Susanna Lankinen

Rakkaus muuttaa kaiken on elämäntapaopas, joka saattaa jopa muuttaa elämäsi.

Bell hooks on Yhdysvaltojen tunnetuimpia nykyfeministejä, joka on kirjoittanut muun muassa rodusta, yhteiskuntaluokista, koulutuksesta ja elokuvateoriasta. Häneltä on aiemmin suomennettu teos Vapauttava kasvatus. Hooks aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja suomennoksestakin erottuu välillä hänen kaunokirjallinen tyylinsä. Asia on kuitenkin painavaa ja pääosin helposti seurattavaa.

Rakkaudesta on yllättävän vaikea puhua, hooks toteaa heti kirjan alussa. Mediassa puhutaan seksistä ja kuolemasta enemmän kuin vilpittömästä rakkaudesta, mikä kertoo kyynistyneestä keskustelukulttuurista. Rakkaudesta puhuvaa saatetaan karsastaa ja pitää naiivina Ingalsin Laurana tai uskonnollisena hihhulina. Hooks saarnaa erityisesti amerikkalaiselle yhteiskunnalle, mutta saarnan voi yleistää käsittämään koko länsimaisen yhteisön.

Rakkaus muuttaa kaiken avaa lukijalle maailman, jossa rakkaus läpäisee kaikki elämän kerrokset kokonaisvaltaisesti yksilön itsekunnioituksesta ja kiintymyksellisistä ihmissuhteista globaaliin oikeudenmukaisuuteen.

Rakkaus on sitoutumista totuuteen ja oikeudenmukaisiin tekoihin

Kuten filosofioilla on tapana, alkaa rakkauden filosofiakin määritelmistä. Hooksin mukaan sanan ”rakkaus” pitäisi olla verbi eikä substantiivi. Rakkaus on intentionaalisia tekoja ja sitä voi oppia – se ei ole vain hallitsematon tunne. Psykologi Erich Fromm (1900–1980) ja psykiatri M. Scott Peck (1936–2005) määrittelevät rakkauden tahtona. (22) Tämä tahto on avoimuutta, oman ja muiden henkisen kasvun mahdollistamista. Hooks luettelee Frommia ja Peckia mukaillen ”valmistusaineet” (23): huolenpito, kiintymys, huomioon ottaminen, kunnioitus, sitoutuminen, luottamus, rehellisyys ja avoin kommunikaatio.

Ihmisen kehitys rakastavaksi persoonaksi lähtee lapsuuden perheestä. Useimmissa perheissä on huolenpitoa ja kiintymystä, mutta entä muita rakkauden osa-alueita?

Voimme kuulla lapsiaan ja puolisoaan lyövän miehen julistavan kapakassa rakastavansa perhettään syvästi. Hyvänä päivänä vaimo saattaa itsekin vakuutella miehen rakastavan häntä väkivaltaisuudestaan huolimatta. Hämmentävän suuri osa meistä on kasvanut dysfunktionaalisessa perheessä, jossa opimme ettemme ole hyviä, meitä häpäistiin, pahoinpideltiin henkisesti ja/tai fyysisesti sekä laiminlyötiin emotionaalisesti, ja silti saimme kuulla olevamme rakastettuja. Suurinta osaa ihmisistä yksinkertaisesti pelottaa liiaksi omaksua rakkauden määritelmä, joka ei enää salli kuvata lapsuudenperhettä rakastavaksi. (23)

Monet lapsiaan tai puolisoaan kaltoin kohtelevat henkilöt väittävät rakastavansa. Tämä ei kuitenkaan ole todellista rakkautta. Se saattaa olla vaikkapa pelkkää kiintymystä, mikä ei kuitenkaan riitä rakkaudeksi. Pahimmassa tapauksessa lapselle kerrotaan, että fyysiset rangaistukset ovat eräs rakastamisen muoto. Hooks kirjoittaa yksiselitteisesti, että ”[p]ahoinpitely ja laiminlyönti kieltävät rakkauden” (34).

Rakkaus ei olekaan enää jokin epämääräinen pakkomielteinen mielentila, minkä ilmaantumista emme voi hallita. Emme voi oppia rakastamista, jos ajattelemme rakkauden olevan ”vain” tunne. Rakkauden määritelmä moniulotteisena rakastamisena ahdistaa monia ihmisiä myös siksi, että siitä on johdettavissa yksilön vastuu. Olemme aidosti vastuussa rakastamisistamme. (28–29)

Rakkaus edellyttää kunnioitusta, rehellisyyttä ja avointa kommunikaatiota. Kiintymyksen ja hoivan tarpeen lisäksi pyrkimys oikeudenmukaisuuteen on hooksille rakkauden alkusysäys. Usein jo lapsilla on käsitys perustavanlaatuisesta reiluudesta, minkä päälle moraalia aletaan rakentaa. Kunnioitus tarkoittaa yksinkertaisesti vaikka sitä, että lasta ei lyödä, koska ketään muutakaan ei saa lyödä (32–33). Jokaista ihmistä tulisi kohdella kokonaisena persoonana. Rehellisyys ja avoin kommunikaatio mahdollistavat syvällisen, rakastavan ihmissuhteen kehittymisen.

Hooks kirjoittaa paljon lapsiin kohdistuvista ristiriitaisista odotuksista. Kasvattaminen ei ole helppoa. Monet vanhemmat asettavat lapselle odotuksia, ikään kuin määräävät, millainen lapsi on ja millainen hänestä tulee. Vanhempi ei välttämättä ole valmis tutustumaan lapseen omana persoonanaan. Hyvin käyttäytyvä lapsi on nöyräksi peloteltu lapsi, joka välttelee ristiriitoja (58).

Lapsia hämmentää, että heiltä vaaditaan yhtä aikaa rehellisyyttä ja silti heidän myös vaaditaan oppivan toimimaan sopivan kaksinaamaisesti. – – Aikuiset kehuivat ja kiittelivät sisaruksistamme niitä, jotka oppivat kertomaan kohteliaita valheita ja sanomaan, mitä aikuiset halusivat kuulla. (42)

Valehtelu on jokapäiväistä aikuistenkin kesken. Olen itse vähän skeptinen sen suhteen, kannattaako kaikissa tilanteissa puhua totta, varsinkaan lähimmilleen. Ainakin se vaatisi sitä, että olisi ajatuksienkin tasolla oikea enkeli ihmiseksi, ettei koskaan ajattelisi mitään epäkunnioittavaa toisista. Hooks kyllä myöntää, että ”[j]okainen meistä tarvitsee tilaa, jossa voi olla yksin omien ajatustensa ja tuntemustensa kanssa; jossa voi kokea terveellistä psykologista autonomiaa ja päättää kertoa asioista silloin kun siltä tuntuu” (50).

Hooksin mukaan salailu tekee läheisyyden mahdottomaksi. Minulle ei kuitenkaan auennut, mikä sitten on rakkauden estävää salailua ja mikä normaalia psykologista tilaa. On tosi, että surullisia ovat ihmiset, jotka eivät kykene olemaan rehellisiä edes itselleen. Tunnen ihmisiä, jotka valehtelevat ystävilleenkin naurettavan paljon. Heidän koko elämänsä tuntuu olevan teatteria. Toisaalta yhteiskunta tuntuu pitävän tietynlaista valehtelua välttämättömyytenä, hyväksyttävänä selviytymisen keinona. Onko sitten niin, että ”liian” rehelliset ihmiset ovat tuomittuja Idiootin osaan.

Totuus antaa pohjan itsetunnolle ja tietoisena elämiselle. Rakkauteen tarvittava sitoutuminen liittyy tietoisena elämiseen. Ihmisen on hyvä ymmärtää oma arvomaailmansa ja kysyä jatkuvasti, elääkö sen mukaan. Hänen on ensin ymmärrettävä oma arvonsa voidakseen hakeutua arvostaviin, rakastaviin suhteisiin. Lisäksi on kunnioitettava muita ja vastustettava kaikkea epäoikeudenmukaisuutta arjen tasolla. (56–57)

Itsensä rakastaminen muodostaa perustan rakastavalle toiminnalle.  – – Toisten ihmisten kanssa rakkaus on aina välttämättä ehdollista. Toisia voi rakastaa pyyteettömästi, mutta se on vaikeaa ja onnistuu vain harvoin, koska muiden käytös ei ole koskaan hallinnassamme, emmekä voi ennustaa tai täysin kontrolloida, miten reagoimme heidän tekoihinsa. (64)

Sitoutuminen ei tarkoita ripustautumista toiseen ihmiseen vaan jatkuvaa oman toiminnan rakkaudellisuuden arviointia. Samalla sitoudummekin myös rakkauden käsitteeseen, rakastamisen toimintaan.

Romanttinen rakkaus epäonnistuu, koska emme ole oppineet rakastamaan. Asia on niin yksinkertainen. (138)

Itse sanoin kaksi vuotta sitten ”tahdon” maistraatissa. En ole mikään perinteisten vihkiseremonioiden ystävä, mutta ennen naimisiinmenoa naistenlehtiä lukiessani olin pohtinut ”tahtomisen” aspekteja. Varmaankin kaikki pitkässä suhteessa olleet ihmiset ymmärtävät, että suhteen toimiminen vaatii ”tahtotilaa”, mutta hooks selkeyttää tätä väitettä:

Jos rakkaus olisi ainoastaan tunne, ei olisi mahdollista luvata rakastaa toista ikuisesti. Tuntemukset tulevat ja menevät. – – Rakkaus on sitä, miksi se tehdään. Rakkaus on tahtomista, sekä aikomusta että toimintaa. (133)

Parisuhteesta ja seksistä hooks kirjoittaa yllättävän vähän, mutta se on tarkoituksellista. Parisuhteella on kulttuurissamme liian korkealle nostettu paikka, mikä vie tilaa muilta ihmissuhteilta, kuten ystävyydeltä. Seksuaalinen intohimo voi olla hyvän suhteen alku, mutta se ei yksinään riitä hyvään suhteeseen.

Perinteinen heteroparisuhde näyttäytyy usein myös valtapelinä, jossa mies ja nainen manipuloivat toisiaan sukupuolilleen tyypillisillä tavoilla. Hooks korostaa, että rakkauden määritelmä ei voi olla eri sukupuolille, vaikka käyttäytymisessä on havaittavissa eroja. Pojille opetetaan, että on miehekästä olla puhumatta tunteistaan. Tytöille opetetaan, että naisen on oltava ehdottoman rakastava. Nämä roolit pönkittävät patriarkaalista valtapeliä, jossa sekä naiset että miehet manipuloivat toisiaan sen sijaan, että antaisivat rakkaudelle mahdollisuuden. (27, 120–123.)

Tunteaksemme rakkautta on luovuttava seksistisistä ajattelumalleista kaikissa niiden ilmenemismuodoissa. Niin kauan kuin turvaudumme seksismiin päädymme aina takaisin sukupuoliroolien aiheuttamaan konfliktiin, ajattelutapaan joka alentaa naisia ja miehiä. (122)

Ihminen ei kuitenkaan ole tiukasti monogaminen laji, vaikka useissa kulttuureissa viihdytään yhden kumppanin kanssa pitkiäkin aikoja. Olisi ollut mielenkiintoista lukea, mitä mieltä hooks on vaikkapa polyamorisista suhteista tai paatuneista yksineläjistä.

Rakkaus on yhteisöllisyyttä

Olemme jokainen syntyneet yhteisöjen maailmaan. (104)

Ihminen on alusta alkaen äärimmäisen sosiaalinen laumaeläin, jolle on normaalia olla päivittäisessä kontaktissa kymmenien eri yksilöiden kanssa. Eristäytynyt ydinperhe voi luoda hyvinkin sairaan vallankäytön ilmapiirin ympärilleen. Hyvin toimivia perheitä on toki olemassa, ja näissäkin on totta kai ongelmansa. Rakkaus ei tarkoita ongelmien poissaoloa, vaan kykyä ratkoa ongelmatilanteita. (105, 111, 158) Hooks toteaa (38, 105), että yksikin huolehtiva aikuinen voi pelastaa lapsen kehityksen. Tämä on psykologienkin piireissä konsensus. On järkevää, että jo lapsuudessa on mahdollisimman monia läheisiä aikuisia ympärillä: joku heistä ehkä ymmärtää juuri tämän lapsen temperamenttia ja osaa puuttua asioihin rakentavalla tavalla.

Nykypäivän länsimaalainen kaupunkilainen saa usein valita oman yhteisönsä. Hooks korostaa ystävien merkitystä nykypäivän yhteisöinä. (110) Kuitenkin tästä urbaanista elämäntavasta aiheutuvasta yksinäisyydestä hooks kirjoittaa liian vähän, hän vain sivuaa sitä. Yksinäisyys on yksi suurimmista nyky-yhteiskunnan ongelmista. Meillä ei ole aitoa vastuuta vaikkapa sukulaisistamme vaan elämme ihmisten markkinataloudessa: jokaisen on kyettävä luomaan oma yhteisönsä.

Hooksin mukaan ihmisiä ei pidä kohdella kuin kertakäyttötavaroita, mutta itselle pelkkää harmia tuottava ihmissuhde ei taas ole itsensä kunnioittamisen kannalta järkevä sijoitus. Ehkä tämä on se syvin idea nykypäivän urbaanissa individualismissa. Hooks kirjoittaa kuitenkin myös anteeksiannosta:

Anteeksiantaminen tarkoittaa, että voi edelleen nähdä hänet yhteisön jäsenenä, ihmisenä, jolla on paikka sydämessäni jos hän sitä toivoo. (112)

Ihmiselle on annettava toinen mahdollisuus. Toimiva ihmissuhde ei myöskään tarkoita ongelmien tai kivun täydellistä poissaoloa.

Rakkauden harjoittamiseen kuuluu kivun hyväksyminen. Se auttaa erottamaan rakentavan kärsimyksen itsetarkoituksellisesta kivusta. (126)

Hooks ei kuitenkaan anna ohjeita siihen, miten tämä erottaminen tapahtuu. Jäljelle jää vain kysymyksiä: Jääkö tämä rakkauden antama erotuskyky sitten vain tuntemuksen varaan? Mystifioituuko rakkaus kuitenkin lopulta? Milloin esimerkiksi on oikein etääntyä inhottavasta sukulaisesta tai ystävästä? Milloin taas on kyse ihmissuhteiden kertäkäyttökulttuurista?

Yhteisöissä on aina tarvittu ihmisiä, jotka sitoutuvat ihmissuhteisiin ja liimaavat yhteisön jäsenet yhteen. Yksi hooksin tärkeä huomio yhteisöjen rakenteesta on naisten antamassa hoivassa:

On niin helppoa unohtaa, kuinka paljon monet naiset tekevät toisten eteen päivittäin – millaisia uhrauksia naiset tekevät. Usein seksistinen ajattelu hämärtää sen, että nämä naiset valitsevat toisten hyväksi toimimisen, että he antavat vapaasta tahdostaan eivätkä biologisen kohtalon määrääminä. On paljon ihmisiä, joita toisten palveleminen ei kiinnosta, jotka vähättelevät sitä. Ajattelemalla, että toisten eteen puurtavat naiset ’tekevät niin koska äitien tai oikein naisten kuuluu niin tehdä’, kieltää naisten täyden ihmisyyden eikä pysty näkemään tekoihin sisältyvää anteliaisuutta. Monet naiset eivät ole kiinnostuneita palvelemisesta, jotkut jopa halveksivat sitä. (113)

Palveleminen ja hoiva nähdään monesti vähemmän tärkeänä työnä. Kyse tuskin on automaattisesta hoivavietistä tai abstraktista kutsumuksesta. Hoivatyö on sen sijaan työtä, missä parhaiten voi tulla näkyväksi ihmisen sitoutuminen rakkauteen, tai sen sitoutumisen puute.

Olen yhä uudelleen hämmästynyt siitä, kuinka paljon lopulta rohkeasti luotamme tuntemattomiin. Sairastaessamme ja sairaalaan joutuessamme panemme uskomme kokonaiseen joukkoon tuntemattomia ihmisiä, toivomme heidän auttavan meitä tervehtymään. Silti niin usein pelkäämme luottaa läheisiin ihmisiin – – . (127)

Hoitohenkilökunta on etuoikeutettua, sillä se pääsee kurkistamaan ihmisen kaikkein yksityisimpiin tapahtumiin ja kaikkein haavoittumaisimpiin hetkiin. On mielenkiintoista, miten etäisyys ja anonyymiys voi joissain tilanteissa tuoda syvempää luottamusta. Samaan aikaan tämä tekee ymmärrettäväksi ihmisten herkkyyden tiettyjä ammatteja kohtaan: lehtijutuissa ryöpöteltävinä on monesti hoitajat ja lääkärit.

Yleisesti työhön liittyen hooksin mukaan ihmisen on osattava myös rakastaa omaa työtään:

Ihmiset, jotka tulevat toimeen tekemällä rakastamaansa työtä, ovat autuaassa asemassa. Heidän kokemuksensa voi toimia esimerkkinä meille jokaiselle. Heidän elämänsä on meille kuin majakka, joka näyttää, kuinka oikea elinkeino voi vahvistaa itsensä rakastamista, taata mielenrauhaa ja tyytyväisyyttä koko elämään, ei vain työhön. (62)

Ajatus on kaunis, mutta kuulostaa lähinnä naurettavalta  suurimmalle osalle maapallon ihmisistä. Tällaisissa osioissa hooks kuulostaa kehnolta elämäntaito-oppaalta.

Mitä päätämme uskoa rakkaudesta?

Rakkauden etsimistä käsitellään populaarikulttuurissa paljon. (12) Tapanamme on toisaalta määritellä hyvin päättyvät rakkaustarinat hömpäksi tai pitää onnistuneen perhe-elämän kuvausta naiivina todellisuuden kaunisteluna.

Kaikki me tiedämme miltä väkivalta näyttää. – – Vaikka yksittäiset tutkijat ovat sitä mieltä, ettei näkemämme väkivallan kuvausten ja arjessa kohdatun väkivallan välillä ole suoraa yhteyttä, maalaisjärki sen kuitenkin kertoo: kuluttamamme kuvastot ja niiden katselun aikaansaama mielentila vaikuttavat meihin kaikkiin. (82–83)

Tavallaan ymmärrän mitä hooks tässä tarkoittaa. Hooks ei kannusta sensuuriin eikä syytä massamediaa maailman pahuudesta (84). Me emme kuitenkaan valitse kaikilta osin maailmankuvaamme, vaan se tuodaan meille esimerkiksi juuri median kautta. Väkivalta vähenee yhteiskunnassamme koko ajan, mutta ehkä media voisi osaltaan vaikuttaa siihen, miten näemme ihmissuhteemme ja miten todellisena koemme vilpittömän välittämisen tunteen.

Mitä enemmän kiinnitetään huomiota toimimattomiin ihmissuhteiden malleihin, sitä enemmän välitetään viestiä, että perheiden on tavallista olla sekaisin, perheissä nyt vain kuuluu olla ongelmia. Meitä rohkaistaan kuluttamaan hedonistisesti mutta myös uskomaan, että kohtuuttomuudet kuuluvat perhe-elämään ja että toimivaan, rakastavaan perheeseen uskominen on epänormaalia. (95)

Jotta voisimme luopua tästä kyynisyydestä, on paljon tehtävää edessä. Tuskin meidän sukupolvemme missään saa kokea kokonaisvaltaisen rakkauden etiikan toimeenpanoa, mutta ehkä tulevaisuuden sukupolvet voivat. Maailma muuttuu jatkuvasti joka tapauksessa, ja joskus voimme ohjata sitä muuttumaan parempaan suuntaan. Viisikymmentä vuotta sitten Suomessa ajateltiin parisuhteista ja lasten kasvatuksesta aivan eri lailla kuin nykyään, ei siis kannata pitää rakkauden sanoman tulevaisuutta valmiiksi menetettynä.

Me itse valitsemme, millaisessa maailmassa elämme. Tunnen esimerkiksi joitakin ihmisiä, jotka ajattelevat paljon rahaa. He myös olettavat muiden ihmisten ajattelevan jatkuvasti rahaa ja näkevät maailman silloin kilpailullisena, ahneena paikkana. Haluammeko elää totuudessa ja olla avoimia sille, kuinka erilaisia maailmoja ja motiiveja muilla ihmisillä todellisuudessa onkaan?

Tekeekö varallisuus ihmisestä välttämättä rakkaudettoman? Kuten Raamatussa sanotaan: ”Helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” (Mark. 10:23,25). Varallisuuden epätasa-arvoinen jakautuminen on ongelma, varsinkin, kun varallisuus ei koskaan ole jakautunut ihmisen oman ahkeruuden mukaan, vaikka jotkut kovasti niin väittävät.

Minua on hämmentänyt kuulla, kuinka varallisuutta perineet ihmiset ovat varoittaneet muita jakamasta resursseja, koska apua tarvitsevien ihmisten täytyy työskennellä lujasti osatakseen antaa arvoa rahalle. […] Yksi ahneuden kulttuurin ironioista on seuraava: ihmiset, jotka hyötyvät eniten saavutuksista, joiden eteen eivät ole tehneet työtä, ovat kaikkein innokkaimmin vakuuttamassa, että köyhät ja työväenluokkaiset voivat arvostaa aineellista hyvinvointia ainoastaan jos he ovat tehneet sen eteen töitä. Tietenkin näin sanoessaan he ainoastaan pitävät yllä uskomusjärjestelmää, joka suojelee heidän luokkaintressejään ja vähentää heidän vastuutaan huono-osaisista. (97–98)

Seuraava ajatus nousee hooksilla ruohonjuuritason ihmissuhteista globaaliin yhteisöön:

Antelias kaikkien resurssien jakaminen on yksi konkreettinen keino ilmaista rakkautta. (128)

Käytännössä tämä tarkoittaa sekä materian että työn jakamista. Hooksin mukaan ”[t]yöttömyyden vitsaus katoaisi maastamme, jos verorahoilla tuettaisiin rakastamisen opettamista. Se tekisi työn jakamisesta normaalin käytännön” (127). Materian jakamisessa on kyse myös epämiellyttävästä materian taakasta luopumisesta kuin KonMarissa ikään. ”Yksinkertainen elämä tekee rakastamisesta yksinkertaista. Valitsemalla yksinkertaisen elämäntavan parantaa välttämättä kykyä rakastaa.” (103)

Hooksin määrittelemä rakkaus luo pohjan etiikalle, jonka seuraaminen vaikuttaa koko globaaliin yhteisöön. Rakkauden etiikan ohjaama maailma olisi paras mahdollinen maailma. Hooks laajentaa rakkauden lähelle Erich Frommin biofiliaa^[1]:

Ihmiset, jotka päättävät rakastaa, voivat muuttaa elämäänsä tavoilla, jotka tekevät kunniaa rakkauden etiikan ensisijaisuudelle. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun päättää työskennellä ihailemiensa ja kunnioittamiensa ihmisten kanssa; kun sitoutuu täysillä ihmissuhteisiinsa; kun omaksuu globaalin katsantokannan ja näkee, kuinka jokaisen elämä ja kohtalo kytkeytyy läheisesti yhteen kaikkien planeettamme asukkaiden kanssa. (76—77)

Rakkaus on hengellisyyttä

Hooksin hengellisyys-puheet menevät välillä yli hilseen. Kirjassa näkyy hooksin kristillinen tausta vahvasti. Hänen mukaansa materialistinen, individualistinen yhteiskunta vahvistaa ”hengellisen tyhjyyden tunnetta” (67).

Rakkautta ei ehkä koskaan ole riittävästi, mutta aina voi shoppailla. (67)

Hooks ymmärtää Peckin hengellisyyden ihmisen kokonaisvaltaisuuden korostamisena. Emme ole vain fyysisesti yhteydessä ulkomaailmaan vaan myös ”sielultamme”. (28.) Hooks näkee tämän yhtenäisyyden ja rakkauden olevan kaikkien suurten uskontojen ytimessä, mutta tuomitsee uskonnollisen fundamentalismin, joka tukahduttaa rakkauden. (68.)

Hengellisyys ja hengellinen elämä antavat voimaa rakastaa. Vain harva ihminen valitsee hengellisen elämän eli elämän, jossa osoitetaan kunnioitusta jokapäiväisen elämän pyhiä ulottuvuuksia kohtaan, jos hänellä ei ole yhteyttä perinteisiin uskontoihin tai käytäntöihin. (71)

Onko näin? Hooksin peräänkuuluttama ”elämän perustava keskinäinen riippuvuus” (67) on kyllä ymmärrettävissä nähdäkseni ilman sen kummallisempia metafyysisiä rakennelmia kuin jokin ”luonnon mystisyys”. Hooks myöntääkin, että ”[h]engellisyyden harjoittaminen voi olla merkityksellistä, vaikkei sillä olisikaan yhteyttä järjestäytyneeseen uskontoon” (73).

Hooksin tekstin suurimpia ongelmia on, että siinä viitataan tutkimustuloksiin epämääräisesti. Tämä ilmeisesti on osa bell hooksin tyyliä. Monilta osin kirjan käsittelemät ongelmat ovat myös empiirisesti tutkittuja, ja nämä tutkimustulokset olisivat mielenkiintoisia linkkejä lukijalle laajentaa omaa ymmärrystä.^[2]

Hooks kirjoittaa hyvin henkilökohtaisella tasolla. Henkilökohtaisten tarinoiden ongelmallisuus Hooksin tekstissä on, että ne tekevät kertojasta epäluotettavan, vaikkakin hyvällä tavalla myös inhimillisen. Usein ihmissuhdekertomuksissa kertojan rooli on olla oikeassa tai olla se yllättäen kehittyvä osapuoli. Nämä kertomukset tuovat esiin subjektiivisen kokemuksen, mikä on rakkauden kohdalla olennainen näkökulma, mutta samalla ne latistavat kertomuksen muita henkilöhahmoja ja tekevät tilanteista yksiulotteisen tuntuisia.

Kolmas häiritsevä asia hooksin tekstissä on hyvin negatiivinen suhtautuminen yhteiskunnan kehitykseen. Hooks väittää:

Nykyisin elämme maailmassa, jossa köyhät teinit ovat valmiita haavoittamaan ja murhaamaan tennareiden tai kalliin takin vuoksi. Syynä ei ole köyhyys. Maamme historiassa on paljon köyhyyttä. Ajatus köyhästä, joka murhaa luksusesineen vuoksi, oli kuitenkin ennenkuulumaton. (89)

Mahdollisesti syy tällaiseen voi olla vain se, että luksus ei ole enää harvojen etuoikeus vaan tavaroita on paljon helpompi saada nykyään, myös varastamalla.

Meille kerrotaan, että kaikki haluavat enemmän rahaa ostaakseen lisää tavaroita; ettei pieni huijaaminen ja valehtelu haittaa, jos sillä saa etumatkaa. – – Sydämenasioissa taas ihmisiä kannustetaan kohtelemaan kumppaneita ikään kuin he olisivat tavaroita, joita voi hankkia, käyttää ja heittää menemään. Ainoana kriteerinä toimii yksilöllisten mielihalujen tyydyttäminen. (95.)

En tiedä paljon Yhdysvaltojen kulttuurista, mutta en ehkä suhtautuisi kuitenkaan näin kyynisesti nykymaailmaan. Ennen sukuun ja avioliittoon suhtauduttiin varmaankin vakavammin ja niihin sitouduttiin, mutta tuskin ennen rakastettiin enemmän. Syyt sitoutumiseen tulivat vahvasti ulkopuolelta. Avioero on pelastanut monen ihmisen elämän. Ainakin Suomessa on tapahtunut paljon hyvää ihmissuhteiden saralla sodanjälkeisen puhumattomuuden kulttuurin jälkeen.

Kuten kaikki, myös rakkauden käsittely päättyy kuolemaan. Parhaimillaan rakkaus auttaa suhtautumaan kuolemaan. Kliseisesti: kuolleet rakastetut jatkavat elämäänsä meissä. Toisaalta kuolevaisuuden tajuaminen auttaa rakastamaan elämää. (149–150, 154) Hooks toteaa surumielisesti:

Toisin kuin rakkaus, kuolema koskettaa jokaista jossain elämän vaiheessa. (147)

Kuolemalla mässäily ei kuitenkaan edistä rakkauden asiaa. Hooks puhuu edelleen massamedian väkivalta- ja kuolemakeskeisyydestä.

Erich Fromm kysyi kuolinvuoteellaan rakkaalta ystävältään, miksi me suosimme kuoleman rakastamista elämän rakastamisen kustannuksella, miksi ’ihmiskunta pitää nekrofiliaa biofiliaa parempana’. (146)

Rakkaus parantaa ja lunastaa, hooksin mukaan. Ihmisen on valittava rakkaus. Se tarkoittaa tavaranhimosta ja kiireestä luopumista, resurssien jakamista, ihmissuhteiden asettamista työn edelle, ongelmanratkaisukykyä ihmissuhteissa, itsensä ja toisten kunnioittamista, taistelua epätasa-arvoa vastaan arkisella tasolla… Pahimmillaan liian suuria vaatimuksia.

No muuttaako rakkaus kaiken? Uskon, että rakkaudellinen asenne voi muuttaa ihmisen elämän. Ehkä se tuo muutoksen itsessään, huomaamatta.