« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Janne Säynäjäkangas

Silloin Herra sanoi Moosekselle: ”Lähde heti alas, sillä sinun kansasi, jonka toit pois Egyptistä, on syössyt itsensä turmioon. Näin pian he ovat kääntyneet pois siltä tieltä, jota käskin heidän kulkea. He ovat valaneet itselleen sonnipatsaan, ja nyt he kumartavat sitä, teurastavat sille uhreja ja sanovat: ’Israel, tämä on sinun jumalasi, joka toi sinut pois Egyptistä.’ (2. Moos 32. 7-8)

Alkukohtaus: työttömiä, politiikkoja, käsitteitä ja muita roolihahmoja

Olen heistä samaa mieltä kuin ymmärtääkseni jokainen tervejärkinen suomalainen. (Sauli Niinistö)

Termi ”ideologisesti työtön” nousi heti puheenaiheeksi,  kun Helsingin Sanomien toimittaja keksii käyttää kyseistä nimitystä kirjailija Ossi Nymanin haastattelussa ^[1]. Jutussa annettiin ymmärtää, että ilmaus oli Nymanin oma luonnehdinta ja että hän ei hakisi lainkaan töitä. Nyman korjasi näitä käsityksiä myöhemmin Iltalehden haastattelussa ^[2], josta kävi ilmi, että kirjailijasta haastattelussa annettu kuva ei aivan vastannut todellisuutta. Voisikin sanoa, että ”työttömyysetuuksia kikkaileva” ideologisesti työtön ”Ossi” oli pikemminkin toimittaja Jose Riikosen luoma fiktiivinen hahmo kuin todellinen henkilö. Tarina oli kuitenkin alkanut jo elää omaa elämäänsä ja monet olivat ehättäneet improvisoida näytelmään omia kohtauksiaan. Eräs kansanedustaja taisteli puheenvuorossaan ideologisesti työttömän hahmoa vastaan väläyttelemällä rikostutkinnan mahdollisuutta ja ideoimalla työleirejä työttömille^[3]. Jopa tasavallan presidentti intoutui mukaan improvisaatioteatteriin paheksumalla, että moista asennetta työtä kohtaan ”tällä tavalla mainostetaan.”^[4].

Nämä puheet voi tietysti kuitata toteamalla, että niissä syyllistytään olkinukkeen, argumentaatiovirheeseen, jossa vastustajan todellisten käsitysten sijaan hyökätään niistä rakennettua karikatyyriä eli niin sanottua olkinukkea vastaan. Niin kuvitteellinen kuin ideologisesti työttömän hahmo onkin, ovat reaktiot siihen kuitenkin todellisia. Kun jokin asia täyttää tietyn tarpeen, sanotaan joskus, että jos sitä ei olisi olemassa, pitäisi se keksiä. Kääntäen voisi sanoa, että kun jokin täytyy keksiä, kertoo se siitä, että se täyttää jonkin tarpeen. Abstraktien käsitteiden kohdalla voisi sanoa asian olevan pääsääntöisesti näin. Vapaus, isänmaa, Jumala, velvollisuus, tasa-arvo, lauseen totuusarvo, subjekti tai työttömyys tekevät monenlaista työtä riippumatta siitä, viittaako mikään niistä mihinkään konkreettisesti olemassa olevaan asiaan. Abstrakteissa käsitteissä ja kuvitteellisissa henkilöissä voi siis nähdä paljon yhteistä.  Ne eivät usein viittaa mihinkään olemassa olevaan, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, ihmiset käyttävät niitä moniin asioihin, ja ne käyttävät ihmisiä. Niin käsite kuin hahmokin voi toimia paitsi ajattelun apuvälineenä myös ajattelun esteenä ja erheenä. Ne liikuttavat ihmisen tunteita, mutta niiden avulla voi myös suunnistaa tunteiden sokkeloissa. Sanat palvelevat ihmisiä yhtä innokkaasti kuin ihmiset sanoja.

Kirjallisilla hahmoilla on ollut paikkansa filosofiassa viimeistään siitä lähtien kun Platon, Ksenofon ja Aristofanes loivat omat tulkintansa Sokrateen hahmosta. Rousseaulla on ihanteellista kasvatusta olennoiva Emilensä, Nietzschellä Zarathustransa, Kierkegaardilla pseudonyyminsä. Deleuze rinnastaa eksplisiittisesti filosofian ja teatterin^[5]. Ei ihme: filosofiassa käsitteet asettuvat suhteisiin keskenään. Niiden välille muodostuu jännitteitä. Draamaa. Filosofiasta tulee komediaa, kun se tuo esiin käsitteen koomiset ja ristiriitaiset piirteet ja tragediaa kun käsite on elänyt aikansa ja se julistetaan kuolleeksi.

Mitä ideologisesti työttömän hahmo tahtoo sanoa? Sopiiko hän filosofisen näytelmän hahmona paremmin faabelin varoittavaksi esimerkiksi, vai kenties traagiseksi sankariksi? Kuulustellaan kahta muuta suomalaisille tärkeää työhön liittyvää hahmoa, Jussi Koskelaa ja Antero Rokkaa.

I: Koskelan Jumala

”Alussa oli suo, kuokka ⎯ ja Jussi” on eräänlainen alkumyytti, jolla Väinö Linna tunnetusti aloittaa suurteoksensa Täällä pohjan tähden alla. Kuokkansa avulla Jussi muokkaa tuottamattoman suon tuottavaksi pelloksi ja luo omin käsin oman tilansa ja nimensä, Koskelan. Vaikka Koskelan torppa jääkin lain mukaan pappilan omistukseen, myöntää jopa itse rovasti Jussin raivaustyön luoneen hänelle eräänlaisen moraalisen oikeuden maahan. Tämä laillisen ja moraalisen omistusoikeuden välinen ristiriita ohjaa monia kirjan tapahtumia, jotka saavuttavat kärjistymispisteensä, kun Jussin poika Akseli lähtee sisällissotaan punakaartin johtajana mielessään pappilan perheelleen tekemän vääryyden korjaaminen. Jussin kohtaama vääryys johtaa suomalaisen yhteiskunnan mikrokosmoksena toimivan Pentinkulman kylän kahtiajakautumiseen.

Jussi on myyttinen hahmo, joka lihallistaa luokkaerot ja puoluekannat ylittävän jaetun arvoperustan. Hän on ihannesuomalainen, saarijärvenpaavoimainen nöyrä uurastaja, jonka kuka tahansa yhteiskuntaluokasta ja puoluekannasta riippumatta voi ottaa esikuvakseen. Työväen etuja silmällä pitävä Marxinsa lukenut sosialisti kiinnittää huomionsa siihen, miten pappila riistää Jussilta lisäarvoa taksvärkkipäiviä lisäämällä. Porvarillista näkökulmaa peräänkuuluttava lockelainen liberaalikin saattaisi puolestaan myöntää, että torppa kuuluu Jussille tämän tekemän raivaustyön myötä syntyneen luonnollisen omistusoikeuden nojalla.

Johanneksen evankeliumin alku ”Ἐν ἀρχῇ ἦν ὁ λόγος”, on käännetty sanoilla ”alussa oli sana”, mutta sanalla ἀρχῇ, arkhē, on myös merkitys, jonka voidaan ymmärtää viittaavan perimmäisimpään perustaan tai periaatteeseen. Siinä missä Johannekselle perimmäisin periaate oli ”sana”, on Linnalla se korvaantunut kolmikolla ”suo, kuokka ja Jussi”. Mikä tätä kolmikkoa yhdistää? Vastaus on tietysti työ. Työ on luonnon, tuotantovälineen ja työntekijän kolmiyhteyttä yhdistävä periaate joka löytää ruumiillisen muotonsa, kun Jussi työstää kuokallaan suon pelloksi. Työ on Linnan kuvaaman suomalaisen todellisuuden yhdistävä metafyysisen alkuperiaate, johon liittyvän moraalisen arvon loukkaaminen pappilan toimesta johtaa paratiisin särkymiseen raamatullisine seurauksineen Kainin ja Abelin tarinasta muistuttavaa veljessotaa myöten. Työ on Koskelan Jumala, alkuperiaate ja perusta, ylin oleva, josta kaikki merkitys virtaa.

II: Pentinkulman totaalinen liikekannallepano

Riittää, kun katsoo metsään… (Susanna Koski)

Koskelaa, maailmaa, jossa vain tartutaan kuokkaan ja oman elämän edellytykset nostetaan kovalla työllä neitseellisestä suosta, ei enää ole, ja tuskin on koskaan ollutkaan. Silti vielä tälläkin vuosituhannella saattaa joku katsoa erään kansanedustajan tavoin metsään ja todeta näkevänsä siellä ”paljon tekemätöntä työtä”^[6], ikään kuin kuka tahansa voisi vain nousta kotisohvaltaan, kävellä luontoon ja ryhtyä oman elämänsä koskelan jussiksi.

Kansanedustajan kommentti ei tietenkään ollut vain väite metsästä, vaan samalla työttömien suuntaan singottu syytös. Jos on työttömyyttä, vaikka töitä olisi tarjolla, tarkoittaa se sitä, että tarjolla oleva työ ei kelpaa työttömille. Kansanedustajan esittämän kuvauksen paikkansapitävyys nykytilanteessa on kuitenkin helppo kyseenalaistaa. Paremminkin kansanedustaja vaikutttaa viittaavan jonkinlaiseen loputtoman tekemättömän työn onnelaan, jossa lähisuosta itselliseen toimeentuloon on vain kuokan heilahduksen verran matkaa. Ikään kuin elettäisiin Väinö Linnan maalaamassa agraaritaloudessa, eikä jälkiteollisessa yhteiskunnassa, jossa globalisaation ja automatisaation etenemisen myötä on yhä vähemmän ja vähemmän sellaista työtä, jonka luonteesta voisi löytää yhtymäkohtia Linnan kuvaamaan uurastukseen.

Siinä missä Koskela kuvastaa todellisten asiaintilojen sijaan hyvin sitä viittauspistettä, johon työttömien oletettuun työhaluttomuuteen jämähtänyt työttömyyskeskustelu tuntuu jatkuvasti nojaavan, täytyy parempaa nykymaailman kuvaa etsiä toisaalta Linnan tuotannosta. Omavaraistalouteen perustuvan Koskelan sijaan olemme teollisen vallankumouksen lähtölaukauksesta lähtien eläneet yhä enenevissä määrin maailmassa, jossa työnjako ja hierarkiat ovat monimutkaisia ja ihmiset toimivat osana suuria organisaatioita, joiden toiminnan tarkoituksia he eivät välttämättä täysin ymmärrä. Yksittäisen ihmisen työn tulokset eivät ole suoraan omaan käyttöön tulevia maataloustuotteita vaan pienen pieniä rattaan liikahduksia jättimäisten toisiinsa linkittyneiden organisaatioiden palveluksessa. Tehtaan työntekijä valmistaa osia koneisiin, joiden avulla valmistetaan toisia koneita. Tehtaan työntekijäkin on toisten työn tuote: hänestä on koulutettu työntekijä jossakin oppilaitoksessa ja työterveydenhuolto valvoo hänen terveyttään. Tällaisen tilanteen, jossa yksittäinen työntekijä toimii anonyyminä osana koneistoa häntä paljon suurempia voimia palvellen Ernst Jünger tunnisti modernissa sodassa ja siihen liittyvässä yhteiskunnan totaalisessa liikekannallepanossa^[7].

III: Rokka ideologisesti työttömänä

Mie en kuulkaa juokse tääl teijän takkii. (Antero Rokka)

Tuntemattomassa sotilaassa Linna keskittyy antamaan kasvot niille tuntemattomille miehille, jotka jatkosota on pannut liikekannalle aina Pentinkulmaa myöten. Näiden miesten asennoituminen työntekoon ei enää ole yhtä suoraviivaista kuin Koskelan Jussin, mikä kiteytyy Jussin pojanpojan Vilhon tokaisussa ”Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat” (s. 277). Työtehtävätkin ovat toisenlaisia ja samalla Koskelan kuokanheiluttelua läheisempää sukua nyky-yhteiskunnan toiminnoille.  Tuntemattoman sotilaan sankariksi kohoaakin Koskelan nöyrästä uurastajasta monin tavoin poikkeava hahmo, Antero Rokka. Rokka on taitava sotilas, mutta mitä tahansa työtä kyselemättä vastaanottava ihannealainen hän ei ole. Päin vastoin, Rokka joutuu jatkuvasti kahnauksiin ylempiarvoisten kanssa ja toisinaan Rokka jopa jättää vastaanottamatta tarjottua työtä. Rokka nimittäin kieltäytyy hänelle uppiniskaisuutensa vuoksi määrätystä tehtävästä asetella pieniä kiviä koristeiksi korsupolkujen viereen. Kun työstä kieltäytyjää haastatellaan, tämä vastaa:

Mie en väsy pokkuroinnist, mut ko se ei auta meit yhtää nii mie en pokkuroi. Mie en kuulkaa juokse tääl teijän takkii. Miul on eukko ja lapset ja miun pitäs tiäl hypätä tein ajatuksen mukkaa just ko koira. Ei tuu mittää. Ei tule mittää. Nyt on asja silviisii jot myö hävitää tää sota. Ja mitä lähemmäks se tulloo, sitä järettömämpii hommii työ keksittä (s. 338)

Rokan vastauksesta käy samalla ilmi hänen suhteensa omaan rooliinsa sodassa. Rokka ei suostu näkemään itseään pelkkänä tahdottomana työprosessin osana, vaan hakee autenttista suhdetta sotimiseen ajatuksesta, että hän on rintamalla puolustamassa omaa kotiaan ja perhettään. Rokka välttää vieraantuneen ja ahdistavan kokemuksen koneiston osana toimimisesta haaveilemalla rajan taakse jääneen kotinsa takaisin saamisesta ja selittämällä oman osuutensa taisteluissa pyrkimykseksi tämän unelman toteuttamiseen. Käskyjen tottelu pelkän tottelemisen vuoksi riistäisi Rokalta tämän kokemuksen ja siksi hänen on kieltäydyttävä ”pokkuroinnista”. Rokalle on tärkeää voida nähdä oma panoksensa sotaan pohjimmiltaan samanlaisena oman elämän edellytysten turvaamiseen tähtäävänä työnä, jollaista on suon muokkaaminen pelloksi ja pellon viljely ja siksi upseerien käskyjen sokea totteleminen ei ole hänelle työtä ensinkään, vaan tarpeetonta pokkurointia.

Emme asu enää Koskelassa. Kun puhutaan jostain metsässä piilevästä tekemättömästä työstä, puhutaan kuin kuka tahansa voisi ryhtyä oman onnensa sepäksi, tuosta vain alkaa muokkaamaan luontoa omien tarpeidensa mukaiseksi. Näin ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa voi toimia, ainakaan astumatta vähintään osittain yhteiskunnan ulkopuolelle, kohti omavaraistaloutta. Eikä omavaraistalouteenkaan päästä ilman  riittäviä taloudellisia resursseja. Lähes täydellisessä omavaraistaloudessa elävää Lasse Nordlundia voi kenties pitää koskelan jusseista viimeisenä, eikä hänkään ole aloittanut täysin tyhjästä ^[8].

Rokan työfilosofian voisi kiteyttää siten, että todellista työtä on vain sellainen työ, jonka mielekkyys perustuu tekijänsä omaehtoisesti asettamaan lopputulokseen. Tässä mielessä ymmärrettynä todellista työtä ei monimutkaisen työnjaon ja jüngerilaisten totaalisen liikekannallepanon yhteiskunnissa ole kuin poikkeuksina. Tällaisessa yhteiskunnassa motivaatio työn tekemiseen ei useinkaan ole tehdyn työn päämäärä tai lopputulos. Päämäärä harvoin kumpuaa työn tekijän tarpeista tai on tämän itsensä asettama, eikä työn tekijä aina edes tiedä, millaisia lopputuotteita tuottavaan työprossessiin hän osallistuu. Kun surraan työttömiä vaivaavaa yleistä haluttomuutta tehdä työtä, ei näin ollen voida tarkoittaa haluttomuutta tehdä työtä rokkalaisessa mielessä, vaan työtä, jonka arvo tekijälleen tulee omaehtoisten lopputulosten sijaan ulkonaisista kannustimista kuten palkasta, potkujen, karenssin tai muun rangaistuksen välttämisestä tai ansioluettelon täydentämisestä. Ulkoa asetettujen päämäärien palvelemista Rokka kutsuu pokkuroinniksi. Siispä voidaan Rokan hengessä todeta, että kun työttömiä syytetään työhaluttomuudesta, ei heitä syytetä haluttomuudesta rakentaa omin käsin oman elämänsä edellytyksiä vaan haluttomuudesta pokkurointiin. Tätä Rokan edustamaa ajattelua Ossi Nymania haastatellut toimittaja kutsui ideologiseksi työttömyydeksi. On huomionarvoista, että vaikka Nymanin kohdalla on puhuttu töiden välttelystä, on hän niin sanottuna työttömyysaikanaan kuitenkin kirjoittanut kehutun romaanin. Näyttää siis siltä, että Nymanin synti on sama kuin Rokan: kieltäytyminen pokkuroinnista todellisen työn hyväksi.

IV: Zarathustra antroposeenissa

Voiko se olla mahdollista! Tuo vanha pyhä mies ei ole metsässään vielä kuullut mitään siitä, että Jumala on kuollut! (Zarathustra^[9]) 

Kun sota alkaa näyttää hävityltä, alkaa myös horjua Rokan usko siihen, että teräsmyrskyssäkin voisi vielä piillä alkuperäistä, konkreettista työtä, jonka mielekkyys voidaan kokea elämällä välittömässä suhteessa tuon työn tuloksiin:

Sarastie sanoi vakavasti ja ankaruutta ääneensä tavoitellen: Mutta tuo, jota te nimitätte pokkuroinniksi, on kurin ulkonainen tunnus, ja sen puuttuminen merkitsee kurin puuttumista. Ja kurin puuttuminen merkitsee sitä, että nämä puoli miljoonaa ukkoa ovat kykenemättömiä suorittamaan sitä tehtävää, jonka vuoksi he täällä ovat, nimittäin Suomen puolustusta. Ottakaa huomioon, että kaikki eivät ole sellaisia kuin te. Lukemattomat muut jermut omaavat vain teidän kielteiset puolenne. Ja tuo teidän väitteenne, että sota on hävitty ei ollenkaan pidä paikkaansa. Mikä sota on voitettu ilman vastoinkäymisiä. Joukolla on asiantuntemattomuutensa vuoksi taipumus tehdä johtopäätöksensä seikoista, joiden sisäistä merkitystä se ei ymmärrä. Mitään ratkaisevaa ei vielä ole tapahtunut. Rokka kohautti kiivaasti hartioitaan ja naurahti katkeran ivallisesti: – Ei ymmärrä! Ko heitetää saattuhannet miehet mottii kuolemaa ni ne onkii sellasii merkkilöi jois ei oo paljo ymmärtämistä. Luulet sie jot sellast tehhää muute ko sen takkee jot mittää ei maheta? Kaik on mänt. Mie oon tient sen kauva. Asettele täs kivvii sit. (s.338-339)

Nyt hävityltä puolestaan alkaa näyttää se sota, jota koko teollinen aikakausi on ollut: tuotannon kasvattamiseen tähdännyttä sotaa luontoa vastaan. Tällaisessa tilanteessa on jälleen tilausta Rokan edustamalle ajattelulle, joka korostaa sisältöä ja laatua vastalauseena työn määrän pauloihin jääneelle pokkuroinnille. Tehdyn työmäärän määrällisen lisäämisen ei rajallisten luonnonresurssien maailmassa olisi koskaan pitänyt tulla itseisarvoksi, minkä ymmärtäminen on tätä antroposeeniksikin kutsuttua aikakautta määrittävien ihmisperäisten ekokatastrofien painaessa päälle yhä kiireellisempää. Aivan minkä tahansa työn ja siten minkä tahansa tuotteiden määrän jatkuvan lisäämisen sijaan on mietittävä yhä huolellisemmin, mihin resurssit ja työvoima halutaan suunnata. Ei riitä, että hyväksytään todelliseksi mahdollisuudeksi, että suuri osa työstä voi olla turhaa. On hyväksyttävä, että osa työstä voi kokonaisvaikutuksiltaan olla jopa haitallista. Ei riitä vain sen hyväksyminen, että resurssien ja energian käyttöä ei voida enää lisätä. On hyväksyttävä mahdollisuus, että niitä on jopa vähennettävä. Mikäli mielii katsoa näitä rienaavia tosiasioita silmästä silmään on luovuttava moralismista, joka samaistaa pokkuroinnin työhön oman elämän ehtojen luomisesta syntyvän merkityksellisyyden lähteenä.

Kuuluisalla väitteellään Jumalan kuolemasta Nietzsche ei tarkoittanut, että jokin maallisen maailman ulkopuolella aiemmin eleskellyt yliluonnollinen henkilö olisi nyttemmin heittänyt veivinsä. Nietzsche tarkoitti, että usko Jumalan edustamiin ihmisen ulkopuolelta annettuhin objektiivisiin moraalisääntöihin on elänyt aikansa. Nietzsche koki, että länsimaisen kulttuurin syvimmät olettamukset ovat menettäneet pohjansa. Jumala on hylättävä, koska Jumalan käsite tekee kyseenalaista työtä: se saa unohtamaan, että moraalisääntöjen tulisi palvella elämää, eikä elämän moraalisääntöjä. Nyt jos koskaan, aikana jolloin koko planeetan elinkelpoisuus riippuu siitä, kykenevätkö ihmiset muuttamaan toimintaansa, vaaditaan ajattelutavoiltamme vähintään yhtä suuria muutoksia. Yksi muutos voisi olla sen vakavissaan ottaminen, että työn tulee palvella elämää, eikä elämän työtä. Tämän saavuttamiseen on vielä matkaa, jonka etäisyyttä voidaan mitata ideologisesti työttömän hahmon herättämällä pahennuksella.

Se työ, joka Jussin Koskelan hahmossa lihallistuu ja josta Antero Rokan hahmo haki periaattellista jalansijaa totaalisen liikekannallepanon olosuhteissa, on kuollut, vaikka jatkaakin kummitteluaan pokkuroinnin hahmossa. Se oli kuollut jo jatkosodassa ja jatkaa yhä kuolleena olemistaan. Ainakin kunnes opimme elämään toisin.

Kirjallisuus

Linna, Väinö. 1954. Tuntematon sotilas. Tässä käytetty lähteenä vuoden 2009 painosta (Juva: WS Bookwell Oy).

Linna, Väinö. 1959. Täällä pohjantähden alla, 1-2-3. Tässä käytetty lähteenä vuoden 2007 painosta (Juva: WS Bookwell Oy).

Jünger, Ernst. 2007. ”Totaalinen liikekannallepano”. Käännös: Antti Salminen & Tere Vadén. Niin & näin 2/12, s.13-21.

Nietzsche, Friedrich. 2001. Näin puhui Zarathustra. Käännös: J. A. Hollo. Keuruu: Otava.

Deleuze, Gilles. 2001. Difference and repetition. Käännös: Paul Patton. London: Continuum.

Nordlund, Lasse & Dorff, Maria. 2008. Elämämme perusteista: Pohdintoja työstä, rahasta ja energiasta omavaraisen elämänkokemuksen valossa. Siuronkoski: Palladium kirjat.

Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos.