Machines, konemetafora ja Marxin koneanalyysin tropologia

Kuisma Keskinen

Artikkeli kuuluu teemasarjaan Kone.

Koneista tulee tuhovoimien salakirjoitusta. Ihmisen luuranko on keskeisimpiä näistä koneista.

Walther Benjamin, ”Keskuspuisto”^[1]

Kirjoituksen edellinen osa käsitteli Rahul Jainin Machines-dokumentin konemetaforaa välineellistävän teollisuustyön moraalisena kritiikkinä. Tässä jälkimmäisessä osassa tarkastelen työläisen ja koneen suhdetta Karl Marxin Pääoman ensimmäisessä osassa (1867) esittämän koneanalyysin avulla. Kun huomio käännetään moraalisesta paheksunnasta taloudelliseen analyysiin, osoittautuu konemetafora riittämättömäksi. Toisaalta metafora toimii avaimena Marxin kirjoitusten laajemman kielikuvallisuuden, tropologian, tarkastelulle.

Mitä metaforilla tehdään? Moraalipuheesta Marxiin

Metaforan määritelmää, ominaisuuksia ja käyttötarkoituksia koskeva metaforateoreettinen keskustelu on laaja, eikä siihen ole tässä mahdollista syvemmin paneutua. Tämän tekstin yhteydessä sitoudun kantaan, jonka mukaan metafora (mitä muuta se ikinä tekeekään) ainakin väittää jonkin samankaltaisuuden vallitsevan kahden erilaisen (ei-identtisen) kohteen välillä.^[2] Lisäksi voidaan erotella metaforan kolme pääfunktiota. Ne ovat emotiivinen, taivutteleva (persuasive) ja kognitiivinen funktio: metafora ilmaisee ja välittää emotionaalisia asenteita, se taivuttelee yleisöä hyväksymään jonkin katsantokannan tai toimintatavan sekä välittää kognitiivisia sisältöjä tai ”oivalluksia” (insights).^[3] Machinesin konemetaforan voi katsoa onnistuvan täyttämään metaforan kaksi ensimmäistä funktiota. Dokumentin esittämä – tai katsojissa tahallisesti tai tahattomasti esiin kutsuma – konemetafora herättää tunnekuohuja ja närkästystä, kehottaapa kenties poliittiseen toimintaan, vähintään kyseenalaistamaan kulutustottumuksia. Kategorisen imperatiivin inspiroima tarkastelu kirjoituksen edellisessä osassa osoitti konemetaforalla ilmaistun moraalisen paheksunnan olevan lisäksi perusteltua – gujaratilaisen tekstiilitehtaan työläisiä todella kohdeltiin välineellisesti.

Moraalisen kritiikin ilmaisun retorisena keinona konemetafora vaikuttaa osuvalta. Mitä kognitiiviseen funktioon tulee, on silti syytä kriittisyyteen. Lisääkö työläisten näkeminen koneina millään tapaa ymmärrystämme tekstiiliteollisuudessa vallitsevien taloussuhteiden toimintalogiikasta? Vaikuttaa siltä, että taloudellisesta näkökulmasta metafora onnistuu pikemmin hämärtämään kuvaa.

Koneellisen teollisuustuotannon salaisuus ei löydy työläisen ja koneen samankaltaisuudesta. Sen sijaan työläisen konemaisuuden voitaneen nähdä kielikuvallistavan erästä vieraantumisen muotoa, nimittäin reifikaatiota^[4], joka on (koneellisen) tuotantoprosessin seuraus, ei sen ennakkoehto tai alkuun paneva syy. Toki Marxin voidaan Vuoden 1844 Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa tulkita tarkoittavan vieraantumisella kapitalistisen tuotannon ehtona olevaa työn ja työläisen tavaraksi tulemista ylipäätään.^[5] Tällöin voitaisiin todeta vieraantumisen ja siten konemetaforan (vain kaunopuheisempana ilmaisuna samalle ilmiölle) olevan kapitalistista konetuotantoa selittävä tekijä, eli konemetaforan kognitiivinen funktio täyttyisi. Väitän kuitenkin Marxin Pääoman tarjoavan Käsikirjoituksia huomattavasti jäsennellymmän analyysin nimenomaan koneellisesta teollisuustyöstä.

Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset lähestyvät työtä vieraantumisen ja tavaraistumisen kaltaisten, melko abstraktisten jäsentelyjen kautta. Pääomassa Marx esittää paitsi kapitalistisen talouden yleiset liikelait, myös teollisuustuotannon materiaalisen logiikan. Käsikirjoituksissa Marx käytti konemetaforia taajaan^[6], ja nähdäkseni puhtaasti poeettisena metaforana, tavoittelemattakaan kognitiivisen funktion toteutumista. Pääomassa suoritettuun koneteollisuuden tuotantosuhteiden materiaaliseen erittelyyn konemetafora ei enää sovellu. Toki Pääomassakin esiintyy konemetaforiikkaa, mutta huomionarvoista on, että nämä konemetaforat eivät liity varsinaiseen koneteollisuuteen ja sitäkäsittelevään lukuunvaan edeltäviin lukuihin työnjaosta ja manufaktuurista^[7]. Yli satasivuisen ”Koneet ja suurteollisuus” -luvun leipätekstissä esiintyy ainoastaan kolme eksplisiittistä konemetaforaa, kaikki lapsityön kontekstissa: pojat myydään ”eläviksi nuohoomiskoneiksi” ja Marxin paheksunnan ansaitsee ”keskenkasvuisten ihmisten muuttaminen pelkiksi koneiksi lisäarvon tuottamista varten”. Luvun kolmas konemetafora on lainauksessa lastentyökomitean raportista: ”Vanhemmilla ei saisi olla ehdotonta valtaa tehdä lapsistaan pelkkiä koneita”.^[8] Konemetaforien käytön yksinomaa lapsityöhön liittyen voisi tulkita retoriseksi närkästyksen ilmaukseksi, mikä tukee teesiäni siitä, että Marxin koneanalyysin tropologiassa metaforan sijaan keskeisen kognitiivisen funktion saavat muut kielikuvalajit.

Pääoman 1. osassa Marx tunnistaa koneiden kumouksellisen luonteen ja koneellisen tuotannon paitsi tuotantomäärällisesti, myös laadullisesti erityisiksi tekijöiksi kapitalismin historiassa. Tätä ilmentää Pääomassa (etenkin teoksen luvussa 13, ”Koneet ja suurteollisuus”) esitetty analyysi koneiden ja työntekijöiden suhteesta, ja sen metaforaa monipuolisempi tropologia eli kielikuvallisuus. Ylittämällä sekä oman nuoruutensa retoriikan että aiemmin tapaamiemme^[9]Taylorin ja Ruskinin konemetaforiikan Marx kutoo hienostuneempaa analyysia koneen ja työläisen välisistä suhteista. Pääoman koneanalyysin luenta konemetaforaa laajemman kielikuvaperheen avulla tukee argumenttia siitä, että Machinesin konemetafora on, vaikkakin moraalisesti perusteltu ja retorisesti tehokas, silti kognitiiviselta funktioltaan vajavainen, ellei harhaanjohtava. Marxin koneanalyysin tarkastelu osoittaa, ettei dokumentin työläisten asema seuraa metaforisesta samankaltaisuudesta, työläisten alistamisesta koneiksi, vaan työntekijän ja koneen vastakkainasettelusta. Ennen varsinaista Marx-analyysia esittelen vielä retoris-teoreettisen tarkastelukehykseni, tropologian.

Tropologia: metaforaa laajempiin kielikuvakehyksiin

Analysoin Marxin koneanalyysia ja siihen olennaisesti kytkeytyviä Pääoman lukuja tropologisesti.  Kielikuvaa tarkoittava trooppi johtuu kreikan sanasta tropos (τρόπος) jonka merkityksiä ovat käännös, suunta ja tie. Termiä trooppi käytetään myös kielikuvista yleensä, mutta tässä viittaan tropologialla erityisesti renessanssiretorikko Petrus Ramukselta ja valistusfilosofi Giambattista Vicolta periytyvään neljän päätroopin (master tropes) perheeseen, johon kuuluvat metafora, metonymia, synekdokee ja ironia. 1900-luvulla tropologian tärkeimpiä tutkijoita ovat olleet retoriikantutkija Kenneth Burke ja historianfilosofi-historioitsija Hayden White, joiden ansiosta tropologiasta, eli kielikuvien esiin analysoinnista on tullut keskeinen väline mitä moninaisimpien diskurssien rakenteen, rakentamisen ja vaikuttavuuden tutkimuksessa.^[10] Neljästä päätroopista metafora ja ironia lienevät lukijoille tutumpia, mutta metonymiaa ja synekdokeeta esittelen ja havainnollistan niitä käsittelevien kappaleiden aluksi. Alustavan käsityksen neljästä päätroopista sekä käytännön esimerkkejä Pääoman mikrotason kielikuvista tarjoaa alla esitetty taulukko.^[11]

Marx-tulkintaani on Hayden Whiten tropologisten analyysien ohella ohjannut Elzbieta Chrzanowska-Kluczewskan esittämä jaottelu tropologian eri tasoihin. Mikrotroopit ovat tekstissä ”konkreettisesti” esiintyviä, vähimmillään yhden sanan, enimmillään virkkeen mittaisia kielikuvia kuten ”tehdastyöläinen on kone” tai ”johtaja palkkasi uusia käsiä”. Makrotroopit ovat laajempia kielikuvallisen logiikan jäsentämiä tekstikatkelmia. Esimerkkinä makrotroopista voi mainita Platonin Valtion kuudennen kirjan valtiolaiva-metaforan^[12] jossa kansa kuvataan huonokuuloiseksi ja heikkonäköiseksi laivuriksi, pyrkyrimäiset poliitikot kinasteleviksi, laivurin lannistamista ja huumaamista tavoitteleviksi laivamiehiksi ja filosofit todellisiksi perämiehiksi joilla ainoina on valtiolaivan ohjaamiseen tarvittavat tiedot ja taidot.

Edellä esitellyt kielikuvallisuuden muodot, mikro- ja makrotroopit ovat tekstissä fraasien, lauseiden tai laajempien kokonaisuuksien tasolla avoimesti ja selvästi nähtävillä. Kielikuvallisuuden laajinta ja abstrakteinta tasoa edustavat megatroopit sen sijaan ovat piileviä, tekstin ”hiljaiselle tasolle” tai rivien väliin sijoittuvia kerrostumia. Megatroopit voidaan käsittää tekstin muodostumista ohjaavina rakenteellisina ”suurina figuureina”, diskurssinmuodostusstrategioina tai retorisina moodeina. Näin ollen implisiittisten megatrooppien tunnistaminen edellyttää lukijan aktiivista tulkintaa.^[13]

Esimerkkinä tropologisesta tutkimusotteesta ja eri trooppitasojen hahmottamisesta Chrzanowska-Kluczewska analysoi tuttua Punahilkka-satua. Lapsille tarkoitettujen tarinoiden tapaan Punahilkka ei sisällä kovin monimutkaista kielikuvallisuutta. Huomattakoon silti, että puhuva susi, jota sadun varhaisissa versioissa kutsutaan Isä Sudeksi tai Naapuri Sudeksi, on personifikaatio, ja sellaisena eräänlainen metafora. Päähenkilön nimi Punahilkka puolestaan on esimerkki metonymiasta: henkilö assosioidaan tiettyyn vaatekappaleeseen. Kumpikin nimi on siis mikrotrooppi. Vaikka satu on mikro- ja makrotrooppien tasolla Chrzanowska-Kluczewskan mukaan melko ”vähätrooppinen”, saa sadun kasvatuksellinen tarkoitus etsimään piilevää megatrooppista merkitystä. Tällainen on Punahilkkaa implisiittisesti strukturoiva megametafora ”nuoret tytöt päätyvät helposti ihmisasuisten susien uhriksi”.  Mielenkiintoisesti sadun tulkinta eri trooppitasojen kautta paljastaa tasojen välisen käänteen (tropos): mikrotason metaforasta, inhimillistetystä ja personifioidusta ”Naapuri Sudesta” siirrytään megatason implisiittisten merkitysten tulkinnassa nuorten tyttöjen saalistajien eläimellistämiseen.^[14]

Seuraavaksi esittämäni tropologisen Marx-luennan pyrkimys on uuttaa esiin tekstin pintatason alla piilevä, tekstiä muotoileva, malli- tai ideaalilukijan tunnistettavaksi tarkoitettu kielikuvallisuuden taso, jota Chrzanowska-Kluczewska kutsuu megatrooppiseksi. Ajatus Marxin tekstien tropologisesta analyysista ei kuitenkaan ole uusi. Teoksessa Metahistory^[15]  yllä mainittu Hayden White esittää tropologisen luennan Pääoman 1. osan alussa eritellyistä neljästä arvomuodosta (yksinkertainen, kehkeytynyt ja yleinen arvomuoto sekä rahamuoto). Esimerkiksi yksinkertainen arvomuoto (20 kyynärää liinakangasta = 1 takki) on Whitelle selkeän metaforinen. Rahamuoto taas edustaa ironian trooppia: arvo ilmenee ihmisten tuottavan työn sijaan fetisoidussa tavarassa, kullassa.^[16]

Metahistory-teoksessa White analysoi päätrooppien muodostaman sarjan avulla myös Marxin ja Engelsin esittämiä historiallisia yhteiskuntamuotoja.^[17]  Marxin koneanalyysi ei ole samalla tapaa selkeän lineaarisesti jäsentynyt kuin Whiten analysoimat, tropologialle otollisen nelirakenteen mukaisesti järjestäytyneet arvo- ja yhteiskuntamuodot. Siksikin puhe piilevistä megatroopeista on paikallaan, ja toivon tropologisen tarkasteluni edesauttavan Marxin koneanalyysin hahmottumista.

Metaforasta metonymiaan: ihmisaines tehtaan monijäsenisessä konejärjestelmässä

Jos halutaan tehdä selkoa kapitalistisen tuotannon logiikasta ja siinä vallitsevista taloudellisista suhteista, on yksittäisten samankaltaisuuksien metaforisen havainnoinnin sijaan tarkasteltava tuotantoprosessia kokonaisuutena. Edelleen tuotantoprosessin sisäisen logiikan analyysi vaatii sen osien tarkkaa erittelyä: siirrytään metonymiseen vaiheeseen.

Metaforaa on usein pidetty runollisena kielikuvana par excellence, enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisten samankaltaisuuksien subjektiivisena havaitsemisena, metonymia taas on käsitettävissä objektiivisemmaksi kielikuvaksi. Metafora vaatii poeettista mielikuvitusta tai analogisen suhteen havaitsemista, indeksikaaliseksi troopiksikin kutsuttu metonymia sen sijaan perustuu johonkin todelliseen läheisyyteen tai ”naapuruuteen” (contiguity).^[18] Tuttuja metonymisia ilmauksia ovat kruunu (kuningas tai hallinto), Hakaniemi ja Eteläranta (työmarkkinajärjestöjen nimet on korvattu päämajojensa sijaintipaikoilla) ja Wall Street (finanssimarkkinat). Myös lause ”Kela teki opintotukipäätöksen.” on metonyminen: päätöksen tehnyt virkailija korvataan instituution nimellä.

Metonyminen naapuruus voi olla paitsi fysikaalista (kuten Punahilkan tapauksessa, jossa tyttö nimetään käyttämänsä vaatekappaleen perusteella), myös liittyä moniin muihin suhteisiin objektien, yksilöiden ja abstraktimpienkin ilmiöiden välillä. Chrzanowska-Kluczewskan^[19] mukaan metonymia kuvaa objektiivisia assosiaatioita, ja sen alalajeja ovat muun muassa teon/teoksen korvaaminen tekijällä (”luen Marxia”), sisällön korvaaminen astialla (”otin vain pari tuoppia”), objektin korvaaminen materiaalilla (”kävin nostamassa rautaa”), instituution korvaaminen paikalla (Arkadianmäki eduskunnan sijaan, yllä mainitut työmarkkinajärjestöt), tapahtuman korvaaminen paikalla (”Auschwitzin jälkeen ei voi olla runoutta”), tai ajalla (9/11 viittaamassa tiettyyn terrori-iskuun) tai käyttäjän korvaaminen instrumentilla (englannin lehdistöön tai mediaan viittaava press).

Marx vertailee Pääomassa konetuotantoa sitä edeltäneisiin käsi- ja manufaktuurityön muotoihin ja niissä vallitseviin tuotantosuhteisiin. Selvää on, että koneet mullistavat ”vanhan työnjaon järjestelmän teknisessä mielessä”. Samalla ”[y]ksilöllisen, tyhjennetyn konetyöläisen yksityiskohtainen taitavuus häviää mitättömänä sivuasiana tieteen, suunnattomien luonnonvoimien ja yhteiskunnallisen joukkotyön varjoon”. John Ruskinin ja muiden aiempien konekriitikkojen tavoin Marx huomaa kyllä, kuinka konetyö ”ehkäisee kaiken vapaan ruumiillisen ja henkisen toiminnan” eikä vapauta työläistä työstä vaan ”vie hänen työltään kaiken sisällyksen”, tuottaa moraalista rappiota tuodessaan koneiden ääreen eri ikäiset, eri sukupuolia edustavat työläiset sekä luo tehtaisiin ”kasarmikurin”. Selvää on sekin, että Marx näkee työvoimaa käytettävän välineellisesti: ”Konejärjestelmää käytetään väärin muuttamaan työläinen jo lapsesta asti osakoneen osaksi”.^[20]

Mainituista ruskinilaisista sävyistä huolimatta Marxin analyysia ei ole syytä pitää konemetaforisena. Tehdastyötä luonnehtii elävän työläisen ja ”kuolleen” koneen metaforisen samankaltaisuuden sijaan niiden metonyminen rinnakkaisuus, joka käy hyvin ilmi seuraavasta sitaatista:

Manufaktuurissa ja käsityössä työläinen käyttää palvelijanaan työkalua, tehtaassa hän palvelee konetta. Edellisissä työvälineen liike lähtee hänestä, jälkimmäisessä hänen on seurattava työvälineen liikettä. Manufaktuurissa työläiset ovat elävän koneiston jäseniä. Tehtaassa on kuollut koneisto, joka on heistä riippumaton ja heidät liitetään siihen eläviksi lisäkkeiksi.^[21]

Marxilaisittain konemetafora vallitsee tehtaan, kokonaiskoneiston, tasolla, ei työläisten ja varsinaisten koneiden välillä. Työläinen ei ole metaforinen kone, vaan sekä koneet että työläiset edustavat tehdasta tai tuotantoa, mutta suhteutuvat toisiinsa metonymisesti. Metonymisten ilmausten tavoin työläisten ja koneiden suhdetta luonnehtii samankaltaisuuden sijaan rinnakkaisuus tai naapuruus. Koneiden ja työläisten metonymista naapuruutta tuottavat fyysinen sijainti samassa tehdasrakennuksessa, asema saman kapitalistin käskyvallan alaisina sekä koneita käyttävien työläisten ja koneiden kausaaliset ja funktionaaliset yhteydet – siis itse työnteko.

Mikrotrooppisella tasolla voitaisiin ehdottaa konemetaforan tulevan korvatuksi konemetonymialla, tarkemmin sanoen metonymian alalajilla, jossa käyttäjä korvataan instrumentilla tai työkalulla. Näin ollen esimerkiksi Machines-dokumentin työnimi ”Koneet eivät lakkoile” olisi luettavissa metonymisena ilmauksena sinfoniaorkesterin yhteydessä yleisten instrumenttimetonymioiden tapaan (”Viulut soittivat epävireisesti, vasket vaisusti.”). Sana kone viittaisi näin ollen edelleen työläiseen, muttei metaforisen samankaltaisuuden vaan metonymisen instrumentti–käyttäjä -suhteen perusteella. Instrumentti-käyttäjä -metonymian yhteydessä huomaamme kuitenkin välittömästi siihen limittyvän Marxin koneanalyysissa myös toisen tropologisen momentin, nimittäin ironian:

Kaikelle kapitalistiselle tuotannolle, mikäli se ei ole vain työprosessi, vaan samalla pääoman arvonlisäysprosessi, on yhteistä, ettei työläinen käytä työvälinettä vaan päinvastoin työväline työläistä; mutta vasta konejärjestelmässä tämä nurinkurisuus tulee teknisesti kouriintuntuvaksi todellisuudeksi.^[22]

Marxin koneanalyysin ironisuuteen palaamme tuonnempana. Mitä metonymiaan tulee, en tarkastele enempää yllä mainitun instrumentti–käyttäjä -metonymian kaltaisia mikrotrooppeja vaan Marxin koneanalyysin megatrooppista pohjarakennetta. Se ei tiivisty yhteen ilmaukseen yhtä helposti kuin Machinesin (mega)konemetafora ”teollisuustyö tekee työläisistä koneita”. Sen sijaan tarkoitan Marxin koneanalyysin metonymisuudella laajemmin huomion kiinnittämistä erilaisiin objektiivisiin rinnakkaisuuksiin. Whiten tropologiassa metonymia liittyy kokonaisuuden purkamiseen osiinsa sekä reduktiivisiin ja mekanistisiin selitysmalleihin.^[23] Koneanalyysin metonymisuus on retorisen sijaan pikemmin metodologinen ratkaisu, teollisuustuotannon jakamista rinnakkaisuussuhteisiin ja analyysin kehittelyä näiden rinnakkaisuuksien välisten jännitteiden perusteella. Metaforisen tehdaskoneen purkamisen voisi näin ollen sanoa edustavan metonymista vaihetta Marxin koneen, työläisen ja lisäarvon suhteen tarkastelussa.

Materiaalisella tasolla, työprosessissa, koneena ja työläisenä ruumiillistuva rinnakkaisuussuhde havaitaan myös pääoman jakautumisessa. Työprosessi on kapitalistisessa tuotannossa myös arvonlisäysprosessi, jossa kokonaispääoma jakautuu kahteen lajiin. Pysyvä pääoma on ”[s]e pääoman osa, joka muuttuu tuotantovälineiksi, ts. raaka-aineiksi, apuaineiksi ja työvälineiksi”. Sitä kutsutaan pysyväksi, koska se ei muuta tuotantoprosessissa arvoaan. Toisin on vaihtelevan pääoman laita: tämä ”[p]ääoman työvoimaan kiinnitetty osa” muuttaa arvoaan tuotantoprosessissa tuottaen ”ylijäämän, lisäarvon, joka taas voi vaihdella, olla suurempi tai pienempi”. Lisäarvoon palaamme tuonnempana. Marx tiivistää rinnakkaisuudet seuraavasti: ”Samat pääoman osat jotka työprosessin kannalta katsoen jakautuvat objektiivisiin ja subjektiivisiin tekijöihin, tuotantovälineihin ja työvoimaan, jakautuvat arvonlisäysprosessin kannalta katsoen pysyvään pääomaan ja vaihtelevaan pääomaan.”^[24]

Työprosessiin ja arvonlisäysprosessiin liittyvien rinnakkaisuuksien ohella vielä kolmas tärkeä rinnakkaisuus voidaan Marxilla havaita, nyt työaikaan liittyen. Työpäivä jakautuu välttämättömään työaikaan jona työläinen uusintaa oman arvonsa eli tuottaa keskimääräisten elinhyödykkeidensä vastikkeen, sekä lisätyöaikaan, jonka työläinen työskentelee kapitalistin hyväksi. Myöhemmin tulemme havaitsemaan koneiden merkityksen välttämättömän ja lisätyöajan suhteen mullistajana.

Tehtaassa koneen ja työläisen välillä vallitsee siis rinnakkaisuussuhde. Kyse ei kuitenkaan ole esimerkiksi tekstin edellisessä osassa tavatun^[25]William Cooke Taylorin maalailemasta harmonisesta rinnakkaiselosta. Marxin kone- ja lisäarvon tuotannon analyysin kannalta olennaista on, että koneen ja työläisen rinnakkaisuussuhde on samalla vastakkaisuussuhde. Koneen ja työläisen vastakkaisuus ilmentää kapitalismissa pääomasuhteen synnyttämää jännitettä: ”koneiden käyttöön tultua työläinen taistelee itse työvälinettä, pääoman aineellista olomuotoa vastaan”.^[26]

 Koneet jotka ”työläinen tapaa täysin valmiina aineellisena tuotantoehtona”^[27] ovat keino vähentää työntekijöiden taitojen sekä kollektiivisen ja älyllisen panoksen merkitystä ja siten näiden neuvotteluvoimaa. Marxin asemetafora koneista, jotka tulevat pääoman ”voimakkaimmaksi sota-aseeksi aika ajoin tapahtuvien työläiskapinoiden, lakkojen ym. pääoman yksinvaltaa vastaan suunnattujen toimenpiteiden kukistamisessa”^[28] ei vaikuta vanhentuneelta. Palauttakaamme vain mieleen Jainin dokumentin työnimi ja työläisten sisäistämä periaate: Machines Don’t Go On Strike.

Koneiden käyttöönotto heikentää työvoiman neuvotteluasemaa suhteessa pääomaan monella tapaa. Se mahdollistaa taitamattomamman työvoiman käytön ja tekee ”lihasvoiman” tarpeettomaksi; Marx puhuu naisten ja lasten työn lisääntymisestä. Machinesin tehtaassa ei montaa naistyöntekijää näy, mutta kouluttamattoman, alaikäisen työvoiman käyttö tekstiiliteollisuudessa ei 150 viime vuoden aikana selvästikään ole lakannut. Marxin mukaan kone luo kannusteen pidentää työpäivää, sillä tällöin ”laajenee tuotantoasteikko, samalla kun koneisiin ja rakennuksiin pantu pääoman osa pysyy muuttumattomana”. Näin tuotettu lisäarvo kasvaa ja samalla ”pienenevät sen riistämiseen välttämättömät menot”. Kun (tai jos – muistakaamme gujaratilaisen tehtaan ketjutetut 12 tunnin työvuorot) konetuotannon paradoksaalinen^[29] työpäivää pidentävä vaikutus saa aikaan ”vastavaikutuksen elinjuuriltaan uhatussa yhteiskunnassa”, nimittäin lailla rajoitetun normaalityöpäivän, ei lisäarvon tuotantoa voida enää kasvattaa ekstensiivisesti työpäivää pidentämällä. Koneet mahdollistavat silti työn intensiivisyyden, ”voimaperäisyyden” kasvattamisen koneiden nopeutta tai työläisen valvomien koneiden määrää lisäämällä.^[30]

Marx tarkastelee Pääomassa englantilaisen teollisuuden kehitystä ja tilaa 1700–1800-luvuilla, eivätkä kaikki hänen huomionsa tietenkään sovellu Machinesin kontekstiin. Näin lienee koneiden aiheuttaman työttömyyden laita. Osalle dokumentin työläisistä tehdastyö on vaihtoehto kannattamattomalle maataloudelle ja koneistunut tekstiiliteollisuus lienee Intiassa nykyisin pikemmin työllistävä kuin työttömyyttä aiheuttava tekijä.^[31] Yleisempi havainto työvoiman ja pääoman epäsuhtaisesta neuvotteluasemasta kuitenkin pätee, oli työttömyyden syy koneissa tai ei. Niin intialaiset maanviljelijät, jotka viljelyn kannattamattomuuden vuoksi ovat valmiita raatamaan pitkiä vuoroja tehtaissa, kuin 1800-luvun Englannissa ”koneiden tieltään tunkemat työläiset”, muodostavat ”liikatyöläisväestön, jonka on pakko alistua pääoman lainsäädännön alaiseksi”^[32].Pääoman koneanalyysissa olennaista on siis metaforisen samankaltaisuuden havainnoinnin sijaan erilaisten metonymisten rinnakkaisuuksien analysointi. Edelleen, työläisen ja koneen rinnakkaisuus havaitaan samaan aikaan vastakkaisuudeksi, mikä heijastaa pääomasuhteen jännitteisyyttä. Nyt on aika siirtyä tarkastelemaan Marxin koneanalyysia synekdokee-megatroopin näkökulmasta.

Konesynekdokee: kone kapitalistisen tuotantomuodon kiteytymänä

Synekdokeeta pidetään toisinaan metonymian alalajina, kielikuvana, jossa osa edustaa kokonaisuutta (pars pro toto). Whiten tropologiassa synekdokeen erottaa reduktiivisesta metonymiasta sen representationaalinen luonne. Eroa voi yrittää selventää esimerkillä. Säkeissä ”Tulta tuiski tuima rauta, terä varsin valkeata”^[33] sekä ʻrauta’ että ʻterä’ viittaavat miekkaan. Rauta on metonymia, joka redusoi miekan valmistusmateriaaliinsa. Rauta ei silti välttämättä ole miekalle olennainen osa – miekka voisi olla pronssiakin. Terä puolestaan representoi miekkaa synekdokeisesti: paitsi että yksi osa miekasta edustaa kokonaisuutta, terä on miekan laadullisesti olennainen osa. Whiten käsitys vaikuttaakin olevan, että synekdokeena toimii kuvauskohteen kannalta laadullisesti olennainen osa tai ominaisuus. Yksi kohteen (tässä miekan) ”pinnallisista attribuuteista” (terä) representoi kohteen (oletettua) olemusta paremmin kuin muut.^[34] Myös Chrzanowska-Kluczewskan määritelmä synekdokeesta, ”essentiaalisuuden ja yleistämisen kielikuva”^[35], tukee tulkintaa synekdokeen funktiosta laadullisesti olennaisen osan tai ominaisuuden korostajana.^[36]

Synekdokee merkitsee siis kohteeseen viittaamista sen laadullisesti olennaisella osalla, esimerkiksi kutsumalla miekkaa teräksi. Tämän lisäksi White ja Kenneth Burke ovat korostaneet synekdokeeseen usein liittyvää mikrokosmos–makrokosmos -suhdetta. Burken mukaan ”jaloin synekdokee” on mikrokosmos makrokosmoksen replikana.^[37] Synekdokeeta mikrokosmoksen ja makrokosmoksen suhteen kuvauksena voi havainnollistaa Platonin filosofian avulla. Pitäkäämme sielunosien järjestystä mikrokosmoksena, joka heijastaa makrokosmosta, Platonin ihanteellista valtiojärjestystä. Tästä suhteesta voi muodostaa myös mikrotrooppisen kielikuvan: ilmauksessa ”järkisielun on hallittava valtiota” järkisielu on synekdokee joka korvaa sanan ”filosofien”, onhan järkisielun hallitsevuus filosofeille laadullisesti olennainen ominaisuus. Seuraavaksi esitän, että Marxin koneanalyysiin sisältyy synekdokeinen megatrooppinen rakenne, nimittäin ajatus koneista kapitalistiselle teollisuustuotannolle laadullisesti olennaisena osana, kapitalismin mikrokosmoksena.

Koneissa, pääoman aineellisessa olomuodossa, ruumiillistuvat kapitalistisen yhteiskunnan tuotantosuhteet. Koneistolla pääoma pyrkii teknologisin keinoin vakauttamaan etulyöntiaseman työvoimaan nähden.^[38] Marxille metaforinen ”kone” ei ole mekaanisia suorituksia oikean koneen rytmissä toistava työläinen vaan tehdas, jossa tavalliset koneet ovat materialisoitunutta pysyvää pääomaa. Koko ”tehdaskone” käy pääoman tahtiin.^[39] Tehdaskone – tai oikeammin sen elävät, inhimilliset osat ­– tuottaa tavaroiden ohella myös lisäarvoa. Nyt sen tuotantoa on syytä tarkastella lähemmin sillä ”[k]apitalistinen tuotanto ei ole yksinomaan tavaran tuotantoa, vaan se on olennaisesti lisäarvon tuotantoa. Työläinen ei tuota itseään, vaan pääomaa varten.”^[40] Viimeistään tämä tarkastelu osoittaa, ettei konemetafora ”teollisuustyö tekee työläisistä koneita” päde. Huolimatta koneen ja työläisen välisestä läheisestä suhteesta kapitalistinen tuotanto perustuu työläisen ja koneen metaforisen samankaltaisuuden sijaan juuri näiden vastakkaisuudelle.

Marxille kone on vampyyri: ”Muuttuessaan automaatiksi työväline joutuu työprosessin aikana työläistä vastaan pääomana, kuolleena työnä, joka hallitsee ja imee itseensä elävää työvoimaa.”^[41] Olennainen ero työntekijän ja koneen välillä on koneen imemän ”elävän työvoiman” luonne. Työvoima on nimittäin tavara, jolla on erityinen käyttöarvo: sen ominaisuus ”olla arvon lähteenä, ja sitä paitsi suuremman arvon kuin mitä sillä itsellään on.”^[42] Tämän ”erikoisen palveluksen” kapitalisti pyrkii maksimoimaan. Työvoiman oma arvo on ”sen omistajan ylläpitoon vaadittavien elinhyödykkeiden arvo”, johon luonnollisten tarpeiden lisäksi vaikuttaa ”historiallinen ja moraalinen tekijä”, ts. kulloisenkin maan ”sivistystaso” ja työväenluokan kehitysaste.^[43] Tämä arvo työvoimalle (Marxin oletuksen mukaan) maksetaan palkkana. Kun ”työpäivää pidennetään yli sen ajankohdan, jolloin työläinen on tuottanut vain työvoimansa arvon vastikkeen, ja kun pääoma anastaa tämän lisätyön, niin silloin tuotetaan absoluuttista lisäarvoa”.^[44] Absoluuttisen lisäarvon kasvattaminen käy siis työpäivää pidentämällä, suhteellista lisäarvoa taas kasvatetaan lyhentämällä välttämätöntä työaikaa (sitä osaa työajasta jona työvoima uusintaa oman arvonsa eli tuottaa palkkansa verran) suhteessa kokonaistyöaikaan.

Työvoima on tavaraa ja tässä Marx olettaa, että tavara myydään sen arvosta: työvoiman hinta ei eroa sen arvosta muutoin kuin ehkä tilapäisesti kohoten arvoa korkeammaksi.^[45] Näillä edellytyksillä työvoiman hinnan (tai välttämättömän työn) sekä lisäarvon (tai lisätyön) suhteelliset määrät riippuvat Marxin mukaan kolmesta seikasta: 1) työpäivän pituudesta eli työn ekstensiivisestä suuruudesta; 2) työn voimaperäisyydestä eli sen intensiivisestä suuruudesta ja 3) työn tuotantovoimasta eli tuotantoehtojen (siis teknologian) kehitysasteen mahdollistamasta tuotemäärästä.^[46] Koska työpäivällä on loogiset rajansa (24h), luonnolliset rajansa (työläisen fyysinen ja henkinen kestokyky) sekä usein myös normatiiviset rajansa työaikalakien muodossa, ei pelkkä työpäivän pidentäminen eli työn ekstensiivisyyden lisääminen riitä tyydyttämään pääoman ”lisätyön sudennälkää”.

Kun halutaan kasvattaa lisätyön suhteellista osuutta rajallisesta työajasta, on työvoiman uusintamiseksi välttämätöntä työaikaa samalla lyhennettävä niin, että työläinen tuottaa entistä nopeammin palkkansa suuruisen arvon. Työläiselle ei pidemmän päälle voi maksaa työvoiman arvoa pienempää palkkaa, muutoin työvoiman uusintaminen jää vajaaksi. On siis laskettava itse työvoiman arvoa. Jos työläisen uusintamiseen tarvittavien elinhyödykkeiden tuottamiseen välttämätön työaika on ollut 10 tuntia, on nyt tuotettava sama hyödykemäärä 9 tunnissa: näin työvoiman arvo alenee 10%. Työvoiman arvon aleneminen edellyttää siis työn tuotantovoiman kasvua:

[Suhteellisen] lisäarvon tuottamiseen muuttamalla välttämätöntä työtä lisätyöksi ei suinkaan riitä, että pääoma valtaa työprosessin sen historiallisesti perinnäisessä eli ennestään olemassa olevassa muodossa ja vain pidentää sen aikaa. Sen täytyy mullistaa työprosessin tekniset ja yhteiskunnalliset edellytykset, siis itse työn tuotantotapa, kohottaa työn tuotantovoimaa sekä työn tuotantovoimaa kohottamalla alentaa työvoiman arvoa ja siten lyhentää tämän arvon uusintamiseen välttämätöntä työpäivän osaa.^[47]

Tuotantovoiman kasvattaminen vähentää tietyn tavaran^[48] valmistamiseen kuluvaa työaikaa ja siten tavaran arvoa, jonka suuruuden Marxin työnarvoteorian mukaan määrää juuri sen ”käyttöarvon synnyttämiseen yhteiskunnallisesti välttämätön [ts. keskimääräinen] työaika”.^[49] Tavaran ja työvoiman arvot ovat kääntäen verrannolliset työn tuotantovoimaan mutta suhteellinen lisäarvo on suoraan verrannollinen työn tuotantovoimaan. Siksipä pääoman ”sisäisenä viettinä ja alituisena pyrkimyksenä” on kohottaa työn tuotantovoimaa, ”jotta tavara tulisi halvemmaksi ja tavaran halpenemisen kautta tulisi halvemmaksi itse työmies.”^[50]

Tässä kohtaa käyvät työvoimaa vastaan koneet. Ne lisäävät työn tuotantovoimaa^[51] ja mahdollistavat työn intensiivisyyden kasvattamisen esimerkiksi työtahdin sääntelyn avulla, ovatpa taipuvaisia pidentämään työpäivääkin, ellei lainsäädäntö niitä suitsi.  Sekä tuotantovoiman että intensiivisyyden kasvu ”lisää tiettynä ajankohtana valmistettujen tuotteiden määrää. Kumpikin siis lyhentää sitä työpäivän osaa, jonka työläinen käyttää elinhyödykkeidensä tai niiden vastikkeiden tuottamiseen.”^[52] Toisin sanoen koneissa materialisoituu kapitalistisen tuotannon taipumus kasvattaa lisäarvon suhdelukua eli lisätyön osuutta suhteessa välttämättömään työhön.^[53] Näin kone edustaa synekdokeena paitsi modernia teollisuutta, myös koko kapitalistisen tuotannon logiikkaa.

Kapitalistisessa teollisuustuotannossa ”suhteellisen lisäarvon tuotanto mullistaa kauttaaltaan työn tekniset prosessit ja yhteiskunnalliset ryhmitykset”.^[54] Kone asettuu työntekijän elävää työvoimaa vastaan ja ”[k]oneiden lähimpänä tuloksena on se, että ne suurentavat lisäarvoa”.^[55] Koneeksi kiteytynyt pääoma kohtaa elävän työvoiman tehtaassa, tuottaa työn tuotantovoimaa lisäämällä enemmän materiaalisia käyttöarvoja ja samalla imee työprosessista enemmän suhteellista lisäarvoa. Kapitalistisen tehdastyön edellytys ei ole työntekijän ja koneen metaforinen samankaltaisuus vaan näiden vastakkaisuus. Kone edustaa pysyvää pääomaa, joka ei muuta tuotantoprosessissa arvonsa suuruutta^[56] mutta työntekijä edustaa työvoimaan sijoitettua vaihtelevaa pääomaa, joka paitsi uusintaa omat vastikkeensa, myös tuottaa lisäarvon.^[57] Työläisen subjektiivisuutta ja erikoistaitoja vastaan asettuu konejärjestelmä, ”täysin objektiivinen tuotantoelimistö”^[58] joka standardoi tuotantoprosessin, toimii omistavan luokan ”luokkataisteluaseena” ja materialisoi kapitalismin logiikan.

Kone on kapitalistisen tuotantomuodon synekdokeinen kiteytymä. Konemetafora ”teollisuustyö tekee ihmisistä koneita” sen sijaan pikemmin hämärtää kuin selittää kapitalistisen tuotannon vastakohtaista luonnetta, jolle ”on erikoista kaksinaisuus eikä suinkaan ykseys ja yksinkertaisuus; että samojen suhteiden puitteissa, joissa rikkautta tuotetaan, tuotetaan myös kurjuutta; että samojen suhteiden puitteissa, joissa tuotantovoimien kehitys tapahtuu, kehittyy myös sortoa aiheuttava voima”.^[59]

Työläistä käyttävät työvälineet: Marx ja konetuotannon ironisuus

Tuotantoprosessia määrittävä koneen ja työvoiman vastakkaisuus heijastuu myös koneeseen itseensä. Marx pilkkaa koneita puolustelevan ”taloustieteilijäin ihannoivan hengen” yrityksiä selittää pois konetyön ristiriidat vain koneiden kapitalistisen käytön syynä (ikään kuin koneita ei olisi kehitetty juuri tuon käytön tarpeisiin! Tai niiden ideaalinen toiminta tapahtuisi tyhjiössä?):

Kun siis koneisto sinänsä lyhentää työaikaa, vaikka se kapitalistisesti käytettynä pidentää työpäivää, sinänsä helpottaa työtä, mutta kapitalistisesti käytettynä lisää sen voimaperäisyyttä, sinänsä on ihmisen voitto luonnonvoimasta, mutta kapitalistisesti käytettynä orjuuttaa ihmisen luonnonvoiman avulla, sinänsä lisää tuottajan rikkautta, mutta kapitalistisesti käytettynä köyhdyttää häntä jne., niin porvarillinen taloustieteilijä selittää yksinkertaisesti, että koneen tarkastelu sinänsä todistaa aivan täsmälleen, että kaikki nuo kouraantuntuvat ristiriitaisuudet ovat vain ilkeän todellisuuden pelkkä varjo, mutta ettei niitä sinänsä, siis myöskään teoriassa, ole ensinkään olemassa.^[60]

Marxin tavoin olen tarkastellut koneita, en ”sinänsä” kuvitteellisessa sosiaalis-taloudellisessa tyhjiössä vaan nimenomaan kapitalistisen tuotantoprosessin elimellisenä osana. Näin tekee myös Jainin dokumentti Machines, joka tuo tinkimättömästi esille Marxinkin yllä korostamat ”kouraantuntuvat ristiriitaisuudet”. Machines -dokumentin innoittama koneen ja työläisen suhteen tarkastelu on kuljettanut meitä läpi tropologisen syklin, alkaen dokumentin monissa katsojissaan herättämästä metaforasta: tehdastyöntekijässä on jotain konemaista, tämä on kone. Marxin myötä siirryimme metonymiseen vaiheeseen, jossa kone ja työntekijä havaitaan samankaltaisten sijaan rinnakkaisina osina tehtaan tuotantoprosessissa. Rinnakkaisuus on tässä olennaisesti myös vastakkaisuutta, jonka tarkastelu johti meidät havaitsemaan koneet pääoman aineellisena olomuotona ja lisäarvon tuotannon tehokkaimpana edistäjänä. Koneessa, kapitalistisen tuotannon mikrokosmoksessa, kiteytyy koko kyseisen tuotantomuodon logiikka. Tätä ymmärrystä vastaa tropologiassa synekdokee, jossa kokonaisuutta edustaa tai manifestoi sen laadullisesti olennainen osa.

Tropologisen syklin neljättä, ironista vaihetta ilmentävät Marxin havainnot koneiden ”kouriintuntuvista ristiriitaisuuksista” ja ristiriitojen esillä pitäminen pois selittämisen sijaan. Työväline käyttää työläistä yhä suurenevan lisäarvon lähteenä ja koneet, joiden intuitiivisesti kuvittelisi helpottavan työn vaivoja, kääntyvät yhä voimaperäisemmän riiston välineeksi. Kreikkalaisrunoilija Antipatros tervehti vesimyllyä, ”tätä kaikkien koneiden alkumuotoa, orjattarien vapauttajana”; Marxin analyysi koneiden ja työvoiman suhteista on Antipatroksen ironinen antiteesi. Kun Aristoteleen kuvitelmissa ”itsestään kutovat sukkulat” aiheuttivat sen, että ”työnjohtaja ei tarvitsisi apulaisia eikä herra orjia”, Marxin koneanalyysin metonyyminen ja synekdokeinen logiikka (tai tropiikka) voi auttaa hahmottamaan, miksi 1800-luvun brittitehtaiden kutomakoneiden käyttäjät tai 2010-luvun gujaratilaiset eivät suinkaan vapautuneet riistosta ja raadannasta koneiden ansiosta.^[61]

Sanomattakin on selvää, ettei Marxin 150-vuotias koneanalyysi sovellu suoraan kaikkeen nykyiseen teollisuustuotantoon. Silti monet Marxin havaitsemista ilmiöistä ovat edelleen voimissaan, mistä Machines vaikuttavasti todistaa. Samalla dokumentin esteettiset ja kerronnalliset keinot näyttävät kuitenkin ehdottavan katsojalle konemetaforaa ”teollisuustyö tekee ihmisestä koneen” (näin moni arvioija dokumenttia ainakin tulkitsee). Konemetafora (joka, toistettakoon, on kyllä tehokas työkalu ihmistä välineellistävän tuotantotavan moraalisessa kritiikissä) johtaa väärille jäljille kapitalistisen teollisuustuotannon taloudellisessa analyysissa. Tämän olen pyrkinyt osoittamaan tarkastelemalla Marxin teoretisointia koneen ja työvoiman välisestä suhteesta ja lisäarvon tuotannosta. Lukemalla rinnakkain Machines-dokumenttia ja Pääoman koneteoretisointia voidaan yhtäältä havaita, että Marxista ammentavalle analyysille on edelleen tarvetta, toisaalta syventää moraalisena kritiikkinä esitettyä konemetaforaa kohti dokumentissa kuvattujen tuotantosuhteiden rakenteellista erittelyä.

Vaikka Pääoman kuvaukset englantilaisten tekstiiliteollisuuden työläisten riistosta vaikuttavat länsimaiden moderneissa palvelu- ja informaatioyhteiskunnissa kaukaiselta menneisyydeltä, muistuttavat Gujaratin tekstiilitehtaan kaltaiset paikat tinkimättömästi saman tuotantomuodon sitkeästä säilyvyydestä. Lisäarvon ja riiston logiikka jatkuu avoimesti kolmansien maiden hikipajoissa, piiloisemmin^[62] esimerkiksi palvelu- ja tietotyönkin taustalla, toki edistyneemmän teknologian ja parempien työolosuhteiden tukemana. Globalisoituneessa kapitalismissa Marxin tarkastelemat räikeimmät riistosuhteet on ulkoistettu kehittyviin maihin. Samalla lisäarvoa virtaa länsimaihin, joiden nykyinen kulutusmalli edellyttää ja ylläpitää kehittyvien maiden halpatyövoimaa.

Vaikka Machinesin konemetaforaa ei (marxilaisittain) voi sellaisenaan hyväksyä, on dokumentin ansiona ihmisen ja koneen rinnakkaisuuden väliin brutaali, väliin runollinen kuvaus. On olennaista huomata, että koneen ja ihmisen kohtaaminen tehtaassa ei ole vain tuotantoprosessiin liittyvä tekninen tai materiaalinen suhde. Kyseessä on myös taloudellinen ja sosiaalinen suhde, työvoiman ja pääoman vastakkaisuus. Tuotantoteknologia ei muuta ihmistä kaltaisekseen, metaforiseksi koneeksi, vaan kone materialisoi pääoman lisäarvon tuotantologiikan ja kapitalistiset tuotantosuhteet. Lopulta on syytä muistaa Machines -dokumentin gujaratilaisten työläisten elävän ja kamppailevan todellisten koneiden, ei kielikuvien, keskellä; samoin on otettava vaarin Marxin koneanalyysin tropologisen tarkastelun opetus. Koneiden merkitys toisaalta kapitalististen tuotantosuhteiden tuotteena ja toisaalta niiden vahvistamisen tehokkaimpana muotona on tärkeää huomata: koneissa ei ole kyse neutraaleista teknologisista välttämättömyyksistä vaan sosiaalisten ja taloudellisten suhteiden tuottamista ja niitä uusintavista olioista.^[63] Näin Machinesin metaforinen luenta ja konemetaforien poliittisuuden tarkastelu johtaa Marxin koneanalyysin ja tropologian kautta havaitsemaan itse koneiden poliittisuuden.

Lähteet

Machines (2016), dokumenttielokuva. Ohjaus Rahul Jain, kuvaus Rodrigo Trejo Villanueva & Jain, leikkaus Jain & Yael Bitton & Robert Fenz. Tuotanto: Intia/Saksa/Suomi: Pallas Films/Jann Pictures/IV Films. Jakelu: Autlook Filmsales GmbH.

Benjamin, Walter (2014), “Keskuspuisto”, s. 11–42 teoksessa Keskuspuisto. Kirjoituksia kapitalismista, suurkaupungeista ja taiteesta. Käännös Taneli Viitahuhta & Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto. Saksankielinen alkuteos “Zentralpark”, 1938/39.

Chrzanowska-Kluczewska, Elzbieta (2010), “Tropological Space: The Imaginary Space of Figuration”, Studia Linguistica Universitatis Iagellonicae Cracoviensis 127 (2010), pp. 25–37. Krakow: Jagiellonian University press.

Chrzanowska-Kluczewska, Elzbieta (2013), Much More than Metaphor: Master Tropes of Artistic Language and Imagination. Frankfurt am Main: Peter Lang GmbH.

Engels, Friedrich (2015), Työväenluokan asema Englannissa. Helsinki: Into Kustannus. Käännös Jorma Mäntylä. Saksankielinen alkuteos Die Lage der arbeitenden Klasse in England. Nach eigner Anschauung und authentischen Quellen, 1845.

Kalevala (1964), Uuden Kalevalan [1849] 24. painos. Koonnut Elias Lönnrot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 14. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

MacKenzie, Donald (1996), “Marx and the Machine”, s. 23–47 teoksessa Knowing Machines. Essays on Technical Change. Cambridge (Mass.)/London: The MIT Press (1996). Alun perin ilmestynyt julkaisussa Technology and Culture 25 (1984).

Marazzi, Christian (2006), Pääoma ja kieli. Uudesta taloudesta sotatalouteen. Helsinki: Tutkijaliitto. Käännös Riitta Kyllönen & Taina Rajanti. Italiankielinen alkuteos Capitale & linguaggio. Dalla New Economy all´economia di guerra, 2002.

Marx, Karl (1974), Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. osa: Pääoman tuotantoprosessi. Moskova: Kustannusliike edistys. Käännös O.V. Louhivuori, tarkastaneet Tuure Lehén ja Mauri Ryömä. Saksankielinen alkuteos Das Kapital. Kritik der Politischen Ökonomie. Buch 1., 1867.

Marx, Karl (1978), Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844. Teoksessa Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 1. osa, s. 171–311. Moskova: Kustannusliike Edistys. Käännös Antero Tiusanen. Saksankielinen alkuteksti Ökonomisch-philosophischen Manuskripte aus dem Jahre 1844. Julkaistu ensi kertaa 1932.

Moisio, Olli-Pekka (2014), ”Nuori Marx: Vuoden 1844 Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset tänään”. Luento 19.3.2014 Tampereen yliopiston luentosarjassa Marx 2010-luvulla keväällä 2014.

Mooij, J. J. A (1993), “Metaphor and Truth: A Liberal Approach”, s. 67–80 teoksessa Knowledge and Language. Volume III: Metaphor and Knowledge. Toim. F. R. Ankersmit & J. J. A. Mooij (1993). Dordrecht/London /Boston: Kluwer Academic Publishers.

Platon (2011), Valtio. 2. painos. Käännös Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava.

Sen, Anupam (1982), The state, industrialization and class formations in India. A neo-Marxist perspective on colonialism, underdevelopment and development. London, Boston and Henley: Routledge and Kegan Paul.

White, Hayden (1973), Metahistory: the historical imagination in nineteenth-century Europe. Baltimore & London: Johns Hopkins University Press. White, Hayden (1978), Tropics of Discourse: Essays on Cultural Criticism. Baltimore and London: The Johns Hopkins University Press.