Teemu Lari
Tieteelliseltä tutkimukselta vaaditaan entistä enemmän vaikuttavuutta. Vaikuttavuuskriteeri ohjaa rahoituspäätöksiä monella tasolla ja näkyi esimerkiksi strategisen tutkimuksen neuvoston perustamisena Suomen Akatemian yhteyteen vuonna 2014. Aiempi merkkipaalu tässä kehityksessä oli vuoden 2004 yliopistolaki, jossa yliopistojen perustehtäväksi tutkimuksen ja opetuksen rinnalle nostettiin yhteiskunnallinen vaikuttavuus.[1] Vaikuttavalla tutkimuksella tarkoitetaan usein sellaista tutkimusta, joka tuottaa taloudellisia hyötyjä. Esimerkiksi Inkeri Koskinen on huomauttanut, että nykyisessä hallitusohjelmassa korostetaan tutkimuksen vaikuttavuuden tärkeyttä, mutta ”[t]utkimuksen vaikuttavuutta ei mainita koko hallitusohjelmassa ilman, että samasta virkkeestä löytyisi joko kaupallistaminen tai innovointi – tai molemmat”[2].
Taloudellisesti vaikuttavien tutkimusalojen lisäksi hyödyllisinä pidetään varsin yleisesti sellaisia aloja, joiden tutkimustulosten sovellukset on helppo ymmärtää. Mikä yhdistää verenpainelääkettä, sähköautoa, olympiaurheilijoiden valmentajia ja hallitustenvälistä ilmastonmuutospaneelia (IPCC)? Niiden kaikkien toiminta perustuu ”hyödylliseen tutkimukseen”.
Kaikki tutkimusalat joutuvat siis vastaamaan kysymyksiin ”mitä hyötyä tästä on?” ja ”mihin tämä vaikuttaa?” Miten filosofian ja muiden usein ”hyödyttöminä” pidettyjen alojen tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden tulisi vastata näihin kysymyksiin? Mielestäni on olemassa ainakin kaksi tapaa. Ensimmäiseen kuuluu taisteleminen sen puolesta, että myös hyödyttömällä tutkimuksella on paikkansa. Myös hyödyttömien asioiden tutkijoiden ja opettajien kuuluu saada julkista rahoitusta. Vaikka vastauksena kasvavaan paineeseen onkin jo ehditty järjestää ”turhan tiedon” luentoja, tämä lähestymistapa ei vakavasti ottaen toimi. Koska tieteessä on suurelta osin kyse julkisesta rahoituksesta, sen on myös oltava hyödyllistä jossakin merkityksessä. Kyse on verottamisen legitimiteetistä. Jos vaihtoehtoina on joko antaa nälkäiselle ruokaa tai heittää ruoka roskiin, valinnan pitäisi olla selvä. Samalla periaatteella ei kenenkään järkevän ihmisen pitäisi hyväksyä, että häneltä kerätään rahaa hukkaan heitettäväksi. Tälle tielle ei toivottavasti kukaan ole lähtemässäkään, ja taannoisen tempauksen nimeäminen turhan tiedon kurssiksi oli tietenkin ironiaa. Mutta on olemassa riski siitä, että filosofiaa aletaan siirtää turhien asioiden lokeroon ihan vakavissaan, ja tämän riskin torjumiseksi tarvitaan muutakin kuin ironiaa. Toinen, mielestäni oikea tapa vastata yllä esitettyihin kysymyksiin on selittää ymmärrettävästi, miten filosofia vaikuttaa, ja puuttua keskustelussa käytettävään hyödyllisyyden määritelmään.
Kuinka vakava tilanne oikeastaan on? Tuomas Heikkilän ja Ilkka Niiniluodon selvitys, jossa he toteavat, että suomalaiset arvostavat humanistista tutkimusta, antaa tilanteesta jossain määrin myönteisen kuvan.[3] Kyselyyn vastanneista 77 % piti humanistista tutkimusta hyödyllisenä yhteiskunnan kannalta. Humanistisen tutkimuksen päämääriksi mainittiin erityisesti ”syvempi ymmärrys ihmisestä ja yhteiskunnasta” sekä ”yleissivistyksen kasvattaminen”. Kyselyssä ei kuitenkaan pyydetty arvioimaan näiden tavoitteiden saavuttamisen todennäköisyyttä. Heikkilä ja Niiniluoto myös haastattelivat suomalaisia päättäjiä ja vaikuttajia – kuten kansanedustajia, koululaitoksen ja median edustajia sekä ”talouselämän ja eri ammattijärjestöjen kärkihahmoja”[4]. Näistä vaikuttavassa asemassa olevista suomalaisista jopa 98 % piti humanistista tutkimusta hyödyllisenä yhteiskunnalle. Päättäjät nostivat esiin hyvin samansuuntaisia tavoitteita kuin kansalaiset, ja lisäksi lähes kaikki heistä pitivät humanistisen tutkimuksen roolia tärkeänä polttavissa globaaleissa haasteissa kuten ilmastonmuutoksen torjunnassa. Toisaalta kyselyissä näkyvä arvostus ei tule ilmi teoissa eikä usein puheissakaan: Heikkilä ja Niiniluoto kirjoittavat ”humanistien loistavan poissaolollaan” siellä, missä päätöksiä tehdään ja käytännön ongelmia ratkotaan. ”Syyt ovat kahtalaiset: humanistisen alan tutkijaa ei kutsuta päätöksentekijöitten pöytään, eikä kaino humanisti tohdi itse ottaa hänelle kuuluvaa roolia.”[5] Kirjoittajat kannustavatkin humanististen alojen tutkijoita tuomaan osaamistaan ja tietämystään vahvemmin esille.
Myös Koskinen käsittelee humanistisen tutkimuksen asemaa julkisessa keskustelussa. Hän esittää, että tutkimuksen vaikuttavuudesta käytävä keskustelu on hermeneuttisesti epäoikeudenmukaista.[6] Hermeneuttinen epäoikeudenmukaisuus tarkoittaa tilannetta, jossa keskustelun pohjana olevissa ”käsitteellisissä resursseissa on aukko”. Hermeneuttinen epäoikeudenmukaisuus ”rajoittaa puhumisen ja ymmärretyksi tulemisen mahdollisuuksia: käytössä olevat käsitteet sopivat ilmaisemaan vain tiettyjen ihmisten kannalta olennaisia asioita”[7]. On huomattava, että hermeneuttisesti epäoikeudenmukaisessa tilanteessa oleva henkilö tai ryhmä ei yleensä osaa pukea sanoiksi ajatuksiaan edes itselleen. Jos Heikkilä ja Niiniluoto esittävätkin Koskista myönteisemmän kuvan yleisestä suhtautumisesta humanistiseen tutkimukseen, johtopäätöksissä he ovat kuitenkin samoilla linjoilla: humanistisen tutkimuksen arvo pitäisi osata pukea sanoiksi aiempaa paremmin. Se Heikkilän ja Niiniluodon harmittelema asia, että humanistitutkijat eivät ole ottaneet heille kuuluvaa roolia, saattaa osittain johtua juuri tästä kykenemättömyydestä eksplikoida ensin itselleen ja sitten muille, miksi humanistien tutkimus, tietämys ja osaaminen on arvokasta. Kokemukseni mukaan filosofia ei ole poikkeus humanististen tieteiden joukossa. Haluan tällä kirjoituksella herättää filosofian opiskelijoita pohtimaan oman alansa vaikuttavuutta ja tarjota eväitä tälle pohdinnalle. Samat eväät voivat toivottavasti tarjota oivalluksia myös muiden hermeneuttista epäoikeudenmukaisuutta kohtaavien alojen opiskelijoille.
Ajatus tämän esseen kirjoittamisesta syntyi joulukuussa Helsingissä pidetyssä seminaarissa ”Current Trends in the Philosophy of the Social Sciences IV”, jossa kantavana teemana oli nimenomaan tutkimuksen vaikuttavuuden (impact) käsite. Uskali Mäki muistutti seminaariesitelmässään joistakin vaikuttavuuden käsitettä koskevista erotteluista. Nämä erottelut on syytä pitää mielessä myös filosofian vaikuttavuudesta keskusteltaessa.
Ensinnäkin tutkimuksen vaikuttavuus voi olla joko tiedeyhteisön sisäistä tai ulkoista. Sisäinen vaikuttavuus näkyy tieteen edistymisenä: uusina kysymyksinä, lähestymistapoina ja tuloksina sekä alan tutkijoiden kasvavana ymmärryksenä. Tutkimuksen ulkoisesta vaikuttavuudesta käytetään usein termiä ”yhteiskunnallinen vaikuttavuus” – tutkimus vaikuttaa muihinkin yhteiskunnan alueisiin kuin tieteeseen: teknologiaan, politiikkaan, talouteen, ihmisten ajatuksiin ja niin edelleen. Juuri tätä yhteiskunnallista vaikuttavuutta tutkimukselta halutaan nykyään entistä enemmän.
Toiseksi kannattaa huomata, että ”vaikutus” ja siitä johdettu ”vaikuttavuus” ovat epätäsmällisiä sanoja tässä yhteydessä. Nämä sanat ovat arvolataukseltaan neutraaleja ja viittaavat ainoastaan jonkinlaiseen kausaaliseen suhteeseen. Se, mitä näillä sanoilla tutkimuksen yhteydessä useimmiten tarkoitetaan, on tietenkin myönteiseksi koettu vaikutus.
Kolmanneksi, kun puhutaan tutkimuksen vaikuttavuudesta, on erotettava aktuaaliset ja potentiaaliset vaikutukset. Tutkija itse voi hallita lähinnä tutkimuksensa potentiaalista vaikuttavuutta tutkimusaiheen valinnalla ja tutkimuksesta viestimällä. Aktuaalinen vaikutus edellyttää lisäksi sopivaa vaikuttamisen kohdetta. Esimerkiksi poliittiseen päätöksentekoon asiantuntijanäkemys voi vaikuttaa vain, jos joku kuuntelee näkemyksen esittäjää.
Neljäs asia, josta Mäki esitelmässään muistutti, on, että tutkimus voi olla vaikuttavaa eri aikajänteillä ja tutkimuksen vaikutukset voivat olla tutkijan ennakoimia ja tavoittelemia tai sitten eivät. Vaikutukset voidaan myös luokitella suoriin ja välillisiin.
Näiden alustavien käsitteellisten täsmennysten jälkeen haluaisin muistuttaa eri tyyppisistä vaikuttamisen kohteista. Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta voidaan luokitella tieteen neljän roolin avulla, jotka mainitaan Tieteen tila 2016 -raportissa:
Tiede vaurauden ja hyvinvoinnin lähteenä: Tutkimustieto tai -osaaminen luo aineellisia mahdollisuuksia ihmisten ja yhteiskuntien hyvinvoinnin parantamiseen.”
”Tiede päätöksenteon perustana: Tutkimustieto tai -osaaminen tarjoaa perustellun lähtökohdan yhteiskunnalliselle päätöksenteolle, ohjaukselle ja ongelmien ratkaisemiselle; voi helpottaa myös yksilön valintoja.”
”Tiede käytäntöjen kehittäjänä: Tutkimustieto tai -osaaminen tuottaa, ylläpitää ja kehittää ammatillista pätevyyttä erikoisosaamista vaativissa tehtävissä (ns. professioammatit) ja/tai muuttuvissa olosuhteissa.”
”Tiede maailmankuvan ja sivistyksen rakentajana: Tutkimustieto tai -osaaminen rakentaa, ylläpitää ja muuttaa käsityksiä asioista ja niiden merkityksestä, mukaan lukien ihmisestä tai yhteisöstä itsestään osana ympäröivää maailmaa.”[8]
Lienee ilmeistä, että näistä vaihtoehdoista viimeinen, maailmankuvan ja sivistyksen rakentaminen kuvaa filosofian tehtävää parhaiten. Toisaalta muun tyyppisten vaikutusten olemassaoloa ei pidä jättää huomiotta. Esimerkiksi moraalifilosofia voi vaikuttaa ammatillisiin käytäntöihin: muun muassa terveydenhuollon ja kasvatuksen aloilla joudutaan ottamaan kantaa moniin eettisiin kysymyksiin, jotka liittyvät oikeuksiin, velvollisuuksiin ja arvoihin. Sekä moraalifilosofia että logiikka ja tieteenfilosofia voivat vaikuttaa päätöksentekoon kollektiivisella ja yksilöllisellä tasolla: on pohdittava sitä, mikä on tavoiteltavaa ja arvokasta, sekä osattava erottaa vakuuttava argumentaatio huonosta. On myös kehitettävä kykyä toimia tilanteissa, joissa näkökulmaerot ovat väistämättömiä ja mahdollisesti jopa yhteensovittamattomia. Tieteenfilosofian on mahdollista vaikuttaa siihen, millaista tutkimustietoa poliittisen päätöksenteon tukena käytetään: onko saatavilla oleva tieto objektiivista joissakin tämän käsitteen monista merkityksistä? Millaisille ennakko-oletuksille tutkimustieto perustuu? Mikä teoreettinen näkökulma on soveltuvin kussakin tilanteessa? Nämä kysymykset ovat tärkeitä, jos poliittisilla toimenpiteillä halutaan vaikuttaa johonkin. Jos ajatellaan, että yhteiskunnan taloudelliseen menestykseen voi ylipäätään vaikuttaa poliittisilla toimenpiteillä, voi yllämainittujen, osittain filosofisten kysymysten tutkimisella olla myös taloudellisia vaikutuksia.
Filosofia on ”institutionalisoitua rationaalista keskustelua, joka tähtää syvempään ja parempaan ymmärrykseen puheena olevista asioista”[9]. Tällaisella ymmärryksen kehittymisellä voi olla niin laajoja vaikutuksia, että niitä on jopa vaikea käsittää. Miltä kulttuurimme mahtaisikaan näyttää, jos Locke ja muut uuden ajan filosofit eivät olisi tehneet pitkäjänteistä työtään perustellakseen yksityisomistuksen moraalista oikeutusta? Tällaisia pitkän ajan kuluessa ilmeneviä välillisiä vaikutuksia on tietysti mahdotonta etukäteen ennustaa ja usein myös jälkikäteen todistaa. Siitä, ettemme osaa tarkasti luetella filosofisen työn kauaskantoisia seurauksia, ei pidä kuitenkaan päätellä, ettei niitä olisi olemassa. Ja on toisaalta syytä uskoa, että tällaisia vaikutuksia on: yllä mainittuihin tieteen tehtäviin (ehkä poikkeuksena aineellisen vaurauden lisääminen) liittyy osa-alueita, joiden parhaita asiantuntijoita filosofit ovat.
Kaikki nämä vaikuttavuuden muodot ovat tietenkin ehdollisia sille, että joku on kiinnostunut filosofiasta. Väitänkin ainoastaan, että filosofia on potentiaalisesti vaikuttava tutkimusala. Jotta filosofia olisi aiempaa vaikuttavampi myös aktuaalisesti, sen harjoittajien on ensin itse ymmärrettävä alansa potentiaalinen vaikuttavuus ja lisäksi osattava puhua siitä.
Päätän kirjoitukseni ehdotukseen: lopetetaan itseironinen vitsailu siitä, että filosofia on hyödytöntä ja sen opiskelijat valmistuvat työttömiksi. Olen kuullut sellaista puhetta valitettavan paljon kanssaopiskelijoiltani ja joskus itsekin syyllistynyt siihen. Tuo näkemys on valitettava erityisesti siksi, että se toteuttaa itsensä. Kannustankin jokaista filosofian ja muiden hyödyttömäksi väitettyjen alojen opiskelijaa, opettajaa tai tutkijaa pohtimaan vakavasti oman toimintansa myönteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Niitä näyttää olevan, mutta ne pitää ymmärtää ja niistä pitää puhua, jotta ne toteutuisivat paremmin.
Kirjallisuus
Heikkilä, T. ja Niiniluoto, I. 2016. Humanistisen tutkimuksen arvo: kuusi murrettavaa myyttiä ja neljä uutta avainta. Institutum Romanum Finlandiae. http://irfrome.org/humanistisen-tutkimuksen-arvo/lataa/. Viitattu 19.3.2018.
Koskinen, I. 2016. “Miten humanistinen tutkimus vaikuttaa yhteiskunnassa?” Tiedepolitiikka 4/2016, 33–40.
Suomen Akatemia. 2016. Tieteen tila 2016. (Nuutinen, A., Mälkki, A., Huutoniemi, K. ja Törnroos, J., toim.). Helsinki: Suomen Akatemia. http://www.aka.fi/globalassets/30tiedepoliittinen-toiminta/tieteentila/aka_tieteen_tila_yksi.pdf. Viitattu 19.3.2018.
Tiitta, A. 2010. “Miten vaikuttavuus tuli tiedepolitiikkaan.” Tieteessä Tapahtuu 28 (4–5), 24–25.
Yrjönsuuri, M. 2010. “Filosofinen työ yhteiskunnassa.” Teoksessa Rydenfelt, H. ja H. A. Kovalainen: Mitä on Filosofia?, 247–259. Helsinki: Gaudeamus.