Ville V. Kokko

Mitä arvottavat termit kuten ”hyvä”, ”pitäisi” tai ”väärin” tarkoittavat? Tällaiset sanat ovat hyvin yleinen osa arkista kielenkäyttöämme ja kaikki osaavat käyttää niitä asiaa sen enempää ajattelematta. Siksi voikin olla yllättävää huomata, että tuskin kukaan osaa noin vain antaa hyvää selitystä sille, mitä ne tarkoittavat ja että filosofit voivat väitellä aiheesta kirjakaupalla. Filosofiaa jonkin verran tuntevalle se ei kuitenkaan ole mikään yllätys; sen lisäksi, että filosofit voivat väitellä mistä tahansa loputtomiin, juuri kaikkein itsestäänselvimpinä otetut käsitteet ovat usein vaikeimpia selittää.

On tietenkin monta tapaa puhua siitä, että jokin on oikein tai väärin, hyvää tai huonoa. Kysymykseen oikein vastaaminen ei ole sama asia kuin se, että jokin on moraalisesti oikein. Toiset merkitykset ovat myös vaikeampia selittää kuin toiset. Kysymyksen oikea vastaus voi olla hyvinkin yksinkertainen juttu, mutta vaikka teon moraalinen oikeellisuus tuntuisi itsestäänselvältä, on silti monimutkaisempaa selittää, mikä tekee teon oikeaksi tai vääräksi. Tässä artikkelissa en pystykään selittämään kaikkia erilaisia normatiivisia väitteitä kerralla, mutta suurella osalla on yllättävän paljon yhteistä, kuten artikkelini osoittaa. Katson moraaliset väitteet kaikkein vaikeimmiksi ja samalla kiinnostavammiksi selittää.

Ei ehkä kuulosta vaikealta tehtävältä määrittää, mitä esimerkiksi ”hyvä” tarkoittaa. Jos lähdetään noin vain yrittämään, jäädään kuitenkin helposti kiertämään kehää. Kokeillaan vaikka: Mitä tarkoittaa, että jokin on moraalisesti hyvä teko? Ehkä se tarkoittaa, että niin on oikein tehdä. Mutta ”oikein” on vain toinen moraalinen termi, joka tarkoittaa suunnilleen samaa asiaa. Entä jos kysymykseen vastataankin, että silloin saa tehdä niin, tai jopa pitää tehdä niin? Mutta mitä tarkoittaa, että ”saa” tehdä niin? Taas arvottava, moraalinen termi. Ehkä se tarkoittaa, että on hyväksyttävää tehdä niin. Mitä se sitten tarkoittaa? Että se pitäisi hyväksyä? ”Pitäisi” mainittiinkin jo aikaisemmin. Ehkä ”pitäisi” puolestaan tarkoittaa, että olisi väärin olla tekemättä niin. Tästä pääsemmekin vähän yhdistelemällä johtopäätökseen, että jos jokin on moraalisesti oikein, se ei ole moraalisesti väärin. Tämän vastauksen tautologisuuden huomaa suoraan.

Ehkä hyvää on se, mikä on ”toivottavaa”? Tai jotenkin ”positiivista”? Tai ehkä se voidaan perustella ”rationaalisuudella”? Kaikki nämä ovat kuitenkin edelleen normatiivisia termejä (ainakin sikäli, kuin rationaalisuus nähdään päämääränä eikä keinona saavuttaa jokin toinen päämäärä), emmekä pääse ulos kehästä, jossa normatiivisia termejä määritellään toisillaan.

Voi tuntua aivan järkevältä sanoa esimerkiksi niin, että jos jokin on väärin, se tarkoittaa, ettei niin pitäisi tehdä. Tämä kuitenkin osoittaa vain, että ymmärrämme jollakin tasolla mitä ”väärin” ja ”pitäisi” tarkoittavat – ei sitä, että osaisimme selittää, mitä ne tarkoittavat.

Hyvyys ja muut normatiiviset käsitteet käyttäytyvät myös varsin omituisesti silloin, kun niitä käytetään kuvaamaan maailmaa ikään kuin ne olisivat ominaisuuksia. Voimme suhteellisen ongelmattomasti selittää, mitä tarkoitamme sanomalla kiven olevan pyöreä, puun olevan kymmenen metrin korkuinen tai jonkin tapahtuman kestävän viisi sekuntia. Mutta mitä sitten, jos sanomme koirien potkimisen olevan väärin? Mikä maailman ominaisuus tekisi siitä totta? Voimme tietenkin sanoa, että koirat kokevat kipua niitä potkiessa, ja että kivun aiheuttaminen on väärin. Tällöin kuitenkin vain siirretään kysymys siihen, mitä tarkoittaa, että kivun aiheuttaminen on väärin. Omituisuuksiin törmätään vastaavasti myös silloin, kun pohditaan, miten voitaisiin tietää jonkin teon olevan oikein tai väärin. On mahdollista ottaa aikaa viisi sekuntia kestävästä tapahtumasta tai katsoa kiveä ja todeta sen muodon vastaavan suunnilleen tiettyä geometrista muotoa, mutta miten havaita moraalinen vääryys? Voisi olla houkuttelevaa sanoa, että kuka tahansa voi nähdä koiran potkimisesta, että se on väärin. Mutta eikö se voi olla joskus oikein vaikkapa itsepuolustukseksi? Mistä se sitten taas tiedetään?

Tässä artikkelissa pyrin antamaan vastauksen kysymykseen siitä, millä tavoin arvottavat väitteet voivat kaikesta huolimatta olla mielekkäitä. Keskeinen ajatukseni on, että arvottavien väitteiden merkityksellisyys muodostuu niiden suhteesta toimintaan, ei siitä, että maailmassa olevilla olioilla olisi moraalisia tai muita normatiivisia ominaisuuksia itsessään, samaan tapaan kuin niillä voi olla vaikkapa muoto. Aloitan yksinkertaisemmista hyvän käsitteistä ja etenen niistä kohti moraalin luonnetta ja moraalisten väitteiden mielekkyyttä. Yksinkertaisuuden vuoksi puhun yleensä ”hyvästä”, vaikka johtopäätökseni koskevat muitakin normatiivisia käsitteitä.

Aloitan esittämällä, että hyvän yksinkertaisin muoto on jo yksinkertaisilla eliöillä esiintyvä lähestyminen ja välttäminen. Seuraavaksi tarkastelen instrumentaalista hyvää eli sitä, miten jotakin pidetään hyvänä siksi, että se edistää jonkin muun hyvänä pidetyn saavuttamista. Tämän jälkeen käsittelen mentaalisia malleja maailmasta ja sitä, miten hyvyyttä koskevat väitteet voidaan ymmärtää väitteinä maailman ja jonkin mentaalisen mallin vastaavuudesta. Viimeiseksi käsittelen moraalisten väitteiden erikoislaatuisuutta, sitä, miksi ihmisen tilanne maailmassa johtaa juuri sellaisten arvottavien väitteiden tarpeellisuuteen, ja sitä, miten itseisarvoja voidaan valita.

Yksinkertaisin hyvän muoto: lähestyminen ja välttäminen

Jollakin tasolla on hyvin helppo selittää, mitä tarkoitetaan sillä, että jokin olento pitää jotakin asiaa hyvänä tai pahana. Jopa yksisoluiset eliöt lähestyvät joitakin asioita ja välttelevät toisia. Tämän on sanottu olevan elävien olioiden perustavanlaatuinen piirre, joka seuraa luonnonvalinnan toimintaperiaatteesta. Luonnonvalinta valitsee ne eliöt, jotka selviytyvät – tai tavallaan ne itse valitsevat itsensä selviytymällä – ja tämä vaikuttaa siihen, millaisia eliöitä on. Toisin kuin elottomilla olioilla, elävillä on tietynlainen olemassaolo, jonka säilyttäminen on niille ”hyvä” asia; ne on ohjelmoitu pyrkimään sen ylläpitämiseen. Hyvin yksinkertainen esimerkki tästä on bakteeri, joka ui kohti suurempaa ravintopitoisuutta. ^[1] Ihmisen kaltaisen olion tapauksessa tämä voi esiintyä yhtä aikaa sekä tiedostamattomina, suoraan ohjelmoituina preferensseinä (eli taipumuksina lähestyä ja välttää jotakin) että tietoisena aikomuksena pysyä hengissä.

On syytä pysähtyä huomaamaan, että tässä on oikeastaan esitetty kaksi erilaista perustavanlaatuista hyvän käsitettä. Toinen on se, mikä objektiivisesti auttaa eliötä selviytymään hengissä. Toinen on se, että olio lähestyy joitakin asioita ja välttelee toisia. Varsinaisesti haluan puhua jälkimmäisestä; selviytyminen on tästä näkökannasta vain niin sanotusti luonnonvalinnan motivaatio, joka johtaa lähestymiseen ja välttelemiseen. Koska luonnonvalinta voi luoda vain enemmän tai vähemmän karkeasti tilastollisesti toimivia piirteitä, sen luoma lähestymis- ja välttämiskäyttäytyminen ei todellakaan johda aina selviytymisen edistämiseen.

Perustavaksi hyvän muodoksi esitän tässä sen, että olento lähestyy tai tavoittelee jotakin asiaa. Tällöin voimme todeta, että olio pitää sitä jossakin mielessä hyvänä. Tämä ei tietenkään riitä. Arvottavissa väitteissä ei yleensä ole kyse siitä, mitä joku toimija tekee, vaan siitä, mitä jonkun pitäisi tehdä. Voidaan esimerkiksi hyvin sanoa, että jonkun tulisi toimia toisin kuin hän toimii. Olemme siis taas siinä tilanteessa, että meidän pitäisi pystyä sanomaan, mitä ”pitäisi” tarkoittaa.

Instrumentaalinen hyvä

Seuraava askel eteenpäin on tarkastella instrumentaalisen hyvän käsitettä. Instrumentaalisesti hyvää on sellainen, mikä edistää jonkin toisen hyvänä pidetyn asian saavuttamista. Itseisarvoina pidettyjä asioita tavoitellaan niiden itsensä vuoksi, mutta niiden tavoittelemiseksi on tehtävä muita asioita. Jos otamme annettuna sen, että toimija tavoittelee joitakin asioita niiden itsensä takia, voimme selittää suuren osan hänen käyttäytymisestään tätä kautta.

Käytännöllisen päättelyn teoreettisessa mallintamisessa on tärkeässä osassa praktinen syllogismi:

Henkilö X haluaa asiaa A.

X uskoo, että tekemällä teon B saavuttaa A:n.

Siis, X tekee B:n

Lopputuloksena voi olla, että henkilö joka haluaa omistaa auton, menee ostamaan sellaisen.

Tämä muistuttaa loogista päättelyä, mutta sen ”johtopäätöksenä” on toiminta. Lisäksi se ei muodoltaan vastaa loogisesti validia päättelyä, koska loogisesti validista päättelystä seuraa vain johtopäätöksiä, jotka ovat ainoita mahdollisia, mutta missään ei sanota, että B olisi ainoa tapa saavuttaa A ja että X:n olisi pakko tehdä juuri B saavuttaakseen A:n. Auton voi myös varastaa tai voittaa arpajaisissa, vaikka ne eivät olekaan hyviä tapoja yrittää.

Tästä pääsemmekin varsinaiseen instrumentaalisen hyvän käsitteeseen: Jos rahaa riittää, ostaminen on hyvä tapa hankkia auto, koska se toimii. Arpajaisiin osallistuminen on huono tapa, koska se ei todennäköisesti toimi. Varastaminen on huono tapa ainakin siksi, että se voi johtaa tekijän kannalta huonoihin seuraamuksiin. Lisäksi varastaminen on usein ristiriidassa ihmisten moraalisten arvojen kanssa. Moraalisiin arvoihin palataan myöhemmin. Instrumentaalisesti hyvää on siis sellainen, mikä toteuttaa tavoiteltuja asioita tehokkaasti – kun otetaan huomioon sekä varsinainen päämäärä, kuten auton saaminen, että kaikki muut seuraukset, kuten vankilaan joutumisen välttäminen. Tässä kaikessa ei ole tällä tavalla sanottuna mitään ihmeellistä, vaan se liittyy perustavanlaatuiseen tarpeeseen suunnitella, miten saa toteutettua erilaisia päämääriään.

Instrumentaalista hyvyyttä esiintyy myös siellä, missä jokin konkreettinen esine on hyvä väline. Jos vasaran funktio on hakata nauloja, hyvällä vasaralla on tehokasta hakata nauloja ilman, että siitä tulee jonkinlaisia ikäviä sivuvaikutuksia kuten käsi kipeäksi. Kun arvioimme instrumentaalista hyvyyttä, rakennamme jonkinlaisia mentaalisia malleja siitä, mitä haluamme saavuttaa ja millä tavoin se voidaan saavuttaa. Tämä onkin yksi tärkeimmistä avaimista siihen, mitä ”hyvä” tarkoittaa. Seuraavassa osiossa tarkastellaan mentaalisten mallien luonnetta.

Mentaaliset mallit ja ”pitäisi”

Ymmärtääksemme, mitä tarkoitan mentaalisilla malleilla, voimme aloittaa tarkastelemalla sitä, millaisia ihmisen maailmaa koskevat yksinkertaiset uskomukset ovat. En mene sen kummemmin yksityiskohtiin eri filosofisista vaihtoehdoista vaan oletan jonkin totuuden korrespondenssiteorian kaltaisen olevan totta. Kun ihmiset uskovat jotakin konkreettisista tosiasioista, uskotaan jotain tällaista: maailmassa asiat ovat tietyllä tavalla, esimerkiksi aurinko paistaa tai Eiffel-torni on 324 metrin korkuinen. Nämä ovat empiirisiä tosiasioita, jotka voi varmistaa esimerkiksi mittaamalla Eiffel-tornin. Ihmiset mallintavat niitä kielessään ja ajattelussaan asettamalla käsitteitä suhteessa toisiinsa, kuten yhdistämällä Eiffel-tornin, korkeuden ja metrin käsitteet ja luvun 324 tietyllä tavalla. Esimerkiksi Bertrand Russell on esittänyt seuraavanlaisen teorian: propositiot eli maailmaa koskevat väitteet määritellään siten, että jokainen propositio yhdistää tiettyjä maailman objekteja tietyn relaation kautta tietyssä järjestyksessä, esimerkiksi ”A rakastaa B:tä” ^[2].

Mitä jos ihminen muodostaisi maailmasta mallin, jota hän ei pitäisi välttämättä totena? Tätä tapahtuu koko ajan, eikä vain fiktiivisiä tarinoita keksittäessä. Mallien muodostaminen on itse asiassa erittäin monipuolinen ajattelun työkalu. Sillä voidaan esittää mahdollisuuksia koskevia ajatuksia tai ajatuksia erilaisissa modaliteeteissa. Modaliteetin tarkka merkitys ei ole tässä olennainen, joten jätän sen seuraavien esimerkkien varaan ^[3]. Voidaan puhua esimerkiksi erilaisista mahdollisuuksista: vaikka minulla ei ole koiraa, ei ole mitenkään mahdotonta, että olisi, kun taas ei ole loogisesti mahdollista, että poikamies on naimisissa. Pystymme siis muodostamaan maailman tilasta ristiriidattoman mallin, jossa minulla on koira, mutta ei sellaista, jossa poikamies olisi naimisissa. Toisaalta voidaan puhua tiedollisesta mahdollisuudesta ja sanoa, että ei ole mahdollista, että minulla jo nyt oikeasti olisi koira – sitä tietämättäni. Edelleen voidaan puhua siitä, mitä joku uskoo, rakentamalla malli tästä uskomuksesta, riippumatta siitä, ajatellaanko sen vastaavan maailmaa.

Modaliteetit voivat olla myös normatiivisia. Shakkipelissä ei saa linnoittautua, jos kuningas on shakissa; tällöin on olemassa hieman erilainen malli, joka on shakin säännöt. Ne eivät kuvaa mitään tiettyä shakkipelin tilannetta vaan sisältävät yleisiä kuvauksia tilanteista – kuten siitä, että kuningas on shakissa, olivat muut laudan yksityiskohdat miten tahansa – ja niihin liittyvistä määräyksistä.

Praktisen syllogismin kuvaamaa instrumentaalista rationaalisuutta voi ajatella myös maailmaa kuvaavien mallien kautta. Toimijalla on malli halutusta asiaintilasta, ja hän mallintaa myös sen, mitä tapahtuu, jos hän tavoittelee sitä tietyllä tavalla. Jos lopputulos hänen mentaalisten malliensa mukaan on, että haluttu lopputulos saavutetaan, hän voi sitten toimia tämän mukaisesti. Selvää on tietenkin se, että todellisuutta kuvaamaan tarkoitetut mallit eivät välttämättä vastaa sitä tarpeeksi hyvin, joten yritys voi epäonnistua.

Moraalisiin arvostuksiin palataan myöhemmin, mutta totean tässä vaiheessa, että niissä taustalla olevat tavoitellut moraaliset arvot ovat tässä suhteessa jotain shakin sääntöjen kaltaista, tosin tietenkin laajempaa ja epämääräisempää. Voidaan esimerkiksi oikeudenmukaisuuden yleisten periaatteiden perusteella muodostaa kuva siitä, mikä olisi oikeudenmukainen tapa jakaa jokin hyödyke tietyssä yksittäisessä tilanteessa, ja sitten todellisuutta voidaan verrata tähän malliin tai yrittää ohjata sen mukaiseksi.

Tästä seuraakin kiinnostava havainto ilmaisun ”pitäisi” suhteen. Sitä voidaan käyttää varsin erilaisissa yhteyksissä. Ehkä ”pitäisi” lähteä lenkille, vaikka ei jaksaisi (ja ei ehkä sitten jaksakaan, eli ei lähde), koska se olisi kaiken huomioiden parempi valinta. Ehkä ”pitäisi” lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen, koska se on moraalinen velvollisuus. Joku voisi katsoa karttaa yrittäessään löytää tiettyä rakennusta ja sanoa, että sen ”pitäisi” olla tässä ihan lähellä, tai sitten voisi kytkeä television piuhat ohjeiden mukaan ja sanoa, että sen ”pitäisi” nyt toimia.

Esimerkit koskevat erilaisia modaliteetteja: instrumentaalista rationaalisuutta, moraalista velvollisuutta, tiedollista arvelua. Tästä huolimatta niillä kaikilla on jotakin yhteistä, ja tämä nähdään juuri mentaalisten mallien näkökulmasta. Kaikissa tapauksissa on olemassa jonkinlainen malli, johon tilannetta verrataan: malli siitä, mitä olisi suotuisinta tehdä omien päämäärien saavuttamiseksi ja etujen ajamiseksi; malli siitä, mitä tietyn tai ehkä useamman moraalisen arvon toteuttaminen vaatisi tietyssä tilanteessa; kartta tai käyttöohjeet ja niiden tulkinta. Jokaisessa esimerkissä on myös tavalla tai toisella epävarmaa, vastaako todellisuus mallia.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että arvottavissa väitteissä on aina kyse todellisuuden tai toiminnan ja jonkin tietyn mallin vastaavuudesta. Instrumentaalisesti hyvä toiminta on sellaista, että sen seuraukset vastaavat haluttua mallinnettua päämäärää. Moraalisessa hyvässä taas teon seuraukset, maailmassa oleva asiaintila tai henkilön luonteenpiirteet vastaavat jotakin arvoa, jota pyritään toteuttamaan maailmassa. Moraalin luonteen selittäminen vaatii kuitenkin vielä lisätöitä.

Moraalisten väitteiden erikoislaatuisuus

Vaikka ymmärtäisimme instrumentaalisen hyvän käsitteen, moraaliset arvostelmat ovat silti melko outoja. Niiden katsotaan jossakin mielessä pätevän aina, vaikka emme toimisikaan niiden mukaisesti ja vaikka eri ihmiset tekevät erilaisia arvostelmia sekä seuraavat erilaisia arvoja. Ei sitä paitsi ole yksinkertaista sanoa millaisia olioiden ominaisuuksia tai maailmaa koskevia tosiasioita moraaliset ominaisuudet ja väitteet koskisivat tai miten sellaisia tosiasioita voidaan tietää.

Lähden siitä, että jos moraalisessa mielessä jossakin tilanteessa pitää tehdä jotakin, siihen ei ole enää mitään sanomista: on vain ylipäätään väärin olla tekemättä niin, eikä mikään voi muuttaa asiaa. Vastaavasti jos jokin on moraalisesti oikein, niin todella saa tehdä, eikä siihen voi lisätä enää syitä, joiden perusteella ei saisikaan. Tietenkin voi olla, että jossakin tilanteessa pitäisi lähtökohtaisesti toimia tietyllä tavalla, mutta kun tilanteen muut yksityiskohdat otetaan huomioon, ei näin toimiminen esimerkiksi ole kohtuullinen vaatimus, tai teon sivuvaikutukset ovat jotakin moraalisesti pahempaa kuin tekemättä jättämisen, joten tekoa ei tarvitsekaan tehdä. En esitä tässä mitään poikkeuksettomia kategorisia imperatiiveja. Ajatus on vain se, että jos tietyssä tilanteessa oikeasti pitää tai saa tehdä jotakin moraalisessa mielessä, niin tämän sanominen tarkoittaa jo, että kaikki tekijät on otettu huomioon. Oma hyöty voi esimerkiksi olla yksi moraalisissa arvostelmissa huomioon otettava tekijä, mutta sen tavoittelu ei voi yhtäkkiä ruveta kumoamaan kaikkia moraalisia arvostelmia.

On tietenkin mahdollista puhua (ainakin nimellisesti) moraalisesta oikeasta ja väärästä noudattamatta tätä sääntöä. Joku voisi esimerkiksi periaatteessa kutsua moraaliseksi sitä, mitä hänen kulttuurissaan pidetään moraalisena, vaikka hän ei pitäisi sitä oikeasti moraalisesti oikeana minun tarkoittamassani mielessä. Olen myös kerran nähnyt jonkun puhuvan ”moraalisuudesta” negatiiviseen sävyyn tarkoittaen ilmeisesti moralismia. Kaikkea tällaista ei voi ottaa huomioon eikä tarvitsekaan ottaa. Käsittelen siis moraalisista ilmauksista puhuessani jonkinlaista ihannetyyppiä, joka vastaa normaalia käyttöä hyvin mutta normaalin käytön epämääräisyydestä johtuen ei täydellisesti.

Edellä on todettu, että moraalisten arvojen seuraaminen tarkoittaa jonkinlaisen yleisen mallin mukaisuutta. Jonkin asiaintilan moraalista arvoa koskevia väitteitä tehtäessä, esimerkiksi jos sanotaan, että jokin on väärin, verrataan asiaintilaa siihen, mitä moraalisista arvoista seuraisi tiettyihin olosuhteisiin suhteutettuna. Jos esimerkiksi A pitää moraalisena arvona, että murhaajia tulee rangaista, ja tilanteessa on tapahtunut jotakin, mikä vastaa murhan määritelmää, silloin A voi tarkistaa, tapahtuuko myös jotakin, joka vastaa oikeanlaisen rangaistuksen määritelmää; jos ei, A katsoo tapahtuneen moraalisen vääryyden. Kun otetaan huomioon, että moraalisesti oikeita arvoja ei kuitenkaan aina seurata, mitä tällöin tarkoittaa se, että aina ”pitäisi” tehdä näin? Toisin sanottuna ihminen ei aina praktisen syllogismin mukaan päädy tekemään juuri sitä moraalisesti oikeaa asiaa. Mikä on moraalisen väitteen luonne, jos ei suoraan toimintaa ohjaava?

Entä sitten ihmisten erilaiset moraaliset arvot? Erilaisiin päämääriin pyrkivissä tilanteissa ihmiset voivat joutua ristiriitaan keskenään, jos päämäärät tai niiden tavoitteluun käytetyt keinot tähän ajavat. Muuten sillä, tavoittelevatko kaikki samoja asioita, ei kuitenkaan ole väliä. Moraalin tapauksessa taas ihminen ikään kuin tavoittelee samojen arvojen toteutumista kaikkialla maailmassa ja sitä, että kaikki toimijat toteuttaisivat niitä. Jos ihminen vastustaa koirien potkimista ylipäätään, hän ikään kuin haluaa, että kukaan koko maailmassa ei potkisi koiria.

Joskus ihmiset jakavat samat perusarvot mutta ovat eri mieltä siitä, miten ne voidaan toteuttaa. Kaksi ihmistä voisi esimerkiksi olla (ainakin sanallisesti) samaa mieltä siitä, että naisten vapaus on hyvä asia ja seksuaalinen väkivalta paha, mutta olla eri mieltä väitteestä, että vaatimus naisten hyvin peittävästä pukeutumisesta on hyvä tapa lisätä naisten vapautta ja vähentää seksuaalista väkivaltaa. Tällaisesta instrumentaalisesta hyvästä väittelyn ymmärtää helposti moraalisessakin yhteydessä – entä sitten kun ihmiset todella puolustavat toisistaan poikkeavia perusarvoja? Voimme ymmärtää, että heillä on mentaaliset mallit siitä, mikä on ”oikein”, mutta jos kyse on vain mentaalisen mallin mukaisesta oikeellisuudesta, mistä eri malleja puolustavat ovat eri mieltä?

Jos tiedettäisiin mitä tarkoittaa jonkin olevan oikeasti itseisarvoinen, mistä tietäisimme, mitkä arvot ovat sellaisia? Kahdella itseisarvoista väittelevällä henkilöllä ei näytä olevan mitään tapaa ratkaista kiistaansa, koska itseisarvot ovat tosiasioiden ohella se, millä kaikkea muuta perustellaan. Tosiasioista taas ei voi johtaa arvottavia arvostelmia. Niistä saa johdettua ainoastaan malleja, jotka kuvaavat sitä, miten maailma on, tai vähemmän suoraan esimerkiksi sitä, mikä on mahdollista, mutta ei moraalisia arvoja kuvaavia. Tämän takia onkin outoa väittää, että jollakin maailmassa olevalla olisi myös moraalisia ominaisuuksia. Mikään maailmassa ei tunnu tekevän tällaista kuvausta oikeaksi tai vääräksi. Mallin mukaisuudesta voidaan puhua, mutta mistä malli tulee?

Moraalisten väittämien luonnetta kuvaamaan on esitetty erilaisia teorioita. Tässä artikkelissa esittämäni perusteella nämä teoriat ovat yleensä osittain tosia mutta liian rajoittuneita. Koska maailmaa koskevina moraaliset väitteet ovat niin outoja, voidaan kysyä, ovatko ne todella varsinaisia väitteitä. Joidenkin teorioiden mukaan ne eivät tällaisia olekaan. Emotivismin mukaan moraaliset väitteet ovat oikeasti tunteen ilmaisuja. (”Koirien potkiminen? Hyi!”) ^[4] Preskriptivismin mukaan ne ovat käskyjä: ”Älä potki koiria!” ^[5] Virheteorian mukaan ne kyllä ovat väitteitä, mutta maailmassa ei ole mitään sellaisia ominaisuuksia, mistä ne puhuvat, joten ne ovat aina epätosia väitteitä ^[6].

Osaan näistä kysymyksistä voidaan jo vastata edellä sanomani perusteella. Moraaliset väitteet eivät ole pelkästään väitteitä maailmasta vaan väitteitä maailman ja mallien suhteesta. Koska koko maailman halutaan seuraavan samoja arvoja, väitteisiin sisältyy ainakin jotakin preskriptivismin kaltaista. Moraalisten arvostelmien ajatellaan olevan jotenkin lopullisia, ja on helppo todeta kokemuksesta, että ihmiset ainakin pyrkivät toimimaan omien moraalisten arvostelmiensa mukaan, vaikka usein niin ei tapahtuisikaan.

Moraaliset erimielisyydet puolestaan voidaan ymmärtää sen kautta, että ihminen toivoo kaikkien seuraavan samoja moraalisia arvoja. Ihminen voi tunnistaa, että tiettyjen moraalisina pidettyjen arvojen mukaan jokin on ”oikein”. Tämä ei tarkoita sitä, että hän antaisi näille arvoille moraalisten arvojen aseman. Hänelle varsinaiset moraaliset arvot ovat vain ne, joiden mukaan hän yrittää toimia ja saada muut toimimaan ^[7]. (Robert L. Arrington kutsuu tätä kantaa käsitteelliseksi relativismiksi (conceptual relativism) ^[8]. Samalla termillä viitataan tosin myös toisenlaiseen, paljon selvemmin relativistiseen kantaan ^[9].)

Tässä kohtaa törmäämme sitten vielä ratkaisemattomiin kysymyksiin. Miksi ylipäätään teemme painavia väitteitä, jotka pyrkivät ohjaamaan omaa toimintaamme ja toisten toimintaa, ja millä perusteella voimme väittää, että jotkin arvot ovat oikeita ja toiset vääriä?

Moraalin perustelu

Perusteluni sille, miksi kannattaa tehdä toimintaa ohjaamaan pyrkiviä arvostelmia, jotka ajavat kaiken muun ohi, koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen koskee yksilön sisäisiä tekijöitä ja toinen yksilöiden välisiä. Aloitan vähemmän tutusta yksilön sisäisestä perustelusta. Tämän perustelun on esittänyt filosofisena perusteluna Mary Midgley ^[10], mutta se on oikeastaan peräisin Charles Darwinin yrityksestä antaa evoluutioon pohjautuva selitys moraalille ^[11].

Ihmisellä on monia keskenään ristiriitaisia motivaatiotekijöitä. Darwin ja Midgley kiinnittävät erityistä huomiota jaotteluun hetkellisesti vahvojen mutta lyhytkestoisten sekä vähemmän intensiivisten mutta pitkäkestoisten taipumusten välille. Toisin sanottuna kyse on siitä, että voi hetken mielijohteesta tehdä jotakin, mitä katuu myöhemmin. Vaikka tietäisi, että on pidemmän päälle huono ajatus esimerkiksi hyökätä sanallisesti jonkun kimppuun vihaisena tai ratketa juomaan ennen työpäivää, siihen johtava impulssi voi väliaikaisesti esiintyä voimakkaampana. Valintaa impulssien välillä ei siis voi tehdä vain niiden senhetkisen vahvuuden mukaan. Erilaiset motivaatiot käyttäytyä eri tavoilla voivat helposti olla ristiriidassa keskenään, mutta kaikki vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin. Ihminen, joka seuraisi aina kullakin hetkellä voimakkainta impulssia, ei pystyisi hallitsemaan elämäänsä eikä varsinkaan toteuttamaan pitkäkestoisia halujaan. Tämän vuoksi on tarvetta harkita aina, mikä kokonaisuuden kannalta edistää kussakin tilanteessa ihmisen kaikkia intressejä parhaiten. Tämä selittää, miksi meillä on tarvetta tiettyjä tilanteita koskeville moraalisille arvostelmille, jotka ovat ”lopullisia” ja joita ei voi enää kumota jollakin muulla perusteella, vaikka kiusausta siihen saattaisi olla. Tämä kumoutumattomuuden vaatimus johtaa siihen, että vaikka tässä vaiheessa moraalisia arvoja on perusteltu vasta yksilön mielihyvään jne. tähtäävinä keinoina, niin jo senkin perusteella ne täytyy asettaa itseisarvon asemaan ja käytännössä muiden arvojen yläpuolelle. Aina emme tietenkään onnistu seuraamaan näitä lopullisia arvostelmia. Tahdonvoima psykologisena ilmiönä on selitettävissä juuri kykynä seurata niitä ^[12].

Jos ihmisyksilön sisällä vallitsee potentiaalinen ristiriita erilaisten impulssien välillä, tämä on tietenkin totta myös eri yksilöiden välillä yhteiskunnassa. Yleinen, kaikille yhteinen moraali on perusteltavissa sekä siltä kannalta että yksilö arvostaa vain omaa hyvinvointiaan, että siltä, jos hän ymmärtää toisten preferenssien olevan samanlaisia kuin omansa ja valitsee niidenkin toteuttamisen itseisarvoksi. Jos haluaa toteuttaa omia preferenssejään yhteisössä, on otettava huomioon, että toiset tavoittelevat samoja resursseja, eikä olisi kovin tehokasta taistella aina kaikesta. Sen sijaan kannattaa sitoutua yhteisiin sääntöihin, joiden mukaan kaikki otetaan huomioon suunnilleen yhtä paljon ja resurssit jaetaan tasaisesti. Tämä pätee konkreettisten hyödykkeiden lisäksi hyvin laajasti esimerkiksi oikeuteen toimia tietyllä tavalla, joka saattaisi haitata jotakuta toista. Omaan osaansa tyytyminen on yleensä kannattavampaa kuin se, että yrittää kahmia itselleen mahdollisimman paljon taistelussa toisten kanssa, jossa myös häviää paljon. Lisäksi sääntöjen on oltava samat kaikille siksi, että muuten systeemi kannattaisi vain huijareita ja kaatuisi ^[13]. Ihmisten on voitava luottaa siihen, että toiset seuraavat sääntöjä, vaikka heitä ei koko ajan vahdittaisi. Kun tähän lisätään vielä toistenkin preferenssien huomioon ottamisen itseisarvoisuus, samanlaiset säännöt tulevat vielä paremmin perustelluiksi, koska ne hyödyttävät kaikkia samalla tavoin.

Yleisten sääntöjen seuraaminen puhtaan tilannekohtaisen reagoimisen sijaan on ihmisen toiminnassa yleisemminkin perusteltua, koska se on usein välttämätöntä jonkin päämäärän saavuttamiseksi. Ensimmäinen syy tähän on, että sen arvioiminen, mikä jokaisessa yksittäisessä tilanteessa vaikka ”maksimoi utiliteetin”, ei usein ole realistisesti mahdollista. Toiseksi joitakin päämääriä ei voi lainkaan saavuttaa jokaista tilannetta erikseen arvioimalla. Voi esimerkiksi olla hyvin perusteltua lopettaa tupakointi, koska se lisää keuhkosyöpäriskiä. Yhden tupakan polttaminen ei kuitenkaan lisää riskiä merkittävästi – eli jos harkitsee tapauksen kerrallaan voi aina polttaa yhden lisää.

Harkitessaan sitä, mikä on kussakin tilanteessa oikein, ihmisen täytyy lähteä joistakin itseisarvoista ja pyrkiä niiden toteutumisen tasapainottamiseen. Tähän ei ole mitään valmista kaavaa, koska maailma luo jatkuvasti uudenlaisia tilanteita, joissa eri arvoihin liittyvät tekijät yhdistyvät uusilla tavoilla.

Itseisarvot ja valinta

Edellä sanotun pohjalta voidaan yhteen vetäen sanoa, että ihmisen tilanne maailmassa johtaa siihen, että hänen on tehtävä moraalisia arvostelmia, jotka arvottavat hänen motiivinsa hetkestä toiseen niin, etteivät ne toimi ristiriidassa. Tähän kuuluu osaltaan se, että hän pyrkii lopulta edistämään joitakin itseisarvoja.

Jos meidän on luotava jonkinlainen moraali selvitäksemme maailmassa, meidän on valittava itseisarvot sen osana. Meidän on otettava huomioon, millaisia olentoja olemme. Tärkeitä osia tästä ovat muun muassa alkupuolella mainittu oman olemassaolon säilyttämisen tärkeys sekä yleinen taipumus välttää kärsimystä ja tavoitella mielihyvää. Muita ovat meidän luonteemme sosiaalisina olentoina, ymmärryksemme toisten kärsimyksestä ja mielihyvästä, taipumuksemme haluta oikeudenmukaisuutta, tarpeemme kokea tarkoituksellisuutta ja mielekkyyttä elämässä ja niin edelleen. Kaikkien tällaisten ominaisuuksien ei tietenkään tarvitse olla kaikille ihmisille yhtä tärkeitä. Ne ovat tarpeita ja reagointitapoja, eivät varsinaisia arvoja, mutta yhtä kaikki jotakin, joka on syytä ottaa huomioon kehittäessään tapaa selvitä maailmassa ja valitessaan arvoja itselleen. Arvojen valinta on myös aina käynnissä oleva prosessi, koska kaikkea ei voi johtaa etukäteen, vaan on saatava neuvoa kokemukselta.

Tämä antaa perusteluja joidenkin itseisarvojen hyväksymiselle ja toisten hylkäämiselle. Hyväksyä kannattaa sellaiset arvot, jotka perustuvat ymmärrykseen siitä, millainen maailma ja ihmisen tilanne sen osana todella ovat. Hylätä kannattaa sellaiset, jotka perustuvat johonkin muuhun: pelkoihin, väärinkäsityksiin maailmasta tai pelkästään kulttuurin tai henkilöhistorian kautta muodostuneisiin preferensseihin, joista nykyhetkessä aiheutuu vain haittaa. Moniin kulttuureihin vaikuttaa esimerkiksi kuuluvan yleisesti, joskin yleensä tiedostamattomasti, sovellettu ”itseisarvo”, jonka mukaan miehen seksuaalinen aktiivisuus on hyvä asia ja naisen huono. Tämä juontaa kulttuurisista ja mahdollisesti biologisista tekijöistä, jotka vaikuttavat taustalla tiedostamattomasti. Ääneen tunnustettuihin moraaliarvoihin ei yleensä sisälly se, että sukupuolen kaltainen tekijä voisi vaikuttaa muuten saman asian oikeellisuuteen.

Mikään asiaintila ei silti voi perustella mitään arvoa tai toimintaa ikään kuin loogisella varmuudella. Samoin kuin praktisessa syllogismissa valitaan vaihtoehto, jonka nähdään olevan hyvä mutta ei ainoa mahdollinen, moraalisten arvojen omaksuminen on aina valinta, johon mikään ihmisen ulkopuolinen ei pakota. Valinta voi olla tiedostamaton, vaikka siten, että uskoo auktoriteettia kyselemättä, tai tiedostettu. Aina se on kuitenkin valinta, josta voisi tulla tietoiseksi. Lisäksi se on äärimmäisen tärkeä valinta, ja siksi sen tulisi olla tietoinen.

Kirjallisuus

Arrington, Robert L. (1989). Rationalism, Realism and Relativism: Perspectives in Contemporary Moral Epistemology. Ithaca ja Lontoo: Cornell University Press.

Baumeister, Roy L. & Tierney, John (2012). Tahdonvoima: Ihmisen suurin vahvuus. Helsinki: Basam Books. (Willpower, 2011. Käännös Ritva Hellsten.)

Darwin, Charles (2007). The Descent of Man. Darwin Online. <http://darwin-online.org.uk/content/frameset?itemID=F955&viewtype=text&pageseq=1>. Käyty 19.3.2018.

Feldman, Fred (1978). Introductory Ethics. Upper Saddle River, New Jersey: Prentice-Hall.

Kment, Boris (2012). ”Varieties of Modality”. Teoksessa Edward N. Zalta (toim.): The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Arkistoitu versio osoitteessa <http://plato.stanford.edu/archives/win2012/entries/modality-varieties/>.

Kokko, Ville V. (2012): ”Evoluutio, psykologia ja etiikka”. Hybris 1/2012. <http://hybrislehti.net/hybris-12012/evoluutio-psykologia-ja-etiikka>.

Midgley, Mary (1994). The Ethical Primate. Humans, Freedom and Morality. Lontoo ja New York: Routledge.

Russell, Bertrand (1986). The Problems of Philosophy. Oxford ja New York: Oxford University Press.

Sayre-McCord, Geoffrey (1988). ”Introduction: The Many Moral Realisms”. Teoksessa Sayre-McCord, Geoffrey (toim.) Essays on Moral Realism. Ithaca ja Lontoo: Cornell University Press, ss. 1–24.

Varela, Franciso J. (1997). ”Patterns of Life: Intertwining Identity and Cognition”. Brain and Cognition Vol.34(1), ss.72-87.