Janne Säynäjäkangas

Pääkirjoitus

Mitä on ei-eurooppalainen ajattelu? Al Jazeera Englishin sivuilla käytiin vuoden viime vuodenvaihteen molemmin puolin keskustelu ei-eurooppalaisen ajattelun asemasta. Keskustelu alkoi Santiago Zabalan kirjoittamasta jutusta, joka oli otsikoitu nimellä: ”Slavoj Zizek and the role of the philosopher”1. Zabala kehui Žižekiä siitä, että tämä ei ole jäänyt toimimaan yksinomaan filosofisen yhteisön rajojen sisällä, vaan on noussut ”julkiseksi intellektuelliksi”, joka osallistuu voimakkaasti kulttuuriseen ja poliittiseen elämään, samaan tapaan kuin Arendt, Sartre ja Foucault aikoinaan. Zabalan tekstiä seurasi pian samaisella palstalla Hamid Dabashin vastaus, joka oli otsikoitu ”Can non-Europeans think?”2. Zabalan jutussa puhuttiin merkittävistä maailmassa nykyään vaikuttavissa filosofeista ja julkisista intellektuelleista, mutta ainuttakaan ei-eurooppalaista ei mainittu nimeltä. Dabashin silmissä tämä osoitti, että Zabala pitää ”tämän päivän filosofiaa” jotenkin yksinomaisen eurooppalaisena3.

Dabashi olisi voinut varmasti löytää ärtymyksensä purkamiseen parempia kohteita, kuin Zabala, joka selvästi kuitenkin tunnustaa ei-eurooppalaisten ajattelijoiden olemassaolon. Tämä ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että Dabashi nosti tekstissään esille täysin aiheellisen huolen. Nimittäin ”mitä ajattelijoista, jotka toimivat eurooppalaisen filosofian sukutaulun ulkopuolella?”. Ansaitsevatko vaikkapa merkittävät eteläaasialaiset ajattelijat arvonimen ”ajattelija” tai ”julkinen intellektuelli”. Vai ovatko he vain ”eteläaasialaisia ajattelijoita”, etnografisia kuriositeetteja, vailla oikeutta vaatia omalle ajattelulleen universaalia tunnustusta? Miksi ylipäätään eurooppalainen kulttuuri on kulttuuria kun taas ei-eurooppalainen kulttuuri on etnokulttuuria? Dabashin ja Zabalan sananvaihto on hyvä esimerkki ongelmista, joita nousee kun eurooppalainen ja ei-eurooppalainen ajattelu asetetaan vastakkain. Tietysti on tärkeää varoa, ettei sorru ”eurosentrismin” ideologisiin ansoihin, mutta yhtä vaarallista on sortua pelkän abstraktin ”eurosentrismin” idean dogmaattiseen vastustamiseen. Eurosentrismiä, niin kuin mitä tahansa muutakin vastustaessa pitää muistaa, mitä siinä tarkalleen ottaen vastustaa. Hyvästä tarkoituksestaan huolimatta Dabashin kommentin uskottavuus kärsi pahasi siitä, ettei hän oikeastaan tuonut esille mitään todellisia eurosentrismin ongelmia.

Dabashin pahin virhe oli kuitenkin pyrkimys promotoida ”ei-eurooppalaista ajattelua” yhtenä abstraktina kokonaisuutena. Sen sijaan vaikkapa yhdenkin omaperäisen, ei-eurooppalaisen ajatuksen esitteleminen olisi ollut hedelmällisempää. Vastauksessaan Dabashille Zabala aivan oikein kyseenalaistikin koko eurooppalaisen ja ei-eurooppalaisen ajattelun vastakkainasettelun jo itsessään eurosentriseen ennakkoluulon perustuvana. On kuitenkin helppo yhtyä Dabashin väitteeseen, kun tämä huomauttaa, että maailmassa on, ja on ollut ennenkin merkittäviä ei-eurooppalaisia ajattelijoita. Dabashi luetteleekin tekstissään merkittäviä ajattelijoita kaikilta mantereilta. Mutta pelkkä asian toteaminen ja Euroopan ja anglo-amerikkalaisen maailman ulkopuolella syntyneiden henkilöiden nimilistan antaminen ei tarkoita juuri mitään. Korkeintaan se palvelee sen vaikutelman antamista, että ajattelijan henkilöllisyys ja syntyperä ovat kirjoittajalle tärkeämpää kuin tämän ajatukset. Dabashin mukaan Zabalan mainitsema amerikkalainen Judith Butler ei kelpaa esimerkiksi ei-eurooppalaisesta ajattelijasta, koska tämä toimii eurooppalaisen filosofian tradition sisällä. Dabashi kuitenkin itse pitää Kojin Karatania esimerkkinä ei-eurooppalaisesta ajattelijasta, vaikka Karatani, kuten Zabalakin vastauksessaan Dabashille huomauttaa, nojaa ajattelussaan eurooppalaisiin klassikoihin.

Eurooppalaisperäinen kulttuuri on levinnyt kaikkialle, joten koko maailma on enemmän tai vähemmän ”eurooppalaisuuden” saastuttama. Pelkästään maantieteellinen sijainti Euroopan ulkopuolella tai ei-eurooppalaiset sukujuuret eivät tee ajattelijasta ei-eurooppalaista, jos eurooppalaisuus ymmärretään osallisuudeksi eurooppalaisen henkisen tradition sukupuusta. Siksi on tärkeää kysyä, miksi kukin ei-eurooppalainen ajattelija on merkittävä nimenomaan ei-eurooppalaisena ajattelijana. Esimerkiksi Frantz Fanon – jonka myös Dabashi mainitsee, mutta vain mainitsee – ammensi suoraan eurooppalaisen ajattelun traditiosta. Ei-eurooppalaisen ajattelijan Fanonista tekee kuitenkin jo se, että hän kirjoitti poikkeuksellisella tavalla nimenomaan algerialaisten kokemista ongelmista kolonialistisen vallan alla. Toisaalta Fanonin merkitys on samalla maailmanlaajuinen, sillä kolonialismin vastainen taistelu ei kosketa pelkästään Algeriaa. Esimerkiksi voidaan ottaa myös toisaalla tässä numerossa perusteellisemmin käsiteltävä Paulin Hountondji. Hountondji on kirjoittanut ansiokkaasti afrikkalaisen filosofian itsemäärittelystä. Samalla Hountondji on antanut esimerkin kaikille oman kansansa erityistä filosofista identiteettiä etsiville kirjoittajille.

Yhteistä Fanonille, Hountondjille ja monille muille aidosti merkittäville ei-eurooppalaisille ajattelijoille on se, että heidän kirjoituksensa kumpuavat konkreettisesta historiallisesta tilanteesta, mutta samalla niiden merkitys ulottuu oman paikkansa ja aikansa yli. Fanonin ja Hountondjin kaltaiset ajattelijat antavat varmasti eurooppalaisille ja suomalaisillekin ajattelun aihetta. Mutta sikäli kuin tämä ajateltava ei jää vain etnografiseksi kiinnostukseksi, johtuu se siitä, että ongelmat, joita Fanon ja Hountondji käsittelivät löytävät vastaavuuksia meidän omasta historiallisesta tilanteestamme. Ne voivat myös olla osittain jopa yhtä lailla meidän ongelmiamme, kuin ne olivat Fanonin ja Hountondjin, vaikka eivät olisikaan sitä juuri samalla tavalla. Olemme esimerkiksi osa sitä globaalia tilannetta, johon kolonialismi nykyisessä muodossaan kuuluu.

Jos eurooppalaisperäinen kulttuuri on levinnyt kaikkialle, niin totta on myös se, että eurooppalainen kulttuuri on aina ottanut – ja yhä enenevissä määrin ottaa – vaikutteita itsensä ulkopuolelta. Ehkä sen sijaan, että vedetään köyttä siitä, missä ajattelu varsinaisesti tapahtuu, Euroopassa, vai jossain muualla, pitäisi lopettaa puhtaiden syntymätodistusten vaatiminen ja hyväksyä ajattelun ja filosofian peruuttamaton sekarotuisuus.

Viitteet

Kirjallisuus