« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Kolme neljäsosaa lentävistä hyönteisistä on hävinnyt. Puff. Ahdistaa.

Saksalainen tutkijaryhmä julkaisi paperinsa lokakuussa 2017. Tutkimuksessa oli seurattu viimeisen neljännesvuosisadan aikana lentäviä ötököitä saksalaisilla luonnonsuojelualueilla. Hyönteisten biomassa oli tutkittavilla seuduilla pienentynyt järisyttävät kolme neljännestä. Samaa on perstuntumalta uumoillut moni autoilija. Tuulilasi tuntuu pysyvän moottoritietaipaleilla nykyisin puhtaampana kuin ennen.

Albert Einsteinia tavataan siteerata manaamassa ihmiskunnan tuhoa, jos mehiläisille käy kalpaten. Sitaatti lienee perätön, mutta asia ehta. Leijonanosa kaikesta ruoastamme on riippuvaista siitä, että se pölytetään. Suomen metsien marjaisuus on enimmäkseen kimalaisten ansiota. Lentävät hyönteiset ovat ekosysteemeissä ja ravintoverkoissa elämälle korvaamattomia.

Luonnon monimuotoisuus heikkenee joka puolella maapalloa, ja Saksan hyönteiskato lienee samaa perua kuin biodiversiteetin kuristuminen muutoinkin. Hyönteisten rivit tuskin harventuivat luonnonsuojelualueiden takia tai vain luonnonsuojelualueilla. Tärkeää on se, mitä on väleissä: peltoja, kyliä, teitä, kaupunkeja, ojia, taloja. Musta aukko, ihmiset.

Isoin syy biodiversiteetin heikkenemiseen on elinympäristöjen katoaminen. Tavallisesti tämä tarkoittaa luonnollisten ekosysteemien muuttamista johonkin toiseen käyttöön. Suo kuivataan talousmetsäksi, metsä hakataan pelloksi, rakennetaan tie, kaupunki, laajennetaan, pannaan rahoiksi. Osansa on myös elinympäristöjen pirstaloitumisella, sillä metsänreuna ei ole vielä metsää, ja mitä pienemmät metsät, sitä enemmän reunaa. Ei ole ihan sama, minkä kokoisilla plänteillä ja millä etäisyydellä muista plänteistä lajiensa populaatiot elävät, kuten muun muassa edesmennyt akateemikko Ilkka Hanski on osoittanut. Trendi on kehno: runsas monimuotoisuus kärsii, koska ahtaammissa ja harvemmissa oloissa elämän ehdot ovat heikommat ja yhä harvempi pärjää. Hauska knoppi: ihminen on muokannut puolet jäättömästä maa-alasta koko planeetalla.

Habitaattikadon, ilmastonmuutoksen, saastumisen, kemikalisoitumisen ja muiden ihmisten vaikutusten vuoksi lajeja kuolee sukupuuttoon vauhdilla, joka on rinnastettavissa joukkosukupuuttoon.

Joukkosukupuutosta puhutaan, kun kolme neljästä eliölajista koko planeetalla katoaa geologisesti lyhyessä ajassa. Sen reilun puolen miljardin vuoden aikana, kun maapallolla on ollut monimuotoista ja -mutkaista elämää, joukkosukupuutoksi laskettava suurkatastrofi on iskenyt viidesti. Viimeksi 66 miljoonaa vuotta sitten, kun bolidi räjähti Jukatanin niemimaalla ja kaikki maalla eläneet dinosaurukset ja enin osa muustakin elävästä kuoli pian sen jälkeen.

Toinen hauska knoppi: 97 prosenttia planeettamme maalla elävän megafaunan biomassasta on ihmisiä ja niiden kotieläimiä. Siis kolme prosenttia kaikista isoista elikoista maan päällä on villieläimiä. Siihen kolmeen prosenttiin mahtuvat maailman norsut, kirahvit, puhvelit, hirvet ja sudet. ^[1]

Kun puhutaan antroposeenista, ajattelen dinosauruksia ja tätä käynnissä olevaa maailmanloppua. Mietin, pitäisikö värähtää katsoessaan peiliin.

Antroposeeni, uusi ihmisen aika, on nimitys geologiselle ajanjaksolle, epookille, jonka ehdotetaan alkaneen noin vuoden 1950 paikkeilla. Se väittää, että ihmisen planeettaa muovaava vaikutus on niin voimakas ja kaikkialla, että olemme siirtyneet vajaan 12 tuhatta vuotta vallinneesta holoseenista uuteen aikaan. Planeetta on nyt toisenlainen, koska ihmiskunnasta on tullut planeettaa muovaava geologinen voima. Kuin jääkausi tai se asteroidi.

Antroposeeni ilman geologiaa

Jokainen aikaisempi geologinen epookki tai muu aikakausi on todennettu sedimenteistä. Kairataan syvään ja katsotaan, plioseeni alkaa tuosta ja päättyy tuohon. Kairauspötköjen päällimmäisimmät kerrokset ovat holoseenia, paitsi ohuen ohut kalvo, antroposeenin merkkihorisontti. Niitä näytteitä, joista antroposeeni todennetaan, ei vielä ole. Pitää ennakoida, minkälaisia kerrostumia näistä ajoista kertyy – ja sepittää.

Antroposeenin uutukaisuus kutsuu esiin scifi-kelat tulevaisuuden geologeista. Ehkä ihmisiä, mahdollisesti joku vieraileva sivilisaatio poraamassa syvään jossain syrjäisessä maankolkassa. Siinä kohdin, missä me elimme teollisen, vihreän ja pari muuta vallankumousta, näkyy maaperässä laadullinen muutos. Maaperän koostumus muuttuu, hiilen, typen, fosforin kierrot menevät sekaisin. Sedimentteihin jääneet ilmakuplat kertovat hiilidioksidipitoisuuden nopeasta noususta. Jäätiköissä näitä jälkiä ei enää ole. Fossiilit muuttuvat. Villejä eläimiä on vähemmän, lajisto harvenee. Kananluita, muovia, alumiinia. Valtamerien rantavesistä kaivetaan esiin suurten kaupunkien perustuksia.

Useat geologit ovat vakuuttuneita uudesta geologisesta epookista ilman niitä todisteita, joita määrittämiseen oikeastaan tarvitaan. Tässä vaiheessa, epookkien taitteessa, koko keskustelun geologinen puoli lakkaa olemasta tärkeintä.

Kertomus tulevaisuudesta auttaa ymmärtämään antroposeenia sivilisaation jalanjälkinä. Nyt kyse on kuitenkin muusta. Antroposeeni on paljon epävarmempi hypoteesina tulevaisuudesta kuin teesinä tästä päivästä. Geologisten aikakausien murroskohdat ovat aikoja, jolloin muutokset ovat olleet niin äkkinäisiä ja suuria, että ne näkyvät sedimenteissä. On asteroidin törmäyksiä, on nopeita ilmastonmuutoksia erinäisistä syistä. Elämälle nämä ajat ovat usein rankkoja. Sopeutumisen, evoluution suoma suoja heikkenee toviksi. Niin kuin nyt.

Virallista antroposeenin ajoitusta vetävä Anthropocene Working Group sijoittaa antroposeenin alkavaksi 1900-luvun puolenvälin ”suuressa kiihdytyksessä”. Ydinlaskeuma on yksi merkittävä tekijä ajoituksessa, mutta muutoinkin moni jo aiemmin alkanut kehityskulku saa tuona aikana sekä kertaluokkaa suuremmat että maantieteellisesti globaalit mittasuhteet — geologien määrityksessä kaipaamia ominaisuuksia. Symbolinen alkuaika voisi olla höyrykoneen patentointi. Amerikan kolonisaatio ja maanviljelyn suuret murrokset ovat hetkiä, joilla oli vaikutuksia joko ilmastoon tai biodiversiteettiin. Eri ajoitukset nostavat esiin eri näkökulmia antroposeeniin.

Geologit, ilmastotutkijat ja muut geotieteilijät ovat kuvanneet järjestäytyneen sivilisaation suurimmat ongelmat. Fossiilisten polttoaineiden, metsähakkuiden, saasteiden paikalliset vaikutukset luonnolle on havaittu ja tunnettu jo vuosikymmeniä ja vuosisatoja. Nyt luonnontieteiden ansiosta tiedämme niiden planetaarisen mittakaavan. Elämäntapaamme on kudottu säikeitä, joiden seurauksena elämä yleensä joutuu ahtaalle.

Mitkä itsetuhon loimilangat oikeastaan ovat? Miten ne voi vaihtaa ilman, että koko kudelma purkautuu?

Miten tässä näin kävi?

Antroposeenista on viime vuosina puhuttu paljon, ottaen huomioon, että koko keskustelu käynnistyi vasta, kun Nobel-kemisti Paul Crutzenin ja biologi Eugene Stoermerin käyttämä käsite alkoi vuosituhannen alussa koota sirpaloitunutta keskustelua uudella tavalla yhteen. Luonnontieteellinen antroposeenivääntö tarttui muihin tieteisiin ja taiteisiin varsin äkkiä, eikä ihme. Antroposeenikeskustelu ei ole niinkään sisällöllistä ympäristöongelmien erittelyä vaan olemassaolevan ja alati syntyvän tiedon asettamista mittakaavaan ja historialliseen kontekstiin.

Ajatus antroposeenista pakottaa etsimään vastauksia planetaarisiin, vakaviin ongelmiin keskinäisriippuvuuksien ja pitkien historiallisten kehityskulkujen verkosta. Ei voi pohtia, miten rakennetaan vähemmän hengenvaarallista ja epävakaata tulevaisuutta tutkimatta, miten tähän on päädytty. Uudelle ihmisen ajalle onkin ehtinyt muodostua eräänlainen ”virallinen” kertomus, tapa, jolla antroposeeni hahmotetaan.

Oikeastaan kaikki alkaa jo pari miljoonaa vuotta sitten Itä-Afrikassa, kun esi-Homo-sukulaisemme alkavat metsästää suurta riistaa aseiden ja työkalujen avulla. Homo Sapiensin edistyneisyys nostaa lajin ”luonnon” yläpuolelle, kohti turmiollista voimaa, hybristä. Kehitys kulkee vääjäämättömästi kivikeihäistä maatalouteen, pyramideihin, höyrykoneeseen, ydinpommiin ja muovipussiin. Lopulta ihmiskunta havahtuu, onneksi ajoissa. Planeetan pelastuminen on teknis-taloudellinen kysymys, sekin osa samaa suurta tarinaa.

Virallinen kertomus nostaa esiin ne seikat, jotka ovat ”johtaneet antroposeeniin”, mutta se nojaa ”suureen kertomukseen”. Kysymyksiä herää. Kuka on antropos, ja miten niin ”ihmislaji” on tästä kaikesta vastuussa? Missä ovat kysymykset vallasta, rahasta, luokasta, sukupuolesta, etnisyydestä, iästä? Yhteiskuntatieteellinen antroposeenikritiikki on ehdottanut uudelle aikakaudelle useita parannusehdotuksia nimeämiseen. Muun muassa Jason W. Mooren suosima kapitaloseeni painottaa kapitalismin roolia luonnon haltuunottamisessa yhä tehokkaammin, angloseeni keskittyy fossiilitalouden kansallisille alkulähteille, oligantroposeeni huomauttaa, kuinka pieni porukka kaiken takana on ollut. Donna Harawayn ehdottama cthulhuseeni, Jussi Parikan suosima anthrobseeni, gynoseeni, plantaasiseeni, plutoseeni. Rakkaalla lapsella ja niin eespäin.

Yksikään kritiikeistä ei ole aivan yksin oikeassa, mutta kritiikki vahvistaa antroposeenikeskustelun monitieteistä inklusiivisuutta ja kokonaisvaltaista hätätilan kuvausta. Monesti keskustelijat ovat jumiutuneet poteroihinsa, vaikka vaihtoehtois-antroposeenit voisivat sen sijaan rikastaa antroposeenin merkityksiä kyseenalaistamalla ihmiskunnan yhtenäisyyden. Ilmastonmuutoksen ja muiden globaalien ympäristökriisien edessä ihmiskunnan yksilöt eivät ole samassa määrin syypäitä eivätkä yhtä pahassa vaarassa. ^[2]

Teknis-taloudelliseen status quoon nojaava antroposeenikertomus pitää langat edelleen niissä käsissä, joissa ne ovat olleetkin. Ilmastoa on muutettu, ja jatkossa planeettaa muutetaan parempaan suuntaan, kuuluu lupaus. Niiden äänet, joilla ei ole käytännöllisesti katsoen osaa eikä arpaa koko sopassa, pysyvät vaiennettuina. Miljoonien elämä Etelä-Aasian jokisuistoissa tai Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on jo nyt ilmastonmuutoksen vuoksi uhattuna.

Historioitsija Dipesh Chakrabarty hahmottelee, että antroposeeni voidaan ottaa haltuun kirjoittamalla ihmisen, vallan ja ympäristön historiaa yhdessä. Ylimalkaan siis niin, että antroposeenissa luonnonhistoria on niin kulttuurihistoriaa, pääoman historiaa, vallan historiaa kuin kolonialisminkin historiaa. Antroposeeni pakottaa ajattelemaan uudelleen niin sen, mitä on koskematon luonto, kuin senkin, mitä luonnon ja kulttuurin erottelulla voidaan oikeastaan tarkoittaa.

Antroposeenin historiankirjoitus on tärkeä keskustelu: se määrää ymmärrystä tulevaisuuden politiikan mahdollisuuksista. Se miten antroposeeni kerrotaan, vaikuttaa siihen suhtautumiseen. Yhtäältä antroposeeni on teesi, joka alleviivaa planetaarisen muutoksen jo tapahtuneen ja sikäli voi viittilöidä fatalismin suuntaan. Toisaalta kertomus antroposeenista valistuksen ja kasvun epäonnisena sivutuotteena ohjaa uskomaan, että edistys kantaa edelleenkin. Teknologinen optimismi on toki houkutteleva eikä tyystin päätön kanta: se mikä tekisi antroposeenista ”hyvän”, ei ole ihmiskunnan vaikutuksen vähentäminen, vaan sen lisääminen, mutta hallitusti ja vaalien. Ilmastonmuokkaus, energiateknologia, genetiikan voittokulku pelastavat ihmisen antroposeenin pahimmilta uhkakuvilta.

Antroposeeniin ei ajauduttu vääjäämättä eikä toisaalta historiatta. Antroposeeni ei merkitse ihmislajin hitaasti kasautuvaa vaikutusta, koska antroposeeni ei ole yksin teesi meistä, kuten filosofi Clive Hamilton huomauttaa. Antroposeeni on planetaarinen murros ja sellaisena akuutti hätätila.

Tällä hetkellä antroposeenikeskustelu on vireää, joskin siiloutunutta. Antroposeeni hätätilana on kuitenkin teesi, jota ei ole helppo ohittaa millään tieteenalalla. Eikä ehkä pitäisikään.

Lisää kysymyksiä tulevaisuuden filosofeille

Tere Vadén hahmotteli vuonna 2009 niin & näin -lehdessä teollisen yhteiskunnan masiinaksi, jonka ominaisuuksiin kuuluu leikata keinot irti päämääristä, synnyt irti seurauksista. Artikkelissa ”EROEI-fantasia eli kysymyksiä tulevaisuuden filosofeille” hahmotellaan öljyriippuvaisen elämäntavan sokeutta omille ehdoilleen ja perustoilleen. Vadén hahmottelee jakaantuneisuuden paljastumista:

”(J)os teollinenkin sivilisaatio nähdään yhtenäisenä, käyttöesineissään merkitysperustansa paljastavana kulttuurina. Pitkin maapalloa putket kiemurtelevat kohti valtaisia säiliöitä ja verkostoja. Tankkerit ja säiliöautot rahtaavat pistävänhajuista nestettä yhä kauemmas yhä uusiin yhä pienempiin säiliöihin ja tankkeihin, kunnes ohuet putket päätyvät puristuskammioon, jossa kaasuksi pirstoutuvat pisarat räjäytetään uudelleen ja uudelleen. Mitä tämä merkitys- ja aineellisen elämän perusta meistä tietää? Ainakin sen, että jos se on perusta, olemme sille sokeita, ja kahtiajakoteoria on yksi sokeuden muoto.”

Antroposeeni luonnontieteellisenä teesinä asettaa kiusallisia kysymyksiä juuri tällä sokeuden alueella. Se on ärsyttävä episteeminen piikki. Itse asiassa antroposeenin käsitteen ympärillä mukaillen, kehittäen, kritisoiden on akateemisessa keskustelussa asemoiduttu jäsentämään nimenomaan kysymystä maailmaa koskevasta tiedosta.

Vadénin ja Antti Salmisen Energia ja kokemus -teoksessa hahmottelema naftologia ^[3] on mitä parhain esimerkki kysymyksistä, joita antroposeeni kysymyksenasetteluna, ongelmavyyhtenä ja hätätilana aiheuttaa. Tiedämme, miten halpa ja ylettömästi saatavilla oleva tehokas fossiilinen polttoaine on vaikuttanut planeetan ilmakehään ja talouskasvuun, mutta on paljon vaikeampi ajatella sitä, miten öljy on vaikuttanut meihin.

Vadénin niin & näin -artikkeli päättyy seuraavasti:

”Olemme saapumassa kartoittamattomalle alueelle, jossa tuntemattomat seudut merkitään mustina, ei valkoisina. Puoliksi täynnä: puheet historian lopusta ja muusta kulttuurisesta saturaatiosta pitää unohtaa. Jopa suuri osa filosofiasta voidaan aloittaa alusta.”

Miten niin emme vieläkään tiedä mitä me teemme? Posketon ja loukkaava kysymys. Julkisuudessa tavataan puhua yksilöpsykologisista rationaalisuuden esteistä. Tiedejournaalien antroposkenessä ^[4] käyty vireä antroposeenikeskustelu on syyllistynyt moniin ongelmallisuuksiin, joita filosofisin keinoin voitaisiin ainakin osin osoittaa ja ratkaista.

Tällä kartoittamattomalla alueella filosofiaan todella syntyy uusia kysymyksiä. Eikä vain ilmiselvimmät: “mitä voidaan tietää?” ja “mitä pitäisi tehdä?” Keskustelu on jo käynnissä. Missä määrin valistuksen, tieteen ja edistyksen projekti on yhteydessä perustalliseen sokeuteen? Onko länsimaisen filosofian uudelleenluenta antroposeenin hätätilan nimissä lainkaan anakronistista? Tarvitaanko uutta moraaliteoriaa vai onko tulevaisuuteen kurkotteleva ”ilmastoetiikka” jo auttamatta vanhentunut asetelma? Onko antroposeeni filosofian ”inhimillinen käänne”? Pitääkö katse kääntää ei-inhimillisiin subjekteihin vai tarvitaanko fokusoidumpaa uutta antroposentrismiä? Miten luonnon ja kulttuurin suhde ja näiden käsitteiden erottelun historia pitää lukea ja määritellä? Onko olemassa muuta kuin antroposeenin ajan ja antroposeeniin johtavien kehityskulkujen filosofiaa?

Ja: Mitä tarkoittaa filosofia, kun ihminen on geologinen voima ja erottamaton maapallojärjestelmän — ilmakehän, merten, biosfäärin, maankuoren, kuun vetovoiman, auringonvalon — vuorovaikutuksista? Hybrisyydessään ajatusta nolottaa edes kysyä? Miten tässä näin kävi?

Outo planeetta

Naureskelen usein Facebookissa Humans of late capitalism -sivun lataamille kuville. Sivu estetisoi jonkinlaista ”viimeisen ihmisen” nihilististä myyttiä, ihmistä, joka on repäisty tähän aikaan muka historiattomana, syyntakeettomana ja totaalisen degeneroituneena. Kasvottomille lajitovereille naureskelu on luonteeltaan lempeää, koska kuvien hauskuus nojaa parhaan huumorin tapaan itseironiaan. Tuollaista se vain on. Elämäntapa on vieras ehdoilleen, seurauksista puhumattakaan.

Imperiumin vastaiskussa (1980) Han Solo laskeutuu Millennium Falconilla asteroidille, joka paljastuukin jonkinlaiseksi jättikokoiseksi avaruusnilviäiseksi. Franz Kafkan Muodonmuutoksessa (1915) Gregor Samsa herääkin aamulla suunnattomana syöpäläisenä. Lukemattomista viihdetuotteista ja öisistä painajaisista tuttu logiikka.

Antroposeenin sekopäisin scifiherätys ei ole kuvitelmissa kaukaisten aikojen geologeista tonkimassa jälkiämme ja tulkitsemassa jätöksiämme. Antroposeeni lataa koko todistusaineistonsa voimalla, että planeetta ei ole enää entisensä, emmekä me sitä, miksi itseämme luulimme. Paska osuu tuulettimeen, jotta me voisimme elää näin.

Lopulta yksi antroposeenin elementti on toivo. Sen piiri erittelee vastaanpanemattomasti ihmissyntyisen pallonlaajuisen hätätilan, mutta kyseessä on siirtymä, ei maailmanloppu. Monet jumalat ovat kuolleet holoseenin mukana. Itseään korjaavan ja parantavan luonnon aika on ohi, mutta antroposeeni voi olla myös uuden realismin aika.

Hätätila on avain. Antroposeeni on sateenvarjokäsite, mutta siitä voi tulla joko kätevä tai kiusallinen riippuen siitä, miten antroposeeniin suhtaudutaan. Ei antroposeeni tee sitä verkkoa, johon liittyvät sukupuutot, köyhyys, kolonialismi, ilmastonmuutos, eriarvoisuus, tiede, kapitalismi, yhteiskuntateoria, nälkä, jano ja sota yhtään helpommaksi, mutta se pakottaa parhaimmillaan etsimään näille suhteille yhä parempia selityksiä.

Antroposeenista pyritään pääsemään kärryille ja siitä pyristellään pinnalle niin tieteissä kuin taiteissakin. Antroposeeni on paljon muutakin kuin sukupuuttoa ja ilmastonmuutosta. Se on avoin, epävakaa, epävarma aika, jota kuvaa yhtä epästabiili käsite. Antroposeeni-käsitteen lupauksena voi olla altistuminen niille vaikeille keskusteluille, joita muutoin olisi hankala käydä.

On tämä epäonninen mutta kovin kyvykäs eliölaji, joka muuttaa huomaamattaan koko planeetan. Tämä suuri kertomus on vasta alku. Antroposeeni ei ole ilmiö vaan näyttämö, myös filosofialle. Se on näyttämö kaikelle tulevaisuuden elämälle, itkulle, naurulle ja tanssille.

Lähteet ja kirjallisuus: