Tuomas Lepistö

Fenomenologian kahdet kasvot

Käsitehistoriallinen katsaus Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin fenomenologian muotoiluihin

Aluksi

Termi fenomenologia muodostuu kreikan sanoista φαινόμενον (fainomenon, ilmiö) ja λόγος (logos, järki, oppi, sana, puhe). Sen suora käännös ”oppi ilmiöistä” on kuitenkin käyttökelvoton, sillä se johtaa harhaan samaistuessaan helposti temaattisten logosten, kuten psykologian, biologian, antropologian ja muiden vastaavien tieteiden kanssa, joiden tutkimuskohde on ennalta määrätty. Tässä mielessä fenomenologia ei ole ilmiöitä koskeva oppi. Yhtä lailla fenomenologia teknisenä terminä ei säästy suoran käännöksen ongelmilta sekään, mutta sitoo sen kiinni tiettyyn filosofiseen liikkeeseen, jonka toimijat ovat katsoneet harjoittavan fenomenologiaksi kutsuttua filosofiaa, kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Vaikka käsitykset fenomenologiasta, sen metodista ja tutkimuskohteesta poikkesivat filosofien kesken enemmän tai vähemmän, toimijat olivat yhtä mieltä liikkeen tehtävästä tehdä uutta ja hedelmällistä filosofiaa, joka vastustaisi perinteisiä filosofisia konsepteja ja loputtomia käsitteellisiä analyyseja, joilla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä itse ongelmien ja ilmiöiden kanssa. Uusi filosofia nosti perinteisen näennäis-objektiivisen metafysiikan tilalle subjektin ja tämän kokemusmaailman, so. metodologisen lähtökohdan, jonka perinteinen filosofia oli kiertänyt kaukaa. Tämä radikaali tapa tehdä filosofiaa viehätti monia 1900-luvun alun Saksassa ja myöhemmin erityisesti Ranskassa. Se tuntui täyttävän filosofisen tyhjiön, joka oli muodostunut 1800-luvulla naturalismin nousun myötä, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta se ei koskaan onnistunut muodostaa sisällöllisesti ehjää suuntausta – tämä kaikki mannermaisen filosofian onneksi.

Fenomenologian kehitystä voidaan tarkastella kahdella eri tavalla. i) Historiallisesti tarkasteltuna se on 1900-luvun alussa syntynyt filosofinen liike, joka kasvoi vuosisadan kuluessa yhdeksi vaikutusvaltaisimmista filosofisista virtauksista. ii) Metodologisesti ja sisällöllisesti tarkasteltuna fenomenologia on filosofinen oppi. Jos kuitenkin haluamme saada käsityksen fenomenologian historiallista kehityksestä sekä siihen liittyvistä tekijöistä ja olosuhteista, edellä mainittu erottelu paljastuu lähinnä analyyttiseksi erotteluksi. Käsitehistoriallisessa tarkastelussa nämä molemmat punoutuvat lähtemättömästi yhteen.

Saksalaista matemaatikkoa ja filosofia Edmund Husserlia (1859–1938) pidetään fenomenologisen liikkeen perustajana. Hän muotoili fenomenologian tehtävän ja metodin ensi kerran vuosina 1900–1901 ilmestyneissä Loogisissa tutkimuksissa (Logische Untersuchungen I–II). Myöhemmin hänen lupaavin oppilaansa Martin Heidegger (1889–1976) jatkoi fenomenologian kehittämistä suuntaan, joka poikkesi monin tavoin Husserlin käsityksestä. Oikean filosofian asialla olleiden filosofien opilliset kiistat vaikuttivat myös heidän keskinäisiin suhteisiinsa. Alun perin lämpimät välit jäähtyivät 1920-luvun loppua kohti tultaessa.

Tämä artikkeli tarkastelee fenomenologiaksi kutsutun filosofisen liikkeen ensi askelia ja kehitystä kolmenkymmenen vuoden jakson aikana kahden merkittävän toimijan, Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin töiden kautta. Se koskettaa kysymyksiä, miksi fenomenologia syntyi, miten Husserl ja Heidegger ymmärsivät sen eri aikoina ja miksi he ajautuivat etäälle toisistaan. On kuitenkin syytä huomata, että artikkeli tarkoituksena ei ole tarjota yksityiskohtaista (käsite)historiallista analyysia, vaan antaa yleisluonteinen kuva fenomenologian kehityksestä Husserlilla ja Heideggerilla. Tämän vuoksi olen pyrkinyt nostamaan esiin niitä tekijöitä, jotka olen lähteiden valossa tulkinnut fenomenologian kehityksen kannalta erityisen merkityksellisiksi ja vastaavasti rajannut käsittelyn ulkopuolelle enemmän tai vähemmän tärkeät kehityskulut ja konseptit. Ajallinen rajaus, 1900–1930, muodostaa ehjän kokonaisuuden fenomenologian synnyn sekä Husserlin ja Heideggerin välirikon välille. Toinen aikarajausta puoltava seikka löytyy Heideggerin filosofiasta, jonka luonne muuttui vuoden 1930 jälkeen muodostaen uuden – ja tämän artikkelin kannalta ulkopuolisen – temaattisen jakson.

Husserlin oppivuodet ja fenomenologian tarve

Edmund Husserl syntyi huhtikuun kahdeksantena päivänä vuonna 1859, silloisen Itävallan keisarikunnan, nykyisen Itä-Tšekin alueella sijaitsevassa Prostějovin kaupungissa sekularisoituneeseen juutalaiseen perheeseen. Hän aloitti koulunkäynnin paikallisessa koulussa, kunnes 9-vuotiaana kirjautui sisään Wienin Realgymnasiumiin viettäen siellä yhden lukukauden. Tämän jälkeen vuonna 1869 hän vaihtoi toisen kerran koulua siirtyen Olomoucin Staatsgymnasiumiin, josta hän valmistui ylioppilaaksi1 heinäkuussa 1876. Syksyllä samana vuonna Husserl kirjautui Leipzigin yliopistoon, jossa hän opiskeli pääasiassa astronomiaa, fysiikkaa, matematiikkaa sekä hieman filosofiaa kolmen lukukauden ajan. Filosofian luennoilla hän tutustui filosofian opiskelijaan Thomas Masarykiin, joka sai Husserlin kiinnostumaan myös modernista filosofiasta.2

Tähän aikaan Husserlin ensisijaisena mielenkiinnon kohteena oli kuitenkin matematiikka. Hän muutti vuonna 1878 Berliiniin, missä hän jatkoi matematiikan opintojaan kuuluisien matemaatikoiden Karl Weierstrassin sekä Leopold Kroneckerin johdolla. Filosofia pysyi edelleen taka-alalla, vaikkakin hän sai tilaisuuden tutustua syvemmin kantilaiseen idealismiin filosofi Friedrich Paulsenin luennoilla. Neljän vuoden Berliinin kauden jälkeen Husserl siirtyi takaisin Wieniin, jonka yliopistossa hän väitteli tohtoriksi vuonna 1883 aiheenaan vanhan opettajansa Weierstrassin variaatiolaskenta3.4

Samoihin aikoihin hän tapasi uudestaan vanhan tuttavansa Masarykin, jolla tuli olemaan merkittävä vaikutus Husserlin myöhempään elämään ja uraan. Masaryk sai suostuteltua Husserlin tutustumaan filosofi Franz Brentanon luentoihin, joille hän myös osallistui vuosina 1884–1886, sekä Uuteen testamenttiin, jonka vaikutuksesta hän kääntyi luterilaisuuteen 26. huhtikuuta 1886. Brentano luennoi muun muassa brittiläisistä empiristeistä, tieteenfilosofiasta sekä omasta deskriptiivisen psykologian ohjelmastaan. Hän oli ottanut käyttöönsä vanhan, jo skolastikoiden tunteman, intentionaalisuuden käsitteen, jonka avulla hän kuvasi tietoisuuden perustavaa tapaa olla aina suuntautunut johonkin kohteeseen: ajatus on aina ajatus jostakin, halu on aina jonkin haluamista. Brentano uskoi, että tietynlainen mentaalisten tilojen ilmeisyys voi mahdollistaa perustan epäilyksettömille, so. apodiktisille totuuksille. Hänen käsityksillään mielen intentionaalisuudesta sekä mielentilojen tutkimuksen tietoteoreettisista mahdollisuuksista oli suuri merkitys Husserlin myöhempiin tutkimuksiin sekä edelleen koko fenomenologian syntyyn. Husserl omaksui Brentanolta myös hänen käsityksensä filosofian yleisestä merkityksestä ja tarkoituksesta, jotka poikkesivat ajan muiden filosofisten suuntausten, kuten saksalaisen idealismin sekä elämänfilosofioiden käsityksistä. Juuri tietoteoreettisten painotusten vuoksi Brentanon mukaan filosofian tuli olla ankara tiede, mutta ei niin, että se ensisijaisesti selittäisi tutkimuksen kohteina olevia asioita, vaan antaisi niistä deskription, kuvauksen.5

Husserl muutti vuonna 1886 Halleen, missä hän seuraavana vuonna sai habilitaatiotyönsä6 valmiiksi Brentanon entisen oppilaan Carl Stumpf’n ohjauksella. Habilitaatiotyö antoi hänelle oikeuden opettaa yliopistolaitoksessa ja lokakuussa 1887 hän sai yksityisdosentin (Privatdozent) paikan Hallen yliopistosta.7

Husserlin habilitaatiotyöstä ei sinänsä toimitettu yleistä julkaisua, mutta se sisällytettiin osaksi hänen ensimmäistä varsinaista kirjaansa Philosophie der Arithmetik, joka julkaistiin vuonna 1891. Husserl pyrki siinä selvittämään kardinaalilukujen perustan brentanolaisen deskriptiivisen psykologian avulla. Kuitenkin saksalaisen loogikon ja matemaatikon Gottlob Fregen julkaiseman kritiikin sekä Lotzen, Bolzanon ja Twardowskin töiden vaikutuksesta hän huomasi oletuksiensa olevan kestämättömiä. Hän korjasi suuntaansa nopeasti ja alkoi valmistella seuraavaa teostaan heti Philosophie der Arithmetik -teoksen ilmestymisen jälkeen. Hänen huomionsa kääntyi matematiikasta vähitellen logiikan ja epistemologian perusteisiin, filosofian kysymyksiin. Kymmenen vuoden valmistelun jälkeen Husserl julkaisi Carl Stumpf’lle omistetun Logische Untersuchungen -teoksen (Loogisia tutkimuksia), joka toimitettiin kahdessa osassa vuosien 1900-1901 aikana. Teoksessaan hän tuo eksplisiittisesti esiin ensimmäisen näkemyksensä fenomenologiasta ja sen tarpeellisuudesta logiikan tutkimuksessa sekä esittää tässä yhteydessä psykologismin8 kritiikin.9

Husserl viipyi Hallessa vuoteen 1901 asti. Hän ei ollut onnistunut nostamaan akateemista asemaansa, vaan oli toiminut viisitoista vuotta yksityisdosenttina. Loogisten tutkimusten ansiosta Husserl sai vuonna 1901 professuurin 190 kilometriä Hallesta länteen sijaitsevasta Göttingenin yliopistosta, jonka ilmapiirin hän koki hyvin inspiroivaksi Hallessa vietettyjen vuosien jälkeen. Vaikka seuraava kirjoitus julkaistiin vasta kymmenen vuotta Husserlin Göttingeniin saapumisen jälkeen vuonna 1911, hän kehitteli kaiken tämän ajan Loogissa tutkimuksissa avattua näkökulmaa fenomenologiasta, tarkasteli siihen liittyviä ongelmia ja korjasi aikaisempia kantojaan uudenlaisiksi. Julkaisujen viipyessä hänen pitämänsä luentosarjat, joita hän pyynnöstä piti myös Münchenissä, olivat pitkään ainoat foorumit, joiden kautta hänen tutkimuksistaan oli mahdollista saada tietoa ja jotka jossain määrin sopivat ajallisesti yhteen hänen ajatustensa kehityksen kanssa.10 Kymmenen vuoden hiljaisuus keskeytyi vuonna 1911, kun Logos-lehti julkaisi hänen ohjelmallisen artikkelinsa Philosophie als strenge Wissenschaft (Filosofia ankarana tieteenä). Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi teos Idee zu reinen Phänomenologie und phänomenologischen Philosophie, Erste Buch: Allgemeine Einführung in die reine Phänomenologie (jatkossa Ideen I) Husserlin, Adolf Reinachin, Max Schelerin, Moritz Geigerin ja Alexander Pfänderin toimittamassa vastaperustetussa fenomenologisia tutkimuksia tarkastelevan julkaisun Jahrbuch für Philosophie und phänomenologische Forschung ensimmäisessä numerossa. Loogisissa tutkimuksissa esitetyt näkemykset olivat saaneet jonkin verran kannatusta ja seuraajia varsinkin Münchenissä11. Vuonna 1913 aikalaisille tarjoutui laajempi mahdollisuus tarkastaa Husserlin uudistunut näkemys fenomenologiasta kahdesta eri julkaisusta. Lisäksi Husserl julkaisi samana vuonna Loogisiin tutkimuksiin liittyvän Prolegomena-osan sekä teoksen viisi tutkimusta tehden näihin vain vähäisiä korjauksia tai lisämainintoja. Toisen painoksen alkusanoissa hän toteaa:

It seemed to me – – to be a comfortable rather than a conscientious decision, in view of the aims justifying a new edition, to abandon all revision and merely reprint the work mechanically. – – It meant leaving untouched certain unclarities, and even errors, which were part and parcel of the unified style of the work.12

Ideenteoksesta oli tarkoitus tulla kolmiosainen, mutta vain ensimmäinen osa julkaistiin hänen elinaikanaan. Husserl oli saanut teoksen toisen osan valmiiksi jo vuonna 1912, mutta pidättäytyi sen julkaisemisesta. Kolmas osa jäi luonnosvaiheeseen, mutta julkaistiin postuumisti teeman mukaisten13 kirjoitusten kokoelmana. Husserl muutti vuonna 1916 Freiburgiin, missä hän jatkoi opettamista ja tutkimusten tekemistä avaamistaan fenomenologisista lähtökohdista käsin. Freiburgissa hän tapasi ensimmäistä kertaa tulevan oppilaansa, kollegansa ja filosofisen kriitikkonsa Martin Heideggerin.14

Julkaisujen suhteen Husserl oli varovainen. Loogisten tutkimusten ja Ideen I uusintapainosten lisäksi hänen seuraava julkaisunsa ajoittui vasta vuoteen 1928, kun Heidegger toimitti teoksen Husserlin aikatietoisuutta koskevista kirjoituksista Zur Phänomenologie des inneren Zeitbewusstseins (Sisäisen aikatietoisuuden fenomenologiasta). Seuraavana vuonna ilmestyi Formale und Transsendentale Logik (Formaalinen ja transsendentaalinen logiikka). Nämä molemmat julkaistiin Jahrbuchissa, fenomenologisten tutkimusten vuosikirjassa. Hän jäi eläkkeelle Freiburgin yliopistosta vuonna 1928, mutta jatkoi fenomenologiaan liittyviä tutkimuksia sekä luennoi aiheesta myös Amsterdamissa (1928), Pariisissa (1929), Wienissä (1935) ja Prahassa (1935). Nationalissosialistien mukana tulleet suuret muutokset Saksan politiikassa vaikuttivat myös juutalaissyntyisen Husserlin elämään vuodesta 1933 eteenpäin. Vuonna 1935 häneltä evättiin oikeus opettaa saksalaisessa yliopistossa, mikä osaltaan selittää luentojen järjestämisen Wienissä ja Prahassa samana vuonna. Husserl kuitenkin säästyi toisen maailmansodan kauhuilta. Hän kuoli 79-vuotiaana Freiburgissa huhtikuun 27. päivänä vuonna 1938.15

vapaudesta
Leena Marianne Pullinen: Vapaudesta (2007)

Fenomenologisen metodin muotoutuminen: Loogiset tutkimukset 1900–1901

Edmund Husserl oli 41-vuotias, kun fenomenologisen liikkeen kannalta merkittävä teos Loogiset tutkimukset ilmestyi. Vuonna 1900 julkaistiin kaksiosaisen teoksen ensimmäinen nide Prolegomena zur reinen Logik (Alustus puhtaaseen logiikkaan), joka sisälsi psykologismin kritiikin sekä näkemyksen puhtaasta logiikasta. Psykologismi viittaa 1800-luvun aikana vahvistuneeseen käsitykseen logiikan ja tietoteorian palautumisesta psykologisiin tekijöihin, mikä samalla tarkoitti filosofian naturalisoimista ja redusoimista osaksi psykologiaa. Vuosisadan alkupuolella ensimmäisenä psykologismin puolestapuhujana toimi saksalainen psykologi Friedrich Beneke (1798–1854). Saksankielisellä kielialueella kiivain keskustelu psykologismin ja antipsykologismin välillä käytiin kuitenkin vuosina 1890–1914, eikä vähiten Husserlin ansiosta.16

Psykologismin ympärillä käynyttä keskustelua voidaan tarkastella osana laajempaa 1800-luvun tieteenfilosofista virtausta, jota kutsuttiin positivismiksi kehittelijänsä Auguste Comten (1798–1856) vuosien 1830–1842 aikana kirjoittamien Cours de philosophie positive -tekstien mukaan. Comten mukaan ihmisen intellektuaalinen kehitys on käynyt läpi kolme kehitysvaihetta, teologisen, metafyysisen ja positivistisen vaiheen. Positiivinen vaihe saavutetaan, kun teologiset ja metafyysiset spekulaatiot on voitettu ja tavoitettu yksiselitteinen, empiirisiin menetelmiin perustuva, objektiivinen ja universaalinen tieteellisen tiedon ihanne.17 Comten käsitys tieteestä totuuden välineenä asetti filosofian ikävään tilanteeseen. Jos positivistinen tiede on tieteen korkein muoto, mikä tehtävä metafyysisiin ja apriorisiin kysymyksiin omistautuneelle filosofialle jää jäljelle?

Husserlin kriittinen asenne psykologismia kohtaan tuli ilmi viimeistään vuonna 1896, jolloin hän antoi Hallessa kaksi luentosarjaa tulevasta Loogisten tutkimusten ensimmäisen niteen teemasta.18 Tässä Prolegomena zur reinen Logik -osassa Husserlin pyrkimyksenä oli rajata puhtaan logiikan alue, toisin sanoen ”määritellä uusi täysin teoreettinen tiede, joka on elintärkeä perustus tieteellisen tiedon tekniikoille, ja joka itsessään on apriori puhtaasti totuuden säilyttävä (demonstratiivinen) tiede”19. Puhtaan logiikan apriorinen luonne ja riippumattomuus kaikesta empiirisestä aineksesta hänen mukaansa osoittavat, että matematiikan ja logiikan käsitteet eivät palaudu psykologiaan. Husserlin mukaan:

Logical terms such as ’presentation’, ’concept’, ’judgement’, ’syllogism’, ’proof’, ’theory’, ’necessary’, ’truth’, etc., may – – come up as general names for psychical experiences and dispositions. We deny, however, that this ever occurs in the purely logical parts of logical technology. We deny that the theoretical discipline of pure logic, in the independent separateness proper to it, has any concern with mental facts, or with laws that might be styled ’psychological’. We saw that the laws of pure logic, e.g. the primitive ’laws of thought’, or the syllogistic formulae, totally lose their basic sense, if one tries to interpret them as psychological. It is therefore clear from the start that the concepts which constitute these and similar laws have no empirical range.20

Husserlin käsitys riippumattomista puhtaan logiikan käsitteiden kautta muodostuvasta tietoteoriasta on vahvasti antinaturalistinen ja siten positivistisen tieteenfilosofian vastainen. Hänen mukaansa puhtaan logiikan tietoteoria edeltää kaikkea metafysiikkaa, psykologiaa ja muita tieteitä. Puhdas logiikka muodostaa näin ollen apriorisen tieteiden teorian, jonka kautta muut erillistieteet ovat mahdollisia. Tarkastellen kaikkein yleisimpiä merkitysten, kielen ja todellisuuden muotoja se edustaa ontologista realismia. Psykologismi taas on altis relativismille, eikä se voi toimia tieteiden tietoteoriaa konstituoivan logiikan perustana.21

Naturalismin kritiikkiin liittyy empiirisen tietoteorian mukaisen tiedonkäsityksen hylkääminen, jonka mukaan mielen sisäiset kuvat, ajatukset ja ideat ovat representaatioita, so. edustuksia tai kopioita ulkoisen maailman asioista. Empiirinen representaatioihin perustuva tietoteoria ei ota huomioon tietoisuuden intentionaalista luonnetta, so. intentionaalisten aktien merkitysrakennetta sekä kokemusta konstruoivana tekijänä että edelleen kaiken kokemuksen edellytyksenä. Esimerkiksi yleisyyden abstraktia ideaa ei löydy yksittäisistä havainnoista ja niiden representaatioista.22

Loogisten tutkimusten ensimmäisen osan teemat, psykologismin kritiikki ja vaatimus puhtaan logiikan tutkimuksesta, eivät kuitenkaan vielä kertoneet mitään siitä tavasta, millä tavalla apriorisen tietoteorian muodostavat puhtaan logiikan käsitteet ja lait löydetään. Prolegomena nimensä mukaisesti tyytyi lähinnä esittelemään käsiteltävän ongelman, so. loogisten ja matemaattisten käsitteiden juurettomuuden. Kritisoidessaan logiikan naturalisoitumista Husserl, joka aikaisemmin oli keskittynyt lähinnä matematiikan ongelmiin, oli nyt astunut logiikan filosofian ja edelleen tietoteorian eli epistemologian alueelle. Vuonna 1901 ilmestyneen Loogisten tutkimusten toisen osan alussa hän toteaa, että puhdasta logiikkaa tulee käsitellä filosofisena oppina, jonka epistemologia rakentuu fenomenologian avulla.23 Tätä fenomenologiaa ja sen suhdetta psykologiaan hän määrittelee seuraavasti:

Phenomenology is descriptive psychology. Epistemological criticism is therefore in essence psychology, or at least only capable of being built on a psychological basis. Pure logic therefore also rests on psychology – what then is the point of the whole battle against psychologism? The necessity of this sort of psychological foundation of pure logic, i.e. a strictly descriptive one, cannot lead us into error regarding the mutual independence of the two sciences, logic and psychology. For pure description is merely a preparatory step towards theory, not theory itself. One and the same sphere of pure description can accordingly serve to prepare for every different theoretical sciences. It is not the full science of psychology that serves as a foundation for pure logic, but certain classes of description which are the step preparatory to the theoretical researchers of psychology. These in so far as they describe the empirical objects whose genetic connections the science wishes to pursue, also form the substrate for those fundamental abstractions in which logic seizes the essence of its ideal objects and connections with inward evidence.24

Husserl määrittelee fenomenologian deskriptiiviseksi psykologiaksi, jonka tehtävänä on muodostaa kuvauksia tietyistä mentaalisista ilmiöistä, joita voidaan pitää logiikan olemuksina. Husserl ei tällä kuitenkaan tarkoita psykologismin mukaista teesiä, jonka mukaan logiikka jollakin tavalla redusoituisi psykologiaan. Hän tekee eron empiirisen psykologian ja deskriptiivisen psykologian välillä, joista edellinen edustaa naturalistisen selittävän tieteen positiota ja jälkimmäinen fenomenologian positiota. Fenomenologiaa ei niin ikään voida pitää teoriana luonnontieteellisessä mielessä; selittävä luonnontieteellinen teoria nojaa loogisiin lakeihin, jotka itsessään ovat apriorisen luonteen vuoksi fenomenologisen tutkimuksen kohteena. Sen sijaan fenomenologia on väline, jonka avulla pyritään tavoittamaan loogisissa kokemuksissa oleva loogisten käsitteiden alkuperä ”olemusten intuitiivisen representaation abstrahoinnissa”25. Kuvaamalla oman subjektiivisen tietoisuuden akteja fenomenologia pyrkii löytämään yleisiä olemuksia ja ideaaleja logiikan apriorisia lakeja, joita empiiristen tieteiden tutkimuskohteissa itsessään ei ole. Fenomenologisen analyysin tarkoitus on erottaa ja riisua tietoisuudessa rakentuvan kokemuksen puhdas olemus kaikesta empiirisestä aineksesta. Fenomenologia kuvaa kokemuksia yleisesti. Sen piiriin kuuluu kaikki mitä kokemuksessa on annettu. Husserl kuitenkin korostaa, että fenomenologia ei esitä empiirisiä väitteitä, vaan kuvaa kokemuksia niin kuin ne ilmenevät intuitiossa. Husserl puhuu tietynlaisesta reflektiosta, jonka avulla tavoitetaan fenomenologisesti merkitykselliset tietoisuuden aktit:26

Instead of becoming lost in the performance of the acts built intricately on one another, and instead of (as it were) naïvely positing the existence of the objects intended in their sense and then going on to characterize them, or of assuming such objects hypothetically, of drawing conclusions from all this etc., we must rather practice ‘reflection’, i.e. make these acts themselves, and their immanent meaning-content, our objects. When objects are intuited, thought of, theoretically pondered on, and thereby given to us as actualities in certain ontic modalities, we must direct our theoretical interest away from such objects, not posit them as realities as they appear of hold in the intentions of our acts. These acts, contrariwise, though hitherto not objective, must now be made objects of apprehension and of theoretical assertion. We must deal with them in new acts of intuition and thinking, we must analyse and describe them in their essence, we must make them objects of empirical of ideational thought.27

Loogisten tutkimusten tavoite on ”saattaa logiikan käsitteet ja lait epistemologiseen selvyyteen ja varmuuteen”28. Fenomenologinen analyysi on tämän tutkimuksen suorittamisen metodi. Sen tarkoitus ei ole asettua naturalistisia tieteitä vastaan, vaan päinvastoin tukea niitä tarjoamalla niille vankkumaton puhtaan logiikan käsitteille perustuva tietoteoreettinen pohja.

Käänne kohti transsendentaalifilosofiaa

Loogisten tutkimusten toisen painoksen esipuheessa29 Husserl sanoo teoksen olleen ”ennemminkin alku kuin loppu” fenomenologisille tutkimuksille.30 Siirryttyään Göttingeniin Husserl jatkoi fenomenologisen opin kehittämistä Loogisten tutkimusten pohjalta, ja teki parannuksia aikaisempaan käsitykseensä fenomenologiasta. Luentosarja Die Idee der Phänomenologie (Fenomenologian idea) 31 vuodelta 1907 ja Logoksessa julkaistu ohjelmallinen artikkeli Filosofia ankarana tieteenä ovat vuonna 1913 julkaistun Ideen I:n kanssa merkittävät lähteet fenomenologia-käsitteen muotoutumisessa Loogisten tutkimusten jälkeen.

Fenomenologinen metodi, tietokritiikki ja fenomenologian suhde naturalistisiin tieteisiin – teemat, jotka liittyvät Husserlin fenomenologiassa läheisesti yhteen – saavat tarkemmat jäsentelyt Fenomenologian idea -luentosarjassa. Husserl sanoo tietokritiikin olevan ”tiedostuksen ja tiedostuskohteen fenomenologiaa” sekä edelleen fenomenologian tarkoittavan ”ennen kaikkea metodia ja ajatustapaa: erityistä filosofista ajatustapaa, erityistä filosofista metodia”32. Luennoissa tietokritiikin ongelma, joka oli jo Loogisten tutkimusten pääteemana, tarkentuu kahden eri alueen kautta: 1) ulkoinen maailma, joka koskee asioita ja esineitä, so. tiedon kohteet, esimerkiksi niityllä kasvava puu. 2) Tietoisuuden sisäinen maailma, so. ajatukset, joiden kautta tavoitamme ulkoiset asiat ja esineet, esimerkiksi ajatus niityllä kasvavasta puusta. Husserl kutsuu ulkoisen maailman piiriä transsendenssin alueeksi ja sisäistä piiriä immanenssin alueeksi. Tietokritiikki kohdistuu naturalististen tieteiden tekemään virheelliseen oletukseen, jonka mukaan tiedon objektiivisuus muodostuu ongelmattomasti transsendenssin alueella ilman immanenssin huomioon ottamista. Tämä tietoisuuden sisäinen maailma on nähty ennemminkin uhkana tiedon objektiivisuudelle, minkä vuoksi kaikenlaista subjektiivisuutta olisi varta vasten vältettävä. Oletus tiedon muodostumisesta vain transsendenssiin nojautuen ei kuitenkaan ota huomioon tietoon liittyvää kaksinapaista suhdetta tietävän ja tiedon kohteen välillä. Husserlin mukaan voimme epäilyksettömästi tietää vain omat tietoisuuden sisältömme, ajatuksemme, ja tämän vuoksi epistemologian täytyy muodostua immanenssin asettamista lähtökohdista käsin.33

Husserl laajentaa Loogisten tutkimusten melko kapeaa käsitystä tietoisuudesta nyt laajaksi absoluuttisen immanenssin alueeksi, joka mahdollistaa tietoteorian perustan. Näkökulma on täysin päinvastainen suhteessa naturalististen tieteiden tiedon käsitteeseen.34 Luennoissaan hän kehittelee kolmea konseptia, epokheeta, fenomenologista reduktiota sekä intentionaalisuutta35, joiden avulla immanenssin piiri, so. epäilyksettömät tietoisuuden sisällöt voivat ylittää oman alueensa ja kenties saavuttaa transsendenssin piirin. Nämä muodostavat Husserlille fenomenologisen metodin ytimen, jonka avulla tieto-opillisesti puhdas filosofia on mahdollista.

Epokhē (ἐποχή, arvostelmasta pidättäytyminen) edustaa filosofista lähtökohtaa, jolla Husserl tarkoittaa kaiken ulkopuolisen maailman, empiirisen transsendenssin huomiotta jättämistä. Tarkoituksena ei ole kyseenalaistaa sen olemassaoloa, vaan asettaa se sulkeisiin.36

Tietokritiikin alussa on siis kyseenalaistettava koko maailma, fyysinen ja psyykkinen luonto, lopulta myös oma inhimillinen minä samoin kuin kaikki maailman kohteisiin suhteessa olevan tieteet. Niiden oleminen, pätevyys jää avoimeksi.37

Tavanomainen suhtautuminen transsendenssiin edustaa Husserlille luonnollista asennetta, joka ilmenee niin arkielämän rutiineissa ja uskomuksissa kuin naturalististen tieteiden ajattelutavoissa. Luonnollisen asenteen vastinparina on filosofinen asenne (fenomenologinen asenne), johon fenomenologinen reduktio tähtää. Luonnollisen asenteen mukaisen ajattelutavan ylittäminen epokhēn mukaisen pidättäytymisen avulla on Husserlin mukaan ainoa tapa paljastaa absoluuttinen immanenssi, tietoisuuden sisällön puhtaat ilmiöt, jotka ovat kokemuksen perusta puhtaassa tietoisuudessa. Fenomenologisessa reduktiossa kaikki psyykkiset ilmiöt, jotka kuuluvat luonnollisen asenteen eli transsendenssin alueelle, riisutaan kokemuksesta, jolloin tietoisuus on puhdas kaikesta siitä, mitä ei voida pitää absoluuttisesti annettuna immanenssissa. Jäljelle jäävät vain ilmiöt, joiden olemus ei ole saanut rakennettaan transsendessista, vaan se on rakentunut tietoisuudesta käsin. Nämä immanenssin puhtaat ja annetut ilmiöt ovat fenomenologisen reduktion ja edelleen fenomenologian sisältämän kriittisen filosofisen tietoteorian tavoitteena.38 Husserlin ajama ongelma hahmottuu esimerkin kautta: kun katsomme talon seinää, emme näe ainoastaan yhtä seinää, vaan ymmärrämme sen kokonaisena talona huolimatta siitä, että emme näe talon kaikkia seiniä yhtä aikaa. Husserlin oma esimerkki koskee melodiaa ja liittyy fenomenologisen aikatietoisuuden ilmiöön: kuunnellessamme melodiaa, havaintomme koskee aina tiettyä ääntä nykyhetkessä. Tästä huolimatta emme koe nuotteja erillisinä ääninä vaan kokonaisena melodiana, vaikka emme koskaan voi kokea koko melodiaa tässä ja nyt.39

Ilmiöiden tarkastelun mahdollistaa viime kädessä tietoisuuden olemuksellinen piirre olla intentionaalinen, jolla tarkoitetaan tietoisuuden suuntautuneisuutta aina jo johonkin. Ajatus on aina ajatus jotakin. Haluaminen on aina jonkin haluamista. Kieliopillisesti ilmaistuna transitiiviverbi vaatii aina objektin, suomessa partitiivi- tai genetiiviobjektin (jopa nominatiiviobjektin), latinassa ja kreikassa objektin sijamuotona on akkusatiivi, jne. ”Minä rakastan kesää” ja ”kaipaan lomaa” ovat lauseita, jotka ilmentävät tietoisuuden intentionaalista luonnetta. Fenomenologisen reduktion sulkeistaessa kaiken transsendenssin tarkastelun kohteeksi muodostuvat immanenssin piirissä olevien intentionaalisten kohteiden olemusrakenteet. Siihen, onko näillä kohteilla reaalista vastinetta ulkomaailmassa, ei oteta kantaa.40

Husserl päätyy hylkäämään Loogisissa tutkimuksissa annetun kuvauksen fenomenologiasta deskriptiivisenä psykologiana. Epokhēn mukaisesti myös empiirinen eli psykologinen minä (tietoisuuden psykologinen sisältö) asetetaan sulkuihin, ja tarkastelu siirtyy fenomenologisen reduktion vaatimalle tasolle, jonka kautta etsitään puhdasta tietoisuutta.41 Husserl kysyy,

miten puhdas tiedostusilmiö voi kohdata jotain, joka ei ole sille immanenttia [so. muut kuin omat ajatukset, tietoisuuden sisältö]? Miten tiedon absoluuttinen itseannettu voi kohdata ei-itseannetun ja miten tuo kohtaaminen on ymmärrettävä?42

Fenomenologian idea -luentosarjassa esitetty fenomenologisen tutkimuksen alue palautuu absoluuttisen immanentin olemusrakenteisiin. Fenomenologisen reduktion kautta transsendenssi, ulkoinen maailma, jää täysin merkityksettömäksi. Tämän uuden tulkinnan myötä Husserl päätyy hylkäämään Loogisten tutkimusten edustaman realismin ja omaksumaan transsendentaalisen filosofian43 position.

Neljä vuotta Fenomenologian idea -luentosarjan jälkeen, Logos julkaisi Husserlin ohjelmallisen kirjoituksen Filosofia ankarana tieteenä, jossa hän esittää fenomenologian edeltävän kaikkia luonnontieteitä, sekä tarjoavan ainoan oikean filosofisen tietoteorian. Luonnontieteiden perustavanlaatuinen vika on niiden käyttämissä käsitteissä, objektiviteetissa ja kokemuksen perusteissa, jotka ne ottavat valmiina olettamuksina, mutta joiden olemusta ja alkuperää luonnontieteet eivät kuitenkaan itse kykene selvittämään:44

[T]he problems regarding the origin of ‘space representations’, regarding representations of time, thing, number, ‘representations’ of cause and effect, etc., are phenomenological problems. Only when these pure problems, meaningfully determined, are formulated and solved do the empirical problems regarding the occurrence acquire a sense that can be scientifically grasped and comprehended with a view to their solution.45

Logoksen artikkeli oli yksi harvoista teksteistä, jonka Husserl lähetti painoon Göttingenin vuosinaan. Loogisten tutkimusten jälkeen Husserl tarkasteli fenomenologian ongelmia pääasiassa luentojen ja omien muistiinpanojensa kautta. Seuraavaa monografiaa saatiin odottaa kolmetoista vuotta, kunnes Ideen I, trilogian ainoa Husserlin elinaikana julkaistu osa, ilmestyi vuonna 1913. Ideen I -teoksessa Husserl esittää Göttingenin vuosien aikana terävöityneen kuvan fenomenologiasta ja sen transsendentaalisesta luonteesta. Teos vastaa kysymykseen, mitä puhdas fenomenologia on. Osalle tämä oli kuitenkin pettymys. Monet Husserlin seuraajat Münchenissä ja Göttingenissä, jotka olivat aikaisemmin innostuneet fenomenologiasta Loogisten tutkimusten vuoksi, eivät hyväksyneet Husserlin Ideen-teoksessa esittämää uutta tulkintaa fenomenologiasta.

Ideen I:n johdannossa Husserl tarttuu väärinkäsitykseen46, jonka mukaan Loogisissa tutkielmissa esitelty fenomenologia on ajateltu olevan osa psykologiaa. Hänen mukaansa psykologia on tiede kokemuksesta (Erfahrung), millä tarkoitetaan mielensisäisiä faktoja (Tatsachien), jotka ovat reaalisesti olemassa spatiotemporaalisessa maailmassa. Puhdas eli transsendentaalinen fenomenologia ei ole tiede faktoista vaan olemuksista, se on eideettinen tiede. Faktatiedon ja olemustiedon distinktio sekä intentionaalisen tietoisuuden yleisten rakenteiden tarkastelu ovatkin Ideenin kantavia teemoja.47

Teoksen ensimmäinen luku keskittyy esittelemään empiirisen faktan ja olemuksen eroa. Toinen luku esittelee jo Fenomenologian idea -luentosarjalla esitetyn epokhēn, sekä fenomenologisen reduktion, joiden kautta psykologiset eli empiiriset faktat sulkeistetaan, tarkoituksena selvittää ilmiöiden varsinaiset olemukset. Fenomenologisen reduktion vastinpareiksi muodostuu luonnollisen asenteen realismi faktoineen ja transsendentaalinen, so. fenomenologinen asenne ideaaleine apriori-olemuksineen48. Samassa luvussa käsitellään myös intentionaalisen tietoisuuden yleistä olemusta, sen transsendentaalisuutta, tietoisuuden akteja ja objekteja, sekä muistin ja kuvittelun roolia kokemuksen muodostajina. Kolmas luku esittelee uuden noema-käsitteen, jolla Husserl tarkoittaa tietoisuuden aktin49 intentionaalista kohdetta tietoisuudessa50.51 Samassa luvussa Husserl kiteyttää idealistisemman käsityksen fenomenologiasta, minkä mukaan ”fenomenologia pyrkii olemaan fenomenologisen asenteen kautta muodostuva deskriptiivinen teoria transsendentaalisten kokemusten olemuksista”52. Neljäs luku keskittyy tarkastelemaan ulkoista todellisuutta pohtien, millä perusteilla voimme väittää siitä jotakin.

Husserlin seuraavat julkaisut ilmestyivät vasta 1920-luvun lopulla. Verkkaasta julkaisutahdista huolimatta Loogiset tutkimukset, Filosofia ankarana tieteenä -artikkeli sekä Ideen I olivat asettaneet perustan uudenlaiselle filosofialle, joka herätti akateemisissa piireissä kasvavaa kiinnostusta. Yksi kiinnostuneista oli nuori Martin Heidegger, joka sai Husserlin filosofiasta monia uusia ajatuksia, mutta löysi siitä nopeasti myös kritiikin kohteita.

Heideggerin oppivuodet ja fenomenologian kritiikki

Martin Heidegger syntyi 26. syyskuuta vuonna 1889 Lounais-Saksan alueella sijaitsevassa pienessä Messkirch’n kaupungissa katoliseen perheeseen. Hän osoitti nuorena kiinnostusta papin uraa kohtaan ja aloitti vuonna 1903 katolisen kirkon kustantamat opinnot Gymnasiumissa Konstanzin kaupungissa jatkaen niitä edelleen Freiburgin Gymnasiumissa. Opinnoissa painottuivat klassiset aineet, kuten uskonto, historia, filosofia, latina, kreikka, heprea sekä matematiikka. Vuonna 1909 hän siirtyi jesuiittanoviisiksi Itävallan Tisiksen kaupunkiin, mutta keskeytti koulutuksen jo parin viikon kuluessa vedoten saamiinsa koviin rintakipuihin. Kiinnostus uskontoa kohtaan kuitenkin säilyi ja katolisen kirkon avustuksella hän aloitti saman vuoden syksyllä opinnot Freiburgin yliopiston teologisella laitoksella.53

Kahden vuoden teologisten opintojen jälkeen vuonna 1911 Heidegger päätti terveydellisiin syihin vedoten hylätä suunnitelmansa papin urasta ja siirtyi opiskelemaan luonnontieteiden ja matematiikan laitokselle. Samoihin aikoihin hän myös suunnitteli lähtevänsä Göttingeniin opiskelemaan Husserlin fenomenologiaa, mutta heikon taloudellisen tilanteen vuoksi oli pakotettu jäämään Freiburgiin. Luonnontieteiden ja matematiikan laitoksen kurssien lisäksi hän otti kursseja filosofian, teologian sekä klassisen filologian laitoksilta, ja vuonna 1913 sai filosofian laitokselta tohtorinarvon väitöksellään Die Lehre vom Urteil im Psychologismus. Ein kritisch-positiver Beitrag zur Logik (Arvostelun teoria psykologismissa. Kriittiset ja positiiviset vaikutukset logiikkaan). Habilitaatiotyö Die Kategorien und Bedeutungslehre des Duns Scotus (Kategoria- ja merkitysteoria Duns Scotuksella) valmistui vuonna 1915, jonka jälkeen privatdozent Heidegger sai oikeuden luennoida yliopistossa.54

Myöhemmin samana vuonna Heidegger kutsuttiin Saksan armeijan asepalvelukseen, mutta vapautettiin terveydellisistä syistä muutaman kuukauden päästä. Vuonna 1917 hänet kutsuttiin uudelleen, mutta rintaman sijasta hän toimi armeijan postin palveluksessa. Vuonna 1918 hänet lähetettiin länsirintamalle lähellä Verdunia sijaitsevalle sääasemalle, missä hän pysyi aselepoon asti osallistumatta koskaan varsinaiseen taisteluun.55 Ensimmäisen maailmansodan aiheuttamista keskeytyksistä huolimatta Heidegger ehti pitää muutaman luentosarjan Freiburgin yliopistossa vuosien 1915–1916 aikana. Hän tapasi Husserlin ensimmäisen kerran vuonna 1916, kun tämä oli saanut professuurin Freiburgin yliopistosta. Tiiviimpi yhteistyö alkoi kuitenkin vasta maailmansodan jälkeen, kun Heidegger sai palkatun paikan Husserlin assistenttina. Heidegger luennoi ahkerasti fenomenologiaan liittyvistä ongelmista ja teemoista, ja hänen erinomaisen taitava ja omalaatuinen tapana opettaa sai nopeasti luentosalit täyttymään opiskelijoista. Hän myös kritisoi Husserlin filosofisia ajatuksia heti ensimmäisestä sodanjälkeisestä luennostaan alkaen.56

Syksyllä 1923 Heidegger sai opetustoimen57 Marburgin yliopistosta, missä hän pysyi vuoteen 1928 asti. Tänä aikana hänen filosofinen ajattelunsa kypsyi ja itsenäistyi tehden enenevässä määrin eroa Husserlin fenomenologian perimmäisiin lähtökohtiin. Marburgissa hän antoi luentoja muun muassa Aristoteles-tulkinnoistaan, kreikkalaisesta ajattelusta, fenomenologian metodista ja ajan käsitteestä. Hänen keskeinen kysymyksensä koski olemista; sitä, miten tämä yleinen olemisen mieli paljastuu ihmisen olemisen kautta. Hän ei kuitenkaan ollut julkaissut mitään vuoden 1916 jälkeen, minkä vuoksi hän ei onnistunut saamaan vuonna 1925 vapautunutta professuuria. Seuraavana vuonna hän kirjoitti teoksen Sein und Zeit, Part I (Oleminen ja aika), joka julkaistiin Husserlin Jarhbuchissa vuonna 1927.58

Vuonna 1928 Husserl jäi eläkkeelle ja Heidegger valittiin hänen tilalleen. Vanhojen ystävien lämpimät välit olivat kuitenkin viilenneet opillisten erimielisyyksien vuoksi. Olemisen ja ajan jälkeen julkaistuissa teoksissaan Kant und das Problem der Metaphysik ja Vom Wesen das Grundes hän jatkoi eksistentiaalisuuteen painottunutta fenomenologista linjaansa, kunnes noin vuodesta 1930 lähtien jätti ihmisen eksistenssin tarkastelun vähemmälle keskittyen olemisen yleisiin kysymyksiin. Myöhemmin Heideggerin itsensä luonnehtiman käänteen (die Kehre)59 jälkeiset aihepiirit koskivat muun muassa kielen olemusta, runoutta, taidetta, teknologiaan liittyviä kysymyksiä sekä kreikkalaisten luonnonfilosofien ajattelua. Hän eli pitkän elämän. Kuollessaan 26. toukokuuta vuonna 1976 hän oli 86-vuotias.60

painajaispaimen
Leena Marianne Pullinen: Painajaispaimen (2007)

Fenomenologia ja olemisen kysymys

Vuonna 1927 ilmestyneen Olemisen ja ajan alkusanoissa Heidegger toteaa, että ”tutkielmamme tarkoitus on työstää konkreettisesti kysymystä 'olemisen' mielestä [Sinn von 'Sein']”.61 Kysymys olemisen mielestä ei rajoitu Heideggerilla ainoastaan yhteen kyseistä aihetta tarkastelevaan teokseen, vaan kysymys luonnehtii hänen koko filosofisen ajattelunsa peruslähtökohtia. Ensimmäisen kosketuksen aiheeseen hän oli saanut lukemalla 17-vuotiaana Franz Brentanon teoksen Von der mannigfachen Bedeutung des Seienden nach Aristoteles62 (Olevaisen useista merkityksistä Aristoteleella) ja seuraavana vuonna (1908) hän tutustui alkuperäiskieliseen Aristoteleen Metafysiikkaan. Hän oli erityisen kiinnostunut siitä, mikä yhdistää kaikkia olevaisen erilaisia käyttötapoja ja miten oleminen sellaisenaan määräytyy. Saatuaan tietää, että Brentano oli opettanut myös Husserlia, hän lainasi vuoden 1909 syksyllä tämän Loogiset tutkimukset ajatuksenaan saada lisäselvyyttä olemisen kysymykseen. Tässä suhteessa Husserlin teos ei auttanut paljoakaan, mutta johdatti sen sijaan Heideggeria fenomenologiaan, totuuden objektiivisuuden vaatimukseen sekä psykologismin kritiikkiin. Carl Braigin kirja Vom Sein63 (Olemisesta) tutustutti Heideggerin kreikkalaisten käsitteiden etymologiaan, mitä hän myöhemmin käytti filosofisissa jäsentelyissään tehokkaasti hyväkseen. Vuonna 1911 lukemansa Nietzschen ja Kierkegaardin kirjoitukset taas tutustuttivat hänet eksistentiaalisiin kysymyksiin.64

Heideggerin filosofinen orientaatio oli Husserlin fenomenologiseen hankkeeseen nähden lähtökohdiltaan erilainen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen pitämässään luentosarjassa65 hän kritisoi Husserlin transsendentaalisen egon ensisijaisuutta suhteessa historialliseen egoon, sekä – viitaten Husserlin Filosofia ankarana tieteenä -artikkeliin – esitti, ettei suurin ongelma ole naturalismi, vaan transsendentaalista tietoisuutta koskeva teoreettinen lähtökohta kokonaisuudessaan. Heidegger ei tyydy kritisoimaan ainoastaan tiettyä Husserlin fenomenologiassa ilmenevää erityistä ongelmaa, vaan kritiikki on jotakuinkin kokonaisvaltainen. Fenomenologinen reduktio ja tietoisuuden rakenteiden tarkastelut ovat teoretisointia, joka peittää alleen todelliset ilmiöt. Teoria puristaa eletyt kokemukset, merkitykset, elämän ja historian puhtaan egon yleisiksi objektiivisiksi olemuksiksi, vaikka tarkastelun tulisi pitäytyä siinä maailmassa, jossa eläminen tapahtuu. Heideggerin filosofinen lähtökohta on praktinen, ei teoreettinen tarkastelu. Elettyä kokemusta ei tule redusoida mihinkään, vaan se tulee ottaa tarkasteluun siten kuin se on.66 Kahden fenomenologin opilliset erimielisyydet palautuvat heidän erilaisiin käsityksiinsä filosofian perimmäisestä kysymyksestä ja tehtävästä: Husserlin mukaan filosofian tärkein tehtävä piilee tietoteoriassa. Heideggerille taas filosofian tärkein kysymys on oleminen (Sein).

1920-luvun kuluessa Heideggerin suosio luennoitsijana sekä ajattelijana perustui hänen Freiburgissa ja Marburgissa antamiinsa luentoihin. Hän ei julkaissut mitään ennen vuotta 1927, jolloin Oleminen ja aika ilmestyi. Olemisessa ja ajassa Heidegger tuo selvästi ilmi oman käsityksensä fenomenologiasta ja samalla esittää kritiikkinsä Husserlin teennäistä filosofiaa kohtaan67. Olemisen ja ajan pyrkimys on tarttua kysymykseen olemisen mielestä yleensä. Tätä olemista on mahdollista paljastaa ainoastaan jonkin sellaisen olevan kautta, joka ymmärtää tavalla tai toisella oman olemisensa – tämä oleva olemme me itse. Varhaisilla luennoillaan Heidegger kutsui tätä erityistä olevaa ”historialliseksi egoksi”, mikä muuttui pian Dasein-käsitteeksi68.69 Dasein on oleva, joka ymmärtää tavalla tai toisella oman olemisensa. Toisin kuin puut ja kivet, Dasein eksistoi. Eksistoivalla olevalla on olemisymmärrys, jonka eksistoivan olevan eli Daseinin eksistentiaaliset rakenteet mahdollistavat. Dasein ymmärtävänä ja virittyneenä olevana on aina jo jollakin mielellä jossakin, missä se jatkuvasti tulkitsee ympärillä olevia asioita, esineitä, toisia Daseineja ja itseään. Olemisymmärryksensä ansiosta Dasein on maailmallinen oleva siinä missä kivet ja puut ovat maailmattomia. Niillä ei voi olla maailmaa, koska ne eivät eksistoi. Fenomenologinen analyysi pyrkii selvittämään Daseinin eksistentiaalisen rakenteen aprioriset ehdot, jotka ovat viime kädessä edellytyksenä sekä naturalistiselle tutkimukselle että Husserlin fenomenologiankin projektille. Kaiken kattavana lähtökohtana on, että ihmisen oleminen on aina maailmassa-olemista apriori. Tämä ei ole palautettavissa tietoisuuteen. Kaikki mitä ihminen ymmärtää, tuntee ja sanoo tapahtuu yhteisesti tulkitun maailman kautta, jonka ”sisällä” meistä jokainen jo lähtökohtaisesti on.70

Heideggerin yksityiskohtainen Dasein-analyysi – jonka lähempi tarkastelu ei ole tämän artikkelin kannalta tarpeellista – paljastaa Husserlin immanenssi-transsendenssi-asetelman kestämättömäksi: perinteinen subjekti-objekti-erottelu ei ole mielekäs, sillä Dasein (”ihminen”) on yhtä aikaa sekä subjekti että objekti.71

Fenomenologia on Heideggerin mukaan menetelmä, jonka avulla filosofian perustavinta kysymystä, so. kysymystä olemisen mielestä, on mahdollista lähestyä. Se ei tematisoi ennalta tutkimuskohteitaan, kuten esimerkiksi tietoisuutta ja sen intentionaalisia rakenteita. Heidegger kirjoittaa:

Tutkielmamme ei – – määrää mitään ‘näkökantaa’ tai ‘suuntausta’, koska fenomenologia ei ole kumpaakaan. Ja niin kauan kuin se ymmärtää itsensä, se ei voi myöskään tulla kummaksikaan. Ilmaus ‘fenomenologia’ tarkoittaa ensisijassa metodikäsitettä. Se ei luonnehdi filosofisen tutkimuksen kohteen materiaalista sisältöä, ‘mitä’ kohde on, vaan kysymys on tämän kohteen ‘miten’ -luonteesta.72

Heidegger johtaa fenomenologia-käsitteen muodostaman kreikkalaisen osatermin fainomenon merkityksen verbin φαίνω (faino, tuoda valoon, tulla näkyviin, tulla ilmeiseksi) kautta. Fainomenona, ilmiöt, tarkoittavat ilmiöiden kokonaisuutta, jotka ovat itsessään näyttäytyvää. Se, miten ne itsessään näyttäytyvät, paljastaa viime kädessä olevan olemisen.73 Fenomenologia tutkii olevan olemista, sitä miten oleva on. Heideggerille tämä on ontologista tutkimusta. Lähtökohtana on Daseinin oleminen tavallisessa jokapäiväisyydessään, so. miten ihmisen arkinen oleminen maailmassa ilmenee ja mitä se kätkee alleen. Ihmisen olemisen fenomenologia on hermeneutiikkaa, tulkitsevaa fenomenologiaa, jossa analysoidaan, tulkitaan ja kuvataan ihmisen olemisen eksistentiaalisia piirteitä.74

Ontologia ja fenomenologia eivät ole kaksi eri tieteenhaaraa, jotka muiden joukossa sisältyvät filosofiaan. Molemmat termit luonnehtivat itse filosofiaa, sen kohdetta ja menetelmää. Filosofia on universaalia fenomenologista ontologiaa, jonka lähtökohdat ovat täälläolon [Daseinin] hermeneutiikassa, joka eksistenssin analytiikkana on kiinnittänyt kaiken filosofisen tutkimuksen sisältämän johtolangan pään siihen, mistä filosofinen tutkimus alkaa ja mihin se palaa.75

Heidegger joutui julkaisemaan Olemisen ja ajan keskeneräisenä saadakseen Marburgin yliopistossa avautuneen professuurin. Suunnitelman mukaan Oleminen ja aika jakaantuisi kahteen osaan, joissa molemmissa olisi kolme jaksoa. Tämä suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta. Julkaistussa niteessä oli vain kaksi jaksoa ensimmäisestä osasta. Saman vuoden kesällä, jolloin Oleminen ja aika ilmestyi, Heidegger piti Marburgissa luentosarjan Die Grundprobleme der Phänomenologie (Fenomenologian perustavat ongelmat), jossa hän torjui ajatuksen yhden metodin fenomenologiasta.76

There is no such thing as the one phenomenology, and if there could be such a thing it would never become anything like a philosophical technique. For implicit in the essential nature of all genuine method as a path towards the disclosure of objects is the tendency to order itself always toward that which it itself discloses. When a method is genuine and provides access to the objects, it is precisely then that the progress made by following it and the growing originality of the disclosure will cause the very method that was used to become necessarily obsolete.77

Husserlin ja Heideggerin välirikko

Huhtikuussa 1926 Husserl vieraili Heideggerin luona Todtnaubergissa, jonne tämä oli vetäytynyt kirjoittamaan Oleminen ja aika -teostaan. Auttaessaan teosken alkupuolen oikoluvussa Husserl sai miellyttävän vaikutelman Heideggerin työstä78. Pettymyksekseen hän huomasi kuitenkin varsin pian, että Heideggerin filosofia ei kulje hänen osoittamaa tietä pitkin. Luottamusta tai ainakin hyvää tahtoa oli vielä jäljellä, sillä syksyllä 1927 Husserl pyysi Heideggeria kommentoimaan hänen Encyclopaedia Britannican fenomenologia-artikkelin ensimmäistä A-luonnostaan, vaikka vastikään elokuussa hän oli todennut Dietrich Mahnkelle lähettämässään kirjeessä Olemisen ja ajan eroavan täysin hänen omasta fenomenologiastaan79.80

Heidegger saapui Husserlin luo Freiburgiin 10. lokakuuta 1927 ja viipyi yksitoista päivää Husserlin kotona keskustellen tämän kanssa fenomenologian sisällöistä ja tehden hahmotelmia tulevasta artikkelista. Sovitun työnjaon mukaisesti Heidegger kirjoitti B-luonnoksen81 johdannon sekä ensimmäisen luvun ja Husserl kaksi viimeistä lukua. Lähdettyään 20. lokakuuta Heidegger otti mukaansa Husserlin kirjoittamat tekstit ja lähetti niihin liittyvät kommentit ja korjausehdotukset takaisin kaksi päivää myöhemmin. Niissä ilmenee Heideggerin eksistentiaalis-ontologisen fenomenologian ja Husserlin puhtaan tietoisuuden fenomenologian välinen kuilu, joka oli vuodesta 1919 lähtien kasvanut yhä suuremmaksi saavuttaen Encyclopaedia Britannica -artikkelin yhteydessä lakipisteensä.82 Heidän käsityksensä fenomenologiasta olivat monin kohdin yhteen sopimattomia, jopa toistensa vastaisia. Husserlin fenomenologia lähti naturalismin kritiikistä ja pyrkimyksestä saavuttaa fenomenologisen reduktion avulla puhtaan tietoisuuden perusta, missä intentionaaliset aktit muodostuvat. Heideggerin mukaan teoretisointi taas peitti alleen todelliset lähtökohdat, asiat sinänsä. Fenomenologian tuli palvella ennen kaikkea filosofian tärkeintä kysymystä, olemisen kysymystä, joka on edellytyksenä myös Husserlin kysymyksenasettelulle. Olemisen kysymys taas paljastuu vain Daseinin kautta, joka on jo valmiiksi heitetty maailmaan, missä se kohtaa toisia kaltaisiaan, tulkitsee ympäristöään ja ymmärtää aina jo tavalla tai toisella itsensä ja maailmansa. Heideggerin fenomenologian painotus on praksiksessa, ei teoreettisessa lähestymistavassa. Husserlin sulkeistama ulkoinen maailma, transsendenssi, tulee ottaa huomioon ihmisen olemuksellisena piirteenä, sillä Heideggerin mukaan ihmisen oleminen on faktista maailmassa-olemista.83 Husserlin kirje Roman Ingardenille 19. marraskuuta antaa vaikutelman, että Husserl olisi viimeistään vuoden 1927 loppuun mennessä hyväksynyt hänen ja Heideggerin filosofisten positioiden eron.

Heideggerista on tullut minulle läheinen ystävä ja olen yksi hänen ihailijoistaan, niinkin paljon kuin minun todella pitää katua sitä, että metodin ja sisällön suhteen hänen työnsä (ja samoin hänen luentonsa) vaikuttavat eroavan selvästi minun työstäni ja luennoistani. – – Valitettavasti en määrännyt hänen filosofista kasvuaan; selvästi hän oli valmis lähtemään omin päin tekemään asioita, kun hän oli alkanut tutkia kirjoituksiani.84

Husserl sisälsi vielä Encyclopaedia Britannican fenomenologia-artikkelin C-luonnokseen Heideggerin tekstiä, mutta kirjoitti viimeisen D-luonnoksen kokonaan itse.85

Vaikka Husserl oli jossain määrin tietoinen Heideggerin Marburgissa pitämien luentosarjojen erilaisesta fenomenologisesta otteesta – Heidegger oli itsekin esittänyt hänelle vastaväitteitään86 – hän tuskin osasi aavistaa, missä määrin Heidegger vastusti hänen käsitystään fenomenologiasta. Jo helmikuussa 1923 Heidegger kertoo kirjeessään oppilaalleen Karl Löwithille ”polttaneensa ja tuhonneensa Ideen siinä määrin”87, että hänen omat työnsä näyttäytyivät nyt puhtaina husserlaisesta painolastista. Lisäksi hän ”on vakuuttunut, että Husserl ei ole ollut koskaan filosofi, ei sekuntiakaan elämästään. Hän on tullut yhä naurettavammaksi.88” Toukokuussa hän kirjoittaa Löwithille uudestaan: ”Kun olen julkaissut, – – vanha mies [Husserl] tulee huomaamaan, kuinka nujerran hänet.” 89 Sama määrätietoinen asenne ilmenee vielä heinäkuussa Karl Jasperille osoitetussa kirjeessä: ”Hän [Husserl] menee sinne tänne päästäen ilmoille joutavuuksia, jotka laittavat itkemään. Hän elää ’fenomenologian perustajan’ kutsumustaan, mutta kukaan ei tiedä mitä se tarkoittaa.”90

Heideggerin ja Husserlin henkilökohtaiset tapaamiset vähenivät Heideggerin muutettua Freiburgiin syksyllä 1928. Seuraavan kesän ja syksyn aikana emeritus professori Husserl perehtyi uudestaan Heideggerin Olemiseen ja aikaan sekä tämän vastajulkaistuihin teoksiin Kant und Problem der Metaphysik ja Vom Wesen das Grundes. 91 Heinäkuussa hän osallistui Heideggerin virkaanastujaisluennolle Was ist Metapsysik?, jonka temaattinen sisältö koski olemisen totuutta metafysiikan eli filosofian korkeimpana kysymyksenä. Kirjeissään Ingardenille hän toteaa Heideggerin filosofian olevan jotain muuta kuin hänen oma fenomenologiansa: ”Johtopäätökseni on, etten voi hyväksyä hänen teoksiaan fenomenologian piiriin, ja valitettavasti en voi myöskään hyväksyä sitä, mitä tulee sen metodiin ja sisältöön” 92. Tammikuun alussa vuonna 1931 hän kirjoitti Mahnkelle: ”Johtopäätökseni on, että hänen fenomenologiallaan ei ole mitään tekemistä minun fenomenologiani kanssa, ja että pidän hänen pseudo-tieteellisyyttään esteenä filosofian kehitykselle – – Minä erotan fenomenologiani täysin Heideggerin niin sanotusta fenomenologiasta”93. Heidegger itse esitti Husserlille osoitetussa puheessaan tämän 70-vuotispäivillä 8. huhtikuuta 1929, että ”filosofia ei ole oppijärjestelmä, – – inhimillisen olemisen väline tai saavutus. Enemminkin se on tämä inhimillinen oleminen itsessään, sikäli kun se tapahtuu vapaudessa sen omista lähtökohdista käsin”94. 1930-luvulle tultaessa Husserlille oli selvää, että hänen entinen oppilaansa edusti filosofista oppia, joka oli jotakin muuta kuin hänen oma fenomenologiansa. Heideggerin Olemisen ja ajan otsikkolehdelle kirjoittaman omistuskirjoituksen viereen Husserl kirjoitti lyijykynällä Amicus Plato, magis amica veritas95.96

Lopuksi

Fenomenologian synty ajoittuu aikaan, jolloin usko positivistisen tieteen voimaan oli vahvimmillaan. Filosofia taas oli käpertynyt akateemiseksi käsitteitä analysoivaksi puuhasteluksi, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä reaalimaailman tapahtumien kanssa. Kaiken lisäksi sillä vaikutti olevan tietoteoreettinen legitimiteettikriisi, mitä todistivat 1800-luvun loppupuolella kannatusta saaneet logiikan filosofian naturalisointipyrkimykset. Husserlin teos Loogiset tutkimukset nousi vastustamaan tätä kehityssuuntaa, joka vaikutti vievän pohjan sekä matematiikan että logiikan käsitteiltä. Psykologismin kritiikki oli kuitenkin mahdollista vain siinä tapauksessa, että löytyisi luonnontieteistä riippumaton tapa oikeuttaa logiikan käsitteet. Husserlin kehittämä uusi filosofinen apriorinen tiede, fenomenologia, oli vastaus tähän ongelmaan. Se keskittyi tarkastelemaan intentionaalisen tietoisuuden aktien apriorisia lähtökohtia, jotka paljastaisivat ilmiöiden tietoisuudessa annetut puhtaat olemukset. Ajan myötä hän päätyi sulkemaan ulkoiseen maailmaan liittyvät seikat enenevässä määrin fenomenologian alueen ulkopuolelle. Fenomenologiasta tuli tietoisuuden fenomenologiaa.

Toinen fenomenologisen liikkeen avaintekijä Martin Heidegger kiinnostui Husserlin fenomenologian projektista, joka pyrki ylittämään sekä naturalismin että perinteiset filosofiset traditiot tekemällä filosofiaa uusista lähtökohdista käsin. Alkuinnostuksen jälkeen hän kuitenkin pettyi Husserlin käsitykseen fenomenologiasta, jonka hän näki korostavan ilmiöiden teoretisointia ja tietoisuuden roolia eletyn elämän kustannuksella. Heideggerille fenomenologia edustaa sisällötöntä metodia, jonka avulla voidaan tarkastella filosofian tärkeintä kysymystä, olemista. Kysymys olemisen mielestä yleensä johti hänet tarkastelemaan inhimillistä olemista ja siihen liittyviä apriorisia edellytyksiä. Hän katsoi fenomenologisen olemisen analyysin ylittäneen perinteiset filosofian historiassa usein toistuvat erottelut subjektin ja objektin sekä realismin ja idealismin välillä. Siinä missä Husserl korosti fenomenologian tietoteoreettista merkitystä, Heideggerille fenomenologia mahdollisti ontologian tutkimisen. Tämä ontologia, olevan oleminen, taas on perusta kaikelle inhimilliselle toiminnalle, naturalistisille tieteille, Husserlin tietoisuuden fenomenologialle ja itse totuudelle.

Husserlin ja Heideggerin tutkimukset sekä heidän keskinäiset keskustelunsa ja kiistansa osoittavat, että fenomenologia pyrkii pakenemaan lopullisia määrittelyjä. Tästä huolimatta tai juuri tämän vuoksi fenomenologiasta muodostui yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja valovoimaisimmista filosofisista suuntauksista. Myös aatehistoriallisesti mielenkiintoista on huomata, että liikkeen alkutaipaleen opillinen hajaannus ja kompurointi ei estänyt fenomenologiaa kehittymästä eteenpäin ilman, että kumpikaan pioneereista, Husserl tai Heidegger olisi jäänyt toisensa jalkoihin.

Viitteet

Kirjallisuus