Hemmo Laiho

Kirjoitus kuuluu teemasarjaan Nopeus.

Kirjassaan Pakonopeus (La Vitesse de libération, 1995) ranskalainen filosofi ja urbanisti Paul Virilio (1932–2018) syväluotaa kriittisellä tavalla jälkiteollista informaatioyhteiskuntaa. Teos on pessimismin sävyttämä tulevaisuuskuva ihmisestä; ennen kaikkea analyysi niistä seurauksista, joita uusilla, kaikilla elämän alueilla yhä hallitsevammiksi tulleilla teknologioilla on ihmisen kokemus- ja elämismaailmaan tai laajemmin ihmisen maailmassa olemiseen ylipäänsä. Tässä artikkelissa tarkastellaan näitä seurauksia ja muutoksia Virilion melkeinpä profeetallisen tekstin johdattamana ja innoittamana. Pyrin samalla esittämään Virilion ajatuksia mahdollisimman selkokielisessä muodossa.^[1]

Kuljetus-, lähetys-, liikenne- ja tietoliikennevallankumoukset

Suhteellisen lyhyt aika 1800-luvun jälkipuoliskolta ensimmäiseen maailmansotaan pitää sisällään koko joukon erityisesti kaupunkikulttuuria mullistavia teknologisia ratkaisuja, joista ajan ja tilan kokemisen ja käsittämisen kannalta merkittävimmät lienevät yhtäältä rautatiejärjestelmän, autoilun ja ilmailun nopea kehittyminen, toisaalta lennättimen ja puhelimen käyttöönotto. Sittemmin nuo ensin kuljetusvallankumouksen ja sitten lähetysvallankumouksen aikaansaaneet ”vauhdin teknologiat” ovat täysin arkipäiväistyneet ja saaneet uusia muotoja, viimeisimpänä maailmanlaajuinen tietoverkko eli internet, jonka globaali läpimurto tapahtui 1990-luvulla. Kuljetus- ja lähetysvallankumousten ohella tai niiden sijasta voidaankin puhua liikenne- ja tietoliikennevallankumouksista. 

Edellä mainittujen vallankumousten ilmeinen seuraus on paikasta toiseen pääsemisen ja informaation välittymisen nopeutuminen. Toisaalta niiden keskeisenä, alati kiihtyvänä seurauksena voidaan pitää planeettamme laajuuden asteittaista kutistumista.^[2] Maapallon geofyysisen koon muuttumisesta ei tässä tietystikään ole kyse: 

Maapallon ympärysmitta, 40 000 kilometriä ei ole mitään. Maantieteen mitat ovat olemassa vain maantieteilijöille ja kartanpiirtäjille, jotka pyrkivät kirjaamaan välimatkan pisteestä toiseen. Elävälle olennolle metrein ilmaistu välimatka ei tule koskaan olemaan maapallon mitta.^[3]

Sen sijaan kyse on siitä, että ihmisen subjektiivinen ja intersubjektiivinen tilakokemus, käsitys oman ympäristönsä laajuudesta, on muuttunut ja muuttumassa radikaalilla tavalla. Viriliolle tämänkaltainen kehitys tarkoittaa ihmisen ympäristösuhteen rappeutumista. Ennen kaikkea ympäristösuhteen rappeutuminen toteutuu tämän päivän jälkiteollisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisen elinympäristön paikallinen luonne katoaa reaaliajan teknologioiden, kuten television ja internetin myötä.^[4]

Viimeistään 1900-luvun lopulla voidaankin puhua reaalisen tilan korvautumisesta reaaliajalla, astumisesta nykyhetken aikaan. Yhteiskunnasta on tullut ”suoran lähetyksen” yhteiskunta, jossa tilan laajuus ja ajan kesto ovat menettäneet perinteisen merkityksensä. Tämä toteutuu yhtä lailla luotijunan passiivisessa matkustajassa, joka paremminkin vain saapuu nopeasti (ja silti liian hitaasti) toiseen paikkaan kuin todella matkustaa, kuin televisionkatselijassa tai internet-surffaajassa, jonka ei niinkään tilallista kuin ajallista toimintaa hallitsee intensiivinen etäläsnäolo ja jatkuva informaatiovirta.^[5]

1800-luvun automobiilisista kulkuneuvoista alkaneen kehityksen päätepiste on Virilion käsittein ilmaistuna ”staattinen kulkuneuvo”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että voimme ”matkustaa” liikkumatta paikaltamme mihinkään. Emmekä ainoastaan voi etäkuulla (puhelin, radio) ja etänähdä (televisio), vaan myös siirtää toimintamme – tulevaisuudessa ehkä jopa tuntoaistimuksemme – etäisyyden päähän. Videoneuvottelut, etätyö ja etäostaminen ovat kuvaavia esimerkkejä tämän päivän länsimaisesta yhteiskunnasta, jossa arkistenkin asioiden hoitaminen on mahdollista ilman, että tarvitsee juurikaan fyysisesti liikkua paikaltaan mihinkään – kaikki saapuu ilmankin.^[6] 

Tällaisen kehityksen taustalla on niin sanottu pienimmän toiminnan laki: teknologioiden avustuksella ihmisen tarve liikkua omatoimisesti on koko ajan vähentynyt. Äärimmäisessä tapauksessa ihminen muuttuu kotiinsa eristäytyneeksi pääteihmiseksi, ikään kuin invalidiksi omasta tahdostaan. Hänestä tulee aktiivisen sijasta interaktiivinen olento, jonka olemassaolon painopiste siirtyy etäolemassaoloon. ”Interaktiivisin proteesein” varustettuna hänen ei tarvitse enää liikkua fyysisesti, riittää kun hän on liittyneenä koneeseen – nuo tänä päivänä kaikkialta tutut kädenjatkeet, niin sanotut älypuhelimet, jotka tosin alkoivat yleistyä ja tulla nykyisenkaltaisiksi vasta vuosia Pakonopeuden julkaisun jälkeen, näyttäisivät olevan tässä yhteydessä erinomaisen kuvaava arkinen esimerkki. Samalla koneeseen liittyneen ihmisen maailma ”sisäpuolistuu” ja hän kadottaa oman välittömän sijaintinsa kiintopisteet.^[7] Virilio kuvaa pääteihmistä ja tämän olotilaa myös seuraavasti:

Inertiaan tuomittu interaktiivinen olento siirtää luonnolliset liikkumis- ja siirtymiskykynsä luotaimille ja ilmaisimille, jotka välittävät hänelle silmänräpäyksellistä tietoa kaukaisesta todellisuudesta hänen omien todellisuudenkäsittämiskykyjensä kustannuksella. Hän on kuin alaraaja- tai neliraajahalvauksesta kärsivä vammainen, joka kykenee kauko-ohjaamaan ympäristöään ja asuntoaan – kodin automaation ja pienimmätkin toivomuksemme täyttävien ”älykkäiden talojen” esikuvaa. Näin alun perin liikkuvasta (mobile) ja sitten automobiilisesta (automobile) ihmisestä on tullut liikuntakykyinen (motile): hän rajoittaa ruumiinsa vaikutusalueen vapaaehtoisesti muutamiin eleisiin ja mielijohteisiin, kuten kanavapujotteluun.^[8]

Nykyihmisen tilan kuvaaminen tällä lailla on tietenkin kärjistystä, mutta silkkaa science fictionia Virilion teksti ei ole, itse asiassa kaukana siitä. Osa-aikaisia pääteihmisiä on jälkiteollisissa yhteiskunnissa paljon. Täysipäiväiseen pääteihmisyyteen on siihenkin periaatteellinen mahdollisuus, ja vaikkei ihminen kaikkea aikaansa viettäisikään kirjaimellisesti päätteen edessä, hänen aika- ja tilakäsityksensä ovat jo monin tavoin tietoliikennevallankumouksen muokkaamat – Virilion sanoin järkyttämät.^[9]

Todellisuuden kahtiajako

Kolmannen vuosituhannen alussa elämme yhteiskunnassa, jossa perinteinen maailmassa oleminen tässä ja nyt on muuttumassa tai jo muuttunut yhä hallitsevammin epämääräiseksi etäläsnäoloksi. Virilio puhuu reaalisen todellisuuden kätkeytymisestä ”kuvaruudun kuvien pienoisjäljennöksiin”.^[10] Yleisemmin voisi kenties todeta todellisuuden olevan yhä enenevissä määrin kaksiulotteista pintaa, jonka välittämä informaatio on tullut (jollakin kummallisella tavalla) tärkeämmäksi kuin se kolmiulotteinen todellisuus, johon tuo informaatio viittaa – sikäli kuin tuo informaatio mihinkään itsensä ulkopuoliseen tosiasiallisesti edes viittaa.^[11] Kuten Virilio asian myös ilmaisee, ”kuva vie voiton asiasta, jonka kuva se on.”^[12]    

Samalla tapahtuu todellisuuden kahtiajako aktuaaliseen ja virtuaaliseen, yhtäältä läsnäoloksi tässä ja nyt konkreettisine objekteineen, toisaalta etäläsnäoloksi, jossa havaitut asiat menettävät todellisen tiheytensä, painonsa ja paksuutensa.^[13] Paikallisen, fyysisen todellisuuden rinnalle on noussut verkkojen ja medioiden kautta eletty globaali virtuaalitodellisuus. 

Voitaneen puhua myös varsinaisen todellisuuden tietynlaisesta virtualisoitumisesta. Tällaisen voi katsoa korostuvan esimerkiksi reaaliaikaisissa lähetyksissä, jotka todella tuntuvat paitsi kutistavan maapallon, saattavat etäännyttää meidät niiden kuvaamista tapahtumista. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän tornien sortumisen näkeminen livenä televisiosta oli jotakin hätkähdyttävää, mutta paradoksaalista kyllä, tapahtuma saattoi näyttää samanaikaisesti katastrofielokuvalta. Se oli totta, mutta ei kuitenkaan tietyssä mielessä ollut: sehän oli vain kuvaa, todellisuuden representaatiota, ei itse elettyä todellisuutta. Näin New Yorkiin saakka, mutta olin turvallisesti kotona – tai oikeastaan ei ole aivan selvää, missä sillä hetkellä olin Virilion tarkoittamassa mielessä. Virilio kirjoittaa:

Halusimme tai emme, maailman representaatio ja niin ollen sen todellisuus on nyt jakautunut kahtia meille kaikille. Kyse on kahtiajakautumisesta toiminnan ja interaktiivisuuden, läsnäolon ja etäläsnäolon sekä olemassaolon ja etäolemassaolon välillä.^[14]

Virilio vertaa olemisen tässä ja nyt hämärtymistä astronauttien kokemaan tilalliseen desorientaatioon, tilallisten ja ajallisten kiintopisteiden menettämiseen. Samoin käy ihmiselle virtuaalitilassa, jossa maanpäällinen materia-aika-avaruus ”epätodellistuu” ja välittömän ympäristön reaalinen tila ja massa korvautuu virtuaalitodellisuuden omalakisella realismilla.^[15] Viriliota lainaten: ”Tietokoneesta on äkkiä tullut aistitodellisuuden järjestäjä.”^[16] 

Voidaan ajatella, että tietoyhteiskunnassa elävän ihmisen maailma jakautuu kahteen: elämme ikään kuin kahdessa todellisuudessa rinnakkain. Näistä toinen on paikallinen, fyysinen todellisuus, ja toinen verkkojen ja medioiden kautta eletty globaali keinotodellisuus.^[17] Virilion ajattelua seuraten jako fyysiseen ja virtuaalitodellisuuteen ei ole kuitenkaan selkeä, eikä välttämättä voida puhua kahden todellisuuden rinnakkaisuudesta, vaan pikemminkin aktuaalisen ja virtuaalisen yhteen kietoutumisesta, mikä ihmisen maailmassa olemisen kokemuksen kannalta tarkoittaa aktuaalisen ja virtuaalisen välisen rajan hämärtymistä. Samassa yhteydessä voidaan puhua ajallisesta yhdenmukaistumisesta, maailmanlaajuisen ajan ilmaantumisesta, joka kumoaa paikallisen ajan erityisyyden, sekä tilallisesta epäpaikallistumisesta tai glokalisaatiosta, jolla tarkoitetaan sitä, että globaalin ja lokaalin erottaminen käy hankalaksi, ellei peräti mahdottomaksi.^[18]

Tämäntapainen todellisuuden jakautumisajattelu voidaan viedä astetta pidemmälle: kenties kahtiajakautuneen todellisuuden sijaan pitäisi puhua useista todellisuuksista tai vaihtoehtotodellisuuksista.^[19] Toisaalta ainakin niin kauan kuin läsnäolo tässä ja nyt voidaan ”vaihtaa” virtuaaliseen ja päinvastoin, voitaneen puhua virtuaalitodellisuudesta kollektiivisena käsitteenä, jonka vastinparina on aktuaalinen todellisuus.

Harmaa ekologia

Virilion mielestä reaaliajan teknologioilla on tuhoisia seurauksia maailmassa olemiseemme. Niinpä hän ehdottaa perinteisen vihreän ekologian rinnalle harmaata ekologiaa. Tällaisessa ekologiassa pohdittaisiin muun muassa ”maanpäällisen maiseman ’kuva-alan syvyyden’ jälkiteollista saastumista”.^[20] Hiukan selvemmin sanoen harmaassa ekologiassa tarkasteltaisiin elinympäristömme luonnollisen koon ja laajuuden ”saastumisen” seurauksia sekä ennen muuta uusien teknologioiden kätkettyä puolta – niitä teknologian mukanaan tuomia ilmiöitä, joilla on vaikutusta todellisuudentajuumme sekä tapaamme mieltää välitön tilaympäristömme.^[21] Virilio kysyy:

Eikö nykyään, abstraktiksi tilan tieteeksi muuttuneen maantieteen merkityksen vähennyttyä – ja eksotiikan kadottua turismin ja joukkoliikennevälineiden kehityttyä nopeasti – olisi syytä alkaa kiireesti pohtia geofyysisten ulottuvuuksien kulttuurista merkitystä ja tärkeyttä?^[22]

Virilion mukaan jälkiteollisessa kulttuurissa on ennen kaikkea kyse maanpäällisen laajuuden ja aistikokemuksen keston arvonalennuksesta. Kiihtyvällä nopeudella kasvava informaatiotulva tekee maailman käsittämisestä koko ajan intensiivisemmän muuttaen samalla välittömän ympäristömme merkityksen. Höyrymoottorista alkanut kehitys on irrottanut meidät maailmamme mittasuhteista, kunnes lopulta meitä uhkaa, että menetämme kosketuksen aistitodellisuuteen.^[23] 

Näyttää siltä, että Viriliolle nimenomaan välitön, suoraan nähtävissä, kuultavissa ja ennen muuta kosketettavissa oleva on todellista tai ainakin todellisuutta “aidoimmillaan”. Siksi ei olisi lainkaan mahdotonta kyseenalaistaa Virilion ajattelutapaa tietynlaisesta sokeudesta sille, että hahmotamme juuri teknologian avulla maailmaa tarkemmin ja ainakin jossakin mielessä objektiivisemmin kuin mitä pelkkien omien aistiemme välityksellä ikinä kykenisimme.

Niin tai näin, sikäli kuin Virilion vision toteutumiseen on uskominen, meitä ei uhkaa vain todellisuudentajun tai tilantajun järkkyminen. Informaatioteknologioilla ja virtualisoitumisella on vaikutuksia ainakin yhteisöjemme luonteeseen (fyysisen läheisyyden rappio), talouselämän käytäntöihin (”ei-missään” sijaitsevat yritykset), politiikkaan (medioituminen) ja eriarvoistumisen kasvuun. Viimeksi mainittu johtuu Virilion mukaan siitä, että ”reaaliajan virtuaalisessa yhteisössä” eläminen (eli viime kädessä tietoyhteiskuntaan osallistuminen) edellyttää hyvää toimeentuloa. Toisaalta Virilion esittämää ajatusta eriarvoistumisesta voisi laajentaa viime aikoina keskustelua herättäneeseen ”kuplautumiseen” ja laajemminkin nimenomaan sosiaalisen median seurausvaikutuksiin, jotka Virilion kirjan julkaisuvuonna 1995 olivat vielä tulevaisuutta. Lisäksi informaatioteknologian haitallisiin vaikutuksiin voidaan laskea julkisen ja yksityisen välisen rajan hämärtyminen esimerkiksi ansiotyön levitessä yksityiseen tilaan (etätyö), mikä samalla vanhentaa kahdeksan tunnin työpäivän ja työpaikan maantieteellisen tilasidonnaisuuden. Samaan vyyhteen kuuluu hämärtyvä raja teknologian ja biologian sekä ihmisen ja koneen välillä.^[24]   
Virilion ajatus harmaasta ekologiasta liittyy keskeisesti niin sanotun teknologisen determinismin kritiikkiin ja vastustamiseen. Monien Pakonopeuden ironialtakin kalskahtavien kärjistävien esimerkkien ja spekulaatioiden takana on todellinen huoli siitä, että yhteiskunnissamme uskotaan sokeasti informaatioteknologiaan ja sen kehityksen erinomaisuuteen ilman merkittävää kykyä kyseenalaistaa sen välttämättömyys tai pohtia laajasti siitä mahdollisesti aiheutuvia haittoja. Teknologia nähdään liian helposti maailmasta ja ihmisistä erillisenä aivan kuin sillä ei olisi vaikutusta ihmisten sosiaaliseen todellisuuteen tai ettei sellaisten kysymysten pohtimiseen olisi aitoa tarvetta.^[25] Suomalaistakin yhteiskuntaa on viime vuosikymmeninä tietoisesti kehitetty tietoyhteiskunnaksi ikään kuin tällainen kehitys olisi itsestäänselvyys ja siihen liittyvät mahdolliset ongelmat ikään kuin välttämättömiä pahoja.

Miten suhtautua Virilion harmaaekologisiin huoliin?

Virilion huoli meneillään olevasta tila- ja aistiympäristön arvonalennuksesta on ymmärrettävää sinänsä. Pääteihmisessä ja tämän elämässä on helppo nähdä irvokkaita piirteitä. Ajatellaan vaikka tilannetta, jossa ihminen tekee päivätyönsä kotona tietokoneella, tilaa elintarvikkeet netistä, kuntoilee juoksumatolla paikallaan juosten, etsii seuraa sovelluksen avulla, keskustelee ja pelaa pelejä ihmisten kanssa, joita ei oikeasti tunne eikä koskaan tapaa – yksi Virilion lisähuolenaiheista on, mitä tapahtuu läheisyyssuhteille tietoliikennevälineiden valtakaudella.^[26] 

Kriittisesti Virilion dystopiankatkuiseen analyysiin suhtautuva saattaisi tietysti huomauttaa, että vaikka tietotekniseen kehitykseen ja teknologiauskoon liittyy uhkakuvia, niiden arvottaminen suuntaan tai toiseen ei ole yksioikoista. Joku voi esimerkiksi pitää työpaikan maantieteellisen tilasidonnaisuuden poistumista yksiselitteisesti hyvänä asiana. Ehkeivät tulevat sukupolvet kerta kaikkiaan tunnista viriliolaista onnettomuutta, vaikka Virilio heidät siltä haluaisikin pelastaa. Kuten yllä ohimennen todettiin, Virilio näyttää sitoutuvan vahvasti käsitykseen, että todellista tai todellisuutta aidoimmillaan on kaikki se, mikä on aistein välittömästi tavoitettavissa. Kutakuinkin kaikki muu näyttää puolestaan uhkaavan mahdollisuutta kokea mitään aidosti “tässä ja nyt”. Ehkeivät tulevat sukupolvet kuitenkaan itse koe asiaa aivan näinkään. Ehkeivät he edes sido maailman ”luonnollista” kokoa omaan ruumiiseen ja fyysisiin ponnistuksiin. Ehkä heidän aika- ja tilakäsityksensä ovat yksinkertaisesti toisenlaiset. 

Pelkästään ”vauhdin teknologioiden” kannalta kun asiaa katsoo, suunta on joka tapauksessa aika selvä. Ongelmana toisaalta on, että elämme ja hengitämme parastaikaa tuota samaista informaatioteknologista murrosta, jonka keskellä meidän on hyvin hankala määrittää, mihin tarkasti ottaen olemme menossa tai miten radikaalisti yhteisöjemme luonne ja suhteemme todellisuuteen muuttuu teknologioiden käyttöönoton seurauksena. Siihen tarvittaisiin riittävä ajallinen etäisyys, jota meillä ei tässä asiassa ole. Hätkähdyttävintä kenties onkin, miten nopeasti – suorastaan salakavalasti – uusien teknologioiden laaja-alainen käyttöönotto on tapahtunut. Ne ovat tulleet aivan kaikkialla läsnä oleviksi ilman, että siihen olisi mitenkään varauduttu tai edes ehditty varautua.

Kirjallisuusluettelo

Baudrillard, Jean (1991) Ekstaasi ja rivous. Suom. Panu Minkkinen. Gaudeamus, Helsinki. [L’autre par lui-même: Habilitation, 1987]

Baudrillard, Jean (1995) Lopun illuusio eli tapahtumien lakko. Suom. Mika Määttänen. Gaudeamus, Helsinki. [L’illusion de la fin ou la grève des événements, 1991]

Debord, Guy (1995) The Society of the Spectacle. Zone Books, New York. [La société du spectacle, 1967]

Huhtamo, Erkki (1995) Ruumiiton matkustaja ”Ikään kuin” -maassa. Teoksessa Virtuaalisuuden arkeologia. Virtuaalimatkailijan uusi käsikirja. Toim. Erkki Huhtamo. Taiteiden tiedekunta, Lapin yliopisto, 89–125.

Jylhämö, Kimmo (1999) Vauhdin filosofiaa. niin & näin 4/99, 84–85. 

Järvinen, Aki (2000) Tietoverkon teksteistä ja merkityksistä – lähtökohtia digitaalisen kulttuuriteorialle. Teoksessa Uusi media ja arkielämä. Kirjoituksia uuden ajan kulttuurista. Toim. Hannu Nieminen, Petri Saarikoski & Jaakko Suominen. Taiteiden tutkimuksen laitos, Turun yliopisto, 106–133.

Krohn, Leena (1997) Virtuaalisuuden luonnollisuus. Teoksessa Kone – kirjoituksia kulttuurista ja fiktiosta koneen aikakaudella. Toim. Kai Mikkonen & Ilkka Mäyrä & Timo Sihvonen. Atena, Jyväskylä, 289–299.

Määttänen, Mika (1998) Suomentajalta. Teoksessa Virilio 1998, 7–14.

Salmi, Hannu (1996) Atoomipommilla kuuhun! Tekniikan mentaalihistoriaa. Edita, Helsinki.

Tuomi, Ilkka (1997) Tietotekniikka ja ihminen. Teoksessa Maailmankuvaa etsimässä. Toim. Jan Rydman. WSOY, Porvoo, 596–607.

Uusitalo, Liisa (2000) Yhteisöllisyys virtuaalimarkkinoilla. Teoksessa Maailman henkinen tila ja tulevaisuus. Toim. Ilkka Niiniluoto. Otava, Helsinki, 85–107. 
Virilio, Paul (1998) Pakonopeus. Suom. Mika Määttänen. Gaudeamus, Helsinki. [La Vitesse de libération, 1995]