Lyhyt johdatus situationistiseen ajatteluun^[1]

Antti Virnes

Kansainväliset situationistit (SI) oli vuosina 1957–72 vaikuttanut avantgarderyhmä, joka yhdisti taidetta ja radikaalia kapitalismin vastaista yhteiskunta-analyysia. Varsinaisen taiteellisen toiminnan he lopettivat jo 60-luvun alussa, koska pelkäsivät tulevansa leimatuksi pelkäksi taiteilijaryhmäksi kriittisen sisällön kustannuksella, kuten muun muassa dadalle ja surrealismille oli käynyt. SI:n kiistaton johtohahmo ja tunnetuin teoreetikko oli Guy Debord, joka kirjoitti keskeisimmän situationistisen teoreettisen opuksen Spektaakkelin yhteiskunta. Hänen vaikutuksensa SI:n ajatteluun oli niin keskeistä, että voitaneen vetää yhtäläisyysmerkki Debordin ja SI:n ajattelun välille^[2].

Situationistien keskeisiä tavoitteita oli arjen vallankumous, joka käsittää muun muassa erityisten ”situaatioiden” , eli jonkinlaisten kokonaisvaltaisten elämysten tai kokemusten, luomista sekä taiteen ja elämän rajan hävittämistä, mikä onkin perinteisesti ollut avantgarden tehtävä. SI syntyi Kansainvälisiksi lettristeiksi kutsutun ryhmän raunioille. Lettristit olivat jo luoneet erilaisia situaatioita ja tempauksia, muun muassa soluttautuneet Notre Damen pääsiäismessuun saarnaamaan Jumalan kuolemaa^[3].

Spektaakkeliyhteiskunta

SI:n yhteiskunta-analyysin ja samalla koko ajattelun keskeisin ja tunnetuin käsite on spektaakkeli tai spektaakkeliyhteiskunta. Tällä he tarkoittavat ennen muuta sitä, että modernissa kapitalistisessa yhteiskunnassa ”näyttäytyy kaikki elämä suunnattomana spektaakkelien kasautumana. Kaikki aiemmin välittömästi eletty on etääntynyt representaatioksi”^[4]. Spektaakkeliyhteiskunnassa siis todellisuus nähdään tietyllä tapaa itsensä representaationa tai kuvana, ja koska kyse on kapitalismista, äärimmilleen tuotteistettuna sellaisena. Jopa niin, että kritiikki ja toisinajattelukin tuotteistetaan ja myydään takaisin niiden esittäjille^[5].

Spektaakkeli samastetaan helposti leipää ja sirkushuveja -tyyppiseen populaariviihteeseen, mutta Debord menee syvemmälle: ”Spektaakkeli ei ole kuvien kokoelma vaan ihmisten välinen yhteiskunnallinen suhde, jonka kuvat välittävät”^[6]. Toisaalta kyse ei ole pelkästään propagandasta tai orwellilaisesta manipulaatiosta: ”Spektaakkelia ei voida ymmärtää näkyvän maailman tahalliseksi vääristelyksi kuvien joukkolevitysteknologian tuotteena. Se on pikemminkin maailmankatsomus, joka on todellistunut, kääntynyt aineelliseksi. Se on esineellistynyt maailmankuva.”^[7] Marxilainen reifikaation, esineellistymisen, teema nostetaan esiin.

Platonilaisittain ajatellen voisi spektaakkelin nähdä kopion kopiona, siis jonain, joka vie huomion todellisuudesta sen representaatioon. Huomattava on kuitenkin, ettei SI puhu ontologiasta, vaan vain ja ainoastaan yhteiskunnallisesta todellisuudesta, siis ideologiasta.

Spektaakkeliyhteiskunnan käsitteellä on mielenkiintoisia kaikuja jälkistrukturalistisessa ajattelussa, eritoten Baudrillardilla, joka puhuu hyperreaalisuudesta, eli situationistisesti tulkiten siitä, ettei Baudrillardin mukaan ole enää olemassa todellisuutta sinänsä, on vain sen representaatio – siis spektaakkeli.^[8]

Debord puhuu spektaakkelista, ei spektaakkeleista. Kyse ei ole yksittäisistä ilmiöistä, vaan yhteiskunnallisesta totaliteetista, jonka kritiikki on vastaavasti suunnattava koko spektaakkelia eikä sen osia vastaan. Osittainen kritiikki – spektaakkeli pyrkii hajottamaan kaiken kritiikin osittaiseksi – sulautuu spektaakkeliin: tästä syystä SI näkeekin kapitalistisen ideologian olevan niin vahva, koska se kykenee myöntymään kritiikkiin. Tämän sulautumisen SI määrittelee rekuperaatioksi.

Rekuperaatio, detournement ja kirjallinen kommunismi

Rekuperaatio on kapitalistisen spektaakkeliyhteiskunnan ilmiö, jossa mikä tahansa osittainen kritiikki, eli sellainen kritiikki, joka ei kritisoi koko spektaakkelia, ja jokainen näennäinen anomalia kyetään sulauttamaan ja mukauttamaan spektaakkeliin ja peräti kääntämään se hyödyksi, uusintamaan spektaakkelia. Käytännön esimerkkejä on lueteltu ja voidaan luetella vaikka kuinka, mainittakoon nyt vaikkapa kaikkien tuntemat Che Guevara -paidat. Paitsi nuorisomuotia, rekuperaation nähdään koskevan myös muita kulttuurin, ja ennen kaikkea taiteen, muotoja. Kuten tunnettua, entisistä radikaaleista taideliikkeistä, kuten dadasta ja surrealismista, tehtiin ”vain” osa länsimaisen taiteen kaanonia. Omassa toiminnassaan SI pyrki viimeiseen asti välttämään rekuperaatiota, ja siksi he suhtautuivat nihkeästi esimerkiksi heidän tekstejään käsitteleviin kommentaareihin. Oikeastaan siis tälläkin hetkellä istun Tietopinnissä palvelemassa spektaakkelia ja rekuperoimassa entisiä radikaaleja ajatuksia.

Vastauksena rekuperaation vallalle nähtiin detournement. SI:n varsinkin taiteellisissa töissään, mutta myös analyysissään, paljon käyttämä detournement- menetelmä tarkoittaa aiempien teosten tai ideoiden käyttämistä ja muokkaamista omia, uusia ja kriittisiä tarkoitusperiä silmällä pitäen. Detournement asettaa alkuperäisen materiaalin uuteen kontekstiin ja näin esimerkiksi paljastaa sen absurdin tai kyseenalaisen luonteen. Tästä voitaisiin mainita esimerkkinä vaikkapa adbusting. Joskin SI oli varsinaisesti hyvin tarkka, millainen plagiarismi ja merkityksen uudelleenmuokkaaminen tosiasiassa oli detournementiä^[9].

Kirjallinen kommunismi, käsite joka kuulostaa melkoisen epäilyttävältä, tarkoittaa SI:n näkemystä, jonka mukaan kaikki, mikä tuotetaan perustuu aina olemassaoleville materiaaleille, tehdastuotteista taiteellisiin mestariteoksiin. Tekstit perustuvat aina pitkille kielellisille traditioille ja konventioille, ja niin edelleen. Tämä johtaa siihen, että kaikki on vapaasti käytettävissä, lainattavissa, kopioitavissa, muokattavissa ja julkaistavissa omissa nimissään – tekijänoikeudet olivat SI:n mukaan täysin absurdi ajatus^[10]. Tämä myös mahdollisti detournauksen. Rekuperaation pelossa he kuitenkin haukkuivat kaikki, jotka kehtasivat varastaa tai ottaa muunneltuna käyttöön heidän omia ideoitaan^[11].

Psykomaantiede ja dérive

Perinteiseen, kapitalistiseen tieteeseen situationistit suhtautuivat varauksella, mutta he harjoittivat jo lettristien keksimää omanlaistaan tieteellistä tutkimusta, jota he kutsuivat psykomaantieteeksi. Psykomaantiede liittyi olennaisesti arkielämän käytäntöihin, joten se on helppo nähdä pyrkimyksenä kohti arjen vallankumousta. Lyhyesti määriteltynä psykomaantiede pyrki selvittämään, miksi tietyt maantieteelliset, fyysiset alueet aiheuttavat ihmisille tietynlaisia tuntemuksia, ja toisaalta tutkia, minkälaatuisia nämä tuntemukset tai emotionaaliset reaktiot missäkin paikassa ovat. Psykomaantiede hahmotettiin modernin, lähinnä kapitalismin ja spektaakkelin hallitseman kaupunkisuunnittelun kritiikkinä^[12]. Sillä haluttiin kyseenalaistaa kaupunkisuunnittelun taustalla olevia arvoja ja maailmankuvaa.

Psykomaantieteestä on sittemmin yritetty tehdä vakavasti otettavaa, psykoanalyysin tapaista akateemista tieteenalaa. Kyseessä on kuitenkin projekti, johon ainakin Tampereen psykomaantieteellinen seura suhtautuu hivenen skeptisesti.

Debord katsoi, että kaupunkitila sisälsi paljon tiedostamattomia elementtejä, ja psykomaantiede auttoi näiden elementtien tiedostamisessa^[13]. Psykomaantieteen metodisiin kokeiluihin kuului ennen muuta dérive, päämäärätön ajelehtiminen, tuuliajolle heittäytyminen.

Paitsi ajanviete, dérive on ”samalla sekä leikkiä, toiminnan muoto että keino hankkia tietoa. Tutkimusmetodina se eroaa teoreettisesta tutkimuksesta, koska se on aktiivinen ja suora menetelmä”^[14]. Dérivessä heittäydytään tiedostamattomien psykomaantieteellisten reaktioiden valtaan ja kuljetaan, minne mieli tekee. Tarkoituksena ei ole erityisesti päästä mihinkään, vaan harhailla, tutkia paikkojen ja tilan aiheuttamia tunnelmia sekä sitä, millaisia reittejä ja tilanteita kaupunkimiljöön aiheuttamat psykomaantieteelliset reaktiot luovat. Toisaalta prosessia pitää jossain määrin hallita tietoisesti, etteivät reitit tai paikat muutu tavallisiksi ja rutiininomaisiksi, vaan ovat aina yllättäviä ja auttavat tiedostamaan kaupunkimiljöön eri osia uudella tavalla, uudessa kontekstissa^[15].

Tunnustaessaan dériven metodologiseksi lähtökohdakseen psykomaantiede hylkää kaikki objektiivisuuden ja totuuden kaltaiset perinteisesti tieteeseen liittyvät käsitykset : psykomaantieteellisessä tutkimuksessa olennaista ovat yksilön omat tuntemukset, oma sisäinen tutkiskelu ja oma suhde arkeen. Tämähän ei lähtökohtaisestikaan voi olla objektiivista, koska se on korostetun subjektiivista.^[16] Tässä mielessä psykomaantiede voidaan ehkä nähdä jonkinlaisen arjen tai tilan fenomenologian sukulaisena. Eläytyvästä metodistaan ja subjektiivisuuden korostamisestaan huolimatta psykomaantieteellisellä tutkimuksella on, tai ainakin pitäisi olla, konkreettisia vaikutuksia: dérive saa yksilön pohtimaan ja elämään elämäänsä uudella tavalla.

Teksti ilmestynyt alkujaan Paatoksen numerossa 1/2007

Kirjallisuus