Lyhyt esipuhe Robert Brandomin esseen teemoihin
Käsillä oleva käännös yhdysvaltalaisfilosofin Robert Brandomin esseestä Der Mensch, das normative Wesen ei ole syntynyt pitkällisen Brandomin filosofian tutkimuksen seurauksena. Pikemminkin käännöksen syntymiseen on myötävaikuttanut tuntemus, että Brandom tulee jotakuinkin populaarissa tekstissään selkeällä tavalla ilmaisseeksi erään kiintoisan tavan lähestyä sellaisia niin analyyttisen kuin mannermaisenkin nykyfilosofian keskeisiä kysymyksiä, jotka liittyvät ajattelumme ja todellisuuden väliseen suhteeseen, ajattelumme kielellisyyteen yhtä lailla kuin ”normatiivisuuteenkin”.
Brandomin filosofian yhteydessä on joskus puhuttu ”post-analyyttisestä filosofiasta” – sellaisten analyyttisen filosofian klassikoiden kuin Fregen, Sellarsin tai Wittgensteinin lisäksi Brandom on kirjoittanut muun muassa Heideggerista sekä Gadamerista. Tosin ennen muuta Georg Wilhelm Friedrich Hegel lienee se filosofi, jonka filosofisen työn tulkitsijana Brandom on luonut maineensa – ainakin maassamme. Robert Brandomia onkin, yhdessä hänen kollegansa John McDowellin kanssa, nimitetty toisinaan myös ”Pittsburghin uushegeliläisiksi”. Suomessa Brandomin filosofiaa ovat tutkineet juuri suhteessa hänen esittämäänsä Hegelin tunnustuksen (recognition, Anerkennung) käsitteen eksplikaatioon esimerkiksi Arto Laitinen sekä Heikki Ikäheimo.
Brandomin esseen otsikon määritelmä, jonka mukaan ihminen on ”normatiivinen olento” on tietysti viittaus Aristoteleeseen palautuvaan kuuluisaan ihmisen määritelmään. Aristoteleen mukaan ihminen on ”järjellinen elävä olento” tai ”kielellinen elävä olento”. Tällaisessa määritelmässä kaikki riippuu siitä, kuinka ”järki”, ”kieli” tai ”logos” käsitetään. Juuri termi ”normatiivisuus” muodostuu siis Brandomin vastaukseksi kysymykseen tuosta ”antropologisesta differenssistä” eli ihmiset muista elävistä olennoista erottavasta piirteestä. Ihminen - normatiivinen olento -esseessä tähän kysymykseen esitetyn vastauksen ansiona on nähdäkseni pidettävä ennen muuta sitä, että termi normatiivisuus – siten kuin Brandom sen käsittää – paitsi kattaa järkevyyden sekä kielellisyyden liitetyt merkitykset, myös onnistuu selkeyttämään sitä, millaisia merkityksiä me usein intuitiivisesti ja implisiittisesti ymmärrämme näiden käsitteiden sisältävän. Toisin sanoen “normatiivisuus” kattaa siis niin “järkevyyteen” sisältyvän perusteltavuuden ja yleistettävyyden ajatuksen kuin myös “kielellisyyteen” sisältyvän ajatuksen ihmisen olemuksen toteutumisesta vain ja ainoastaan sosiaalisen prosessin myötä.
Kuten suomalainen Heikki Ikäheimo eräässä Hegelin filosofiaa käsittelevässä esseessään esittää, on ero eläinten ja meidän välillä käsitteellistettävissä esimerkiksi siten, että siinä missä ”eläimet ovat välittömien halujensa liikuttamia ja kokevat maailmansa sen vuoksi luonnollisten tarpeidensa välittömien vaatimusten määrittämien ’eroottisten signifikanssien’ valossa, me persoonat organisoimme ja siten koemme maailmamme kollektiivisesti auktorisoitujen ja hallinnoitujen normien valossa”1. Tai kuten Brandom kirjoittaa käsillä olevassa esseessä: ”ajattelumme, toimintamme ja arvostelukykymme positiivinen vapaus ei ole tosiasiassa mitään muuta kuin kykyämme olla ja toimia normatiivisten sitoumusten alaisina, jotka ovat puolestaan meidän itsemme sitovaksi tunnustamia”. Toisin sanoen vastaus ”Kantin objektiivista pätevyyttä koskevaan kysymykseen”, joka Brandomin mukaan kuului: ”mitä minun on tehtävä vastatakseni tiettyä käsitettä siinä mielessä, että olen vastuullinen tämän käsitteen myötä asetetuille normeille ja mittapuille, jotka puolestaan sanelevat ajatteluni ja toimintani totuuden”, sekä kysymykseen ihmisen määritelmästä, on esseessä esitetyn näkökannan mukaan käsitettävä ensi sijassa sosiaaliseksi toiminnaksi, sosiaalisten vaateiden vastavuoroiseksi esittämiseksi, edellyttämiseksi, oikeuttamiseksi ja toteuttamiseksi.
Tällaisen näkökannan seurauksena tulee ajattelun objektiivisuus lopulta käsitetyksi arkiymmärrykseen kuuluvasta käsitystavasta eroavalla tavalla. Objektiivisuus ei nimittäin voi tulla enää käsitetyksi subjektiivisuuden vastakohtana tavalla, jossa objektiivisuus merkitsisi jonkinlaisen ihmisyhteisöstä ja sosiaalisesta käytännöstä riippumattoman näkökannan omaksumista. Pikemminkin ajattelun objektiivisuus on nähtävä sosiaalisen sivistys- tai kasvatusprosessin tuloksena syntyväksi suureeksi ja vaateeksi, jonka toteuttaminen – sekin olemukseltaan sosiaalisena prosessina – vasta mahdollistaa sen, että ihminen normatiivisena olentona voi ”vastata käsitettään”2.
Näin Brandomin eksplikaation tuloksena syntyy käsitys, jossa Kantin valistuksen ideaali tulee realisoiduksi ennen muuta vastuullisessa ajattelussa: ”jokaisen itsetietoisuuden lajin vaalimisena ja siitä kannettuna vastuuna”. Tämä ajatus ei kenties muodosta käytännöllisen filosofian perustavinta maksiimia, mutta nähdäkseni kuitenkin filosofian käytännön tärkeän periaatteen.
Lämmin kiitos Pirkko Holmbergille käsillä olevan käännöksen tarkistamisesta sekä kieliasun selkeyttämisestä.
Viitteet
- ⇑ 1. Ikäheimo 2012, 102. Juuri siihen, kuinka ”me persoonat” koemme maailmamme ”kollektiivisesti auktorisoitujen ja hallinnoitujen normien valossa” sekä siihen, kuinka ”me persoonat” tulemme tällaisen maailman omaamaan, pyrkii Brandom vastaamaan hegeliläiseen tunnustuksen käsitteeseen vetoamalla. Tai kuten Brandom itse asian ilmaisee: ”Yhteisöt, jotka koostuvat normatiivisista olennoista, muodostuvat vastavuoroisen tunnustuksen erilaisten muotojen myötä. Juuri tällä tavoin konkreettisista, ruumiillisista olennoista syntyy yhteisöllinen kokonaisuus – jotakin, jota Hegel kutsuu ’hengeksi’. Mikäli seuraamme hänen käsitystään normeista, silloin tietomme, elämämme ja toimintamme perustuu välttämättä sosiaaliselle käytännölle.”
- ⇑ 2. Siitä hegeliläisestä ajatuksesta, että pikemminkin kuin käsitteen olisi vastattava kohdetta, on ”kohteen vastattava käsitettään”; katso Jauhiainen & Oittinen 2012, 35–36.
Kirjallisuus
- Ikäheimo, Heikki (2012) 'Tunnustus eettis-ontologisena käsitteenä', teoksessa Lindberg, Susanna (toim.) Johdatus Hegelin Hengen fenomenologiaan. Helsinki: Gaudeamus. S. 97–121.
- Jauhiainen, Ilmari & Oittinen Vesa (2011) 'Saatteeksi', teoksessa Hegel, G. W. F. Logiikan tiede. Helsinki: Summa. S. 9–37.