Susanna Lankinen

Kuollako vai eikö? Keskustelua kirjan kanssa: Susanna Lankinen vs. Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofia (niin & näin, 2012)

virtaus
Leena Marianne Pullinen: Virtaus (2012)
”Elämän unta vartoo kuoleman uni.”
- L. Onerva1
”Onnellisen ihmisen maailma on eri maailma kuin onnettoman ihmisen.”
- Ludwig Wittgenstein2

Väitän, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat harkinneet itsemurhaa, ja niitä, jotka eivät ole harkinneet. Kumpienkin on hyvin vaikeaa ymmärtää, että näitä toisenlaisia ihmisiä on todella olemassa. Kuuluit sitten kumpaan ryhmään tahansa, Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofia herättää varmasti voimakkaita tunteita. Herätys ei liity niinkään suuttumukseen tai haluun lopettaa elämä vaan kykyyn nähdä uusia näkökulmia. Kilpeläinen onkin tehnyt hyvän työn, sillä kirja on ensimmäinen suomenkielinen ongelmalähtöinen julkaisu aiheesta.

Suomessa itsemurha on neljänneksi yleisin työikäisten miesten ja viidenneksi yleisin naisten kuolemansyy3. Silti itsemurhista puhutaan edelleen yllättävän vähän, tai niistä puhutaan kovin kapeasta näkökulmasta käsin. Itsemurhasta on hankala kirjoittaa muutamastakin syystä johtuen. Kilpeläinen avaa itsemurhan tabu-luonnetta:

Mikään inhimillinen ei voi olla vierasta filosofialle, vaikka moni filosofi ei ole keskittynyt tutkimaan itsemurhaa. Yksi syy lienee siinä, että itsemurha kuuluu niihin aihealueisiin, joiden tarkastelijaa aletaan joko epäillä omista itsetuhosuunnitelmista tai makaabereista harrastuksista.(15)

Itsemurha on henkilökohtainen asia – itsemurhasta kirjoittaessa on vaikea välttyä tunteellisuudelta tai siltä, että lukija tulkitsee kirjoituksen kirjoittajan henkilökohtaisten tunteiden tai jopa mielenterveyden kautta. Toisekseen itse lisäisin tähän vielä sen seikan, että itsemurhasta puhumista vältellään mediassa ns. Werther-ilmiön4 takia. On olemassa suhteellisen uskottavaa näyttöä siitä, että varsinkin nuorten itsemurhista uutisoiminen voi johtaa itsemurhalukujen kasvuun kyseisessä yhteisössä.

Aloitan itsemurhan käsittelyn toteamalla latteasti, että itsemurha on liian moninainen ilmiö käsiteltäväksi vaikkapa yhtenä eettisen säännön alla olevana asiana. Pilaan jännityksen ja kerron, että aion myös päättää tämän kirjoituksen siihen toteamukseen. Itsemurhiin on niin monta syytä kuin on tekijääkin, mutta matkalla itsemurhan käsitteistön ja historian läpi voidaan oppia jotakin yleistä ihmisestä.

Käsittelen tässä kirjoitelmassa aluksi sitä, minkälaisiin ongelmakenttiin itsemurha mahdollisesti voi kuulua. Toisekseen käyn läpi itsemurhan filosofian historiaa ja sen jälkeen itsemurhaa teon filosofian kannalta. Lopuksi käsittelen elämän ja kuoleman logiikkaa. Itsemurhan filosofia toimii tekstin kulun lähtökohtana, mutta pyrin löytämään oman näkökulmani ja askeleen ulos Kilpeläisen teoksesta.

Filosofinen, psykiatrinen vai yhteiskunnallinen ongelma?

Kilpeläinen asettaa filosofisen ja psykiatrisen ihmiskäsityksen vastakkain. Nykyajalle on tyypillistä, että itsemurha patologisoidaan: kukaan mieleltään terve ihminen ei tee itsemurhaa. Itsemurhan takana on aina mielenterveyden ongelma. Näin itsemurha ja itsetuhoisuus yleisestikin siirtyy siististi psykiatrian piiriin. Tämä kuitenkin kaventaa itsemurhan käsitettä ja myös itsemurhaajan mielenliikkeitä liikaakin. Tällöin itsemurhalta viedään moraalinen ulottuvuus, sillä usein ajatellaan, että mielenterveydeltään järkkynyttä ihmistä ei voida pitää täysivaltaisena moraalisena toimijana. Moraalisen toimijuuden ryövääminen itsemurhaajalta on vallankäyttöä, jossa yksilön psykologiasta ja käytetyistä käsitteistä määräävät lääkärit.

Patologisoinnin kulttuuria korostetaan kirjasssa paljon – voiko tässä olla myös vaarana sairauksien väheksyminen? Joskus patologisoiminen on oikea tapa reagoida inhimilliseen hätään. Kilpeläinen korostaakin, ettei psykiatrisen tulokulman vastakohtana välttämättä tarvitse olla välinpitämättömyys. Psykiatrinen ihmiskäsitys voi joskus jopa kieltää oikeanlaisen avun ihmiseltä, jos siinä ei oteta huomioon vaikkapa kurjuuden sosiaalistaloudellista puolta. Psykiatrinen näkökulma poistaa moraalifilosofisen näkökulman lisäksi yhteiskunnallisen näkökulman itsemurhista – ihmisen pää kun ei ole eristyksessä ympäristöstä.

Joskus ihminen on lohduton siksi, että hänen elämäntilanteensa on lohduton, ei siksi, että hänen aivokemiansa toimii väärin.(126)

Voidaan myös kysyä, mikä on aivokemian väärintoimimista. Miksi ihmisen luonnollinen neurologinen tila olisi positiivisuus, tyyneys ja niin edelleen? Usein kysytty kysymys normaaliudesta ja masennuksesta itsemurhan suhteen vaatisi oman kirjansa. Itsemurhan filosofiassa lopullisen niitin psykiatrinen itsemurha-käsitys saa siitä, että kaikki itsetuhoiset ihmiset eivät kärsi mielisairauksista, varsinkaan sellaisista, jotka varsinaisesti alentaisivat heidän syyntakeellisuuttaan. Yhteiskunnallinen itsemurhanäkemys korostaa ympäristön merkitystä itsemurhien suhteen. Kuten Kilpeläinen toteaa, tämä on hyvin pitkälti myös sosiologinen kysymys.

Katsoin joitakin viikkoja sitten australialaisen dokumentin itsensä vahingoittamisen ilmiöstä5. Ympäri (läntisen) maailman nuorten itsetuhoisuus on kasvanut, erityisesti ihmisillä, joilla ei ole vakavia mielenterveyden ongelmia. Itsensä vahingoittaminen on tullut kulttuuriimme jäädäkseen. Veikkaisin, että viihteen väkivaltaisuus ja jopa tietynlaisen itsetuhon ihannointi antaa meille malleja tunteidemme käsittelyyn. Kuten muutkin käyttäytymismallit, on vaikkapa itsensä viiltely sitä yleisempää, mitä useampi sellaisesta käytöstavasta on tietoinen. Etenkin, mikäli vielä jotkin alakulttuurit ihannoivat sitä. Nuoret opettelevat tuntemaan erilaisia tunteita ja hakevat aktiivisesti siihen mallia ympäristöstä.

Tämä kaikki on kuitenkin spekulaatiota, ja itsensä vahingoittaminen on ikivanha ilmiö sinänsä. Tuskin kukaan haluaisi kieltää itsetuhoisuutta käsittelevää viihdettä saati taidetta. Mutta Werther-ilmiö pitää pintansa. Samaan aikaan emme tiedä, kuinka moni saa helpotusta siitä, että näitä tunteita käsitellään valtavirran medioissa. Kuinka moni on kenties vahingoittamatta itseään viihteen väkivaltaisuuden vuoksi? Kilpeläinen esittää huomion positiivisen vaikutuksen näkymättömyydestä alkoholin suhteen. Moni tekee itsemurhan humalassa, mutta ehkä myös moni on tekemättä itsemurhaa humalan siunatun olotilan vuoksi.

Yhteiskunta tarjoaa varmasti monia keinoja ja malleja itsetuhoon, mutta samalla se pyrkii auttamaan, jopa ”holhoamaan”, meitä. Kilpeläisen mukaan leimaavaa nyky-yhteiskunnan normeille on, että ne pyrkivät pitämään ihmiset hengissä. Tällaisessa yhteiskunnassa vallitsee lääketieteen biovalta: ihmisen oikeutta tuhota itseään, vaikkapa polttamalla tupakkaa, pyritään rajoittamaan.

Elämästä muotoutuu eräänlainen kilpailu, jossa pyritään pysymään hengissä mahdollisimman pitkään. Mutta samalla elämän pituuteen kohdistuva mielenkiinto osoittaa, ettei elämän sisällöllä ole enää merkitystä.(29)

Toisaalta biovaltaa vastassa on markkinavalta, joka viis veisaa ihmisten terveydestä, esimerkiksi tupakkayhtiöt. Kumman vallan alaisia sitten tahdomme olla vai voimmeko aidosti vapautua tämän valtataistelun alaisuudesta? Kokonaan toinen kysymys on se, että kuinka paljon tällaisella oman kehon vallasta luopumisen tunteella on itsemurhien kanssa tekemistä todellisessa maailmassa.

Biovalta haluaa ohjata käytöstämme niin, että tekisimme valintoja, jotka saavat meidät elämään mahdollisimman terveenä mahdollisimman pitkään. Edellä esitin huomiot viihteestä ja taiteesta, joiden merkityksestä emme oikeastaan voi tietää, mutta joita sivistyneessä yhteiskunnassa tuskin kukaan on kieltämässä tai sensuroimassa.

Myös itsemurhan ehkäisyllä on rajansa. Vaikka empiiriset tiedot osoittavat, että itsemurhien määrän kasvu korreloi koulutustason kohoamisen kanssa, on tuskin perusteltua vaatia, että ihmisten kouluttautumista tulisi hillitä itsetuhoisuuden vähentämiseksi. Pohjimmiltaan kyse on siitä, ettei ennaltaehkäisyn eetosta ja yksilön maailmankokemusta voi asettaa päällekkäin murskaamatta toista. Solipsismi on triviaalisti totta.(31)

Biovalta voisi antaa pahimmillaan johtaville auktoriteeteille luvan aliarvioida yksittäisen ihmisen tuntemuksia. Voisin sanoa, että filosofian tehtävänä on tutkia itsemurhan perusteita laajemmin kuin empiirisen tiedon turvin tai elämän pituuden itseisarvon näkökulmasta. Kilpeläisen triviaali totuus solipsismista on avain tähän tehtävään. Filosofia voi antaa meille kykyä ymmärtää, miksi joillakin (terveillä) ihmisillä on halu kuolla.

Itsemurha varkautena

Itsemurhan vääryyttä on perusteltu monella tavalla kautta historian. Eikä kukaan ole varmaankaan väittänyt, että itsemurha olisi aina oikein. Itsemurhan tekemistä on vähintäänkin pyritty rajoittamaan tiettyihin tilanteisiin. Itsemurhan filosofiassa nousee esiin kulttuurisidonnainen kysymys siitä, kuka lopulta omistaa ihmisen maallisen tomumajan.

Antiikin Roomassa itsemurhaa ei pidetty tavattomana. Eläminen ei ollut mikään erityinen lahja. Orjan itsemurha sen sijaan oli väärin, koska silloin varasti isännän omaisuutta. Orjahan kuului isännälleen. Kreikassa itsemurhaa pidettiin yhteiskunnallisesti ongelmallisena, muttei erityisen kammottavana tekona. Itsemurhaan suhtautui kielteisesti vain osa filosofisista koulukunnista. Häpeä oli eräs hyvistä syistä tehdä itsemurha, jopa itsemurhakriittisen Platonin mukaan. Stoalaisille itsemurhan tekotapa oli olennainen arvioitaessa teon kunniallisuutta. Itsensä näännyttäminen oli joskus jopa yleisötapahtuma.

On tilanteita, joissa filosofi toimii ammattimaisesti surmatessaan itsensä.(45)

Stoalainen Seneca oli niitä harvoja filosofeja, jotka jopa ylistävät itsemurhaa. Mutta Senecankaan mukaan itsemurhaa ei saa tehdä mielen kuohuissa, vaan stoalaiseen tapaan tyynesti ja aidosti vapaan valinnan tehden. Ulkoiset seikat eivät saa toimia valinnan perusteluina. Stoalaiset korostivat ihmisen vapautta, tyyneyden saavuttanut ajattelija ei ollut enää kenenkään omaisuutta, ei edes viettiensä.

Pelkkä kuolemankaipuu ei kelpaa itsemurhan syyksi, sillä myös libido moriendi on merkki siitä, ettei pysty hallitsemaan intohimojaan.(58)

Seneca teki itsemurhan, tosin hyvinkin epästoalaisesti: poliittisista eli ulkoisista syistä6.

Kristinusko, juutalaisuus ja islam kieltävät itsemurhan tiukasti. Kristinusko on näistäkin kolmesta kuitenkin suhtautumisessaan kaikkein tiukin. Milloin ollaan ajateltu, että itsemurhaajan puolesta ei saa rukoilla, milloin että häntä ei saa haudata kirkkomaalle. Tässä nähdään taustalla sama omaisuus-ajattelutapa, kuin antiikissa orjien suhteen: ihmisen elämä on lahja Jumalalta; ihminen kuuluu Jumalalle; on väärin kieltäytyä lahjasta tai varastaa Jumalalle kuuluvaa. Kilpeläinen kirjoittaa, että Tuomas Akvinolaisen mukaan itsemurha on rikos tekijää itseään, yhteiskuntaa ja Jumalaa kohtaan. Onko itsemurhaaja siis murhaaja vai edelleen vain varas?

Teologisia kiistelyitä itsemurhasta kuitenkin oli, erityisesti itsemurhan ja marttyyriuden erottelun suhteen. Toisekseen kristinuskon oma perusta aiheuttaa hämmennystä.

Filosofi Margaret Pabst Battin on jopa epäillyt kristillisen teologian joutuneen luomaan niin voimakkaita keinoja itsemurhaa vastaan siksi, että kristinusko kehottaa itsemurhaan voimakkaammin kuin mikään muu uskonto – uskonnon perustaja Jeesuksen kuolema voidaan ymmärtää itsemurhaksi.(64)

Esseisti Michel de Montaigne asettui kristinuskoa vastaan. Hän suhtautui itsemurhaan tilannekohtaisena ja henkilökohtaisena, ei ehdottomana kysymyksenä. Montaigne palaa tässä antiikin vapaiden ihmisten juurille. Hänelle ”kuolemisen taito on olennainen osa elämäntaitoa” ja ”elämä on orjuutta, jos siitä puuttuu vapaus kuolla” (67). Joskus on painava syy tappaa itseensä – tästä esimerkkinä fyysiset kivut, kuten virtsakivet.

Jo 1600-luvulla yleistyi argumentti, jonka mukaan itsemurha on luonnonvastaista. Ihmisen itsesäilytysviettiä pidettiin niin vahvana, että sitä oli mahdoton kumota. Itsemurhan syyt olivat aina ulkoisia – jokin painosti henkilön itsemurhaan. Tätä mieltä oli muun muassa Benedictus de Spinoza. Vapaasta tahdosta tehty itsemurha oli Spinozalle ontologinen mahdottomuus. Nykyäänkin ajattelemme näin monesti: mikäli itsemurhaaja ei ole vakavasti mielisairas, olosuhteet ajoivat hänet tekoonsa. Näin itsemurhan moraalinen aspekti on mahdollista typistää pois – jäljelle jää ainoastaan ontologinen (Spinoza) tai psykiatrinen/sosiaalipoliittinen (nykyaika) kysymys.

Ensimmäinen varsinaisen yhteiskunnallisen näkökulman huomioija oli kuitenkin valistuskirjailija Montesquieu.

[Montesquieu] asetti vastakkain muinaiset roomalaiset ja oman aikansa englantilaiset; hänen mukaansa itsensä tappaminen liittyi roomalaisten ajatteluun ja heidän tapoihinsa eivätkä he koskaan surmanneet itseään ilman syytä, mutta englantilaiset sen sijaan tekivät itsemurhia jopa onnensa kukkuloilla, koska heidän fysiologinen rakenteensa altisti heidät elämään kyllästymiselle.(72)

Montesquieun mukaan ilmastolla ja ruumiinrakenteella voitaisiin siis selvittää itsemurhien eri määriä eri maissa. Kylmissä, ankeissa oloissa ja apean mielenlaadun maissa tehdään enemmän itsemurhia – kuulostaako tutulta selitykseltä, suomalainen?

Itsemurha yksilön mittana

David Hume oli ensimmäinen, joka asetti yksilön elämän ihmisen itsensä käsiin. Hume esitti, ettei ehdotonta itsemurhakieltoa voida perustella moraalisella vastuulla. Itsemurha ei voi olla ontologisesti tai yhteiskunnallisesti väärin. Kilpeläinen lainaa Humea:

Mutta ihmisen elämä ei ole maailmankaikkeudelle sen tärkeämpi kuin osterin.(78)

Immanuel Kant kirjoitti paljon itsemurhan ongelmasta. Kantin mukaan moraalista velvollisuutta on aina noudatettava, mutta eläminen ei kuulu näihin velvoitteisiin. Toisaalta, jos ihminen on menettänyt halun elää, avautuu mahdollisuus kaikkiin muihin paheisiin. Itsemurha on tunteiden häiriö, ihmistä ei enää ohjaa järki. Tällainen ”porttiteoria” paheista löytyy myöhemmin myös Ludwig Wittgensteinilta: itsemurhan mahdollisuus vavisuttaa koko etiikan pohjaa.

Ihmisellä ei Kantin mukaan ole mitään perustetta tappaa itseään vaikka hän ei pystyisi elämään onnellisena, sillä onni ei ole olennaista, inhimillinen arvokkuus on.(87)
– – surmatessaan itsensä ihminen hävittää vapaaehtoisesti arvokkaimman omaisuutensa eli kykynsä toimia rationaalisesti ja moraalisesti.(92)

Itsemurha on järjenvastaista ja moraalisysteemi rakennetaan sitä ”primitiivistä kauhua” vastaan, jota itsemurha edustaa. Kilpeläinen toteaa sen hämmentävän seikan, että jotkut kantilaiset ovat vieneet ajattelunsa niin pitkälle, että itsemurha on jopa pahempi moraalivelvollisuuden laiminlyönti kuin murha: murha hävittää toisen henkilön, mutta itsemurha hävittää koko maailman.

Asettaisin tähän käännekohdan: nyt viimeistään on päästy varastamisen ideasta eroon. Itsemurha ei ole omaisuusrikos, vaan ajattelun rikos. Filosofia on aina taistelua järjen puolesta, ja itsemurha rikkoo kaikkea järkeä vastaan.

Pessimistifilosofi Arthur Schopenhauer ei pitänyt itsemurhaa ideaalisena ratkaisuna elämisen kurjuuden ongelmaan, vaikkakin piti elämän yhtenä parhaista puolista sitä, että se on lyhyt. Tosin esim. itsensänäännyttäminen sen takia, että on lopettanut haluamasta yhtään mitään, on toimiva esimerkki ”eettisestä” itsemurhasta buddhalaisuudesta vaikutteita saaneen Schopenhauerin mukaan.

Schopenhauer ja myöhemmin 1900-luvulla Albert Camus ajattelivat, että itsemurha on filosofisesti väärin, koska silloin kieltäytyy eksistentialistisesta taakasta. On päästävä sinuiksi elämän ja olemisen kanssa. Eettisiä argumentteja itsemurhaa vastaan ovat myös itsekkyys ja pelkuruus. Nämä kaksi tulkintaa taistelevat myös Friedrich Nietzschen filosofiassa: onko itsemurha osoitus yksilön täydellisestä hallinnasta vai heikkoudesta? Näkisin, että tietyssä mielessä 1800-luvulla ja 1900-luvulla päädyttiin takaisin stoalaisuuden ihanteeseen tyynestä itsemurhasta. Elämän ulkoiset taakat tulee sietää, mutta ehkä mielenrauhasta kumpuava päätös lopettaa elämä on oikeutettua.

Michel Foucault vie itsemurha-ajattelun yksilökeskeisyyden pisimmälle. Hänestä ihmiselle pitää antaa rauha tehdä päätöksensä ja tekonsa; tällainen asennoituminen voi hyvällä tuurilla jopa vähentää itsemurhia. Foucault ehdottaa itsemurhakeskuksia, jonne ihmiset voisivat mennä vapaasti tarpeen tullen. Syitä ei vaadittaisi – syyn vaatiminen itsemurhalle on rikos yksityisyyttämme vastaan. Foucault vaatii vapautta alussa mainitusta psykiatrisesta vallasta.

Rationaalisuus

Nyt kun historian pölyt on pudisteltu pois, saavumme käsitteellisiin kysymyksiin. Mikä on rationaalisen itsemurhaajan määritelmä? Esimerkkimääritelmä voisi olla:

Määritelmä. Rationaalinen itsemurhaaja on sellainen henkilö, jolla on halu kuolla ja intentio tehdä teko, jonka hän tietää johtavan kuolemaan.

Seuraavaksi voimme tutkia, mitä tämä määritelmä oikeastaan vaatii rationaaliselta itsemurhaajalta.

Ensinnäkin, itsemurhaajalla on oltava halu lopettaa koko maailmassa olonsa. Itsemurhaa avunhuutona yrittävät ja jonkinlaiseen kuoleman jälkeiseen elämään uskovat ovat rajatapauksia. Joskus itsemurhaa vain yritetään, joskus sillä uhkaillaan. Itsemurhan yrittäminen on jo askel elämästä poispäin, vaikka sen tarkoitus ei olisi lopullinen vaan pyytää apua. Itsemurhalla uhkaaminen on taas pahemman luokan henkistä kiristystä. Tätä Kilpeläinen ei käsittele paljon, vaan lähinnä mainitsee yhtenä erilaisista motiiveista tehdä itsemurha. Olen itse pohtinut, että itsemurhalla uhkailussa vastuu omasta elämästä asetetaan jollekin toiselle epäreilulla tavalla.

Epikuros ajatteli, että jos joku haluaa kuolla, hänen täytyy tappaa itsensä, eikä puhua siitä. Olen kuullut monesti mainittavan, että itsemurhasta puhuva ei oikeasti aio toteuttaa tekoa. En ole nähnyt tutkimustulosta tämän väitteen puolesta. Itsemurhasta puhuva ihminen pitäisi aina ottaa vakavasti – vaikka hän ei yrittäisi itsemurhaa heti, olen varma siitä, että itsemurhan pohtiminen jopa vuosia tekee ihmisestä entistä onnettomamman ja kenties ajaa hänet entistä lähemmäksi itse tekoa. Itsensä vahingoittaminen ja itsemurhan yrittäminen ovat aina avunhuutoja, jotka tulisi ottaa vakavasti. Nämä avunhuutajat eivät kuitenkaan täytä itsemurhaajan rationaalisuuden vaatimuksia.

Kilpeläinen erottaa teon tarkoituksen ja motiivin. Edellä määriteltiin, että itsemurhaajan teon tarkoitus on aina lopettaa itsensä. Motiiveja itsemurhalle voi olla monenlaisia: kosto koulukiusaajille, läheisten taakan helpottaminen, poliittinen kannanotto... Kostavalla itsemurhaajalla voi olla fantasia, että hän jää jollain tavalla elämään ja havaitsemaan tekonsa aiheuttamia reaktioita.

Halun lisäksi Kilpeläinen ottaa esiin intention. Pelkkä halu ei riitä itsemurhaajan määritelmään. Tähän kohtaan lisään rationaalisen toimijan enkraattisen7 ehdon: On välttämätöntä muodostaa intentio omien normatiivisten uskomustensa mukaan. Jos uskon, että minun on kuoltava, on rationaalista aikoa sellaisia tekoja, jotka lyhentävät elämääni. Kilpeläinen esittelee Thomas Anderbergin ankaran rationaalisuusehdon: itsemurhaajan on kyettävä arvioimaan tekonsa todennäköisiä seurauksia. Tällä periaatteella voimme erottaa itsemurhaa tekevät ja yrittävät toisistaan.

Itsemurhaa avunhuutona yrittävät ja jonkinlaiseen kuoleman jälkeiseen elämään uskovat ovat rajatapauksia, jotka eivät sovi määritelmään. Näin käy myös esimerkiksi huumeidenkäyttäjien kanssa. He selkeästi lyhentävät elämäänsä ja tietävät sen, ja ehkä jotkut heistä myös haluavat kuolla.

Käytännöllisen päättelyn rationaalisuuden ehdoista voidaan siirtyä itsemurhan teoreettisen perustan pohdintaan: Onko olemassa sellaista rationaalista päättelyketjua, joka johtaa haluun kuolla? Halu kuolla nähdään yleensä patologisena. Kuoleman haluamisen määrittäminen välttämättä irrationaaliseksi sekä rationaalisuuden ja mielenterveyden liittäminen yhteen tuottavat varsin tutun kuuloisen tuloksen:

Itsemurhan ja rationaalisuuden liittäminen yhteen kavaltaa myös sen, että itsemurha piirtää mielenterveyden rajan.(143)

Ensimmäisenä itsemurhan oikeutuksena tulee mieleen kärsimys. Kuka on kärsinyt tarpeeksi, kokenut kipua tarpeeksi? Kuka on harkinnut tarpeeksi? Mitä kaikkea on yksilön velvollisuus kestää?

Paul Landsbergin mukaan sellaiset itsemurhakiellot, jotka viittaavat taakan kestämiseen, perustuvat oletukseen kärsimyksen merkityksellisyydestä tai jalostavasta luonteesta. Landsbergia on helppo ymmärtää kristillisen viitekehyksen kautta. Kilpeläinen kuitenkin asettaa kärsimyksen eräänlaisen ”ihannoinnin” kyseenalaiseksi. Filosofit ovat nähneet kärsimyksen joko jonakin, jota pitää sietää, tai jonakin, josta pitää päästä eroon. Kysymys kärsimyksestä on ristiriitainen: jos kärsimys jalostaa ihmistä, miksi yrittäisimme vähentää kärsimyksen määrää?

Tämä on mielenkiintoinen kysymys, jolla on sekä psykiatrisia että yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Jatkuvasti kuulemme väittämiä, että kehitysmaiden ihmiset ovat onnellisempia kuin me hyvinvointiyhteiskunnassa. Monesti vaikkapa sananvapauden rajoittaminen on saanut aikaan hyvinkin innovatiivista taidetta, kun teoksen yhteiskunnallinen sanoma on jouduttu piilottamaan muodon alle mitä omituisempien keinojen avulla. Jopa suomalaisten opiskelijoiden köyhyyttä tunnutaan välillä perusteltavan sillä, että väliaikainen kurjuus opettaa ihmistä. Näissä argumenteissa haiskahtaa kärsimyksen ja subjektiivisen kokemuksen aliarviointi. Minä en voi päättää, mikä on minulle sopiva taso kärsimykselle, koska minua voidaan aina syyttää heikkoudesta. On helppoa vedota siihen, että edellisetkin sukupolvet kestivät tätä ja tuota kurjuutta, tai että ihmiset Intiassa elävät näin.

Toinen itsemurhan oikeuttamiseen liittyvä kysymys, jota Kilpeläinenkin jonkin verran käsittelee, on teon vaikutuksien laajuus. Kuka jää kaipaamaan minua? Lapset, lemmikit? Kenelle minä kuulun? Yleensä eksistentialistista ahdistusta ei pidetä tarpeeksi hyvänä syynä elämänä lopettamiselle. Voidaan kuvitella joitakin yksittäisiä moraalitilanteita, joissa itsemurha on oikeutettu, esimerkiksi jos sen avulla pelastaa muita ihmisiä. Nämä tilanteet eivät kuitenkaan vastaa normaaleja elämäntilanteita, ja ne mutkistuvat entisestään, kun mukaan otetaan itsemurhaajan lähipiirin tunteet.

Itsemurha ei välttämättä ole tragedia uhrille, mutta läheisille se on.(157)

Filosofian tehtävä voisi olla pohtia sitä, keiden kaikkien mielipide olisi otettava huomioon ja kuinka painokkaasti, kun kyseessä on itsemurha. Monesti yksilökeskeisessä yhteiskunnassa unohdetaan se, että harvat teot vaikuttavat vain itseen.

Tähän kohtaan voidaan esittää vielä yksi vaihtoehto: itsemurhan tulisi voida olla normaali päätös ihmisen elämänkaarelle. Vanhuuden sairauksista kärsineen pariskunnan yhteinen päätös poistua maailmasta, ennen kuin vointi edelleen huononee ja toinen jää yksin, on jokseenkin ymmärrettävä. Jos henkilöt ovat vielä hoitaneet käytännölliset maalliset asiansa loppuun ja kertoneet, että he elivät hyvän, täyden elämän, mitä me nuoremmat voimme enää sanoa? Monet vanhat ihmiset ovat tietoisia kuoleman mahdollisuudesta jatkuvasti ja ovat siihen jo valmistautuneet. Yhteiskunnallisen ulottuvuuden yhdistäminen tämänkaltaiseen ”järkevään lähtöön” tuntuu kuitenkin vaaralliselta. Tässä kummittelee myös se eutanasiaan liitetty vaihtoehto, että lääkärit alkaisivat resurssipulassa suosittelemaan itsemurhaa ratkaisuna. Onhan potilaalla oikeus kieltäytyä syöpähoidosta, mutta kuinka paljon syöpähoidosta kieltäytymisen mahdollisuutta on lääkärin korostettava esimerkiksi vanhojen ihmisten kohdalla? Näin yksilöllistä kysymystä on vaarallista alkaa ratkaista yhteisössä, edes Foucault'n itsemurhakeskusten avulla.

Itsemurhaa pohtivalle kerrotaan monesti, että ehkä hän ei huomenna haluakaan tappaa itseään. Tällainen rationaalisuuden vaatimus on kuitenkin liian tiukka; emmehän voisi tehdä mitään päätöksiä, jos ajattelisimme noin jokaisesta teosta. Mitä kaikkia vaatimuksia sitten voidaan esittää, on osittain kiinni siitä, millainen on rationaalisuuskäsityksemme.

Päättelyn oikeellisuuteen keskittyvä rationaalisuus voisi olla mahdollisuus oikeuttaa itsemurha. Tällöin minkään uskomuksen tai intention sisältö ei yksin määrää sen rationaalisuutta. Voitaisiin ehkä löytää päättelyketju, jossa itsemurha olisi korrekti johtopäätös. Tätä kantaa vastaan voidaan rationaalisuuskeskustelussa nostaa sisällöllinen rationaalisuus. Jos on olemassa sisällöllisesti rationaalisia perusteita, tuskin niistä moni kehottaisi itsensä tuhoamiseen. Kantilaiset sanoisivat ehkä, että itsemurhan ajatus on aina järjenvastainen. Näin kysymystä rationaalisuudesta on turha jatkaa.

Ongelmaksi itsemurhan rationaalisuuden määritelmässä muodostuu myös se, että jos myöntäisimme, että on olemassa täysin rationaalisia itsemurhia, harvoin onnistuisimme erottelemaan rationaalisia ja irrationaalisia itsemurhia. Lopulta Kilpeläinen huomauttaa ovelasti:

Filosofit ovat pohtineet itsemurhan mahdollisia rationaalisia perusteita, mutta eivät elämisen rationaalisia perusteita. – – Camus sanoi: kukaan ei tapa itseään ontologisen argumentin vuoksi. Universaalisti päteväksi oletettu argumentaatio ei yllä koskettamaan sitä, millaiseksi elämä koetaan.(144)

Ehkä itsemurhaaja hyppää normaalien rationaalisuusehtojen ulkopuolelle. Itsemurhaaja ei välttämättä ole rationaalinen, mutta hän ei voi olla väärässä omista tuntemuksistaan, jotka kenties johtavat elämisen perusteiden horjumiseen.

lihanpuutarhassa
Leena Marianne Pullinen: Lihan puutarhassa (2010)

Elämän logiikka

Kilpeläinen lainaa elämän ja kuoleman logiikan Jean Amerylta. Useimmat elämän logiikan argumentit, esimerkiksi ”kyllä se aurinko vielä paistaa pilven takaa” menevät itsemurhaajalta ohi. Itsemurhaajalle vakuuttelut elämän ylä- ja alamäistä eivät tarkoita mitään, ne eivät osu maaliin. Kuoleman logiikassa ei ”epäonnistuta elämässä” vaan ”elämä epäonnistuu” (150).

Solipsismin vanhasta ideasta seuraa, ettemme pääse toisen ihmisen mieleen. Kilpeläinen nostaa esiin wittgensteinilaisen ajatuksen eri maailmoista. Itsemurhaaja ei ole samassa maailmassa itsemurhien ehkäisijöiden kanssa. Palatakseni alun väitteeseeni kahdenlaisesta ihmistyypistä suhteessa itsemurhaan, tämä kahden maailman logiikka on hyvä tunnustaa. Joillekin itsemurha ei tule mieleen edes todella kurjissa elämäntilanteissa, paitsi ehkä yhtenä hyvin kaukaisena abstraktina mahdollisuutena. Jos haluat tietää yksityiskohtia kuoleman logiikasta, ehkä paras keino olisi kuunnella itsemurhakandidaattia.

Toisaalta Wittgenstein on sanonut, että ”kuolema ei ole elämäntapahtuma”8. ”Minä” ei voi olla kuollut. Itsemurhaaja ei yleensä haluakaan ”kuolemaa” tai kuoleman tapahtumaa – itsemurhaaja haluaa pois.

Albert Camus'n – – mukaan itsemurha on siinä mielessä perimmäinen filosofinen kysymys, että jokainen, joka filosofoi, on jo käytännössä vastannut kysymykseen pysyttelemällä elossa. Kuollut ei voi filosofoida.(22–23)

Joidenkin eksistentialistien mukaan ajatteleva ihminen elää jatkuvasti kuoleman varjossa; hänen on joka sekunti tehtävä elämänsä mielekkääksi. Rohkenisin tässä vaiheessa olla eri mieltä. Ihminen ei ole jatkuvan itsemurhan partaalla, ainakaan ne ihmiset eivät ole, joista alussa puhuin. Kuoleman partaalla eläminen on varmasti niin tuskaisaa, että siinä vaipuu välttämättä kuoleman logiikan äärelle, josta helppoa paluuta merkityksiin ei ole.

Valeri Savtšukin mukaan itsemurhaa voitaisiin ajatella uhrautumisena yhteiskunnalle. Itsemurha toimisi Savtšukille elämän arvon esiintuojana, ja se on siksi välttämätön asia yhteisössä. Kilpeläinen toteaa tähän:

Tämä on haikailua yhteisöllisyyden perään. On virhe ajatella, että kuolemalle voitaisiin rakentaa mitään, koska se on ei-mitään. Kuolemanromantiikka myöntää kuolemalle merkityksen, jota sillä ei ole. Se on vain yksi merkki siitä, miten vaikeaa on hyväksyä kuolema, joka juuri on merkityksen raja. Kuolema ympäröi ihmiselämää.(169)

Ehkä sille on järkevä syynsä, miksi meidän ei pitäisi asettaa kuolemaa kulttuurin keskiöön. Toisaalta kuoleman ajatus on lohduttava. Itsemurhan mahdollisuus voi myös toimia selviytymiskeinona. On rauhoittavaa tietää, että on olemassa hätäuloskäynti. Foucault ajatteli näin.

Mutta miksi jotkut sitten ovat itsemurhan partaalla? Tähän ei ole yhtä vastausta, koska itsemurhaajien joukko on laaja ja moninainen. Kilpeläinen lainaa Pasi Rainion pro gradu -tutkielmaa:

Itsemurha on aina tiettyyn aikaan, paikkaan ja tilanteeseen sidottu henkilökohtainen ratkaisu.(173)

Voiko tätä latteata loppuratkaisua paremmin sanoa?

Yleisiä piirteitä tämän hetken ympäristöstämme voimme yrittää löytää ja syyttää. Ehkä nykyäänkin itsemurha on varkaus ja vain siksi väärin. Ehkä ihminen on pelkistetty kansantalouden potentiaaliksi. Mitä tapahtuu ihmiselle, joka tietää, että on vain taakaksi valtion taloudelle loppuelämänsä?

Ehkä kuolema antaa meille mahdollisuuden ymmärtää ihmistä muutenkin kuin teknistyneen ihmiskuvan puitteissa. Palataan alun tekniseen hoivayhteiskuntaan:

-- – elämän jatkamisen mielekkyys ei ole vain tieteellinen kysymys. Mutta eräässä mielessä tekniikka poistaa syyt kuolla. Se voi luoda mielikuvan, jossa jokainen este elämän jatkamiselle muuttuu pelkäksi tekniseksi ongelmaksi.(139)
-- – jo syntyneenä oleminen sinänsä on elävälle olennolle onnettomuus. Olemassaolo pitää sisällään niin paljon vastoinkäymisiä, että se on jo sinänsä taakka ihmiselle. Siksi elävillä olennoilla tulisi olla olot, joissa ne voisivat kokea elämänsä mielekkääksi. Nykymaailma ei tällaisia oloja tarjoa.(173)

Onko tunnelin päässä sitten valoa? On otettava myös huomioon, että esimerkiksi Suomessa itsemurhat ovat vähentyneet koko ajan. Uskon, että Itsemurhan filosofian kaltaiset teokset ovat hyödyksi niille, jotka taistelevat oman itsetuhoisuutensa kanssa, sekä niille, jotka ammatissaan törmäävät itsemurhan kysymykseen. Itsemurha on edelleen kuuma kysymys filosofeille, sillä mitä muuta filosofinen ajattelu voisi tarjota, kuin keinoja löytää merkityksiä.

Lopetan Kilpeläisen sanoihin: ”Itsemurha ei ole ratkaisu. Ei ole elämäkään.” (174)

Viitteet