« Paatoksen 10-vuotisjuhlanumero

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Paatoksen 10-vuotisjuhlanumerossa 8.12.2017. Voit hankkia painetun lehden itsellesi ottamalla sähköpostitse yhteyttä osoitteeseen paatos@paatos.fi.

Janne Säynäjäkangas

Halu totuudenmukaiseen elämään viekoittelee filosofian pariin. Platon kuvaa Apologiassa, kuinka Sokrates valitsee kuolemantuomion kun vaihtoehtona on filosofiasta luopuminen. Sokrates piti totuudenmukaista elämää tärkeämpänä kuin hengissä pysyttelyä. Totuudenmukainen elämä houkuttelee, koska se tarkoittaa vapautta: todellisten rajoitteiden lisäksi ei ole myös kuviteltuja esteitä. On vapaampaa, jos tietää, mitkä polut ovat todella kulkukelpoisia.

Mutta millainen elämä on totuudenmukaista? Se riippunee siitä, mikä kulloisessakin elämäntavassa on valheellista. Nykyään totuudenmukainen elämä voisi tarkoittaa elämää, joka ei ole ristiriidassa omien ehtojensa kanssa. Elämää, joka ei nakerra mahdollisuuksia elää samoin tulevaisuudessa. Jos totuudenmukaista elämää yrittää yksin, voi päätyä itse kasvatettuihin lanttuihin perustuvaan ruokavalioon, kuten Lasse Nordlund, joka ei usko fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan elämäntavan olevan kestävällä pohjalla. Totuudenmukaisuus on elämän ehtojen hyväksymistä, mutta samalla se on ehdotonta. Se, miten on aiemmin totuttu elämään, ei käy sille argumentiksi.

Usein yhteiskunnan vaatimusten ja oman henkilökohtaisen vakaumuksen välinen ristipaine koetaan elämän valheellisuuden syyksi. Totuudenmukaista elämää on siksi aina etsitty erämaan yksinäisyydestä. Siinä missä pyhimykset pakenevat erämaihin syntiä, etsi Christopher McCandless elokuvan Into the Wild kuvauksen perusteella modernin elämän ristiriidoista vapaata aluetta Alaskan metsistä. Omaa olinpaikkaa on helppo muuttaa, yhteiskuntaa ei niinkään.

Voidaan väittää, ettei vetäytyminenkään ole totuudenmukaisuuden tae. Oman elämän siirtäminen ylikulutuksen piiristä vähentää luonnonvarojen haaskausta siedettäviin mittoihin korkeintaan yhden henkilön osalta, siinä missä yhteiskunnan sisällä toimimalla voi ainakin periaatteessa vaikuttaa huomattavasti suuremman ihmisjoukon toimintaan. Voidaan myös väittää, ettei ylikulutuksessa ylipäätään ole kyse yksilöistä. Luonnonresurssien haaskaus tapahtuu yksilöä suuremmassa, yhteiskunnan mittakaavassa. Yksilöt vain osallistuvat. Tällöin todellisena kysymyksenä ei ole se, miten oman henkilökohtaisen kulutuksensa voi minimoida, vaan miten voimme yhteiskuntana oppia elämään kestävästi ja siis totuudenmukaisesti.

Totuudenmukaisessa elämässä totuuden tietäminen saattaa jopa olla totuuden elämistä vaikeampaa. Sokrates uskoi peräti, että tietäminen on asiassa ainoa ongelma. Tietämisen vaikeutta kuvastaa se, että vaikka Sokrates halusi vapauttaa lähimmäisensä tietämättömyyden orjuudesta, ei kreikkalaista yhteiskuntaa kannatellut orjatyö kuitenkaan haitannut häntä. Jos moderni yhteiskunta on antiikin polista monimutkaisempi niin tällöin vaikeampaa on myös tietää, millainen elämä on totuudenmukaista.

Takuuvarma resepti totuudenmukaiseen elämään taitaa jäädä haaveuneksi. Ainakaan filosofia ei ole mikään tae oikeassa olemisesta. Mitä enemmän ajattelee, sitä enemmän saa tilaisuuksia erehtyä. 1900-luvun suurimpiin filosofeihin lukeutuvan Martin Heideggerin harhapolut natsismin tiellä jaksavat vieläkin pöyristyttää.

Filosofia ei tunnista niinkään muita totuudenmukaisemmasta elämästä kuin siitä, että filosofilla ei ole kiire tehdä lopullista päätöstä asiasta. Jos uskoo saavuttaneensa totuuden, on muuttanut uneen asumaan. Silloin muistuttaa pikemminkin pappia tai saarnamiestä kuin filosofia. Toisenlaista varmuutta edustavat totuudenmukaisuuden tavoittelun hyödyttömyydesta vakuuttuneet verestäväsilmäiset kyynikot, jotka yrittävät elää ilman unta.

Filosofi on oppinut jotenkin sietämään sitä, että totuudenmukainen elämä on ehkä mahdoton haave, mutta silti tavoiteltava. Haave totuudenmukaisesta elämästä viekoittelee filosofian pariin, mutta väärässä oleminen saa jäämään.