Matias Mikkilä

Itämaisia käsityksiä tietoisuudesta

”Lapset, vaan ei viisaat puhuvat tietämisestä ja toiminnasta, ikäänkuin ne olisivat kaksi eri asiaa; mutta kokeneet eivät niin tee. Joka saavuttaa jommankumman näistä, se saapi kumpaisenkin hedelmät. Se päämäärä, johon tieto pyrkii, saavutetaan myöskin harjoittelun kautta. Se, joka huomaa että toimiminen ja tunteminen perustukseltaan ovat samat, sillä on selvä maailmankatsomus.”
(Bhagavad Gita VI. 4 – 5.)

Syvyyssuuntainen ihmistutkimus on saanut aikaan räjähdysmäisen kiinnostuksen kaikkeen humanistisesta ja transpersoonallisesta psykologiasta itämaiseen mystiikkaan, meditaatioon ja joogaan. Oma kiinnostukseni aihetta kohtaan tulee vuosia kestäneestä joogan ja meditaation harjoittamisesta. Postmoderneja ja transmoderneja1 virtauksia yhdistään usko siihen, että puhdas empirismi on kuollut. Tämä johtuu siitä oivalluksesta, että ulkokuoret eivät vain ja ainoastaan paljasta tietoa, vaan myös kätkevät sitä. Ne kätkevät sen kaikista mielenkiintoisimman osan, jotain hyvin merkityksellistä on aina käynnissä pinnan alla – varsinkin ihmisestä puhuttaessa.2 Totuus ei siis ole ”tuolla ulkona”, vaan pikemminkin sisällämme, kuten itämaisten filosofioiden parissa usein painotetaan – ja siellä sisäistä totuutta kutsutaan usein “puhtaaksi tietoisudeksi.”

Itämaisen filosofian käsite on itsessään harhaanjohtava: ei ole olemassa mitään yhtenäistä itämaista filosofiaa, sillä itämaiset filosofiat juontavat juurensa enimmäkseen Intian ja Kiinan monikulttuurisilta alueilta. Itämaisista filosofioista löytyy keskinäisiä ontologisia ja metafyysisiä eroavaisuuksia – dualismia ja monismia, realismia ja idealismia, ateismia ja teismia.3 Yritän kuitenkin tehdä yhteenvetoa siitä, mitä “itämainen näkökulma tietoisuuteen” voisi käytännössä tarkoittaa.

Tietoisuus absoluuttisena subjektina

Tämä artikkeli perustuu itämaisten meditatiivisten harjoitusten parissa vallitsevalle käsitykselle, että ihmisessä on jotakin alati muuttumatonta – tietoisuus. Tietoisuus havainnoi kaikkea, myös ihmistä itseään.4 Täten puhdas tietoisuus on eräänlainen absoluuttinen subjekti, joka tarkkailee kaikkea ympäröivää, myös mieli/keho-konstruktiotamme eli psykosomaattista minää kuin objektia. Mieli/keho-konstruktio on alati muutoksen tilassa eli ajan vanki – se syntyy, kasvaa, muuntuu, vanhenee ja lopulta kuolee. Puhdas tietoisuus taas on ajaton, muuttumaton. Usein puhutaan ”ylemmästä” ja ”alemmasta” minästä. Alempi minä on empiirinen minä eli kaikki mitä voi sisältä- tai ulkoapäin havainnoida itsessään. Ylempi minä taas on transsendenttinen minä, jota ei voi havaita, se on puhdas tietoisuus, joka havaitsee. Tämä puhdas tietoisuus on kuin auringonsäde, joka on lainaa auringolta. Hengellisessä terminologiassa voidaan myös puhua yksilösielusta, joka on osa maailmansielua.

Erilaisilla meditatiivisilla harjoituksilla pyritään nimenomaan tutustumaan tuohon puhtaaseen tietoisuuteen. Meditatiivisilla harjoituksilla pyrimme vain olemaan läsnä, tarkkailemaan itseämme vailla samistumista kehoon, mieleen, ajatuksiin tai tunteisiin. Olennainen piirre meditatiivisille harjoituksille on, että niiden avulla aloitetaan tutustuminen itseen kohdistamalla mieli yhteen asiaan kerrallaan. Meditatiivisten harjoitusten ytimenä on läsnäolevan hetken veitsenterällä kulkeminen. Yhtenä elementtinä olemiseen tulee yksilön ”henkinen” läsnäolo nykyhetkessä, joka onnistuessaan luo virtauskokemuksen. Tarpeeksi pitkään jatkuneena se auttaa spontaanisti unohtamaan empiirisen egon ja tuntemaan pikemminkin saumatonta ykseyttä ympäröivän todellisuuden kanssa.5 Tällöin olemme ikään kuin tietoisuuden pisarana saumattomasti tietoisuuden meressä – orgaaninen osa ympäröivää maailmaa. Näin erilaiset meditatiiviset harjoitukset voivat toimia työkaluina inhimillisessä kasvussa ja henkisessä kehityksessä.

Monia tässä artikkelissa käsiteltyjä asioita voi oppia ymmärtämään vain fenomenologisella metodilla oman meditatiivisen harjoituksen kautta. Juha Varton mukaan filosofian opettaminen ei ole tulkintaa tai kansantajuistamista vaan näkyjen kääntämistä kielelle. Kuten käännettäessä kielestä toiseen, on tarkoitus, että viisaudet tulevat esille kaikessa rikkaudessaan. Tämä on mahdollista vain, jos kääntäjä itse elää sen, mitä kääntää.6 Mielenkiintoinen yhtymäkohta näkemisen ja filosofian väliltä löytyy myös intialaisesta sanasta, joka vastaa sanaa ”filosofia”: Filosofiaa vastaava sanskriitin kielinen termi on ”darshan” – joka ei tarkoita viisauden rakastamista, kuten alkujaan kreikan kielinen ”filosofia” – vaan se viittaa suoraan näkemiseen. Sillä on siis sama etymologia, kuin sanalla ”näkeminen”. Ja kun jonkun intialaisen perinteen opettaja tapaa oppilaitaan, kutsutaan tätä tapahtumaa darshaniksi, koska opettajan puheet ja silkka läsnäolo voivat saada oppilaissa uusia oivalluksia aikaan.7

Taidon filosofia

Filosofian taito idässä on usein jonkin taidon filosofiaa. Tällöin koko filosofinen perinne siirretään opettajalta oppilaalle suurelta osin ei-käsitteellisissä harjoituksissa, joissa ruumis katsotaan aidosti eläväksi ja itsessään tietoiseksi osaksi ihmistä.8 Tästä ovat esimerkkinä erilaiset kamppailutaidot henkisinä harjoitteina tai erilaiset meditaatioperinteet erilaisine staattisine ja dynaamisine harjoituksineen.

Liikunnalliset harjoitukset kontemplatiivisissa perinteissä eivät tähtää ensisijaisesti voimaan, nopeuteen tai kilpailun voittoon vaan pikemminkin terveyteen, ruumiilliseen tasapainoon, virtauskokemuksiin ja oikean ravinnon tuntemiseen, mitkä yhdessä luovat pohjaa henkiselle kehitykselle9. Keho ja mieli ovat siinä määrin tiiviissä vuorovaikutuksessa, että aina kun toisessa liikahtaa jotakin, se vaikuttaa toiseen. Itämaisille perinteille on tyypillistä, että mieltä ja kehoa ei eroteta selkeästi. Vaikka mieltä ja kehoa voidaankin joistakin näkökulmista tarkastella erillisinä entiteetteinä, ei oleteta, että ne olisivat ontologisesti erillisiä. Kun länsimainen kulttuurimme on ”pääistynyt”, on unohtunut, että koko tämä lihan, luun, veren, sisäelinten ja ulosteiden täyttämä nahkasäkkimme on täynnä elämää, kuten zen-perinteessä asia on ”runollisesti” ilmaistu.10

Meditatiivisten harjoitusten intensiivisellä harjoittamisella voimme oppia – tai kasvaa – tunnistamaan ns. mystistä fysiologiaa. Mystinen fysiologia on alkujaan uskontotieteilijä Mircea Eliaden (1989) termi. Kun omaa elivoimaa tutkitaan oman kehonkokemuksen kautta erilaisin meditatiivisin harjoituksin saatamme alkaa havainnoimaan kehon kokemuksellista rakennetta paljon monikerroksisempana ja hienosyisempänä kuin aiemmin. Tämä ihmisen kehon ”hienovarainen fysiologia” tunnetaan monissa kulttuureissa, ja tänä päivänä länsimaissa tunnetuimpia metodeja tämän kokemustason avaamiseen ovat hindulainen, taolainen ja buddhalainen jooga. Kaikki nämä perinteet tunnistavat ihmisessä hienovaraisia kerroksia, jotka eivät avaudu objektikehon tarkastelussa. Esimerkiksi länsimaissakin suhteellisen tunnettu kiinalainen lääketiede perustuu mystiseen fysiologiaan.11 Objektikeho tarkoittaa tässä fyysistä kehoa tarkasteltuna ulkoapäin esineellistäen länsimaisen tieteen tavoin12.

Kun kehon kautta tavoitellaan itsetuntemusta, muuttuu objektikeho kontemplatiiviseksi kehoksi13. Meditatiivista harjoitusta tehdessäni saatan tuntea kehossani esimerkiksi lämpöä, ravistuksia, virtauksia, voimaa, täyteyden tai tyhjyyden tunnetta sekä tietoisuutta. En välttämättä osaa selittää mitä sisälläni täsmälleen ottaen tapahtuu fysiologisesti ja neurokemiallisesti. Mutta nykyaikana on mahdollista mitata näitä tapahtumia fysikaalisessa avaruudessa kehoni alueella. Mutta minä tunnen ne, osaan kuvailla tuntemuksia kielellä. Kun kuuntelija on itse kokenut saman, hän tietää, mistä puhun.

Näitä kaikkia tuntemuksia voi kuvata yleistermeillä elinvoima, vitaalisuus. Jonkinlainen vitalistinen perinne löytyykin kaikista suurista kulttuureista. Elinvoimaa on kutsuttu monilla eri käsitteillä; kiinassa qi, japanissa ki, intiassa prana, Afrikassa elima, Pohjois-Amerikassa sila, Euroopassa esim. pneuma ja élan vital. Tämä elinvoima on ihmisessä tavallaan kehon ja mielen välissä: minne kohdistamme mielemme, sinne virtaa elinvoimaa14. Ne harvat nykytutkijat, jotka ovat aiheesta kiinnostuneet, korostavat nimenomaisesti näiden elinvoimaan liityvien kokemusten kokemuksellista luonnetta – niiden tutkimiseen tarvitaan fenomenologista tutkimusotetta. Energiasta ja energiakeskuksista puhumista voi pitää muinaisten kontemplatiivisten harjoittajien omien kokemustensa käsitteellistämistapana. Ne edustavat intensiivisen harjoituksen mukanaan tuomia kokemuksillisia tiloja, jotka voidaan kokea tietoisuutena kontemplatiivisessa kehossaan, mutta joita ei voi löytää objektikehosta.15

Kohti myötätuntoista kokemista

Meditatiivisilla harjoituksilla voimme siis herätellä kykyä hienovaraisempien asioiden aistimiseen. Mistä tässä hienovaraisessa elinvoimassa on sitten kyse? Charles D. Laughlin16 on puhunut aistien perusraaka-aineesta, joka koostuu tarkemmassa fenomenologisessa katsannossa eräänlaisista pisteistä. Se voi paljastua suorana sisäisenä tietona kypsälle fenomenologille tai kontemplatiiville, ”joka on harjaantunut tutkimaan kokemustaan sellaisena, kuin se on hänelle annettu havainnossa”17.

Laughlin18 tarkentaa:”Voidaan sanoa, että ilman pisteitä ei voi olla olemassa mitään tietoisuuden kokemuksellista muotoa tai toisaalta, on olemassa tietoisuuden tiloja, joissa ainoa tietoisuus ilmiöistä on tietoisuutta pistekentästä kenttänä.” Tällä huomautuksellaan Laughlin viittaa monien kontemplatiivisten perinteiden kuvaamaan kokemukseen kaiken ykseydestä. Yksi syy siihen, että meidän on niin vaikea kokea tietoista ykseyttä ja yhteenkuuluvuutta ympäröivään maailmaan löytyy kultturistamme. Ihminen ei ole viallinen olento, sairas tai perisyntinen, mutta moderni kulttuurimme sen sijaan joiltain osin on ja kulttuurimme tekeekin tietoisuustaidot haastaviksi. Teknologian ympäröiminä meihin on juurrutettu usko siihen, että olemme erillämme ympäristöstämme. Kuvittelemme, että meidän on määrä hallita ympäristöämme ja meidät kasvatetaan olemaan erillisiä yksilöitä tuossa ympäristössä. Emme enää pysty aistimaan todellista yhteyttämme ympäristöön. Jos muutamme tietoisesti asennettamme oikeaan suuntaan, emme voi kuvata itseämme ympäristöstä erillisinä.

Meditatiiviset harjoitukset johtavat ykseyden ja yhteenkuuluvuuden tuntemuksiin ja oivalluksiin, sekä spontaanisti myötätunnon lisääntymiseen. Niillä on käytännöllinen eettinen aspekti, koska kyky olla läsnä tässä ja nyt aiheuttaa sen, että muut ihmiset kohdataan aina ”tuoreesti”, ilman emotionaalis-sosiaalista painolastia. Toisin sanoin ilmaistuna täydellisessä läsnäolontilassa ärsykkeen ja reaktion välissä on aina eräänlainen ”taukotila” – sisäinen avaruus – joka mahdollistaa tietoisen toiminnan ehdollistuneen toiminnan sijaan. Ja tämä edellä mainittu lämpö on nimenomaan sitä, mitä lännessä usein sanotaan lähimmäisenrakkaudeksi ja idässä yleismaailmalliseksi myötätunnoksi.19

Tällä tavalla syntyvä – ja jo syntynyt – myötätunto on, itse asiassa, kaiken etiikan pohja. Etiikka on syntynyt, koska on ollut olemassa ihmisiä, jotka spontaanisti ja aidosti tuntevat myötätuntoa kaikkea elävää kohtaan. Ja, kun etiikkaa teoreettisesti pohtii, niin usein päätyy siihen, että myötätunto on sen ydin. Sen takia ranskalaisen filosofin Emmanuel Levinasin määritelmä etiikasta ”ensimmäisenä filosofiana” on erittäin hyvin viisauden rakastamisen ytimeen osuvaa.20

Tunne itsesi!

Samaan aikaan, kun Buddha Intiassa kehoitti ”tarkkailemaan oman subjektin luonnetta”, niin Sokrates Kreikassa kehoitti:”Tunne itsesi”...

Meditaatiota voi tehdä kuka vain, milloin ja missä vain. Se ei siis tarkoita vain istumista paikoillaan jossain tietyssä asennossa, keskittyen johonkin tiettyyn asiaan. Sen sijaan, kuka tahansa, juuri NYT, voi olla tietoinen omasta objektiivisesta tarkkailevasta itsestään. Kuka tahansa voi pysähtyä vain yksinkertaisesti tarkkailemaan omia ajatuksiaan, tunteitaan – mieltään ja kehoaan. Ja samaistumalla tuohon tarkkailevaan tietoisuuteen minäsysteemissämme, voimme oppia ymmärtämään, että emme pohjimmiltamme ole nuo ajatukset, tunteet tai keho. Sen sijaan voimme havainnoida, että olemmekin jotain, joka voi olla tietoinen kaikesta siitä, ilman että SE tietoinen tarkkaileva ja tapahtumia todistava joku pohjimmiltaan koskaan muuttuisi.21

Yleensä samaistumme ajattelevaan mieleemme, tunteisiimme, henkilöhistoriaamme, kehoomme, ammattiimme, asemaamme, eri rooleihimme tämän alati läsnäolevan tajunnallisen tietoisuuden sijaan. Nimenomaan ajattelu on itse asiassa suuren osan aikaa automaattista ja pakonomaista – suurin osa ihmisistä ei yksinkertaisesti pysty pysäyttämään sitä tahdonalaisesti. Eli silloin on väärin sanoa, että ”minä ajattelen”. Sen sijaan ajattelu tapahtuu minulle. Samalla tavalla kuin esimerkiksi ruoansulatus tapahtuu minussa ja verenkierto tapahtuu minussa. Noissa anatomisissa ja mentaalisissa tapahtumissa on tosin se ero, että ruoansulatus ja verenkierto ovat hyväksi minulle, kun ne tapahtuvat minussa. Ne ovat osa fyysisen organismin luontaista toimintaa – ilman niitä ei elämä jatku.22

Sen sijaan pakonomainen ajattelu on energiaa kuluttavaa, stressaavaa ja jopa sairauksia luovaa eli sekin kyllä tapahtuu minussa, mutta se ei ole suuren osan ajasta hyväksi minulle. Eli sillä ”äänellä päässä” on oma elämänsä, se on tiettyyn pisteeseen asti oma autonominen energeettinen entiteettinsä – joka haluaa säilyä hengissä, kuten kaikki energeettiset entiteetit bakteereista lähtien. Ja kuten bakteereista, myös ajatuksista osa on ihmiselle hyväksi ja osa taas ei. Positiivinen ajattelu voi siis olla hyväksi koko ihmiskokonaisudelle. Mutta on tärkeä erottaa positiivisena pidetty ajattelu, joka on persoonallisen egon halua saada tai saavuttaa jotain ollakseen enemmän kuin joku muu, sellaisesta positiivisesta ajattelusta, joka syntyy syvemmästä ihmisyyden lähteestä suuntautuen kohti hyvää, totta ja kaunista.23

Itämaisten filosofisten käsitysten mukaan suurin osa ihmisen ajattelusta on turhaa tai jopa haitallista yksilölle itselleen. Se kohdistuu yleensä menneisyyteen tai tulevaisuuteen; se usein synnyttää ja vahvistaa negatiivisia tuntemuksia ja/tai pönkittää omaa persoonallista egoa eli pinnallista minää. Persoonallinen ego ei ole pelkästään pinnallinen, vaan jopa valheellinen siinä mielessä, että se ei ole yhtä kuin ihmisminuus – ihmisminuuden elämä voi jatkua persoonallisesta egosta huolimatta. Mutta empiiristä tai persoonallista egoa ei voi olla olemassa ilman ihmisminuutta – ydinminuutta eli ylempää minuutta, transsendenttista egoa – eli kaiken takana olevaa tietoisuutta.

Pakonomainen ajattelu on itse asiassa riippuvuutta. Jos riippuvuuden tunnusmerkki on, että ei pysty lopettamaan jotakin, mikä ei ole elämisen kannalta välttämätöntä ja riippuvuuden kohde on vieläpä epäterveellistä, niin myös pakonomainen ajattelu sopii tuohon määritelmään. Lisäksi se suo sekä valheellista nautintoa että valheellista minätuntoa, joka väistämättä johtaa kärsimykseen. Joku saattaa esittää kysymyksen: Miksi muka tulisimme ajattelusta riippuvaisiksi? Siksi, että samaistumme siihen, ja näin mielen toiminta ja sen sisältö alkavat merkitsemään omaa itseä, omaa minätuntoa, omaa identiteettiä, omaa minuutta – ja se on paljolti se persoonallinen ego. Sen takia jopa tiedostamattamme luulemme lakkaavamme olemasta, jos lakkaamme ajattelemasta. Kuvaavasti länsimaisen filosofian ehkä tunnetuin lausahdus onkin: ”Ajattelen, siis olen olemassa”. Yleensäkin, ”ajattelevan mielen” perustila on, että ”minulta/meiltä” puuttuu jotain. Ja tätä puutetta yritetään yleensä korjata jatkuvalla syötöllä hankkimalla stimulaatiota ulkoisesta maailmasta. Toisaalta taas itämaisten meditatiivisten traditioiden käsitys on, että meillä on aina mahdollisuus saada yhteys suoraan tietoisuuteen tai puhtaaseen tajuntaan, joka on syvin ja alkuperäisin olemuksemme. Tämä puhdas tietoisuus on muodoton, mutta koska ajattelevalla mielellä on taipumus eksyä muotoihin, me käytännöllisesti katsoen unohdamme – tai olemme unohtaneet – alkuperäisen, luonnollisen tilamme ja olemuksemme. Tietoisuustaitojen tavoite on saada ihmisyksilö taas ”muistamaan” oma alkuperäinen ja muuttumaton olemuksensa. Yksinkertaisesti sanottuna tietoisuustaito on sitä, että olemme tietoisia siitä osasta minuttamme – kutsui sitä millä nimellä hyvänsä – joka voi todistaa kaikki tapahtumat psykosomaattisessa konstruktiossamme.24

Intiassa antiikin aikaan syntyneestä joogafilosofiasta löytyy jako mieleen ja älyyn eli manas (mind) ja buddhi (intellect). Ja joogafilosofian mukaan näiden välissä on minätunne eli ego (sanskriitiksi ahamkara, joka käännettynä suoraan englannin kielelle on I-maker).25 Ja se, kumpaan minätunne samaistuu, ratkaisee sen, tuotammeko tähän maailmaan jotain uutta – kaunista, totta ja hyvää – vai toistammeko samoja virheitä aina uudestaan ja uudestaan, niin kuin mieli konsanaan toistaa aina niitä samoja monologeja ja dialogeja.

Gregor Maehle kuvaa hyvin manas-mielen ja buddhi-älyn eroa: ”Mieli menee ajatuksesta ajatukseen kuin hullu apina, joka juotuaan pullon viskiä ja jouduttuaan skorpionin pitämäksi hyppii oksalta oksalle. Äly menee suoraan probleemin ytimeen, kuten kivi joka vajoaa suoraan pohjaan, kun se on heitetty veteen."26 Luova äly siis manifestoituu intuition kautta, vailla ylimääräistä käsitteellistä ajattelua. Tietoinen läsnäolo kasvattaa poispäin omien mielihalujen orjana olemisesta. Esimerkiksi meidän kehomme biologisena organismina ei halua itseensä isoa osaa siitä tavarasta, mitä työnnämme kehoomme. Itse asiassa, mieli usein sotii kehoa vastaan, mutta tietoisen länsäolon harjoittelu herkistää ihmistä, ja näin pääsee ihmisessäkin sisäänrakennettuna oleva luonnonmukainen älykkyys toimimaan, mikä taas vaikuttaa elämäntapavalintoihin.

Jos on vaikeuksia konkreettisesti tuntea omia tunteitaan ja tuntemuksiaan kehossaan – kuten asian laita usein on – niin voi aloittaa itsensä työstämisen kiinnittämällä tarkkaavaisuutta oman kehon sisäiseen olotilaan; tuntemuksiin, aistimuksiin. Ja kokonaisuutena kehon kokonvaisvaltaiseen energiakenttään – kehon voi tosiaankin tuntea eräänlaisena energiakenttänä. Jos todella haluaa oppia tuntemaan omaa mieltään, niin keho antaa siitä aina todenmukaisen heijastuksen; joten katso tarkkailijana omaa tunnettasi ja tunne se kehossasi. Jos tunteen ja ajatuksen välillä on ristiriita, niin mielen ajatus valehtelee ja kehon tunne kertoo totuuden. Se ei ole absoluuttinen totuus kyseisestä yksilöstä, mutta se on suhteellinen totuus yksilön sen hetkisestä psykosomaattisesta tilasta.27

Varttuessamme meille on muodostunut henkilökohtaisten ja kulttuuristen ehdollistumien pohjalta mielikuva siitä, keitä olemme. Se koostuu mielen kaavoista, malleista ja toiminnoista, sekä se voi yleensä olla olemassa vain jatkuvan ajattelun varassa. Tämä mielikuva on siis suorastaan valheellinen, sillä yleensä persoonalliselle egolle on tuskin olemassa tietoisuutta nykyhetkessä. Vain mennyt ja tuleva ovat tärkeitä jatkuvassa mentaalisessa sekamelskassa. Tämä on totuuden täydellinen päälaelleen kääntäminen, sillä todellisuudessa puhdas tietoisuus virtaavassa nykyhetkessä on tärkeämpää ja todellisempaa. Voisimme siis todeta, että tuikitavallisen, niin sanotusti normaalin, ajattelevan mielen ja/tai persoonallisen egon hallitsemana ihminen onkin itse asiassa häiriintynyt energeettinen entiteetti, mutta tätä ei ymmärretä minäsysteemin häiriötilaksi. Se on niin normaalia, että sitä pidetään väistämättömänä osana ihmisyyttä.28

Tiedostamattoman koheltamisen sijaan tarvitaan lisää puhdasta tietoisuutta. Tietoisuuden lisääntymiseen tarvitaan fenomenologista asennetta, ja sen (tutkimus)tulos on usein vaikea terapeuttinen prosessi. Voisi sanoa, että aito fenomenologinen asenne on aina ihmistä muuttava. Jos muutosta ei tapahdu, niin silloin olemme epäonnistuneet fenomenologisessa asenteessa.29

Tietoisuustaidot käytäntöön

Meditaatiotekniikoita löytyy itämaisista perinteistä moneen lähtöön. Omakohtaisena käytännön esimerkkinä toimii harjoittamani ns. vipassana-meditaatio. Siinä istutaan silmät kiinni ja ”skannataan” omaa kehoa päästä varpaisiin, ja varpaista takaisin päähän yrittäen tuntea kaikki mahdolliset tuntemukset, mitä kehossaan voi tuntea, mutta takertumatta yhteenkään miellyttävään tuntemukseen tai valittamatta yhdestäkään epämiellyttävästä tunteesta – edes mielessään. Tavoitteena on vain pysyä läsnä omalla tarkkailevalla tietoisuudellaan. Ja tämä tila nostaa pintaan – tietoisuuden valoon – erilaisia tuntemuksia; karkeita ja hienovaraisia, kivuliaita ja miellyttäviä. Mieli puolestaan on välillä hiljaa ja välillä ei. Välillä on hyvä olo, välillä on paha olo! Teoriana on, että tällainen tietoinen, mutta tyyni tarkkailu nostaa tiedostamattomasta pintaan aina uusia asioita, joista voi sitten vain päästää irti, jolloin tietoisuus kasvaa ja mentaalinen painolasti vähenee.

Henkinen opettaja Anthony de Mello osuvasti huomauttaa, että ei meille koulussa opeteta, miten elää. Meille opetetaan kaikkea muuta. Sen takia hengellisyydessä on usein kyse poisoppimisesta. Todellisuutta ei voi muuttaa, mutta itseään voi – itseään voi kasvattaa. Emme voi muuttua kovinkaan syvällisesti tahdon voimalla, emmekä ihanteiden avulla. Muuttuminen onnistuu vain tietoisuuden ja ymmärtämisen kautta. Ainoa tapa muuttua on oppia ymmärtämään uudella tavalla – spontaanien oivallusten kautta.30 Tietoisuustaidoilla ja meditatiivisilla harjoituksilla on tarkoitus vapautua haitallisista mielipiteistä ja perinteistä. Tämä tapahtuu menemällä rationaalisen ajattelevan mielen tuolle puolen ja näkemällä asiat asteittain enenevässä määrin ilman kokemusten ja tuntemusten värittämää mieltä, joka aina vääristää asioita enemmän tai vähemmän31.

Helpoimmat – ja usein myös tehokkaimmat – keinot lisätä puhtaan tietoisuuden osuutta elämässä ovat aina käytettävissämme. Oman kehon tuntemusten yksinkertainen tiedostaminen ja tarkkailu minä hyvänsä hetkenä, missä tahansa toiminnassa tai tilassa, tuo automaattisesti mukanaan läsnäoloa. Samoin oman hengityksen tarkkailu; sen seuraaminen kuinka hengitys virtaa sisään ja ulos ja onko sisään- ja uloshengityksen välissä taukoja. Hengitystään voi myös tietoisesti rauhoittaa ja seurata minkälaiset tilanteet kiihdyttävät hengitystä tai katkaisevat hengityksen kokonaan. Ja näin voi testata itseään – pystyykö hengitystään säätelemällä säätelemään myös esimerkiksi mielen kiihtymistä. Ja samalla kun rauhoittaa hengitystään tulee edesauttanneeksi omaa terveydentilaansa.32

Suomen kielen sana ”hengitys” saattaakin alkujaan viitata käsitykseen Hengestä, joka on kehon tärkeimmän elintoiminnon takana. Näin on myös monissa idän kielissä; Kiinassa ja Intiassa viitataan samalla sanalla sekä vitaaliin energiaan että hengitykseen (qi ja prana). Japanissa puolestaan vastaava sana eli ki viittaa myös ihmisen vointiin, eli ihmisellä on joko hyvä ki tai huono ki – tai jotain siltä väliltä. Ei siis ole sattumaa, että monissa kontemplatiivissa perinteissä tietoinen hengitys on ydinharjoitus, sillä hengitys yhdistää filosofian elämään, teoreettisen käytännölliseen ja sielun ruumiiseen. Tietoinen hengitys on kirjaimellisesti sekä kehon että hengen harjoitus, joka vie pois päin erillisyydestä, kohti ykseyden kokemusta. Kun tietoisella hengityksellä mielen assosiaatiovirta tyhjenee, syntyy kokemus kontemplatiivisesta kehosta, jossa voi tuntea kehon olevan henkeä ja hengen kehoa.33

Onnistunut meditaatio on kaikessa yksinkertaisuudessaan oman egonsa unohtamista ja tietoista läsnäoloa omassa kehossaan. Henkistä terminologiaa käyttääkseni, tämä on yhtä kun sielun invaasio tähän maailmaan tavalla, joka ei jätä sijaa persoonalliselle egolle. Tämä taas johtaa mielen ”lörpöttelyn” vähenemiseen ja näkemisen lisääntymiseen – korkeampaan tietoisuuteen, laajempaan tajuntaan. Tällöin saamme elämästä ja itsestämme enemmän irti. Usein puhutaankin eri tietoisuuden tasoista, joilla eteneminen tarkoittaa aina egoistisuuden vähenemistä34. Tietoisuuden tason muutos ihmisessä on sisäisen paradigman muutos suhteessa koko elämään.

Viitteet

Kirjallisuus