Anttoni Kuusela & Tuomas Hirvonen

Artikkelissa tarkastelemme yhden idän ja lännen vuoropuhelua edistäneen japanilaisen filosofin, Keiji Nishitanin (1900–1990), ajattelua. Monet länsimaiset ajattelijat vaikuttivat Nishitanin ajatteluun, joista tärkeimpinä voidaan mainita Schelling, Kant, Platon, Nietzsche ja Heidegger, jonka alaisuudessa Nishitani myös opiskeli hetken ^[1]. Nishitanin filosofian voidaan katsoa sijoittuvan osaksi zenbuddhalaisen filosofian pitkää jatkumoa. Tuon tradition osaksi asettuessaan Nishitanin filosofiassa onkin vallalla selvä järjen aseman kyseenalaistaminen, joka painottaa antiteoreettista lähestymistapaa eksistentiaaliseen ongelmaan olemisen tavasta. Tässä mielessä ymmärryksen tulee olla luonteeltaan “itseoivaltavaa”, siis koettua tai elettyä. 

Zenfilosofia on anti-filosofia siinä mielessä, ettei sen piirissä muodostu järjen diskursiivisuudelle rakentuvaa järjestelmällistä tiedon corpusta. Siitä huolimatta zenin piirissä muodostuu reflektiivisyydelle rakentuva filosofian kaltainen positio ^[2], samoin kuin Nishitanin filosofiassa. Nishitanin länsimaisen filosofian perinteen hyödyntäminen vahvistaa systemaattista puolta hänen ajattelussaan. Lisäksi länsimaisen filosofian – etenkin mannermaisen sellaisen – avulla Nishitani kuroo umpeen itämaisen ja länsimaisen filosofian välille oletettua kuilua. Näin ollen Nishitanin filosofia lähtökohtaisesti jo vastaa siihen vieroksumiseen, jota itämaista ajattelua kohtaan helposti koetaan.

Käsittelemme, Nishitanin filosofiaan tukeutuen, yksilön kriisiä nihilismin kokemuksen kautta. Nihilismiä käsitellään artikkelissa annettuna tosiasiana, joka on jo olemisen perustalla, vaikkemme sitä tiedostaisikaan. Esittelemme tässä artikkelissa mihin yksilön kriisi viittaa, mitä nihilismi tarkoittaa, miten sen kanssa “tullaan toimeen” ja mitä seurauksia nihilismillä on. Artikkelissa keskitymme nihilismin vaikutuksiin vain yksilön kannalta; yhteiskunta on siis tarkastelussamme sulkeistettu pois, vaikka nihilismin analyysi pätee myös yhteiskuntaan laajemmin eikä yksilö voi elämässään erkaantua lopullisesti yhteiskunnasta. Yksilön kriisi ei ole suoraan esimerkiksi asioiden tekemisessä ja siinä epäonnistumisessa itsessään, vaan sen kokemisessa sekä toiminnan motiiveissa.

Nishitanin Nihilismi

Elämääni nuorena miehenä voidaan kuvata yhdellä lauseella: se aika oli täysin vailla toivoa. Elämäni oli tuolloin täysin nihilismin ja epätoivon kourissa. Päätökseni opiskella filosofiaa olikin – niin melodramaattiselta kuin se kuulostaakin – elämän ja kuoleman kysymys.^[3]

Näillä sanoin Nishitani, Graham Parkesin mukaan, kuvaa oman filosofiansa alkupistettä. Nihilismi näyttäytyy Nishitanille siis äärimmäisen vakavana ja suurena osana ihmisen elämää, jonain kokemuksellisena. Miten nihilismi on mahdollista määritellä, mitä se tarkoittaa ihmisyksilön kannalta? Entä miten se nivoutuu yhteen tuon ihmisyksilön kriisin kanssa? Näihin kysymyksiin vastataan tässä ja seuraavassa luvussa.

Jotta nihilismistä voitaisiin puhua, tulee pohtia, mitä nihilismi ei ole. Tämä negatiivinen reitti avautuu tarkastelemalla toista Nishitanin käsittelemää olemassaolon tasoa, tietoisuuden kenttää. Tietoisuuden kenttä voidaan ymmärtää kantilaiseksi tietoisuudeksi, jossa vain havaitsemme asioita, tietämättä koskaan asioita itsessään ^[4]. Toisaalta tietoisuuden kenttä täytyy ymmärtää laajasti arkitietoisuudeksi: se kattaa aistihavainnot, tuntemukset ja järjen ^[5]. Terminä ”kenttä” on ambivalentti: perusmerkityksessään se tarkoittaa jonkinlaista kokemuksen näkökulmaa, aluetta tai paikkaa ^[6], joka ei kuitenkaan varsinaisesti  sijaitse missään, ollen pikemminkin inhimillisen olemassaolon tapa ^[7]. Tietoisuuden kenttää luonnehtii myös vertaus Edmund Husserlin ajatuksiin luonnollisesta asenteesta: otamme asiat naiivisti annettuina. Tietoisuuden kenttä samaistuu siis arkitietoisuuteemme ja tuon tietoisuuden pitämiseen itsestään selvänä. 

Itsestäänselvyys näkyy kahdella tapaa. Tietoisuuden kentän olemassaoloa ei toisaalta tarvitse perustella eikä sen luonnetta itselleni annettuna kyetä toisaalta kyseenalaistamaan. Jälkimmäinen viittaa ihmisen kykenemättömyyteen nähdä omien ajatustensa läpi. Tietoisuuden kenttä on itsestäänselvyyden ottamista annettuna. Koska ihminen on rajallinen olento, on ajateltavissa, että hänen kohdalleen osuu verrattain usein epäonnistumisia ja rajallisuuden kokemuksia. Mikäli näin on, miksi rajallisuutta tai merkityksettömyyden kuilua ei sitten tiedosteta vahvemmin? Syy löytyy osaltaan elämämme arkisuuden korostumisesta, mikä voi viitata esimerkiksi siihen, että ihmisestä tulee yhteiskunnassa rutiineja toistava, ja jolla ei välttämättä ole vaihtoehtoja esim. johtuen matalasta palkasta. Tavallisesti elämämme kulkee eteenpäin vastaansanomattomasti, johonkin – alati vaihtuvaan – asiaan kiinnittyen, ympäröivän todellisuuden tiedostamisen kustannuksella ^[8]. Maailmalliset kiinnikkeet ja aktiviteetit siis haittaavat nihilismin tiedostamista ^[9].

Nihilismin tiedostamattomuutta puoltaa myös tietoisuuden kentän vallitsevuus tavallisena olemassaolon tapana, sillä tuo kenttä on juuri se, joka nihilismin myötä tulee kyseenalaistetuksi. Kyseenalaistus jää kuitenkin usein tapahtumatta: sen sijaan, että elämään syntyviin rosoihin syvennyttäisiin, ne pyritään peittämään. ^[10]. Peittämisestä tai sivuuttamisesta voinee ”syyttää” yhteiskunnassa vallitsevaa tarvetta olla jatkuvasti tuottava ja tehokas sekä yleistä ajatusta siitä, että negatiiviset asiat ovat pahasta, ja että on parempi ylläpitää positiivisuuden kulissia.

Myönnettävä on, että positiivisuuden kulissi helpottaa yksilön elämää. Hänen ei tarvitse kohdata niitä oman psyyken kannalta vaikeita asioita, joita maailma ja elämä esiin nostavat: läheiset kuolevat, itsekin tulee kuolemaan eivätkä omat kyvyt olekaan niin loputtomat kuin kuvitteli. Nishitanin kritiikki arkitietoisuutta kohtaan voidaan ymmärtää kritiikiksi yleistämistä, tietoa, identifikaatiota ja myös minua itseäni kohtaan, jotka kaikki ovat arkitodellisuutta ylläpitäviä aspekteja. Tiedon kritiikki voisi tarkoittaa lyhyesti tietämisen kautta syntyvää valtaa määrittää havainto-objekti – toinen ihminen – eli alistaa se tunnetuksi määritteen alle. Hyvänä esimerkkinä alistamisesta käy eri ihmisryhmien määrittely: ihmiset luokitellaan johonkin ryhmään samalla halliten myös ryhmää koskevia attribuutteja, jotka edelleen yleistetään koskemaan yksilöä oman toiminnan ja suhtautumistavan oikeuttamiseksi. Ihmisen etninen tausta on tästä luultavasti selkein esimerkki. Arkitietoisuus voidaan nähdä helposti vastakkaisena suurille yhteiskunnallisille tapahtumille, esimerkkinä sodat tai vallankumoukset, jos arkitietoisuus ymmärretään vain “arkiseksi” asiaksi. Tietoisuuden kentän hahmottamiseksi tulee siis ymmärtää, että esim. sodat sisältyvät siihen.

Seuraavaksi voidaan tarkastella nihilismiä ja sen ilmentymistä. Nihilismi kietoutuu yllä mainittuun rajallisuuden ja merkityksettömyyden kokemuksiin. Ihmisen epäonnistuessa pyrkimyksissään, näyttäytyvät nuo tavoitteet Nishitanin ^[11], mukaan merkityksettöminä. Voidaan kuitenkin spekuloida, että tätä on edeltänyt jokin sellainen tapahtuma, joka on vienyt pohjan pois niiltä asioilta, joista ihminen oli ammentanut elämäänsä merkitystä, kuten tarve onnistua – onhan reaktio epäonnistumiseen usein entistä voimakkaampi yritys. Toistuva yrittäminen – ilman itsekritiikkiä – on nähtävä valitettavana, sillä toiminta tapahtuu edelleen samojen motiivien vallitessa. Tällöin nihilismi ihmisen olemisen perustalla, jonka Nishitani katsoo olevan välttämätön ihmisen maailmassa olemisen ymmärtämiselle, jää peittoon. 

Tietystä päämäärästä kiinnipitämisen sijaan ihmisen tulisi tarkastella toimiensa motiiveja ja kontekstia, syitä ja seurauksia. Nishitani voisi hyvinkin ajatella allegoriaa, jossa moderni ihminen, joka Nishitanin filosofiassa on eritoten kritiikin kohteena, on junassa radalla matkaamassa suoraa päätä rotkoon radan päättyessä. Ainoa mitä ihminen kuitenkin osaa tehdä, on koksin lappaaminen tulipesään. Mitä lähempänä rotko on, sitä voimakkaammin hiiltä tulee lapioida. Näin ihminen voi tuntea joka tapauksessa ylpeyttä tehtyään oman osansa yhteiskunnassa. Erotuksena tästä on tietenkin se, että elämässä vaaditaan tiettyjä taitoja, joiden opettelu vie aikaa. Toiminnan ulkoisen tarkastelun sijaan huomio siirtyy toimimisen merkityksettömyyden kokemiseen, ensisijaisesti toiminnan motiiveihin ja toiminnan psykologiseen perustaan, joka toiminnan laukaisee. Voidaan olettaa, että toimintaa edeltää jokin mielen prosessi, joka ei nihilismin kokemuksessa ole enää mielekäs perusta. Toiminnan jatkuvuus, sen toistamisen mielekkyys häiriintyy radikaalisti. 

Merkityksettömyys siis korvaa varmuuden tavoittelun. Merkityksettömyys onkin kaikki, mitä jää jäljelle rajallisuuden tai epäonnistumisen jälkeen ^[12]. Merkityksettömyyttä ei mikään aiemmin merkityksellinen enää onnistu täyttämään, vaan tietoisuuteen nousee vakavia kysymyksiä: miksi olen olemassa, mistä tulen ja mihin olen menossa ^[13]? Yksinkertaisesti todettuna nihilismi siis muuttaa merkityksellisen merkityksettömäksi ^[14]. 

Pyrkimys varmuuteen tai elämän pysymiseen samana on tuhoon tuomittu yritys, josta syntyy vain kärsimystä. Ihmisestä voidaan sanoa varmasti vain, että hän on rajallinen olento, joka ei pysty hallitsemaan kaikkia elämänsä ja kokemusmaailmansa ilmiöitä ^[15]. Rajallisuus ja tavoitteissa epäonnistuminen kietoutuvatkin yhteen ihmisen olemassaolossa. Rajallisuuden kokemuksen rooli on lopulta paljastava: se paljastaa elämän perimmäisen merkityksettömyyden. Parhaimmassa – tai pahimmassa – tapauksessa perusta romahtaa kuin korttitalo ihmisen huomatessa, ettei toisen perustan olettaminen ole sen mielekkäämpää kuin edellisenkään. Ei siis ole mielekästä ajatella, että esimerkiksi jatkuva varallisuuden kasvu luo elämälle kestävän perustan; mielekästä ei myöskään ole ajatella, että kaikesta kieltäytyminen luo elämälle perustan. 

Rajallisuuden kokemus arkitietoisuudessa näyttäytyy pohjimmiltaan eräänlaisena ratkaisemattomana umpikujana, aporiana, jonka edessä herää epätoivo, osittain  ratkaisun puutteen vuoksi. Aporialla viittaamme tietoisuuden kentällä heränneeseen ajatukseen siitä, kuinka yksikään hyöty, jota elämässä tavoittelemme, ei lopulta ole itseisarvoista eikä näillä hyödyillä ole perimmäistä tarkoitusta, joka antaisi niille merkityksen – poislukien ihmisen perustarpeet. Toisaalta aporia ei vielä pyyhkiydy pois nihilismin kentällä, vaan ihminen näkee aporian liittyvän myös erityisesti omaan olemiseensa. Aporia kuvaa siis kyvyttömyyttä ratkaista hyödyttömyyden ja tarkoituksettomuuden tilaa tiedollisesti, älyllisesti tai epätoivoisesti, kun taas nihilismi sulkee sisäänsä koko olemassaolon kokemuksineen ja tietoineen. Luonteeltaan aporia lähestyy merkityksessään buddhalaista koania, mietelausetta, jossa vastausta ei ole tarkoitettu löydettäväksi diskursiivisesti:

Kuljet miekanterällä, juokset jäisellä harjanteella – ei tikapuita joita kavuta, rinne on jyrkkä, kätesi ote kirpoaa. ^[16]

Kun ihminen rajallisuuden kokemuksen myötä törmää omiin rajoihinsa, elämän määrätietoinen eteneminen lakkaa ja huoleton elämän eteenpäin rullaaminen pysähtyy ^[17]. Merkityksettömyyden aiheuttama pysähtyneisyys muuttaa suhtautumista asioihin: enää ei ole mielekästä suhtautua asioihin niin kuin ennen, esimerkiksi niiden hyödyn kautta, kun ihmisen elämään kuuluvat tavoitteet tuntuvat kaikki merkityksettömiltä ^[18]. Pysähtyneisyydessä tapahtuu siis valtaisa muutos elämässä, jonka myötä asioiden hyödyllisyys ei ole enää tärkein seikka; tärkeimmäksi muodostuu ihminen itse ^[19]. Kun elämän keskiössä ei enää ole hyöty, syventyy ihmisen itseymmärrys; syventymisen myötä ihminen ei aseta itseään enää kaiken keskiöön ^[20]. 

Tämä argumentointi tuntuu muodollisesti paradoksaaliselta, mutta tarkoittaa, että hyöty ja oman edun tavoittelu ovat egoistisia tapoja toimia annetussa arkitietoisuudessa, kun taas huomion siirtyminen itseen tarkoittaa egon, eli ajattelijan kyseenalaistamista perustana. Itsekkyys ei ole enää samassa määrin toiminnan perusta, vaikkei itseä olekaan kadotettu ^[21]. Voi olla, että nihilismi kokemuksena on kuitenkin yksilöllistä. Samanlainen tapahtuma ei välttämättä aiheuta kaikille “putoamista” merkityksettömyyden syövereihin. Yhteistä kaikille ihmisille nihilismin kokemuksessa on se, että se on merkityksellisyyden, tietoisuuden kentän, negaatio. 

Nihilismin kokemus on niin voimakas, että jo ennen sen syvempää pohdintaa alkaa tietoisuuden kentän itsestäänselvyys olemisen perustana murtua. Näissä muutoksissa myös korostuu nihilismin positiivisuus – “positiivisuus negatiivisessa”: ihmisen itseymmärrys syventyy, elämä muuttuu tietoisuuden kentän murtumisen myötä. Nämä kolme ilmiöitä kertovat itseensä kiinnittyneisyyden hellittämisestä. Kuten tietoisuuden käsittelyn yhteydessä pyrittiin osoittamaan, on itseensä kiinnittyneisyys ihmiselle vahingollista, ja siitä vapautuminen pohjimmiltaan positiivista.

Kun elämän eteenpäin liikkuminen on pysähtynyt ja yksilö on, Nishitanin sanoin, “ottanut askeleen taakse”, murtuu yksilön itseensä kohdistunut ymmärrys sellaisena, kuin se tietoisuuden kentällä ilmeni. Nihilismistä tulee yksilön itsensä ongelma, eikä tietoisuuden kentän tapa katsoa asioita subjektiin nähden ulkoisina asioina, joita voidaan havainnoida ja tarkastella, enää päde, sillä pohjimmiltaan nihilismi on koettua ^[22]. Nihilismi koettuna muodostaa askeleen pois tietoisuuden kentältä, murtautumisen pois sen olemassaolon tavasta, jossa subjektiivisuudesta tulee ihmiselle välittömämmin läsnä oleva tosiasia ^[23].

Toki on niin, että aluksi nihilismiä tarkastellaan nimenomaan tietoisuuden kentältä käsin. Tietoisuuden kentällä nihilismi ei kuitenkaan “todellistu”: nihilismi ei muodostu koko yksilön olemassaoloa kyseenalaistavaksi voimaksi. Tietoisuuden kentällä nihilismi on elämään ilmaantuvia rosoja, jotka peitetään. Pohjimmiltaan nihilismi on kuitenkin ihmisen eksistenssiin liittyvä pulma ^[24], eikä järjen havaittavissa oleva epistemologinen ongelma. Subjektin ulkoisena ongelmana nihilismi pyritään objektivoimaan, mikä ei tavoita sen todellista luonnetta, vaan jää teoretisoinnin tasolle.

Nihilismin ymmärtäminen tänä päivänä

Nihilismin ymmärtäminen Nishitanin filosofian kautta tulkittuna tai edes sen käsittäminen tuottaa aluksi kovin paljon vaivaa ja hankaluuksia, joten tässä luvussa käymme läpi muutamia väärinymmärryksiä ja tulkintoja, jollaisia tulee helposti johtaneeksi jo esitetyistä väitteistä. Pyrimme avaamaan myös Nishitanin filosofian merkitystä tämän päivän modernissa maailmassa.

Kuten alussa mainitsimme, nihilismin käsitteellinen ymmärtäminen ei kohtaa

nihilismin kokemuksen korventavuutta. Nihilismiin sisältyvä epäily ei kohdistu arkiseen objektien totuuden epäilyyn: nihilismissä epäily on kokonaisvaltaisempaa, luonteeltaan eksistentiaalista ^[25]. Tästä voidaan johtaa, että jos koskaan voitaisiin kuvitella mitään ratkaisua merkityksettömyyteen tai nihilismiin, sen ei tulisi olla intellektuaalinen, ainakaan puhtaasti. 

Se, mikä Nishitanin positiosta käsin määrittää modernia ihmisen olemista, on merkityskato. Tämä viittaa valtatyhjiöön, joka modernin osaksi on osittain tullut, nietzscheläisittäin ilmaistuna, Jumalan kuoleman jälkeen. Tämän kadotetun auktoriteetin paikan on ottanut mm. valtio tai kapitalismi ideologiana ^[26]. Tähän voidaan nivoa yhteen myös henkistyminen ja zen, ylipäänsä kaikki, millä ihminen koettaa selittää maailmaa ja antaa olemiselle merkitystä. Nishitanin huomio tai positio suhteessa tähän tyhjiön täyttämiseen on, että sitä ei tule yrittää täyttää millään. Nishitani käyttää termiä “self-overcoming” ^[27], joka tarkoittaa, että koska nihilismi ei ole olemisesta erillinen, voidaan nähdä, että nihilismin tulee ylittää itsensä elämän kokonaisuutena ^[28]. Elämää tulisi nihilismin kautta ajatella kokonaisuutena, joka sisältää nihilismin ja koko todellisuuden. Nihilismin objektivointia voitaisiin verrata taitoon; taito ymmärretään jonkun ominaisuutena tai kykynä. Ominaisuus kuuluu jo aina tälle jollekin, eli on tämän osa. Nihilismin ymmärtämisen taito ei olisi kokonaisuuden ymmärtämistä, vaan objektivoitu, siitä erilliseksi erotettu kohde. Osittaisena se ei Nishitanin mukaan tule itselle läsnäolevaksi. Nihilismin ymmärtämiseen kuuluu siis implisiittisesti olemisen kokonaisuuden ymmärtäminen ja vice versa: olemista ei ole mahdollista ymmärtää ilman nihilismin ymmärtämistä!

Kriisi ei näin ollen ole minkään ontologinen perusta, vaan kuvaa ihmisen elämän suistumista raiteiltaan jonkin tapahtuman seurauksena. Epävarmuus ja tylsyys eivät ole kriisi, eikä kriisi ole sama asia kuin nihilismi – elämän kriisiytyessä epävarmuus tulee läsnäolevaksi. Ihminen pyrkii reaktiona palaamaan takaisin varmuuteen usein viihteen kautta. Yleisesti ottaen voitaisiin ajatella pakenemisen suuntautuvan mielikuviin, joita viihde tarjoilee. Nishitanin filosofian pohjalta voidaan todeta mielikuviin liittyvän varmuuden tunteen huomioimisen ja sen kriittisen tarkastelun tärkeys. Mielen kriisiytyminen voi kuitenkin, ainakin teoriassa, tapahtua myös ilman ulkoista onnettomuutta, sillä kriisin ensisijainen määritys artikkelissa on se, että se viittaa psykologisen perustan järkkymiseen. Voidaan hyvin kuvitella, että erittäin onnistuneesti kirjoitettu artikkeli psykologisen perustan illusorisuudesta tietoisuuden kentällä olisi erinomainen mieltä järkyttävä episodi, jonka avulla nihilismin merkitys ja luonne avautuisivat lukijalle.

Kärsimys on tunnetusti buddhalaisuudessa koko elämän ontologinen perusta ^[29]. Kärsimyksestä puhuttaessa viitataan usein kuolemaan, mutta sikäli kun artikkelissa olemme käsitelleet nihilismiä yksilön kannalta, voidaan kärsimyksestäkin puhua psykologisena, mielen kärsimyksenä: yksinäisyytenä, suruna tai takertumisena. Osittain eksistentiaalinen kriisi eri vivahteineen ja määrityksineen kuvaa hyvin kärsimystä.  Eksistentiaalisessa määritelmällisesti on kaiku siitä, että se on nimenomaan “minun” kriisini. On totta, että kärsimys otetaan elämään kuuluvana asiana: sen kanssa pyritään vain elämään, oli kyse sitten puhtaasti psykologisesta kärsimyksestä tai fyysisestä kivusta – mitkä toki voivat olla osittain toisistaan johtuvia. Nishitanin ajattelussa buddhalaisen perinteen kärsimys saakin sijaa juuri rajallisuuden kokemisen kautta. Edellä mainittujen kolmen aspektin merkityksen huomaaminen elämässä  – kuinka suuri rooli niille on langennut  – voisi olla esimerkki nihilismin todellistumisesta.

Nihilismistä voidaan todeta vielä, ettei sillä ole itsenäistä sisältöä, vaan se suhteutuu olevaan sen merkityksellisyyden negaationa ^[30]. Kuinka siis voidaan ajatella, että nihilismissä olisi jotain positiivista, jos sitä ei oikeastaan pysty edes mielekkäästi määrittämään muuten kuin negaationsa kautta? Suhteutumisessaan olevaan nihilismillä kuitenkin on sisältö, ei-oleva ^[31]. Nihilismi siis sisältää oivalluksen merkitysten ja niiden hakemisen pinnallisuudesta, niiden kyvyttömyydestä tavoittaa kokemusta tyhjentävästi ^[32]. Nihilismin kokemuksen vapauttava momentti sijoittuu juuri tähän oivallukseen: negaation kristalloitumisessa kaiken kattavaksi epäilyksi, joka kyseenalaistaa konventionaalisen tavan kokea todellisuutta ^[33]. Esimerkiksi jos ihminen on pitänyt rahallista palkkiota ja sen metsästämistä elämänsä tärkeimpänä perustana, mutta on merkityksellisyyden menetyksen johdosta kadottanut koko elämänsä merkityksen, on hänen mahdollista tuossa nihilismin “tilassa” tai kentällä oivaltaa hänen elämäänsä hetkeä aikaisemmin hallinnut rahan hankinnan pyyde ja sen epäolennaisuus elämän tyydyttävyyden ja aitouden kannalta.
Voidaan nähdä, että turhissa merkityksissä pitäytyminen ja niihin takertuminen ei ole välttämättä ihmiselle hyvä asia. Parkesia ^[34] mukaillen Nishitanin filosofian – ja nihilismin tiedostamisen – anti onkin siinä, ettei ihmisen kohtalo kuoleman kynnyksellä ole se kaikkein surkein: huomaamme jääneemme vajaiksi tai osittaisiksi, ettemme ole oikeastaan eläneet. Mikäli pitäydymme näissä turhissa merkityksissä, koskaan tutkiskelematta itseämme, saatamme huomata lopun hetkellä, kuinka olemme todella jääneet jostain paitsi.

Nihilismin jälkeen?

Yllä olemme esitelleet nihilismiä siten, kuin Nishitani sen ymmärtää ja sen, mitä seurauksia nihilismillä on. Kaksi nihilismin seurausta ovat kuitenkin vielä käsittelemättä. Teemme sen nyt vain lyhyesti, sillä molempien teemojen riittävän laaja avaaminen vaatisi paljon kattavamman analyysin kuin mihin tässä artikkelissa pystymme menemään, koska ne lähtökohtaisesti osoittavat jo nihilismin tuolle puolen. Käsittelemme siis ensin ihmetystä, josta siirrymme lyhyeen katsaukseen Nishitanin ajattelussa tärkeässä asemassa olevasta teemasta, tyhjyydestä. Näihin teemoihin osoittaminen on välttämätöntä vähintäänkin ohimennen, jotta havainto nihilismistä ei luutuisi objektiksi.

Kuten alussa totesimme, Nishitanin motiivi tehdä filosofiaa on nihilistisessä epätoivossa. James Heisigin ^[35] mukaan Nishitanin filosofiaa voidaan kuvata täysin vastakkaisesti Platoniin ja Aristoteleeseen nähden: filosofian alku ei ole ihmetyksessä, vaan nihilistisessä epätoivossa. Vain nihilistisestä alkupisteestä käsin voidaan saavuttaa ihmetys ^[36]. Nähdäksemme ihmettelyyn sisältyy vaatimus objektin ihmeestä; ihmeen tulee edeltää ihmettelyä. Todellistuakseen tilana, jossa ihmettely on mahdollista, mielen on annettava objektille mahdollisuus ilmentyä ihmeenä – jonain uutena ja vieraana. Ihmettelyssä ei tällöin ole tutuksi tekemisen momenttia – hetken valtaa vapaus tunnetusta. Nihilismin kautta tämä mahdollisuus voi toteutua, eli täytyy “kulkea” epäilyn läpi. Ihmettely ei ole epätodellisen tai mahdottoman kokemista, vaan ihmeen näkemistä milloin tahansa. Ihmettely eroaa tässä sellaisesta ihmettelystä, joka viittaa pohdiskeluun tai on ratkaisukeskeistä. 

Myös aiemmin mainittu termi “self-overcoming” jo itsessään ilmaisee sen, että nihilismi on nimenomaisesti jotain, jonka läpi tulee kulkea; nihilismi, joka keskittyy minuuden ja inhimillisen olemassaolon rajallisiksi huomaamiseen, “ei mene riittävän pitkälle” ^[37]. Tällöin epäily jää Descartesin epäilyn metodia muistuttavaksi epäilyksi. Nishitani kuitenkin käyttää nihilismin synnyttämästä epäilystä termiä “Suuri Epäily”, joka on zenbuddhalaisuuden termi, ja viittaa vielä Descartesin epäilyä kokonaisvaltaisempaan epäilyyn: siinä myös nihilismi tyhjenee ^[38]. Nihilismin tyhjeneminen merkitsee sen ymmärtämistä, että olevainen, joka perustuu nihilismin tyhjyydelle, on vain todellisuudessa kohdattu relatiivinen tyhjyys ^[39]. Käytännössä tämä merkitsee, että oleva ja ei-oleva, oleva ja nihilismi, ovat vain relatiivisia termejä, jotka kumpuavat niiden perustalla olevasta absoluuttisesta tyhjyydestä, śūnyatāsta ^[40]. 

Śūnyatā voidaan havainnollistaa kahdella esimerkillä. Ensimmäinen on teoreettisempi ja liittyy ajatteluun. Ihmisen ajattelu voidaan jakaa kahteen osaan, ajatteluun ja ei-ajatteluun. Edellisessä keskitytään ajattelemaan jotain ja jälkimmäisessä keskitytään olemaan ajattelematta jotain; näitä perustavampi on kuitenkin ilman–ajattelua, śūnyatā, josta kahden edellisen materiaali nousee ^[41]. Ajattelu kohdistuu siis johonkin kohteeseen, vaikkapa artikkelin kirjoittamiseen, ja ei-ajattelu jonkin häiritsevän asian, kuten loman suunnittelun, poistamiseen mielestä muuta ajatustyötä häiritsemästä. 

Toinen esimerkki on arkisempi. Ollessamme erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, omaksumme usein erilaisia rooleja, persoonia, ja “esitämme” niitä: sosiaalinen roolimme on erilainen työpaikalla kuin kotona. Kun nyt omaksumme näitä erilaisia persoonia, voidaan kysyä, missä on oma minuutemme, mitä se on, jos minuutemme, roolimme ja sitä myötä käytöksemme, muuttuu tilanteesta riippuen? Ilmeinen vastaus lienee, että minuutemme on tyhjä, sillä ei ole substanssia, se on absoluuttisen tyhjyyden kentällä, jolla ei ole muotoa mutta josta muodot nousevat. 

Artikkelissa olemme puhuneet tietoisuudesta ja nihilismistä. Keskeisenä ongelmana esiin on noussut minän suhde todellisuuteen, itseensä ja toisiin sekä järjen rajallisuus näiden ymmärtämisessä ja kuvailemisessa. Olemassaolon kriisiytyminen näyttäytyy tuon olemassaolon yksipuolisuutena: pyrkimyksessä kuvata todellisuutta ja sanoa jotain lopullista maailmasta ja ihmisestä päädytään vain vangeiksi käsitteiden ylivallan alle. Artikkelin tarkoituksena on ollut valaista Nishitanin käsitystä olemisesta, joka ottaa huomioon myös nihilismin. Tavallisesti tämä puoli jää ihmisiltä huomaamatta. Sen oivaltaminen, miksi se jää huomaamatta, on merkittävää. Tämä huomioiden Nishitanin filosofia on vähintäänkin hyvä apuväline tietoisuuden kriisin kartoituksessa; sellaisen näkökulman luomisessa, jonka avulla kriisejä voidaan tarkastella uusin tavoin. Vähintäänkin nuo uudet tavat voivat murtaa sen inertian tilan, jossa yhteiskunnat tuntuvat olevan: asioita näennäisesti muutetaan, mutta vain tietyn kapitalistisen paradigman sisällä, muuttamatta lopulta mitään. Yksilön kriisi osoittaakin jo itsensä ulkopuolelle, yhteiskunnan kriisiin ja inertiaan: yksilö ja yhteiskunta eivät ole toisistaan erillisiä. “Minä” – tai yksilö – onkin kuin abstrahoitu mielikuva, yksi osa fragmentaarisessa paletissa, joka perustana on järkkynyt.

Puhuminen tai vaikeneminen johtavat vain ilmiöihin tai niistä erilläänoloon. Millä tavoin voi olla rikkomatta todellisuuden ykseyttä^[42].

Kirjallisuusluettelo

Davis, Bret W. (2019): The Kyoto School, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2019 Edition), Edward N. Zalta (toim.). Saatavilla: https://plato.stanford.edu/archives/sum2019/entries/kyoto-school/, luettu 12.05.2020 

Emmanuel, Steven M. (2013): A Companion to Buddhist Philosophy. Hoboken: Wiley-Blackwell.

Heisig, James W. (2001): Philosophers of Nothingness: an Essay on the Kyoto School. Käänt. Heisig, James W. Honolulu: University of Hawai’i Press. [Filósofos de la nada: Un ensayo sobre la escuela de Kioto, 2001.] 

Kasulis, Thomas (1981): “Zen Action/Zen Person”. Honolulu: University of Hawai’i Press.

Nagatomo, Shigenori, Japanese Zen Buddhist Philosophy, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2019 Edition), Edward N. Zalta (toim.) Saatavilla 

https://plato.stanford.edu/archives/fall2019/entries/japanese-zen/ , luettu 12.05.2020 

Nishitani, Keiji (1982): Religion and Nothingness. Käänt. Bragt, Jan van. Berkeley: University of California Press. [Shuukyuo to wa nanika, 1961.] 

Nishitani, Keiji. (1990). The self-overcoming of nihilism. Käänt. Parkes, Graham & Aihara, Setsuko. Albany: State University of New York Press. [Nihirizumu, 1949.] 

Parkes, Graham (2020): “Nishitani Keiji on Practicing Philosophy as a Matter of Life and Death”, teoksessa Davis, Bret W. (toim) (2020): “The Oxford Handbook of　Japanese Philosophy”. Oxford: Oxford University Press.Wumen, Huik’ai (20119): Wumenkuan – Aukottoman portin puomi. Käänt. Nieminen, Kai. Helsinki: Basam Books. [Wúménguān, 1200-luku.]