Robert Brandom

Ihminen - Normatiivinen olento

Johdanto puheemme perusteisiin

1. Normatiivisuus

Eräs Immanuel Kantin suurista oivalluksista on, ettei meitä määritä yksin luonto, vaan yhtä lailla kulttuuriset arvot ja normit. Vakaumuksemme ja toimintamme eroavat pelkistä luonnontapahtumista siten, että olemme erityisellä tavalla niistä vastuussa – vakaumuksemme ja toimintamme ilmaisevat erilaisia velvoitteita. Kantille painavin filosofinen kysymys koskee siis sitä, mitä oikeastaan merkitsee olla vastuussa jostakin tai velvoitettu johonkin. Itse asiassa Kant haluaakin ymmärtää sen, josta olemme vastuussa ja sen, jonka suhteen olemme velvoitettuja, riippuvaiseksi niistä käsitteistä, joiden avulla tuomme julki ajatteluamme ja toimintaamme. Tämä ajatus taasen merkitsee radikaalia muutosta tavassamme ymmärtää käsitteiden sfääri.

Descartesiin palautuvassa perinteessä kielellistä ilmaisua koskeva ymmärryksemme perustuu käsitteiden puhtaalle instrumentaaliselle käytölle ja on siten riippuvainen pelkästä subjektiivisesta mielivallastamme ymmärtää sana tässä tai tuossa merkityksessä (– myös merkitys perustuu tämän perinteen lähtökohtaoletuksen mukaan viime kädessä esikielelliseen tietoisuuteen). Tästä poiketen Kant ajattelee käsitteiden määrittävän meitä. Hänen kysymyksensä kuuluu: mitä minun on tehtävä vastatakseni tiettyä käsitettä siinä mielessä, että olen vastuullinen tämän käsitteen myötä asetetuille normeille ja mittapuille, jotka puolestaan sanelevat ajatteluni ja toimintani totuuden. Tämä on Kantin objektiivista pätevyyttä koskeva kysymys.

Ensi silmäyksellä saattaa tosin vaikuttaa siltä, että kantilainen tapa kääntää ympäri kartesiolainen käsitys merkitsee ainoastaan yhden dualismin korvaamista toisella. Descartesin ontologinen erottelu mentaalisen (res cogitans) ja ruumiillisen (res extensa) välillä tulisi näin korvatuksi Kantin deontologisella dualismilla, jossa erotellaan asioiden kuvaileminen ja niiden säätäminen, tosiasiat (deskriptiivinen) ja normit (preskriptiivinen). Kuitenkin puhe erilaisista dualismeista on harhaanjohtavaa tässä yhteydessä. Asioiden välillä tehdystä erottelusta tulee dualismi ainoastaan silloin, kun eriävien momenttien välinen suhde jää itsessään epäselväksi. Kantin saavutus sen sijaan koostuu juuri siitä, että hän kykenee ajattelemaan tosiasioiden ja normien välisen suhteen tavalla, joka ei ole dualistinen.

Näin Kant esittää oman versionsa kysymyksestä, joka vaivasi jo antiikin filosofeja: kuinka meidän tulisi ymmärtää ero paremman argumentin normatiivisen voiman ja sofistiseen retoriikkaan tai poliittiseen propagandaan kuuluvan pakon välillä? Vastauksen tähän kysymykseen Kant kehittää vetoamalla Rousseauhon. Normatiivisuuteen perustuva auktoriteetti eroaa toisista, ei normatiivisista pakoista siten, että normatiivinen auktoriteetti sitoo ja velvoittaa meitä ainoastaan silloin, kun tunnustamme sen sitovaksi tai velvoittavaksi. Auktoriteettia on olemassa ainoastaan sen – implisiittisen tai eksplisiittisen – auktoriteetiksi tunnustamisen kautta niiden taholta, jotka saattavat itsensä siihen nähden vastuunalaisiksi ottamalla samalla vastuun itsestään.

Tällaisen ajatuksen Kant ilmaisi kaikessa lyhykäisyydessään seuraavalla tavalla: siinä missä myös luonnossa vallitsee säännönmukaisuus (luonnonlakien hahmossa), sitovat meitä normatiivisia olentoja itse itsellemme laatimat ja itseämme velvoittavat säännöt toisenlaisella tavalla. Meistä tulee normatiivisia olentoja pelkkien luonnonolentojen sijaan juuri siten, että pidämme itseämme velvollisina – että toimimme ja ymmärrämme itsemme niin, että olemme kykeneviä antamaan velvoitteita itse itsellemme. Ajattelumme, toimintamme ja arvostelukykymme positiivinen vapaus ei tosiasiassa merkitse mitään muuta kuin kykyämme olla ja toimia normatiivisten sitoumusten alaisina, jotka ovat puolestaan meidän itsemme sitovaksi tunnustamia. Pakotteilla, millaisia ne ikinä ovatkaan ja kuinka paljon olemmekaan niiden alaisia, ei sen sijaan ole mitään tekemistä sen kanssa, tunnustammeko me ne vaiko emme: ne ovat olemassa tunnustuksestamme riippumatta.

Hegel hyväksyi kaikki edellä mainitut kantilaiset määritelmät täydentäen niitä tosin eräällä olennaisella elementillä: normatiiviset vaateet, jotka sisältyvät sellaisiin käsitteisiin kuten velvollisuus ja velvoite, auktoriteetti sekä vastuu, ovat sosiaalisia vaateita. Yhteisöt, jotka koostuvat normatiivisista olennoista, muodostuvat vastavuoroisen tunnustuksen erilaisten muotojen myötä. Juuri tällä tavoin konkreettisista, ruumiillisista olennoista syntyy yhteisöllinen kokonaisuus – jotakin, jota Hegel kutsuu ”hengeksi”. Mikäli seuraamme hänen käsitystään normeista, silloin tietomme, elämämme ja toimintamme perustuu välttämättä sosiaaliselle käytännölle. Tähän ajatukseen ovat tarttuneet uudelleen varhainen Heidegger ja myöhäinen Wittgenstein kukin tavoillaan.

2. Inferentialismi1

Kreikkalaiset ajattelivat ilmiön ja todellisuuden välisen suhteen – kuinka asiat ilmenevät ja kuinka ne ovat todellisia – samankaltaisuuden käsitteen avulla. Oliot ja asiat ilmenevinä ovat ainoastaan kopioita niiden takana olevasta, meille saavuttamattomissa olevasta todellisuudesta; niiden olemassaolo, siinä määrin kuin se on koettavissamme, on ainoastaan sen ansiota, että ilmenevät asiat ovat osallisia tästä meiltä kätketystä todellisuudesta. Uuden ajan ajattelu sekä siihen olennaisesti kuuluva tieteellinen vallankumous sen sijaan loi toisenlaisen ja ennen muuta abstraktimman mallin tiedon ja todellisuuden välisen suhteen käsittämiseksi. Esimerkiksi Kopernikuksen kehittämä käsitys, jossa maa kiertää aurinkoa, tuskin vastaa enää millään tavalla arkikokemustamme itsessään paikalla pysyvästä maapallosta, jota aurinko kiertää.

Galileille oli täysin selvää, että tuntemiemme kappaleiden liike on kohdallisimmin mitattavissa matemaattisten (joka hänelle merkitsi geometrisia) mallien avulla: aikaa edustavien suorien pituus voitiin mitata, samoin näiden muodostaman kolmion pinta-ala, joka edustaa nopeutta. Galilei käytti hyväkseen laskelmiensa abstraktisuutta; samankaltaisuussuhde mallin ja todellisuuden välillä olisi ainoastaan häirinnyt häntä. Lopulta Descartesin matemaattinen fysiikka esitti aistittavan ja ulottuvaisen todellisuuden matemaattisten yhtälöiden muodossa. Tällaisten yhtälöiden, esimerkiksi x2 + y2 = c tai ax + by = c, sekä niiden geometristen kuvioiden, joita ne kuvaavat, välillä ei vallitse enää edes samankaltaisuussuhdetta.

Aikakaudella, jonka katsotaan yleisesti alkavan René Descartesin filosofiasta, eli uudella ajalla, oli ”representaatio” tietoteorian keskeinen käsite. Tähän käsitteeseen liittyy projekti, mutta myös ennen kaikkea ongelma, joka vaivaa meitä yhä edelleen. Descartes itse jakoi maailman kahteen alueeseen: henkisten tai mentaalisten olioiden alueeseen, jotka representoivat jotakin, sekä ulottuvaisten tai fysikaalisten olioiden alueeseen, jotka tulevat representoiduiksi. Tällaisesta käsityksestä seuraa kuitenkin kysymys: mitä tarkoittaa, että jokin ymmärretään, käsitetään tai että sitä pidetään jonkin representaationa? Kuinka tulisi ymmärtää se, että jokin edustaa eli representoi jotakin jollekulle? Descartes esimerkiksi ei lopulta kyennyt selittämään sitä, miksi esimerkiksi kaniinin idea (kuva tai käsite) ilmenee meille niin, että sillä olisi jotakin tekemistä ”todellisen” kaniinin kanssa.

Uuden ajan ajattelu käsitteli siis enimmäkseen kysymystä siitä, kuinka oliot ilmenevät ja ovat meille läsnäolevia ainoastaan representaationsa välityksellä; uuden ajan ajattelua kiinnosti ennen muuta kysymys siitä, voidaanko representaation selkeyden ja tarkkuuden suhteen havaita edistystä. Sillä mitä selkeämpänä ja tarkempana (clara et distincta) representaatio ilmeni, sitä varmempaa oli tieto koskien tämän representaation välityksellä annettua todellisuutta ja sitä enemmän se vastasi todellisuutta itseään – aina korkeimpaan todellisuuteen, absoluuttisen selkeytensä ja tarkkuutensa vuoksi ihmiselle saavuttamattomaan Jumalan ideaan asti. Lyhyesti: oli tärkeämpää pyrkiä yhä pidemmälle tiedon ennalta-annetulla tiellä kuin kysyä sitä, mistä representaation sisältö oikeastaan koostuu.

Tämän perustavanlaatuisen kysymyksen esitti vasta Kant. Samalla hän muutti koko tulokulmamme toisenlaiseksi: mielenkiinto siirtyi puhtaan epistemologisista (tietoamme koskevista) kysymyksistä semanttisiin (sisältöä) koskeviin kysymyksiin. Toisin sanoen: mistä tahansa asiayhteydestä tulee vasta silloin enemmän tai vähemmän kattava representaatioiden (mielikuvien tai käsitteiden) systeemi, kun voimme käyttää sitä siten, että se mahdollistaa päättelymme (engl. inferences) koskien sitä, mitä kulloinkin esitetään. Niinpä esimerkiksi karttaa käytetään tietyn seudun ”representaatioon”, kun kahden mustan pisteen välisestä kiemurtelevasta linjasta päätellään (engl. to infer), että päästäkseen Leipzigistä Berliiniin on ylitettävä joki.

Tällä perustavalla, joskin ensi silmäyksellä kenties vähäpätöiseltä vaikuttavalla pohdinnalla on kauaskantoisia seurauksia filosofiselle ohjelmalle, jota haluaisin kutsua inferentialistiseksi näkökulmaksi kysymykseen käsitteiden sisällöstä ja siten myös merkityksestä. Tällaisen käsityksen mukaan käsitteelliset normit ymmärretään inferentialistisiksi normeiksi: tietyn käsitteen merkitys perustuu sen rooliin (sosiaalisessa mielessä ymmärretyssä) kielipelissä, jonka puitteissa vaaditaan ja annetaan perusteita. Tällaiset perusteet taasen mahdollistavat sen, että perusteiden punninnassamme sekä toiminnassamme tulemme implisiittisellä tavalla sitoutuneeksi johonkin – velvoittaneeksi itsemme. Mikä ensi sijassa tekee käytetystä käsitteestä sisällyksellisen, on siis se, että se voidaan nähdä joko premissinä tai konkluusiona käsitteiden seuraannossa.

Käsitteitä ja niiden normatiivisuutta voidaan pitää inferentiaalisessa mielessä mielekkäinä ja sitovina silloin ja siinä määrin, kun niillä on meille käytännöllinen rooli kieliyhteisössä: käsitteet ovat yhteen liittyneitä (niiden käytön ja soveltamisen myötä implisiittisesti aina jo annettujen ja esitettyjen) perusteiden välityksellä; ne suhtautuvat toisiinsa kuten kysymys ja vastaus. Toisin sanoin: käyttäessämme käsitteitä astumme sisään kysymyksen ja vastauksen esittämisen peliin ja koemme käsitteet siten meitä sitoviksi tai velvoittaviksi.

Millaisia seurauksia tällä käsityksellä sitten on arvostelmillemme, tarkoittamisillemme ja aikomuksillemme – siis niille elementeille, joita yleisesti nimitetään mielentiloiksi tai tietoisuuden sisällöiksi? Perinteisen kartesiolaisen ymmärryksen mukaan tietoisuudelle olennainen toiminto koostuu siitä, että se lukee yksittäisen kuuluvaksi johonkin yleiseen tai tarkemmin, että se alistaa jonkin yksittäisen jonkin yleisen alaisuuteen. Tällaisen perinteisen käsityksen mukaan tietoisuus merkitsee siis ennen muuta klassifikaatiota ja siten sille on leimallista harkitsevaisuus tai neuvokkuus eikä niinkään (passiivinen eläintenkaltainen) aistimellisuus.

Tällainen käsitys ei ole kenties kokonaan virheellinen, mutta toisaalta ei myöskään riittävä. Ottakaamme esimerkiksi rautakappale: myös tämä kappale ”luokittelee” ympäristöään – nimittäin reagoimalla siihen kahtalaisella tavalla. Se joko ruostuu tai ei ruostu. Kuten jokainen nopeasti käsittää, ei kyse voi tässä tapauksessa olla tietoisuudesta vaan pelkästä kemiallisesta tapahtumasta.

Jotta käsitys, jonka mukaan tietoisuutta määrittää jollakin tapaa klassifikaatio, olisi mielekäs, on meidän lisättävä siihen jotakin: luokittelua määrittää se, että se on käsitteellinen. Mikäli siis jokin yksittäinen ymmärretään joksikin yleiseksi – esimerkiksi ”koira” ”nisäkkääksi” – on tämä mielekästä ainoastaan silloin, kun tämä vastaa määrättyä, usein ongelmatonta käsitteiden (”koira” ja ”nisäkäs”) käyttötapaa. Inferentialistisesta vastaavuudesta voi taas olla puhe siinä määrin, kun käsitteiden käyttötapaa vastaa siirto pelissä, jossa – implisiittisesti tai ei – perusteita annetaan ja vaaditaan. Käsitteen käyttö ja tätä vastaava perusteiden myöntäminen ja edellyttäminen on siis siirto kielipelissä – eikä esikielellinen tietoisuusakti.

Ottakaamme esimerkki selkeyttääksemme sanottua: papukaija opetetaan aina punaisia asioita nähdessään muodostamaan äänen ”tämä on punainen” (tai kuvitelkaamme kone, joka täyttäisi saman tarkoituksen). Missä on ero papukaijan sekä itsetietoisen tarkastelijan välillä, joka nimittää punaisia asioita punaisiksi? Me oletamme, että niin papukaija kuin tarkastelijakin ilmaisevat saman äänen (”tämä on punainen”) ja molempien kohdalla voimassa ovat samat olosuhteet. Mikä siis erottaa toisistaan nämä kaksi, mikä tekee itsetietoisen tarkastelijan vastauksesta käsitteellisen, kun taas papukaijan (ärsyke-reaktio-mallin puitteissa) päästämä ääni voidaan ymmärtää ainoastaan kausaalisena? Toisin sanoin: miksi on meidän kannaltamme aivan välttämätöntä tehdä tällainen ero?

Papukaija siis päästää äänen itsestään – jotakin, jonka me kenties ymmärrämme, mutta joka on papukaijalle itselleen vailla mieltä. Papukaija ei nimittäin tiedä, että silloin kun jokin on punainen, se on myös värikäs tai sitä, että silloin kun joku on puolukan värinen, se on myös punainen eikä liioin sitä, että silloin kun joku on punainen, se ei ole vihreä. Papukaijan ”vastaukset” suhteessa tiettyyn tilanteeseen eivät muodosta papukaijalle itselleen minkäänlaista velvoittavuutta. Papukaija ei ota inferentialistisessa mielessä osaa kielipeliin: sen raakunta ei tarkoita sille itselleen siirtoa pelissä, jonka myötä se osallistuisi toimintaan, jonka myötä – implisiittisesti – esitetään ja vaaditaan perusteita. Mikäli papukaijalta kysyttäisiin perusteita, jotka johtivat tähän tiettyyn ääntelyyn jonkin toisenlaisen sijaan, siltä edellytettäisiin implisiittisten perusteiden eksplikoimista…

Niin kauan kuin papukaijan ääntely ei tälle itselleen ole sijoitettavissa inferentialistiseen verkostoon, ei papukaija ole muihin toimijoihin nähden mihinkään velvollinen. Muiden ihmisten esittämien vaateiden ymmärtäminen velvollisuuksiksi merkitsee tietoa siitä, mitä niistä seuraa ja minkälaisia olisivat ne mahdolliset perusteet, jotka puhuvat niitä vastaan tai niiden puolesta. Tämä seikka antaa kuitenkin aihetta seuraavalle tärkeälle pohdinnalle, joka koskee ongelmaa, joka on läheisesti yhteydessä edellä käsittelemiimme kysymyksiin representaatiosta. Kuinka esittämämme käsitys on suhteessa propositionaalisiin representaatioihin – siis lauseisiin, jotka artikuloivat vakaumuksia tai olettamuksia? Kuinka erottelemme nyt representoivan ja representoidun? Tämän kysymyksen myötä palaamme jälleen normatiivisuuden ongelman äärelle.

Eräs niistä suurista uudistuksista, joista meidän on kiittäminen Kantia, koostuu siitä funktiosta, jonka hän myönsi niin kutsutuille ”arvostelmille”: siis lauseille, jotka ovat muotoa ”Tämä on kaniini”. Kantille tällaiset arvostelmat muodostivat kokemuksen tai tietoisuuden pienimmän yksikön. Näin oli Kantin mukaan juuri siitä syystä, että arvostelma on aina käsitettävissä vastuun kontekstissa. Kuinka tämä tulisi ymmärtää? Kukaan ei voi ottaa vastuuta sellaisesta tai velvoittaa itseään sellaisen suhteen joka vastaa – kielellisesti tarkasteltuna – ilmaisua ”litteä” tai ”pöydällä”. Näistä ilmaisuista seuraa näet välttämättä kysymys: ”Niin, entä sitten?” Viimeistään Wittgensteinin jälkeen meille tulisi olla selvää, että enemmän tai vähemmän kokonainen lause on se pienin yksikkö, jota voimme käyttää normatiivisessa mielessä mielekkäällä tavalla kielipelin puitteissa.

Tämä normatiivinen aspekti ilmenee inferentialistisen käsityksen yhteydessä selkeällä tavalla: kaikkea kielellisten ilmausten sisältöä, joilla on normatiivista voimaa (oli se sitten arvostelma, vaade tai toteamus ja niin edelleen), siis kaikkea propositionaalista sisältöä, leimaa se, että päätelmissämme niillä on premissin ja konkluusion rooli. Päätelmät taasen ovat siirtoja pelissä, sosiaalisessa ja institutionalisoituneessa, säännönmukaisessa ja normatiivisessa ympäristössä; ne toimivat velvoitteina ja muodostavat vaateita. Propositionaaliset sisällöt merkitsevät siis siinä mielessä velvoitteita, että niiden suhteen perusteita myönnetään ja edellytetään.

3. Kieli

Eräs filosofian ensisijainen tehtävä on sen humboldtilaisen ajatuksen kehittely, jonka mukaan kieli ilmaisee ajatteluamme. Tällöin tarkoitetaan ideaa, jonka mukaan määritämme käsitteen merkityksen sen käyttötavan mukaan. Kun nyt tartumme aikaisemmin sanottuun, voimme täsmentää: ymmärtääksemme käsitteellisen lausuman (sen propositionaalisen sisällön) meidän on ymmärrettävä sen rooli (normatiivisessa) pelissä, jossa perusteita myönnetään ja vaaditaan. Henkilön lausuman ymmärtäminen merkitsee siis kykyä erottaa se, mihin hän on velvoitettu, se, mihin hän on sitoutunut hylätäkseen jotakin muuta sekä se, millaisten edellytysten vallitessa hän voi nähdä vaateensa tulevan oikeutetuksi.

Tästä syystä voimme ymmärtää kielelliset ja käsitteelliset kykymme käytännöllisten mahdollisuuksien joukkona, jonka myötä otamme osaa kielipeliin ja jonka avulla tarkkaamme sitä, kuinka jokainen puheakti ja jokainen teko muuttaa asemaamme tässä pelissä. Ikään kuin siis saavuttaisimme pelissä pisteitä tai menettäisimme niitä, ja jokainen osallistuja pitäisi tästä eksplisiittisesti tai implisiittisesti tiliä. Juuri se tosiasia, että elämme, toimimme ja pitäydymme (kulttuurisessa, diskursiivisessa) tilassa, jota määrittää tämä pelinkaltainen käytäntö, tekee meistä pikemminkin ”hengen” maailman asukkaita kuin pelkkiä luonnonolentoja. Esitämme toisillemme vaateita ja myös vastaanotamme niitä. Olemassaoloamme määrittää diskursiivinen tilin pitäminen. Tämä kuuluu yhteisöllisen olemassaolomme perustavanlaatuisiin edellytyksiin – yhteisön, jossa tunnustamme ja pystytämme järjellisiä ja vapaita, mikä Kantille tarkoitti yhtä ja samaa asiaa, normeja.

4. Logiikka

Kun pyrimme eksplikoimaan eli tuomaan artikuloituun muotoon sitä, mikä arkipäiväisessä kielenkäytössämme pysyy ainoastaan implisiittisenä, emme siirry ainoastaan korkeammalle, loppuun saakka kehitellyn semanttisen tai lingvistisen teorian tasolle. Tämä tapahtuma on myös ratkaiseva osa arkipäiväistä käytäntöämme. Kuten jo viittasimme, meidän tulisi pohtia sitä, mikä määrittää meitä ”hengen maailman asukkaina”. Tämän yhteydessä on huomattava kaksi seikkaa: ensiksi elämämme käytännöllinen ulottuvuus saavuttaa artikuloidun muodon – se mitä teemme, kun sanomme jotakin, muotoutuu normatiivisesti päteviksi sosiaalisten statusten ottamisiksi ja myöntämisiksi; toiseksi myös semanttinen ulottuvuus saavuttaa artikuloidun muodon – sanomamme tai ajattelemamme sisältö asettuu inferentialistisiin suhteisiin.

Vasta nämä molemmat osa-alueet yhdessä mahdollistavat ajattelumme ja puheemme. Pragmaattisen sekä semanttisen dimension kääntämisessä eksplisiittiseen muotoon meitä auttavat normatiivinen sanastomme (eli sellaiset käsitteen kuten ”pitäisi” ja ”täytyisi” ja niin edelleen) sekä looginen sanastomme (sellaiset muotoilut kuten ”jos…, silloin”). Me toisin sanoen ikään kuin reflektoimme ajatteluamme ja puhumistamme eli sitä, mihin kukin on velvoitettu ja mitä siitä edelleen seuraa. Tämän lisäksi meidän on mahdollista, sen sijaan että pyrkisimme yhä uudelleen saattamaan implisiittistä eksplisiittiseksi, keskustelemaan siitä ennakolta: eksplisiittisenä perusteiden myöntämisenä ja edellyttämisenä normatiivisille päätelmillemme sekä kuvauksillemme. Kun käytämme tällaista sanastoa, asetamme itsemme lopulta asemaan, josta käsin voimme esittää kritiikkiä vallitseville, meitä ympäröiville olosuhteille ja tehdä itsemme niistä ”tietoisiksi”.

Käsitteet, joita sovellamme normatiivisessa ja loogisessa sanastossamme, mahdollistavat siis lopulta pragmaattis-semanttisen itsetietoisuutemme. Filosofia, siten kuin itse sen ymmärrän, merkitsee jokaisen itsetietoisuuden lajin vaalimista ja siitä kannettua vastuuta. Tässä mielessä meidän ei tulisikaan ymmärtää itseämme niinkään luonnonolentoina kuin normatiivisina, sosiaalisina, järjellisinä, vapaina ja itsetietoisina olentoina, jotka ovat kykeneviä tekemään maailman, jossa me elämme, puheensa ja ajattelunsa kautta eksplisiittiseksi.

Suomentanut Jaakko Vuori alkutekstin Der Mensch, das normative Wesen (http://www.zeit.de/2001/29/200129_brandom_xml) pohjalta.

Viitteet