Taru Lehtokunnas

Jätettä on liikaa, kuten varsin hyvin tiedämme. Kuvasto jätelautoista valtamerissä täyttää ajatuksemme pakatessamme mandariineja lähikaupassa muovipussiin tai konmarittaessamme kotimme kaapistoihin hautautuneita tavaroita. Tietoisuus jätteeseen liittyvistä ongelmista on levinnyt laajalle, mutta silti jätemäärät eivät ole kääntyneet laskuun. ^[1] Usein syyksi tälle oletetaan yksinkertaisesti nykyihmisen piittaamattomuus luonnon resurssien haaskaamisesta ja haluttomuus tinkiä omasta mukavuudestaan. Tämänkaltainen suhtautuminen tarjoaa kuitenkin rajoittuneen näkökulman päivittäiseen elämäämme kytkeytyvän jätteen tarkasteluun, eikä välttämättä edistä parhaalla tavalla jätesuhteemme muuttamista kestävämmäksi.

Tutkin äskettäin valmistuneessa pro gradu -tutkielmassani Arkinen jäte: moraalin, etiikan ja vastuun rakentuminen kodin jätekäytännöissä, miten suhde jätteeseen muotoutuu arkisessa mikrotason toiminnassa. Eräs tutkielmani kantavista tausta-ajatuksista on, että suhde jätteeseen rakentaa myös suhdetta itseen sekä luontoon.^[2] Käsittelen tässä tekstissä graduni ja suunnitteluvaiheessa olevan väitöskirjatyöni pohjalta, miten jätesuhteemme rakentaa arkemme moraalisia ja sosiaalisia järjestyksiä sekä millainen eettinen merkitys jätesuhteellamme on. Hahmottelen työni pohjalta jäte-etiikkaa, jota eletään konkreettisesti ja materiaalisesti arjessa sen sijaan, että keskittyisin moraalisiin päämääriin, jotka asettuvat päivittäisen elämän yläpuolelle. Tarkastelen jätteeseen liittyvää toimintaa sosiaalisten käytäntöjen analyysille avoimena asiana, enkä ota annettuna moralistista oletusta piittaamattomasta ja tuhlailevasta nykyihmisestä.^[3]

Erottelen analyysiini perustuen neljä erilaista näkökulmaa eettiseen jätesuhteeseen. Nämä näkökulmat ovat vastuu, ympäristönsuojelu, epäjärjestys sekä vastavuoroisuus. Otan tarkasteluni lähtökohdaksi Jane Bennettin^[4] kehittelemän vitaalisen materialismin ajatuksen. Vitaalinen materialismi tutkii ei-inhimillisten entiteettien kykyä tuottaa vaikutuksia ja olla osallisena erilaisissa tapahtumissa ja sosiaalisissa kokoonpanoissa. Vitaalinen materialisti siis kyseenalaistaa käsityksen, jonka mukaan kaikki ympärillämme tapahtuvat asiat ovat redusoitavissa yksin ihmisen kykyyn vaikuttaa ja hallita maailmaa. Jos mietimme esimerkiksi hurrikaanien tai muiden luonnonkatastrofien vaikutuksia (poliittisia, taloudellisia ja inhimillisiä), lienee selvää, että kaikki tapahtumat ja muutokset eivät paikannu yksin ihmisen toimintaan ja kykyyn hallita asioita ympärillään. Vitaalinen materialismi on siis askel poispäin ihmiskeskeisestä ajattelutavasta. Erilaisissa tapahtumissa osallisena olevien, ihmisestä enemmän tai vähemmän riippumattomien entiteettien ei kuitenkaan tarvitse olla mitenkään niin radikaaleja tai harvinaislaatuisia, kuin esimerkiksi hurrikaanit. Arkiset asiat, kuten jäte ja jätehuollon teknologiat, liikkumisen mahdollistavat kulkuneuvot ja sähkö vaikuttavat perustavalla tavalla siihen, miten sosiaalisuutemme rakentuu ja miten elämme elämäämme joka päivä. Keskityn tässä tekstissä siihen, miten jäte jäsentää mikrotasolla päivittäistä olemistamme sekä erilaisia poliittisia prosesseja. Pyrin lisäksi hahmottamaan, miten ihmiskeskeiseen ajatteluun perustuva tapamme ja tarpeemme hallita asioita ympärillämme heijastuu siihen, millä tavalla rakennamme suhteemme itseemme ja luontoon. Lopuksi ehdotan Gay Hawkinsia mukaillen, miltä voisi näyttää ihmiskeskeisyydelle vaihtoehtoinen tapa olla vuorovaikutuksessa oman ylijäämämme kanssa.

Vastuu

Jätteeseen kytkeytyy kierrätyksen yleistyessä ja siihen kohdistuvan sääntelyn lisääntyessä tavallisen kansalaisen näkökulmasta monenlaisia vastuita: jätettä täytyy pestä, kuivattaa, taitella, maaduttaa, kuljettaa sekä opetella sääntöjä, joiden perusteella toimia.^[5] Pelkkä jätteen piilottaminen kaatopaikalle ei enää riitä. Jäte vastuunkannon kohteena jäsentää käytäntöjämme ja sosiaalisia suhteitamme, sillä jätteeseen yhä voimallisemmin kytkeytyvän kierrätysvastuun myötä oman ylijäämän kanssa elämisestä on tullut päivittäisen itsetarkkailun tila. Väärään paikkaan laitettu metallitölkki on ympäristöuhka, sääntörikkomus ja kaiken lisäksi vielä taloudellinen menetys. Oman toimintamme tarkkailun lisäksi tarkkailemme myös muita: taloyhtiön roskakatos on oikea aitiopaikka naapureiden hyveellisyyden arviointiin. Jätteen ulossulkeminen ei ole enää yksinkertainen välttämättömyys, vaan kierrätyspisteellä meitä ovatkin vastassa lukemattomat ohjekyltit, joista osa on jäteyhtiön jättämiä, osa muiden asukkaiden toimintaan tyytymättömien naapureiden kirjoittamia huomautuksia.

Graduani varten haastattelemieni henkilöiden esille tuomien seikkojen perusteella jätteestä kannettavan vastuun yhteydessä on keskeistä rakentaa itsestä hyveellinen subjekti, joka noudattaa annettuja sääntöjä. Tämä ilmeni esimerkiksi jatkuvana tarpeena tarkkailla ja arvioida omaa sekä muiden toimintaa suhteessa jätteeseen. Esimerkiksi kierrätystä laiminlyövien naapureiden toiminta ärsyttää taloyhtiön jäteastialla, mutta toisaalta vierailu viimeisen päälle kierrätysasiansa hoitavan ystävän luona saattaa saada olon tukalaksi. Vastuunkantoon perustuvassa jätesuhteessa eettisen toiminnan keskiöön nousee halu muodostaa itsestä kunnollinen ja kierrätyksen sääntöjä noudattava kansalainen. Eettinen jätesuhde vastuunkantona tarkoittaa työtä, jossa oma ruumis laitetaan toimimaan tietyllä tavalla päivittäin. Tämä pitää sisällään toistuvat rutinoituneet liikkeet jätteen käsittelemiseksi, mutta myös jätteen kuljettamisen joskus kaukanakin sijaitsevalle kierrätyspisteelle.

Sääntöjä noudattaessaan ja velvollisuuksiaan toteuttaessaan tavalliset kansalaiset ovat vastuussa siitä, että jätteen hyödyntäminen onnistuu mutkattomasti, sillä vain oikein lajitellut jätteet voidaan käyttää energiantuotantoon tai materiaalien uusiokäyttöön. Graduni aineisto sisälsi 12 kotitalouksista kerättyä jätepäiväkirjaa, joihin osallistujat kirjasivat 1-2 viikon ajalta mitä heitettiin pois, miten ja kuinka paljon, sekä 5 haastattelua. Aineistostani kävi ilmi, että osa osallistujista halusi tietoisesti edistää Suomen taloutta kierrättämällä jätteensä mahdollisimman hyvin. Jäte mielletään usein edelleen arvottomaksi objektiksi ^[6], mutta kierrätyskäytäntöjen myötä jätteen arvo on pikemminkin dynaaminen ja sen liike kierron prosessissa edestakaista ^[7]. Jätteen käsittely on palkatonta kotityötä, jota tehdään uskosta yhteiseen hyvään ja jaettuun vastuuseen, vaikka joskus kanssaihmisten laiskuus kierrättämisen suhteen herättäisikin ärtymystä. Vastuullisuuteen perustuvaa jätesuhdetta leimaa ennen kaikkea halu säännöstellä ja kontrolloida omaa sekä muiden toimintaa. Jäte väärässä paikassa herättää tarpeen korjata asiat  ̶ kirjoittaa huomautuslappu naapurille tai siirtää asiat oikeille paikoilleen.

Ympäristönsuojelun mikropolitiikka

Graduni osallistujat mainitsivat lähes poikkeuksetta jätteeseen liittyvän vaivannäkönsä keskeisimmäksi motivaattoriksi halun huolehtia ympäristöstä. Tähän pyrittiin sekä kierrättämällä syntyvä jäte mahdollisimman hyvin että kuluttamalla mahdollisimman säästeliäästi. Usein mahdollisuudet mahdollisimman vähän jätettä tuottavaan kuluttamiseen ovat kuitenkin rajalliset, sillä esimerkiksi ruokatuotteet on lähes poikkeuksetta pakattu muoviin. Tämä kiteytyi hyvin yhden osallistujan toteamukseen: ”jätettä vain on”. Toteamus ilmentää osuvasti pois heittämisen eetosta eli pois heittämiseen ja kertakäyttöisyyteen perustuvaa suhdettamme materiaan. Lähes kaikki on aikanamme korvattavissa, ja vapaus kuluttaa tarkoittaa samalla myös vapautta heittää tavaroita pois.^[8] Syyllisyyttä ei koettu yleensä siitä, että oma kulutus tuottaa jätettä, vaan pikemminkin siitä, jos syntynyttä jätettä ei onnistuttu lajittelemaan oikein.

Pois heittämisen itsestäänselvyyteen liittyen kierrätys oli muodostunut osallistujille eräänlaiseksi arjen rituaaliksi, jolla pyrittiin edistämään ekologisuutta sekä ylläpitämään omaa yhteyttä luontoon. Kierrättämisestä puhuttiin usein vaikuttamisena itselle tärkeisiin asioihin, mikä tekee lajittelusta eräänlaista arkista mikrotason politiikkaa. Ympäristönsuojelu rakentuu jätteeseen liittyvän toiminnan yhteydessä arjen mikropoliittisissa käytännöissä. Luonto nähtiin usein itsestä erilliseksi suojelutoiminnan kohteeksi, ja jätteen käsittely tietyllä tavalla muodostui itsen ja luonnon moraalista puhtautta ylläpitäväksi toiminnaksi. Aineistossani lajittelemattomuutta pidettiin ajoittain suorastaan ”luonnon r*iskaamisena”.  Luontoa haluttiin suojella esimerkiksi siksi, että siellä on kiva liikkua. Vaikka lajittelutoiminta koettiinkin yleensä vaikuttamisena, oman toiminnan arkisuutta haluttiin silti korostaa. Eräs osallistuja toi muun muassa esille, että vaikka ympäristöarvot ovat hänelle tärkeitä, hän ei ole mikään aktivisti tai muuten poliittisessa toiminnassa mukana. Arkisuuden korostamisessa on mahdollisesti kyse oman toiminnan poliittisuuden häivyttämisestä, sillä itsestä ei välttämättä haluta luoda radikaalia kuvaa. Kokemus vaikuttamisesta kuitenkin osoittaa, että elämä jätteen kanssa tunnistetaan poliittiseksi kysymykseksi. Valitut toimintatavat oman ylijäämän kanssa mahdollistavat sen sijaan poliittisen toimijuuden rakentamisen tietynlaiseksi. Tässä toimijuudessa keskeisiä ovat henkilökohtaisten valintojen lisäksi ennen kaikkea jätehuollon teknologiat, jotka mahdollistavat eettisen käyttäytymisen kierrätyksen yhteydessä^[9].

Kierrätys muuttaa jätteen konkreettisia materiaalisia ominaisuuksia sekä siihen kytkeytyviä poliittisia prosesseja. Ajatus kompostimullaksi muuttuvasta biojätteestä on useimmille mieluisampi vaihtoehto, kuin kuvasto kasvavasta kaatopaikasta. Jälkimmäinen kuvastaa sattuvasti nykyihmisen kulutussyyllisyyttä, kun ensimmäinen taas on eräänlainen teknologian, uudenlaisten talousmuotojen ja ympäristöpolitiikan riemuvoitto. Sen lisäksi, että nämä kaksi eri vaihtoehtoa jätteestä eroon hankkiutumiselle rakentavat eri tavalla suhdettamme itseemme sekä mahdollisuuksiamme eettiseen toimijuuteen, ovat niiden vaikutukset ympäristöön ja talouteen tietenkin myös erilaiset.

Kierrätystoiminnassa rakentuva ympäristönsuojelun mikropolitiikka pitää yllä yhteyttä luontoon, joka usein sijoitetaan itsestä irrallaan olevaksi toiminnan taustaksi ja suojelutoiminnan kohteeksi sen sijaan, että se nähtäisiin itseen yhteydessä tai toiminnan etualalla olevana. Tämänkaltaisessa suojelutoiminnassa luonto ja ihmisen kulttuuri rakentuvat ikään kuin ontologisesti erillisiksi alueiksi. Luonto on alue, jota ihmisen täytyy hallita ja suojella. Tällöin ihminen ja ihmisen kulttuuri asettuvat luonnon yläpuolelle ^[10].

Epäjärjestys/lika

Koska kierrätys  useimmiten edellyttää jätteen säilyttämistä kotona ennen jatkokäsittelyyn kuljettamista, on jäte väistämättä osa kotimme tiloja. Jätteen ulossulkeminen ei ole kierrätyskäytäntöjen myötä yhtä suoraviivaista kuin aiemmin, sillä kierrättäjän kodin nurkat täyttyvät pelti- ja lasipurkeista, kierrätyspaperista ja tiskipöydällä kuivuvista maitopurkeista. Kodin tiloja täyttävä, epäjärjestyksen elementiksi määrittyvä jäte täytyy järjestämällä kesyttää vastaamaan käsitystämme estetiikasta ja siisteydestä. Aineistostani löytyi muun muassa kuvauksia siitä, miten muuton jäljiltä nurkissa pyörivät kierrätyskassit häiritsivät omaa olemista, mutta kodin järjestämisen myötä asia korjaantui. Jätteen täytyy olla toivotussa järjestyksessä suhteessa kodin tilaan ja itseen, jotta eläminen sen kanssa sujuu mutkattomasti. Tässä mielessä kierrätyskäytännöt jäsentävät materiaalisesti kodin tiloja, mutta myös eettistä olemista, sillä jäte ei aina solahda täysin mutkattomasti esteettisiin kriteereihin, joilla arvotamme ja järjestämme ympäristöämme.

Aikanamme kestävä suhde jätteeseen ei kuitenkaan aina johda yksin kierrätystavaroiden tunkeutumiseen osaksi elämänpiiriämme. Erilaiset ekologiset vaihtoehdot kertakäyttöisyydelle, kuten kestovaipat- ja terveyssiteet, pakottavat meidät kohtaamaan ruumiillisen jätteemme. Esillä oleva ruumiillinen jäte häiritsee kokemustamme intiimiydestä. Kestoterveyssiteet- ja vaipat haastavat kertakäyttöisyyden ja toimivan viemäriverkoston luoman illuusion itsemme ja ruumiimme tuottaman aineksen erillisyydestä. Graduni aineistossa eräs pienen lapsen äiti kertoi, miten heidän perheessään oli lopulta lopetettava puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen kestänyt kestovaippojen käyttö, sillä kylpyhuoneessa pesua odottavat vaipat kuvottivat vanhempia ja lapsi alkoi kasvaessaan kaivella vaippakasoja, mikä tuntui vastenmieliseltä. Ruumiilliseen jätteeseen liittyy usein pelko tartunnasta, mutta siitä erottautumisessa on kyse myös moraalisen puhtauden ja eettisen toimijuuden säilyttämisestä. Eettinen toimijuutemme on yhteydessä intimiteettiimme, ja ruumiillisen jätteen kohdalla intimiteetin säilyttämisen turvaa toimiva viemäriverkosto, joka takaa yksityisyytemme suhteessa jätteeseemme.^[11] Ruumiillinen jäte on abjekti, eli “pois heitetty”, asia, joka ei määrity subjektiksi eikä objektiksi ja epämääräisyydessään häiritsee olemistamme.^[12] Meidän täytyy torjua abjektiksi määrittyvät asiat säilyttääksemme itseytemme. Ruumiillinen jätteemme ei ole ongelma niin kauan, kun se pysyy ruumiimme sisäpuolella, mutta kun se päätyy ruumiimme ulkopuolelle, se täytyy ottaa tavalla tai toisella hallintaan ja kieltää ^[13].

Jätteen kyky tuottaa ruumiillisia vaikutuksia ilmenee muussakin muodossa, kuin yksin ruumiimme tuottaman jätteen kohdalla. Haiseva biojäte tai keväisin lumen alta paljastuva roskakerros saa helposti aikaan väänteitä vatsassa. Jätehuollon infrastruktuuri on taannut jo pitkään sen, että voimme tehokkaasti piilottaa tuottamamme jätteen näkyvistä. Kierrätyskäytännöt tai roskaaminen toki häiritsevät ja hidastavat jätteen piilottamista, mutta huomionarvoista on erityisesti se, että jätteemme on ulkoistettu organisoidusti toimivalle järjestelmälle. Tällöin jäte ei tule kohdatuksi ensisijaisesti välttämättömänä osana elämäämme, vaan epäjärjestyksenä ja ongelmana, jonka hallitsemiseksi tarvitsemme institutionalisoituneita ratkaisuja.

Vastavuoroisuus ja jäte

Edellä kuvaamani tavat suhtautua jätteeseen perustuvat tavalla tai toisella tarpeeseen hallita, kontrolloida ja säännöstellä jätettä sekä omaa olemistamme suhteessa siihen. Mutta mitä tarkoittaisi jätteen ja siihen liittyen luonto- ja itsesuhteemme kannalta, jos hyväksyisimme jätteen välttämättömäksi osaksi elämäämme ja omaa olemistamme? Tällöin voisimme irrottautua jätesuhdettamme tavalla tai toisella värittävästä kieltämisestä ja syyllisyydestä. Kutsun syyllisyydelle vaihtoehtoista jätesuhdetta vastavuoroiseksi jätesuhteeksi Gay Hawkinsia^[14] seuraten. Vastavuoroisessa jätesuhteessa keskeistä on jätteen hyväksyminen osaksi elämää, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita jätteeseen liittyvien ympäristöongelmien kieltämistä tai naiivia ajatusta kaikkien ongelmien poistumisesta yksittäisten ihmisten kokeilevien käytäntöjen myötä. Sen sijaan se tarkoittaa luopumista ajatuksesta, että ihmisen toiminta ja kyky hallita on kaiken keskiössä. Ihmisen ylivertaisuuden ajatuksesta luopumisen myötä on mahdollista myös vitaalisen materialismin mukaisesti tunnustaa ei-inhimillisen osallisuus tavoissamme ja käytännöissämme, joilla rakennamme elämämme ja olemisemme päivittäin. Tämä avaa lisäksi uusia näkökulmia ympäristökysymyksien pohdinnan kannalta, sillä olemme tottuneet syyttämään omaa toimintaamme käsillä olevasta ympäristökatastrofista. Toiminnallamme on tietenkin suuri vaikutus ympäristön tämänhetkiseen tilaan, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vastaus näihin ongelmiin on löydettävissä yksin itseemme ja syyllisyyteemme keskittymällä.

Graduni aineistossa jätteeseen suhtauduttiin toisin muun muassa askartelemalla, tekemällä käsitöitä tai kompostoimalla. Askartelu ja käsityöt mahdollistavat oman luovuuden ja taitojen käytön sekä näiden kehittämisen. Taitojen ja luovuuden yhteydessä käsiteltävä materia tai jäte ei ole enää elotonta tai välttämätöntä arjen taustaa, vaan aktiivisen huomion kohteena: vaatekaapilla käteen osuva pariton villasukka muuntuu vaikkapa leluksi lapselle sen sijaan, että se olisi huolenaihe, josta täytyy hankkiutua eroon. Kompostoinnin yhteydessä jäte ei katoa mystisesti jäteauton mukana, vaan se jää kiertämään kodin piiriin. Osallistujani kuvasivat, miten komposti vaatii hoivaa  ̶ sekoittamista, tyhjentämistä ja hakepuruseoksen lisäämistä kompostiastiaan maatumisen edistämiseksi. Samalla jätteen aiheuttamat ruumiilliset vaikutukset, kuten haju, ulkomuoto ja jätteen seassa elävien eliöiden näkeminen, tulevat luonnolliseksi osaksi arkea. Kompostista saatava multa ei ole kuollutta materiaa, vaan vitaalinen kasvualusta uudelle elämälle kasvien muodossa.^[15] Jäte ei olekaan enää jotain, mitä täytyy tunnollisesti piilottaa, hallita ja järjestää, vaan sen sijaan se on osa elämäämme kaikkine vivahteineen, ja ajoittain myös ilon lähde. Vastavuoroisuus suhteessa jätteeseen rakentuu juuri tämänkaltaisten prosessien yhteydessä.

Jos luopuisimme siitä ylimielisestä ja luonnon herruuteen tähtäävästä illuusiosta, että ihmisyyteemme kytkeytyvä kyky hallita asioita on kaikkien maailmassa tapahtuvien asioiden ytimessä, sallimme myös itsellemme mahdollisuuden muuttua kohti aidosti kestävämpää ja vastavuoroisempaa olemisen tapaa suhteessa luontoon. Jäte ja siihen liittyvät prosessit tuottavat konkreettisia vaikutuksia ympäristöömme, sosiaaliseen olemiseemme sekä poliittisiin tapahtumiin. Jätteen politiikka arjessa rakentuu mikrotasolla, ja siinä osallisena ovat muun muassa maatumisprosessin mahdollistavat pieneliöt sekä jätehuollon teknologiat ja prosessit kaikkine vaiheineen. Nämä tekijät yhdessä tekevät johdonmukaiseksi eettisen käyttäytymisemme laittaessamme banaaninkuoren biojäteastiaan tai pestessämme maitopurkin.

Ottaessamme todesta ei-inhimillisten entiteettien kyvyn tuottaa vaikutuksia huomamme, että elämämme ja toiminnan mahdollisuutemme ovat väistämättä yhteydessä muuhunkin kuin inhimilliseen, esimerkiksi jätettämme hajottaviin elämänmuotoihin. Tällöin on huomattava, että jos haluamme todella elää kestävästi, luonto ei voi olla suojelutoiminnan tausta tai itsestä erilleen asetettu pyhä, jonka puhtautta tulee toiminnassa vaalia. Sen sijaan voimme tunnistaa luonnon itsessämme ja elämänpiirissämme: ihollamme ja suolistossamme elävät bakteerit, kompostissamme luikertelevat madot, oma ruumiimme tai biojäteastiassamme elävät pieneliöt ovat osa luontoa siinä missä järvenselällä lentävä joutsenkin. Vastavuoroinen suhtautuminen jätteeseen mahdollistaa vitaalisen materialismin ajatuksen omaksumisen osaksi päivittäisiä mikrokäytäntöjä, ja tällä on vaikutusta myös siihen, miten näemme itsemme ja luonnon. Luonto ei vitaalisen materialismin näkökulmasta ole paikka, jossa on joskus mukava liikkua. Sen sijaan se on paljon lähempänä, ei lopulta omaa ruumistamme kauempana^[16].

Kirjallisuus

Alaimo, S. 2008.Trans-Corporeal Feminism and the Ethical Space of Nature. Teoksessa Stacy Alaimo & Susan Hekman (toim.): Material Feminisms. Indianapolis: Indiana University Press, 237 ̶ 264.

Bennett, J. 2010. Vibrant Matter: A Political Ecology of Things. Durham: Duke University Press.

Bergson, H. 1911.  Creative Evolution. New York: Henry Holt & Company. Ranskankielinen alkuteos 1907.

Evans, D. 2012. Beoynd the Throwaway Society: Ordinary Domestic Practice and a Sociological Approach to Household Food Waste. Sociology 46 (1), 1 ̶ 16.

Hawkins, G. 2006. The Ethics of Waste. How We Relate to Rubbish. Lanham: Rowman & Littlefield Publishers.

Hawkins, G. 2003. Down the Drain: Shit and The Politics of Disturbance. Teoksessa Gay Hawkins & Stephen Muecke (toim.): Culture and Waste: the Creation and Destruction of Value. Lanham: Rowman and Littlefield Publishers, 51 ̶ 63.

Hawkins, G. 2001.  Plastic Bags: Living With Rubbish. International Journal of Cultural Studies 4 (1), 5 ̶ 23

Kristeva, J. 1982.  Powers of Horror: an Essay on Abjection. New York: Columbia University Press. Ranskankielinen alkuteos 1980.

Latour, B. 2005. Reassembling the Social: An Introduction to Actor-Network-Theory. Oxford: Oxford University Press.

Lehtokunnas, T. 2018. Arkinen jäte: Moraalin, etiikan ja vastuun rakentuminen kodin jätekäytännöissä. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto.

O’Brien, M. 1999. Rubbish Power: Towards a Sociology of the Rubbish Society. Teoksessa: Jeff Hearn & Sasha Roseneil: Consuming Cultures. Power and Resistance. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 262 ̶ 277.

Thompson, M. 1979. Rubbish Theory. The Creation and Destruction of Value. Oxford: Oxford University Press.

Valkonen, J. & Kinnunen, V. & Huilaja, H. & Saariniemi, J. & Näsi, R. & Uusisalmi, R. & Honkasilta, J. 2017. Jätehallinta ja ympäristönsuojelu. Sosiologia 54 (1), 23 ̶ 40.

Woolgar, S. & Neyland, D. 2013.  Mundane Governance. Ontology and Accountability. Oxford: Oxford University Press.