinulta aina halutaan, että sano nyt yksi numero. Tässä kohtaavat kaksi sellaista logiikkaa, jotka eivät nähdäkseni vain ole yhteensopivia: Tutkijan arjen asiantuntijuus, joka on epävarmuuden kanssa elämistä ja sitten julkisuuden logiikka, joka on epävarmuudelle jokseenkin allerginen.

”Jokainen yhtälö puolittaa kirjamyynnit” on lentävä lause. Päteekö asiantuntijoiden haastatteluissa jokin samantapainen periaate? Tulisiko toimittajille annettujen vastausten olla tarpeeksi yksinkertaisia?

Samuli: Monet viimeaikaisista populaaritiedekirjoista, jopa Judea Pearlin kirja The Book of Why^[15], on kirjoitettu tiedetoimittajan kanssa. Jälkimmäinen nimenomaan siivoaa niitä rönsyjä tutkijan puheista. Jossain vaiheessa kaikki populaaritiedekirjat alkoivat näyttämään rakenteeltaan täsmälleen samalta. Daniel Kahnemanin kirja Thinking Fast and Slow^[16] näytti täsmälleen samalta kuin Richard Thalerin kirja Misbehaving, joka näytti täsmälleen samalta kuin Cass Sunsteinin kirja Nudge.  Tämä johtuu siitä, että siellä on ne samat haamukirjailijat taustalla. Ehkä puhun omiani, mutta en usko. On se tietty sapluuna, mihin kirjan täytyy osua.

Kristina: Suomeenkin tämä on tullut siten, että Strategisen tutkimuksen neuvoston hankkeissa on mukana aina viestinnän ammattilainen.

Tekoälystä on ollut viime aikoina paljon puhetta. ChatGPT on muuttanut, jos ei kaiken, niin ainakin paljon. Yliopistot ovat antaneet linjauksiaan kielimallien käytön suhteen etenkin opinnäytteitä koskien ja kerkesin nähdä yhden materiaalitekniikan paperinkin, joka alkaa sanoilla “Certainly, here is a possible introduction for your topic”, mikä siis on selvästi ChatGPT:n tuottamaa tekstiä, jota ei viitsitty edes muokata paperia varten^[17]. Miten näette, että isot kielimallit ja tekoäly laajemmin tulevat vaikuttamaan seuraavan, sanotaan vaikka 5–10 vuoden aikana tieteeseen, tieteenfilosofiaan ja ehkä teidän omiin töihinnekin?

Kristina: Näitä aiheitahan on pakko nykyään luennoilla käsitellä, viimeksi eilen. On vaikea ennustaa mitään tarkkaan, mutta esimerkiksi Tampereen yliopistohan sallii kielimallien käytön, kunhan kertoo että on käyttänyt ja mitä varten, onko kyseessä ollut tekstin tuottaminen tai jokin hieno visualisointi. Aina korostetaan, että ihmisellä on kuitenkin viime kädessä asiasta vastuu. Ehkä se suuri, filosofisempi kysymys liittyy läpinäkyvyyteen. Perinteisesti on ajateltu, että tiedon oikeuttamiseen liittyy se, että ihmiset pystyvät seuraamaan argumenttia, vaikka kaikki aineisto ei olisikaan sinulla saatavilla; periaatteessa tulokset pystyttäisiin kuitenkin toistamaan. Jos tätä läpinäkyvyyttä ei ole, niin herää tietysti kysymys, että mitäs sitten?

Samuli: Jos kielimallia käytettäisiin filosofian artikkelissa, miten se voisi haastaa läpinäkyvyyden? Mielestäni on oleellista, että kirjoittaja ottaa tekstistä tiedollisen vastuun. Käytin kynää ja paperia, käytin tietokonetta ja käytin myös vähän kielimallia, mutta seison sen kaiken takana. Miten kielimalli voisi tässä tilanteessa haastaa läpinäkyvyyttä?

Kristina: Ehkä ei voikaan, jos argumentit ovat ymmärrettäviä.

Jaakko: Filosofiassa tämä on melko ilmeistä, sillä eihän ne paperit mene mistään referoinnista läpi, jos argumentteja ei voi seurata.

Samuli: Paitsi tällä hetkellä meillä on kylläkin käytössä sellainen menetelmä, jossa on aivan mieletön läpinäkyvyysongelma: laskennallinen mallintaminen^[18].

Jaakko: Niin, se on kyllä totta.

Samuli: Suurin osa argumentista näissä tapauksissa käydään siellä koodissa.

Kristina: Näissä tilanteissa läpinäkyvyys ei toteudu.

Samuli: Tämä ei ole niinkään tekoälyjen ja kielimallien ongelma, mutta käytäntömme ovat vielä tämän asian suhteen vaiheessa. Nimenomaan filosofiassa pitäisi pystyä seuraamaan argumenttia alusta loppuun, mutta me vain hyväksymme, että “joo joo me koodattiin tämmöinen malli, siitä tuli ulos tämmöinen juttu” ja sitten argumentti jatkuu. Siinä välissä on täysin musta laatikko.

Kristina: Muilla tieteenaloilla, etenkin lääketieteessä tai yhteiskuntatieteissä, se suuri kysymys liittyy tietosuojaan ja yksityisten tietojen käyttöön.

Jaakko: On kaksi asiaa, mitä ei tulisi sekoittaa keskenään. Ensimmäinen on kielimallien käyttö tieteen tekemisen käytännössä [tekstiä kirjoitettaessa]. Toinen on kysymys siitä, mitä mahdollisia läpinäkyvyysongelmia kielimallit ja muut tehokkaat koneoppimismenetelmät voivat aiheuttaa tieteen sisältöön itseensä. On tietysti huonoa tieteellistä käytäntöä, jos syväoppiva malli tai mikä ikinä sylkee ulos ne tulokset ja ne eivät ole kritisoitavissa tai toistettavissa, mutta jos käytät itse paperin kirjoittamiseen kielimallia, niin mitä väliä sillä on?  Kirjoittamiseen liittyy sellainen ehkä hieman romantisoitu ajatus jostain inhimillisestä luovuudesta.

Samuli: Itse ainakin kävin läpi jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin silloin puolitoista vuotta sitten marraskuussa^[19]. Kieli, jota olin jossain määrin pitänyt inhimillisenä, pyhänä saavutuksena olikin yhtäkkiä vain työkalu^[20]. Sitä pintaa pystytään tuottamaan täysin koneellisesti. Romantiikka putosi kielestä pois. Ensimmäisestä kommentistasi tuli mieleeni, että kielimallin tekstin jämät tieteellisessä paperissa kertoo jostain muusta ongelmasta, se kertoo jotain niistä lehdistä.

Jaakko: Nimenomaan, siitä vertaisarvioinnista. Mitä ihmettä siellä tapahtuu?

Samuli: Mitä näissä lehdissä tapahtuu, jos tällaiset jutut menevät siellä läpi? Ongelma ei ole niinkään kielimalleissa, vaan kyseisten lehtien julkaisemisprosessissa on pakko olla jotain pielessä.

… kielimallit arvioivat toisten kielimallien tekstejä?

Jaakko: Kuulostaa hauskalta vitsiltä, mutta esimerkiksi eilen oli nimeltä mainitsemattoman valtiollisen tiederahoittajan yhdessä paneelissa kokoontuminen, jossa yksiselitteisesti kiellettiin, että ette muuten käytä ChatGPT:tä, kun kirjoitatte niitä raportteja. Se kyllä varmaankin tuottaisi jossain vaiheessa ihan hyvännäköiset arviot hakemuksista, kun niitä pyytäisi arvioimaan näillä ja näillä kriteereillä.

Samuli: Eikö saa käyttää edes niin, että kirjoitat ensin tekstin ja heität sen sitten kielimallille kielenhuoltoa varten?

Jaakko: Noin varmaankin muuten saisi, mutta jos ja kun pidetään viimeiseen asti kiinni yksityisyyden suojasta, niin niitä raportteja ei saa laittaa mihin tahansa.

Kristina: Kyllähän kielimallit varmaan vaikuttavat siihen, että mitä arvostetaan. Kirjoitustaito on perinteisesti erotellut ihmisiä, mutta kenties jatkossa arvostetaan eri asioita, kuten näkemystä asioista ja kriittistä ajattelua, jota ei ole niin helppo tuottaa koneellisesti.

Samuli: Nythän on jo olemassa itsensä todentavia [self-authenticating] tekstiformaatteja, joita esimerkiksi somepalvelu Bluesky käyttää^[21]. Jos lähetät sinne postauksen, alusta kytkee tekstin kryptografisesti käyttäjänimeesi siten, että sisältö ei ole muokattavissa eikä erotettavissa sen kirjoittajasta, vaikka teksti kiertäisi missä. Yksi tulevaisuusvisioni on, että jossain vaiheessa alamme antaa arvoa tämänkaltaisille putiikkiteksteille. “Tämä on kirjoittamani teksti ja olen allekirjoittanut sen digitaalisesti. Kirjoitan kaikki tekstini käsin, olen eräänlainen käsityöläinen.” Kyse ei ole tällöin pelkästään niistä sanoista. Kuvien kohdalla sama juttu. Tekoälyt tuottavat hienoja kuvia ja niitä on kohta vaikea erottaa oikeista valokuvista. On aivan toivoton tehtävä lähteä sisällön perusteella erottelemaan mikä on tekoälyn tuottamaa ja mikä ei. Itse näkisin, että sen sijaan annamme jatkossa enemmän ja enemmän arvoa sineteille: Kuka tämän teki? Jatkossa joka paikka täyttyy bullshitista, mallit generoivat joka paikan täyteen kuvia ja tekstejä, eikä kukaan tiedä mistä mikin on peräisin. En näe tähän ongelmaan muuta ratkaisua kuin että meidän on ryhdyttävä allekirjoittamaan kaikki ja siihen on teknologia olemassa.

Kristina: Tämä liittyy siihen vastuukysymykseen, mistä oli aiemmin puhetta. Ihmiset haluavat tietää kuka viime kädessä ottaa vastuun.

Jaakko: Se vastuukysymys tieteessä on myös ollut jo aiemmin ilmassa ennen uusimpia kielimalleja ja muita opaakkeja laskennallisia menetelmiä. Täytyy tietää, kenellä tiedollinen vastuu on, kun käytössä on jokin monimutkainen hilavitkutin, jonka toiminnasta yksilötasolla kenelläkään ei ole mitään kunnollista käsitystä. Jos jollain on tuo käsitys, niin se on hajautetusti siinä isommassa tiedeyhteisössä. Tuskin kellään meistä on mitään selkeää vastausta siihen, miten tiedollinen vastuu pitäisi viime kädessä allokoida.

Kristina: Mutta filosofia antaa hyviä välineitä näiden kysymysten käsittelemiseen, paremmin kuin monet muut alat. Keskustelua käydään sekä moraalisesta että episteemisestä vastuusta niin yksilöllisellä kuin kollektiivisella tasolla. Suomessakin tätä tutkimusta tehdään.

Jaakko: Meidänkin tutkimusprojektisuunnitelmissamme aina silloin tällöin esiintyy kysymys hybridiagenttien tiedollisesta vastuusta, mutta kukaan ei ole toistaiseksi istunut alas ja kirjoittanut aiheesta.

Lopuksi voisimme vielä keskustella tieteen rahoittamisesta. Suomessa on varsin yleistä, että ei-teknillisillä aloilla väitöskirjan tekemiseen pitää hankkia ulkopuolinen rahoitus, usein yksityiseltä säätiöltä, kun taas esimerkiksi Ruotsista tulee silloin tällöin sähköpostia, että meillä on filosofiassa palkallisia neljän vuoden paikkoja auki. Onko teillä yleistä näkemystä siitä, miten tiedettä pitäisi rahoittaa ja onko siinä alakohtaisia eroja? Onko se ongelma, että täytyy hakea rahoitusta kolmansilta osapuolilta, jotta voi tehdä tiedettä?

Jaakko: Ennen kuin vastaamme vakavasti niin täytyy huomauttaa, että pisti silmään, miten Tampereen yliopisto mainostaa Helsingin raitiovaunuissa, että meillä on järjettömän paljon tohtoripaikkoja auki, tulkaa meille tekemään tohtorintutkinto! Hallituksen ihanan neronleimauksen takia, siis^[22]. Mutta, jatketaan.

Samuli: Tässä vetoaisin diversiteettiin. Luulen, että jonkinlainen portfoliolähestymistapa on ihan järkevä. Kyse on enemmänkin siitä, mihin suuntaan Suomen portfoliota pitäisi virittää. On Suomen Akatemia, joka on meritokraattinen, mutta joka ruokkii aiemmin mainittua kasautuvien etujen teoriaa. Sitten on Koneen säätiö, jonka eksplisiittinen agenda on täyttää niitä aukkoja, joita Akatemian rahoitus jättää. Voi olla ihan järkevää, että rahoituskenttä on moninainen ja on monta eri rahoituslogiikkaa, jotka toimivat rinnakkain, ja kokonaisuutta sitten viilataan.

Jaakko: Kuulin vähän aikaa sitten, että Ruotsin valtiollinen rahoitusjärjestelmä on vielä pirstaleisempi kuin Suomen. Siellä on kahdeksantoista eri valtiollista rahoitusinstanssia, jotka ovat pitkälti sektorikohtaisia. Siinä on ainakin monimuotoinen portfolio ihan jo pelkän valtion tasolla. Varmaankin tämä on sellainen optimointiongelma, että kaikkea ei voi saada ja taloudellisia kompromisseja tulee väkisin.

Kristina: Talouspoliittisia vääntöjä on aina sekä hallituksen että yliopistojen tasoilla. Ehkä se suuri kysymys, joka jakaa ihmisiä on, kuinka paljon tulisi olla bottom up -rahoitusta, eli yksittäisiä tutkijoita hakemassa rahoitusta, ja kuinka paljon pitäisi olla ylhäältä annettuja teemoja, kuten Strategisen tutkimuksen neuvoston ja EU:n hankkeet.

Jaakko: Toinen iso parametri, mitä tulisi miettiä, on kuinka paljon pitäisi olla sellaista väliaikaista temppurahaa suhteessa pitkäjänteiseen yliopistojen perusrahoitukseen. Tässä asiassa Suomi on todella kummallisessa asennossa, koska meillä on niin paljon lyhytjänteistä tutkimusrahaa suhteessa yliopistojen perusrahoitukseen, mikä aiheuttaa aika mittavia tehokkuustappioita. Jatkuva rahoitusrumban pyörittäminen kuormittaa hakijoita, arvioijia sekä hallinnon työntekijöitä. Lyhytjänteisessä temppurahoitustutkimuksessa on paljon ongelmia myös sen itse tuotetun tiedollisen sisällön kannalta. Kuten on taas nähty, hallitusten on jotenkin täysin mahdotonta nöyrtyä siihen, että yliopistoille annettaisiin lisää rahaa. Kun on pakko jotain antaa, niin annetaan jotain täysin idioottimaista väliaikaista rahoitusta.

Samuli: Tässä on myös sellainen, en tiedä onko kyseessä trendi vai heilahdus… Economist kirjoitti pari kuukautta sitten tutkimuksesta, jonka mukaan nykyinen tiedepolitiikka, jossa 60-luvulta asti valtiot rahoittivat isosti yliopistoja, ei poikinutkaan niin paljon hyvää kuin oli toivottu^[23]. Populistipuolueethan eivät ole koskaan pitäneet yliopistojen rahoituksesta, mutta nyt jopa Economistin kaltainen liberalismin äänenkannattaja on kyseenalaistamassa, että olikohan sittenkään niin hyvä idea antaa yliopistoille rahaa, koska ei sieltä tullutkaan niin paljoa hyvää ulos. Jos tiedepoliittinen ajattelu ja asenneilmapiiri keikahtaa tällä tavalla, herää kysymys, mihin ne hankerahat jatkossa menevät. On tietysti akateemiselle tutkimukselle aika huolestuttava trendi, jos jatkossa kansainvälisesti kaikki, eivät pelkästään humanistit, jotka eivät tee ”jonkun höpöttelyn” sijaan sitä ”aidosti hyödyllistä” tutkimusta, jäävät ilman rahoitusta.

Jaakko: Mielestäni on aivan ilmiselvää, että portfolioajattelu on järkevää. Totta kai akatemian ulkopuolisesta käytännön ja poliittisen tiedon tarpeesta ohjattua tutkimustakin pitää rahoittaa. Ei voi laittaa kaikkia munia siihen koriin, että jonkin mystisen kaitselmuksen kautta veronmaksajille joskus tulee niitä hedelmiä, kun tutkijoiden antaa tehdä mitä huvittaa. Optimi on jossain siinä välissä.

Samuli: Hauskaa ja tärkeää tässä on tiedostaa, että tämä sama kriisi on ollut olemassa koko nykyisen yliopistolaitoksen olemassaolon ajan. Kun Napoleon lakkautti Ranskassa vanhat keskiaikaiset yliopistot, joiden tilalle tulivat grandes écoles’t, virkamiesten ja sotilaiden hyvin tarkasti reguloituja koulutuslaitoksia, saksalainen humboldtilainen yliopistomalli syntyi jonkinlaisena vastareaktiona Napoleonin jälkeiseen Ranskan malliin. Se ajatus, joka meillä on vapaasta akateemisesta tutkimuksesta, oli vastaus juuri Napoleonin aikaisen ruuvin kiristämiseen, että ”älkää pröystäilkö niillä skolastisilla älyttömyyksillä”. Tämä kriisi siitä, onko tutkimus vapaata vai onko se aina korvamerkittyä jotain hyödyllistä päämäärää varten, on ollut olemassa koko nykyisen yliopistolaitoksen ajan.

Kristina: Vapaa-hyödyllinen on mielestäni väärä dikotomia. Kyllähän kaikki tutkijat ajattelevat, että heidän tutkimuksensa on jotenkin hyödyllistä. Antiikin kirjallisuuden tutkijat ajattelevat, että heidän tutkimuksensa on hyödyllistä, mutta vääntö koskee sitä, kuka määrittää hyödyllisyyden ja millä aikavälillä sitä hyötyä odotetaan.

Jaakko: En ole ihan varma tuosta.

Kristina: Etkö? Argumentoi vastaan vaan.

Jaakko: Argumenteilla ei ole tässä mitään sijaa, mutta aavistukseni on, että ihan kaikki eivät ajattele, että tutkinpa mitä tahansa, vaikka jotain joskus kauan sitten kuolleen kielen kielioppia, niin jotain hyötyä tästä on joskus jollekin.

Kristina: Tietoa tiedon vuoksi?

Jaakko: Sellaista motivaatiota on varmasti, ja en sano, että se on välttämättä huono asia. Osa varmaankin ajattelee, että se kaikki on lisää rikkautta inhimilliseen olemassaoloon.

Samuli: Tähän loppuun on pakko henkilökohtaisesti tunnustaa: Syy, miksi lopetin natural kinds -keskustelun pyörittelyn väitöskirjavaiheen jälkeen on, että minun oli vaikea perustella sitä kenellekään muulle kuin niille, jotka pelasivat sitä samaa peliä. Kuvittelin tilanteita, joissa joutuisin oikeuttamaan jollekin, että miksi tutkin juuri tätä. Siinä tuli jossain vaiheessa raja vastaan. Se tuntui niin hermeettiseltä; keskustelulla oli seurauksia lähinnä niille ihmisille, jotka olivat osa sitä samaa keskustelua. Tämä on ehkä vähän kaunisteltua jälkikäteen, mutta se tuntui jopa hieman vastuuttomalta. Onko tämä varmasti paras tapa käyttää julkisia rahoja ja omaa aikaani? Tieteellinen tai filosofinen keskustelu voi joskus käpertyä itseensä, eikä tarjoa ihan hirveästi ulkopuolisille mitään. En sano, että näin on edellä mainitun kohdalla, mutta se oli oma vaikutelmani siitä keskustelusta. Onko teillä vastaavia kokemuksia?

Jaakko: Omista jutuista vai?

Samuli: Voi olla muidenkin (naurahtaa). Tuosta uskallan sanoa, koska se oli oma henkilökohtainen minikriisini.

Kristina: Kyllä näin voi tapahtua, se on ihan selvää.

Jaakko: Tunnustan vahvasti sen, että yhteiskunta tukee minun hölmöilyjäni aika isolla kädellä ja minulla on aika iso vastuu tehdä jotain hyödyllistä. Monet siivoojat ja sairaanhoitajat ja kaikki muut maksavat veroja, jotta minulla on aika hemmetin iso etuoikeus pohtia asioita, joita jostain käsittämättömästä syystä pidän itsessään kiinnostavina ja joista sitten puhun joillekin muille ihmisille. Onhan se melkoinen vastuu.

Samuli: Siinä tietysti myös luotetaan sinun asiantuntemukseesi. Kannat sitä vastuuta tekemällä tuota punnintaa.

**