Elina Halttunen-Riikonen

Edellisen kaltaiset kysymykset ovat olennainen osa aikamme tasa-arvokeskustelua; tässä artikkelissa kuitenkin käsittelen sukupuolten välisen epätasa-arvon ongelmaa teoreettisemmasta näkökulmasta Luce Irigarayn (1932–) filosofian pohjalta.

Irigarayn mukaan naisten yhteiskunnallinen vapautuminen ei ole tehnyt sukupuolista tasa-arvoisia kuin pintapuolisesti. Syvempi tarkastelu osoittaa, että mies on edelleen ensisijainen sukupuoli ja että naisen suhde käsitteellis-kielelliseen toimintaan on ongelmallinen. Maailma on siis yhä miesten. Irigarayn mukaan sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttaminen edellyttää sukupuoliin liittyvien käsitysten syvempää purkamista – tämä on myös se tapa, jolla on mahdollista paljastaa nykyisen tasa-arvoisuuden näennäisyys. Irigaraylle naisen asema on ensisijaisesti eettinen kysymys, ja hänen filosofiansa tarkoitus on antaa mahdollisuuksia naisen itseymmärrykseen ja toimimisen mahdollisuuksien parantamiseen.^[1] [2]

Nainen ”puutteellisena miehenä” ja ”esineenä”

Irigarayn tarkastelutapa purkaa naiseen historian saatossa liittyneitä merkityksiä. Nämä merkitykset ovat läsnä siinä, miten yksittäinen nainen määrittää itseään ja miten nainen ymmärretään suhteessa mieheen ja yhteisöön tai yhteiskuntaan. Useinkaan kyse ei ole silminpistävästä naisvihamielisyydestä vaan piiloisista merkityksistä sekä naisen täydellisestä poissaolosta. Irigaray lukee naista esiin historian arkisista taloudellis-sosiaalisen toiminnan muodoista, mutta keskittyy ennen kaikkea filosofisen tradition teksteihin.^[3] Filosofinen traditiohan on alue, jossa sukupuolta ei ikään kuin ole, ja tästä Irigaray nostaa esille tapoja, joilla nainen ja naisellisiksi mielletyt teemat on pidetty poissa silmistä ja mielestä.

Irigarayn mukaan vallitsevassa ymmärryksessä sukupuolista ei ole sijaa kuin yhdelle sukupuolelle; kahta sukupuolta ei ole aidosti olemassa. Tässä ensikatsauksella järjettömältä vaikuttavassa näkökannassa kiteytyy se, minkä Irigaray pyrkii feministisessä projektissaan paljastamaan nykyisestä sukupuolikäsityksestä ja sen ongelmallisuudesta naiselle (sekä myös miehelle, joka on myös lukittu jähmettyneeseen malliin sukupuolista). Mies ja nainen; eikö tässä sitten ole kahta sukupuolta? Tarkastellessaan, miten käsityksemme sukupuolista muotoutuu, Irigaray ei kiinnitä huomiotaan tietoomme sukupuolten fysiologisista eroista, vaan siihen, miten sukupuolikäsitykseen on sisäisesti rakentunut miehen ensisijaisuus: on olemassa mies sekä toinen, joka on ei-mies. Nainen siis määrittyy ainoastaan sen kautta, ettei ole mies; nainen näyttäytyy miehen vastapoolina, kuitenkin niin, että nainen on miestä alempi. Nainen on yksinkertaisesti vain puutteellinen mies.

Irigaray ei feminismin uranuuurtajan Simone de Beauvoirin hengessä esitä ongelmaksi naisen ”toiseutta” vaan sen, ettei naisen ole mahdollista olla aidosti toinen. Vaatiessaan naisen ja miehen välille aitoa eroa Irigaray etääntyy sellaisesta beauvoirlaisesta tasa-arvonäkemyksestä, jonka mukaan nainen pääsee alisteisesta asemasta irtaantuessaan toiseudesta, miehen positiota lähentyen. ^[4] [5] On hyvä pitää mielessä, ettei sukupuolten väliseen eroon keskittyminen tarkoita Irigaraylla sukupuoli-identiteettien pitämistä jähmeinä ja muuttumattomina. Kyse ei ole sitoutumisesta naiseen tietynlaisena vaan mahdollisuudesta, että nainen voisi määrittyä muuksikin kuin miehen epäitsenäiseksi lisäkkeeksi.

Nainen on Irigarayn mukaan toiminut ”peilinä” miehen merkityksille ja ominaisuuksille; edustanut niitä määreitä jotka on ymmärretty ei-miehisiksi ja tukenut miehen identiteettiä. Nainen ei näin muotoudu muuksi kuin mitä mies ei ole. Tätä havainnollistaa Irigarayn huomio naisesta kohteena; naiseen olennaisimpina liitetyt määreet ja toiminnot keskittyvät naiseen sellaisena kun nainen on muille. Ensisijaisesti miehen ja lapsen kautta määrittyminen rajaa naisen esineeksi tai asiaksi, nainen on (miehen) lapsien synnyttäjä sekä miehen seksuaalisen halun kohde. Nainen ei ole itselleen ja itsessään mitään kaiken kiertyessä lopulta mieheen perimmäisenä toimijana ja merkityksenä.^[6]

Vallitseva käsitys sukupuolista rakentuu sukupuolten vastakkaisuudelle. Irigaray huomauttaa tämän olevan ongelmallista etenkin, kun vastakkaisuuteen liittyy poissulkevuus: naista ja miestä määrittävät erilaiset keskenään vastakkaisiksi ymmärretyt merkitykset ja ominaisuudet. Nainen määrittyy ruumiillisuuden (materiaalisuuden) kautta miehen ollessa liitetty henkiseen puoleen. Kun ruumiin ja hengen asettaminen vastakkain ei tarkoita niiden samanarvoisuutta, mies nousee henkisyyden edustajana korkeammalle.^[7] [8] Tähän ongelmallisuuteen liittyy Irigarayn tarkastelussa se, miten mies ja miehen näkökulma ymmärretään neutraaliksi ja universaaliksi ilman, että sen sukupuolisuutta pystytään tai suostutaan tunnustamaan.^[9] Mies ikään kuin ylittää ruumiillisen ja historiallisen sitoutuneisuutensa; mies ei näyttäydy sukupuolena/sukupuolisena samalla tavalla kuin nainen, vaan ainoastaan nainen ylittää ”normaalin näkökannan” ja tuo mukaan sukupuolisen dimension.

Sukupuolia täytyy olla kaksi

Irigarayn analyysi miehen ja naisen välisestä suhteesta nostaa esiin kysymyksen, miksi ero sukupuolten välillä nousee niin merkittäväksi; miksi sukupuolia pitää olla aidosti kaksi? Irigaray ei pohjaa tätä mihinkään olemukselliseen eroavuuteen sukupuolten välillä. Ymmärtääkseni kyse on pikemminkin siitä, miten hän kirjoittaa julki vallitsevan käsityksen sukupuolisesta jakautumisesta; ihmiskäsityksemme on perimmiltään kiinni jaottelussa miehiin ja naisiin, sekä näihin liittyviin ominaisuuksiin ja merkityksiin. Ei ole mahdollista muodostaa käsitystä ihmisestä ilman sukupuolta (neutrikin kun on Irigarayn mukaan vain piiloinen miehen positio), vaan kyse on meille aina joko naisesta tai miehestä. Mahdottomuus paeta tällaisesta todellisuuden hahmottamisen tavasta tekee mahdottomaksi myös käsitteellisen sfäärin irroittamisen siitä. Irigarayn tarkastelussa irtautuminen sukupuolisuudesta, eli kuvitelma sukupuolineutraalista ja universaalista näkökulmasta, esittäytyykin illuusioksi miehen irroittautumisesta maallisuudesta/ruumiillisuudesta kohti transsendenssia.^[10] Ironista on, että nimenomaan naiselliseksi mielletty (naiseen samastettu) ruumiillisuus toimii Irigarayn lähestymisessä muistuttajana mahdottomuudesta irtautua sukupuolisuudesta, kun hän ruumiinfenomenologian innoittamana korostaa ruumiillisen maailmaan kytkeytymisen perimmäisyyttä jonakin, mitä ei voi ohittaa.^[11]

Irigarayn naista ja miestä koskevan tarkastelun erittely tuo mieleen fenomenologisen lähestymistavan; tämä ei ole ihme, sillä hänen filosofiansa juuret ovat lacanilaisen psykoanalyyttisen teorian lisäksi fenomenologisessa perinteessä.^[12] Irigarayn sukupuolikäsityksen fenomenologista luonnetta on tarkastellut erityisesti Sara Heinämaa. Hänen mukaansa Irigarayn käsitys sukupuolesta hahmottuu mielekkäänä fenomenologisessa tulkintakehyksessä, jossa sukupuoli näyttäytyy toiminnan tapana tai tyylinä olematta palautettavissa yksiselitteisesti joko biologiseen tai sosiaaliseen sfääriin.^[13] Fenomenologisen tarkastelun valossa Irigarayn näkemys sukupuolten välisestä erosta merkittävänä näyttäytyy sellaisena, ettei hän ota kantaa naisen ja miehen välisen eroavuuden perustaan tai alkuperään. Pikemminkin tavassamme hahmottaa todellisuus sukupuoli on merkittävä, ja täten naisen suhde kielelliseen toimintaan osoittautuu ristiriitaiseksi naisen ruumiillisen paikantumisen kanssa. Naisen ei ole mahdollista käydä miehestä itselleen tai yhteisölle.

Lopuksi

Irigarayn tarkastelussa sukupuolten välinen epätasa-arvo avautuu laajaksi kysymykseksi, jonka analysointi edellyttää uppoutumista naisen ja miehen käsitteellisen muotoutumisen historiaan. Käsityksemme ihmisestä on sitoutunut sukupuolten väliseen eroavuuteen. Emme voi paeta utopistiseen maailmaan, jossa sukupuolella ei olisi merkitystä. Näin ollen ei ole olennaista, onko tämä eroavuus tuotettua vai ei, koska meille se on joka tapauksessa olemassaoleva. On mahdollista katsoa Irigarayn pyrkivän avaamaan paradoksia, jossa naisen ja miehen erottelu koetaan merkittäväksi mutta jossa ajatus teoreettisen toiminnan sukupuolisuudesta näyttäytyy järjettömänä. Tämän näköharhan avaaminen liittyy vahvasti mannermaisen filosofian traditiossa tärkeään objektiivisuuden ja universaaliuden kyseenalaistamiseen. Irigaray korostaakin aikakausi- ja kulttuurisidonnaisuuden hyväksymistä tienä ajattelun sukupuolisuuden paljastamiseksi.

Irigarayn mukaan sukupuolten välisen eron hyväksyminen on olennaista: sukupuolten välistä tasa-arvoa ei pystytä saavuttamaan näkökulmasta, joka korostaa naisen ja miehen samankaltaisuutta. Näennäinen sukupuolineutraalius on toiminut naista alistavana. Voidaan myös sanoa, ettei Irigarayn mukaan ole mahdollista keskittyä yksilöllisyyttä korostaen ihmisiin, koska nainen ei ole ollut itsenäisen toimijan asemassa. Tällainen näkemys toistuu feministisessä teoretisoinnissa, erityisesti tarkasteltaessa feminismin suhdetta postmodernismiin: naissubjektia ei voi dekonstruoida siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista ole vielä edes ollut.^[14]

On myös mahdollista pohtia, miksi sukupuolieron korostus herättää antifeministisiä mielikuvia. Yksi syy tähän on naisen historia alisteisena, mikä on valitettavasti nykypäivää monilla puolilla maapalloa. Alisteisuuden varjossa erovuudesta puhuminen voi tarkoittaa ainoastaan paluuta naisten asemaan epähenkilöinä ja kotiorjina. Tämän takia on hyvä pitää mielessä, ettei Irigaray kirjoittaessaan erosta tarkoita naista sellaisena, minkälainen nainen on alisteisuudessa ollut. Nainen ei voi paeta fyysistä eroavuuttaan miehestä ja samastua mieheen sukupuolen ollessa merkittävä jakolinja, vaan naisen pitää voida olla subjekti, itsenäinen toimija ja silti nainen. Tämän edesauttamiseen Irigaray pyrkii.

Teksti ilmestynyt alkujaan Paatoksen numerossa 2/2010

Kirjallisuus