Rune Møller Stahl & Bue Rübner Hansen

Brexit ja Trumpin voitto iskivät liberaaliin mediaan kuin typeryyden salamanisku. Kuinka äänestäjät kykenivät uhmaamaan lukemattomien asiantuntijoiden, älykköjen ja faktantarkistajien varoituksia? Yhteen ääneen kaikui vastaus: elämme totuudenjälkeisen politiikan ajassa. Sellaiset valtamedian tekijät kuten Forbes^[2] ja New York Times^[3] tuputtivat totuudenjälkeisyyttä, josta lopulta muodostui Oxford Dictionaryn^[4] vuoden sana. Huffington Postin ”Totuudenjälkeinen kansakunta” nimellä julkaistu analyysi^[5] tiivisti ajatuksen ytimekkäästi:

Suurin ongelmamme tulevaisuudessa ei ole poliittinen, taloudellinen saati rationaalinen, vaan kamppailu faktan ja fiktion välillä.

Liberaalit kirjoittajat levittävät omia variaatioitaan totuudenjälkeisyydestä: sosiaalinen media kaikukammiona, valeuutisten hallitsevuus, yleisön välinpitämättömyys poliittisille valheille ja millennialismin ongelmat. Näiden on tarkoitus selittää Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen tapahtumia. Kirjoittajat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että äänestäjät ja poliitikot kieltäytyvät faktoista ja suosivat tunnetta asiantuntijuuden kustannuksella.

He eivät silti tiedä, kuinka päädyimme totuudenjälkeiseen aikaan tai koska edeltävä totuuden aika päättyi. Oliko se 2000-luvun alussa, jolloin koko maailma väitteli kuvitelluista joukkotuhoaseista ennen kuin heidät huijattiin sotaan. Vai oliko se 1990-luvulla, jolloin Lewinsky-skandaali hallitsi otsikoita ja Yhdysvalloissa kauhisteltiin ”supersaalistajia”^[6] ja crack-vauvoja. Vai oliko kyseessä Reaganin 1980-luku ja salaiset Keski-Amerikan sodat, Iran-Contral-skandaali ja AIDS-epidemian kiistäminen. Tai ehkäpä on mentävä kauemmas: Nixonin ja Watergaten 70-luvulle, George Wallacen ”lain ja järjestyksen” 60-luvulle tai 50-luvulle ja McCarthyn ”punaiseen vaaraan”.

Faktat eivät kuitenkaan tue ajatusta, että olisimme yhtäkkiä siirtyneet totuudenjälkeiseen maailmaan. Taantumuksellinen paniikki, kollektiivinen hysteria ja poliittinen manipulointi ovat vaivanneet meitä pitkään. On suhtauduttava skeptisesti esimerkiksi väitteisiin Venäjän tukemasta valeuutisepidemiasta^[7] tai että Hillary hävisi vaalit sosiaalisen median takia^[8]. Itse asiassa liberaalien nostalginen kaipuu faktapohjaiseen politiikkaan näyttäisi vain peittävän heidän oman ongelmallisen suhteensa totuuteen. Oletettavasti rehelliset teknokraatit ja managerit sovelsivat uusliberaaleja toimia samalla raivokkuudella kuin oikeistolaiset virkaveljensä. He nojasivat tiettyyn joukkoon faktoja, joilla syrjäyttivät materiaaliset totuudet, joita eivät halunneet myöntää.

Ei vaihtoehtoa

1990-luku näyttää olevan keskiössä liberaalissa nostalgiassa, joka – kuten kaikki nostalgiat – käsittelee mennyttä jota ei oikeastaan koskaan ollutkaan. Berliinin muurin murtumisen ja radikaalin politiikan kuihtumisen jälkeen Thatcherin sanonnasta ”ei ole vaihtoehtoa” tuli fakta. Vaikka tänä päivänä Francis Fukuyaman ajatus ”historian lopusta” kuulostaa naurettavalta, jonkin aikaa hän ja Thatcher kuvasivat maailmaa niin kuin se oli: ei ollut poliittista kysymystä, joka olisi jakanut Lännen eliitin. Poliitikon tarvitsi vain käydä läpi faktat ja toteuttaa parasta politiikkaa.

Teknokraattinen faktoja koskeva pakkomielle nojaa totuudenjälkeisyyden premissille. Tällainen ajattelu lähtee liikkeelle uskosta, että taloudellisen liberalismin arvot – oikeus yksityisomaisuuteen, oman edun arvottaminen ja muodollinen vapaus ilman materiaalista tasa-arvoa – kuvaavat parhaiten ihmisluontoa. Tältä pohjalta liberaali talousteoria omistautuu ihmisluonnon todellistamiseen historiassa ja määrittelee tämän historian liikkeen edistykseksi.

1990-luvulla liberalismi vetäytyi kylmän sodan kamppailusta ja omaksui roolin ortodoksisena hyvän hallinnon oppina. Näytti siltä, että se oli voittanut taistelun faktoista, eivätkä liberaalit enää nähneet demokratiaa väittelyn areenana vaan markkinoina. Heidän poliittiset tuotteensa oli suunniteltu vetoamaan laajimpaan äänestäjäsegmenttiin samalla kun he kartoittivat kapitalismin määrittämän edistyksen kurssia. Faktakeskeisiin käytäntöihin – kuten esimerkiksi kohderyhmiin ja äänestyskyselyihin – pohjaten he hyödynsivät kolmiomittausta^[9]. Tämän strategian kehitti Bill Clintonin neuvonantaja Dick Morris asettaakseen ehdokkaansa vasemmisto-oikeisto-jaon yläpuolelle, poliittiseen keskustaan.

Taloudellinen ja kulttuurinen eliitti olivat yhtä mieltä siitä, että henkilöstöhallinto ja monimuotoisuuden hallinta yhdistettynä yritysten yhteiskuntavastuuseen ratkaisisi sukupuolten ja rotujen diskriminaation. Ensimmäinen it-kupla ja kehittyvä tietotalous vakuuttivat ihmiset siitä, että koulutus tekisi lopulta luokkaerot tyhjiksi.

Keskustalaiset teknokraatit kuten Bill Clinton ja Tony Blair olivat tämän faktayhteiskunnan pioneereja^[10]. He arvostivat keskustelua julkisen sektorin tieteellisestä hallinnoinnista pikemmin kuin poliittisten periaatteiden ja arvojen keskinäistä kiistelyä. He omaksuivat valheellisen tuottavuuteen perustuvan edistyksellisyyden, joka asettui poikkiteloin jokaisen poliittisen keskustan vastustaman ehdotuksen kanssa huolimatta siitä, kuinka oikeudenmukainen tuo ehdotus oli.

Samalla kun liberaalit ottivat omakseen faktat, he työnsivät yhteiskunnalliset konfliktit arvojen fiktiiviseen valtakuntaan. Hallinnan ja riiston kamppailujen sijaan kohtasimme kulttuurisodat, joita eivät horjuttaneet edistyksen arvot. Nämä arvot kaupattiin moraalisella ylemmyydellä ja sitten petettiin kolmiomittauksen selkärangattomuudella ja hyvinvointivaltiota sekä työn järjestäytymistä aliarvioivilla toimilla.

Faktoihin eksyneet

Ensimmäinen särö faktojen utopiaan ilmeni uuden vuosituhannen alussa. Fox Newsin, salaliittoteoreetikoiden sekä televisioevankelistojen johtama oikeistosiipi pysyi marginaalissa, kunnes syyskuun 11. sysäsi niin liberaalit kuin konservatiivit Yhdysvalloissa isänmaalliseen massahysteriaan, mikä huipentui kahteen huonosti suunniteltuun sotaan.

Liberaalit eivät kyenneet vastaamaan Bushin hallinnon näppärään faktojen politisointiin. Keskustalainen sodan vastustus ilmeni säyseänä keskusteluna YK:n mandaateista ja oikeanlaisista tutkimusmenetelmistä. Bushin neuvonantaja Karl Rove totesi: ”Olemme nyt imperiumi ja kun toimimme, luomme oman todellisuutemme”. Faktoihin eksyneinä demokraatit eivät kyenneet tarjoamaan vaihtoehtoa.

Puolustuskannalla olleille liberaaleille Obaman valinta näyttäytyi paluuna rationaalisuuteen. Nopeasti Obaman noustua valtaan teekutsuliike, ilmastodenialistit ja eliitin vastaiset konservatiivit veivät totuudenvenytyksen uusiin ulottuvuuksiin. Donald Trump ei suostunut hyväksymään Obaman syntymätodistusta tai DNA-todistusaineistoa Central Park Five –jutussa^[11], kongressiedustaja heitteli lumipalloja kumotakseen ympäristötieteen^[12] ja tahallisen harhaanjohtava video oli viedä rahoituksen Planned Parenthoodilta^[13].

Liberaalit löysivät lohtua uudesta faktakeskeisten sankarien sukupolvesta: Nate Silver käytti hyväkseen mielipidekyselyjen tietoja ja tilastollisia malleja ja antoi poliittiselle maisemalle taattua määrällistä ennustettavuutta. Ezra Kleinin ja Matthew Yglesiasin johtama Vox lupasi selittää lukijoilleen, kuinka monimutkaiset toimenpiteet todellisuudessa auttavat heitä, jos he vain kiltisti tutustuvat niihin. Jopa komedia, etunenässä Jon Stewartin Rally to Restore Sanity^[14], alkoi ilmaista itseään faktana. Näille faktapakkomielteisille liberaaleille poliittinen intohimo tuotti ongelmia ja se voitiin selättää vain entistä suuremmalla rationaalisuudella.

Samaan aikaan historialliset tapahtumat alkoivat haastaa liberaaleja faktoja. Vuoden 2008 finanssikriisi paljasti liberaalin talouden heikkoudet. Occupy ja Black Lives Matter paljastivat rakenteellisia ongelmia, joihin kolmiomittaus tai managerialismi eivät voineet saati halunneet puuttua. Nämä tapahtumat paljastivat liberaalin totuuden: se oli itsekeskeistä ja valikoivaa, ja pyrki pyyhkimään epämukavuudet esittäen itsensä puoluepolitiikan yläpuolella eräänlaisena yhteiskunnan tieteellisenä hallintana.

Ihmiset jotka haikailevat poliittisen totuuden aikaan kuuluvat äärikeskustaan^[15]. He ovat teknokraatteja ja hallintovirkamiehiä, jotka eivät luota kokemukseen ja tavallisten ihmisten kärsimykseen samalla palolla kuin oikeistosiipi. He julistavat kauhuaan totuudenjälkeiseen konservatismiin, jonka kanssa he ovat yhtä mieltä monista talouspoliittisista periaatteista. Keskusta on siirtynyt oikealle ja liberaalit päätyvät kannattamaan samoja uudistuksia, tosin ihmiskasvoisina versioina: eläkkeiden yksityistäminen, koulutusseteli, puolijulkiset koulut^[16], julkinen leikkauspolitiikka laman kourissa ja entistä hävyttömämmät veronkevennykset rikkaille.

Paluu politiikkaan

Presidentinvaalit paljastavat liberalismin faktapohjaisen politiikan tyhjyyden. Clintonin kampanja kompuroi täydelliseksi kuvailemansa vastustajan edessä. Ensin he ajattelivat, että Trumpin vulgaarisuus hoitaisi hommat heidän puolestaan ja lopulta he panostivat kaiken hänen valheidensa paljastamiseen.

Tämän kaiken keskellä he eivät esittäneet yhtäkään positiivista poliittista ehdotusta muutoksen puolesta, vaimentaen erään tärkeän totuuden: emme voi yksinkertaistaa politiikkaa hyvää hallintoon ja oikeassa oleviin tilastoihin.

Liberaalit ovat kuitenkin menettäneet entisestään kosketustaan todellisuuteen nostalgioidessaan menneestä, jossa heidän vastustajansa olivat rehellisempiä ja kunnioittivat liberaalien valikoimia totuuksia. Jotkut ovat, ironisesti kyllä, romantisoineet sellaisia arkkitaantumuksellisia kuin Ronald Reagan^[17] ja George W. Bush^[18].

Trumpin voitto ei todista äänestäjien vihaavan totuutta. Pikemminkin se osoittaa, että riittävä määrä suosii ennemmin patologista valehtelijaa, joka lupaa muutosta kuin nykytilan teknokraattia, joka ”liberaaliselittää”^[19] faktoja. On aika lopettaa valeuutisten syyttäminen ja tajuta, miksi niin monet niihin uskovat. Yksinkertainen syy tähän on, että valtavirtapoliitikkojen luokka on hukannut ihmisten luottamuksen, eikä heillä ole ollut ihmisten parasta etua keskiössään. Paluu liberaaliin totuuteen ei tarjoa vastusta nyt maata johtavalle taantumukselliselle demagogille. Sellaisen voi tarjota ainoastaan Trumpin autoritäärisyyden ja liberaalin managerialismin haastava demokratian elpyminen.

Tällainen liike voi kummuta niin konservatiiveille kuin liberaaleille epämukavasta totuudesta: Ihmiset kärsivät ja kamppailevat paremman elämän puolesta, eikä vapautta ole ilman tasa-arvoa. Kun tunnustamme, että tieto auttaa meitä muuttamaan todellisuutta, faktat pysyvät yhtä oleellisina kuin ennenkin.