Juho Rantala

Kansannousuksi tuleminen: L’insurrection Qui Vient - manifesti meille?

hyokyaaltoheitti
Leena Marianne Pullinen: Hyökyaalto heitti (2006)
”If you figure a way to live without serving a master, any master, then let the rest of us know, will you? For you’d be the first person in the history of the world.”1

Kiakkovierasjuhlien mielenosoitus, mellakointi, kapinointi - miksi sitä haluaakaan kutsua - nostatti valtaisan keskustelun. Kansainvälisellä tasolla mielenosoitus oli kuitenkin monella tapaa pieni tapahtuma, jos tapahtuma ollenkaan. Mielenosoitukset, kapinat ja kansannousut ovat läpi historian olleet enemmän tai vähemmän ennalta suunniteltuja. Onkin hyvä syventyä erääseen esimerkkiin siitä, mikä ajaa yksilöt nousemaan kapinaan tai osallistumaan kansannousuun2, erityisesti nykypäivänä. Äärimmäisen luonteensa takia kansannousut ja kapinointi kirvoittavat mielipiteitä niin puolesta kuin vastaan, lähes jokaisen päässä. Juuri tämän takia ne ovat käsittelemisen arvoisia asioita. Maailmantalouden tilan varjolla ajettu säästökuuri on nostanut esille paljon autoritaarisia toimia valtion suunnalta. ”Lampaat”, jotka ovat pääosissa leikkausten kärsimysnäytelmässä, on palautettava ruotuun, vaikka sitten demokraattisia perusoikeuksia rajaamalla3. Toisaalta kamppailuja oikeuksista on aina ollut ja tulee olemaan, joten on hyvä miettiä, kuinka nykyinen tilanne eroaa historiasta?

Ranskassa pienessä Tarnacin kylässä otettiin vuonna 2008 kiinni yhdeksän henkilöä syytettyinä terrorismiin tähtäävästä toiminnasta. Ryhmän väitettiin lamauttaneen Ranskan rataverkon tekemällä 160 junaa toimintakyvyttömäksi. Ryhmää syytettiin myös manifestin L’insurrection Qui Vient (The Coming Insurrection) kirjoittamisesta. Manifesti nähtiin oikeudessa ”terrorismimanuaalina” ja sitä käytettiin todisteena heitä vastaan. Sittemmin ryhmän jäsenet ovat päässeet vapaaksi todistusaineiston puutteen takia. Yleisesti ottaen alun terrorismisyytösten hälvennyttyä ryhmä näyttäytyi ranskalaisille enemmänkin uhreina, ehkä jopa eräänlaisina sankareina. Tarnacin yhdeksikölle onkin noussut tukiryhmiä niin Ranskassa, Kreikassa, Espanjassa kuin Yhdysvalloissa.4

Tässä artikkelissa on tarkoitus esitellä manifesti ja nostaa esiin sen taustalla olevia Gilles Deleuzelta5 periytyviä ajatuksia. Deleuze on käsitellyt vastarintaa, muutosta ja subjektiviteettia myös Félix Guattarin kanssa kirjoittamissaan teoksissa, joten Guattari on syytä mainita myös vaikuttajana. Manifestissa on myös piirteitä Michael Hardtin ja Antonio Negrin ajattelusta (esim. imperiumi-käsite). Ryhmän toisena keskeisenä vaikuttajana Deleuzen ohella ovat olleet kansainväliset situationistit, mutta artikkeli keskittyy pääasiassa Deleuzeen.6 Tämän kautta voidaan lähestyä manifestia sen filosofisen patteriston kautta, jota kirjoituksessa hyödynnetään, ja ehkä ymmärtää sitä paremmin.

Olen käyttänyt artikkelin apuna manifestin englanninkielistä ja ranskankielistä versiota. Englanninkielisessä versiossa ei ole Internet-sivumuodon takia sivunumeroita, joten käyttämäni sivunumeroviittaukset ovat siis ranskankieliseen versioon. Tässä ei pitäisi olla suuria ongelmia, sillä käännös on suhteellisen suora. Manifesti on luettavissa ilmaiseksi Internetin vaarallisen vapauttavassa maailmassa7.

Näkymätön komitea, Deleuze ja vallankumous muutoksena

L’insurrection Qui Vientin alkupuolella tekijäksi (tai tekijöiksi) ilmoittautuu Comité invisible (The Invisible Committee, ”Näkymätön komitea”)8. Komitea on ottanut eräänlaisen postmodernistisen position, joka haastaa ajatuksen selkeästi rajatusta ja artikuloidusta tekijästä sekä subjektista. Tunnetuin kysymyksen ruotija on luultavasti ollut Michel Foucault9, mutta manifestin taustalla vaikuttavalla Deleuzella on myös samanlaisia käsityksiä subjektista ja kirjoitetun sanan muotoutumisesta.

A Thousand Plateaus’n (Mille Plateaux)10 alkusivuilla Deleuze ja Guattari kertovat molempia olevan monta, jolloin heitä on jo melkoinen joukko - “jokainen on jo kollektiivi”. Molemmat ovat siis vuosien saatossa imeneet itseensä kirjoja, vaikutteita, jolloin yksilöistä tulee enemmänkin olemassa olevan uudelleenmuotoilijoita, mutta yhtä kaikki luovia.11 Vakaata subjektiviteettia ei ole vaan ihminen on jatkuvasti muuttuva ja risteilevien voimien välimaastossa, tai kuten Deleuze ja Guattari ilmaisevat asian: ”Subjekti on outo, sillä ei ole pysyvää identiteettiä: se harhailee elimettömällä ruumiilla, aina halukoneiden puolella, tuotteesta ottamansa osan määrittelemänä, ottaa kaikkialla vastaan tulemisen tai muodonmuutoksen lisän; se syntyy kuluttamistaan tiloista ja syntyy uudelleen joka tilassa.” 12 Subjekti levittäytyy keskusta, “halukonetta”, ympäröivälle alueelle. Halulla ei ole pysyvää subjektia, sillä sellainen syntyy ”tukahduttamisen tuloksena”.13 Subjekti muotoutuu siis ”sisäpuoleksi ulkopuolen operaationa”, ja kehittyy sitä rakentavan liikkeen avulla - sillä on ”oikeus” erilaisuuteen, vaihteluun sekä metamorfoosiin14.15 Deleuze puhuu myös ”halun yhteiskunnasta”, jossa sosiaalisen alueesta tulee esteettisen kokeilun kollektiivinen kenttä16. Keksitään ja luodaan saavuttamalla uusia suhteita ja synteesejä ihmisten ja ympäristön välillä.17 Myös Komitea hyödyntää tällaisia ajattelun virtoja manifestissaan. Deleuzen ja Komitean ajatuksiin voitaisiin lisätä, että toistuvuus tuottaa “illuusion” pysyvästä subjektiviteetista. Tämä kuva heijastuu myös muilta itselle ajatuksena, että täytyy pyrkiä samanlaiseen jokapäiväisyyteen. Tässäkin tapauksessa subjektiviteetti, identiteetti, tietenkin muuttuu, mutta niin hitaasti, ettei sitä välttämättä edes huomaa. Arjen, työelämän ja näiden välien, kuten myös tapaamiensa ihmisten ollessa samoja päivästä ja vuodesta toiseen näyttää kaikki “samalta”, jatkuvalta ja staattiselta. Itseasiassa Deleuze jopa väittää subjektiivisuuden olevan “itse aika”18.

Tekijän hämärtämisellä on myös toinen funktio, jota Komiteakin korostaa: puhutaan kaikkien ja ei kenenkään suulla, ollaan osa joukkoa, moneutta. Manifestikin on eräänlainen kokooman kautta saavutettu ”koherenssi” joka puolella kuuluvista kuiskauksista.19 Yksilöllisyyden fiktio, joka on saanut vieraantumisen muodon kapitalismin ja markkinanihilismin kautta, on jo itsessään alkanut maatua. Komitea sanoo olevansa sodassa koko yksilökeskeisen ihmiskäsityksen kanssa. Organisoitumalla, muodostamalla sidoksia, voidaan luoda uudenlainen kommunismi, joka toimii eräänlaisena “hyökkäyksenä” yksilökeskeisen ihmiskäsityksen valtaa vastaan.20

Komitea ammentaa siis Deleuzelta, jonka poliittisen filosofian lähtökohtana on moneus21, jota ei voi palauttaa yhteen eikä sitä voi edustaa. Moneuden singulaarisuudet ovat tuottavia ja moneus onkin luovaa työtä ilman esikuvia tai aktivismia ilman syytä. Tämä moneus luovana työnä on kanssaolemista, joka ei tiivisty ihmisruumiiden moneudesta irralliseksi rakennelmaksi, johon valta voidaan pohjata (esim. valtio). Tämä kanssaoleminen ei kuitenkaan ole aktuaalista22, sillä kaikki ovat ajassa ”yksin yhdessä”. Moneus ei siis toteudu erityisinä tekoina, joiden kautta voitaisiin nähdä mikä on vallankumouksellista tai kuka on vallankumouksellinen - moneus on virtuaalista23.24

Deleuzelle vallankumoukset ovat subjektiivisuuden, halujen ja toiveiden ilmauksia, eivätkä ne palaudu historiallisiin ehtoihinsa. Vallankumoukset ovat muutosta ja muutos taas on ”kestoa” (durée)25. Kesto ja itse aika ovat Deleuzelle sitä mikä ei ole annettua, ajan on oltava luomisen ja muokkaamisen väline. Aika takaa epämääräisyyden olioissa. Vallankumousta siis luonnehtii kestona epämääräiset, vailla tekijää olevat mullistukset sekä tilan rajojen rikkoutuminen.26 Muutos hajottaa tilallisen peräkkäisyyden, tavan, rutiinin, ja on aina historian vastakohta; se on “kuollut hetki” historiallisten peräkkäisyyksien sarjassa.27 Deleuzelle tulkinta on reaktiivista, passiivista, jossa transsendentti nimittäjä on ottanut vallan. Tämä tehdään jonkin puuttuvan ja oletetun nimissä. Ykseyteen pakotettuna moneus muuttuu homogeeniseksi massaksi (esim. kansaksi). Tällöin subjektin löytäminen muutokselle, vallankumoukselle, merkitsee muutoksen jähmettämistä historiaksi.28

“Kuolleet hetket” (vallankumoukset) historiassa ovat Nietzschen kuvailemia epäajanmukaisuuksia29, jotka pysäyttävät historiallisten tapahtumien peräkkäisyyden. Epäajanmukaiset, oman aikansa ylittävät herrat, kapinoivat ja tuhoavat luodakseen. Toiselle tai valtiolle alistunut taas tuhoaa säilyttääkseen. Deleuzelle historia - siis jo tapahtunut, toteutunut fakta - on ihmisen ulkopuolinen johon ei voida vaikuttaa. Tämä historia on ykseys joka moneudelta puuttuu.30 Tällaisessa historianmuodostuksessa muisti korvautuu, esineellistyy. Historian ”tosiasiat” vaativat huomiota, vastausta, reagointia ja vastuuta, ja ne vaativat muokkaamaan edeltä tekoja ja sanoja sopiviksi tapahtumien jatkumoon tai keskusteluun. Tällaisessa ”ajattomuudessa” muutos ja tapahtuma ovat mahdottomia. Filosofian luova ja vallankumouksellinen elementti on sen kyvyssä luoda käsitteitä. Käsitteitä luonnehtii vieraus, mutta niiden on myös vastattava todellisiin ongelmiin. Deleuzen mukaan käsite on juuri se elementti, joka estää ajattelua olemasta mielipide tai näkökulma. Jokainen käsite on välttämättä paradoksaalinen, ja näin ollen se viittaa historian ja kommunikaation ulkopuolelle.31 Voidaan kai sanoa, että se asettuu vallankumouksen aktina - “vastarinnan aktina”32 - poikkiteloin historiallisten tosiasioiden seuraantoon.

Komitea esittää, että vallankumoukselliset liikkeet tai liikehdinnät eivät laajene lineaarisina prosesseina vaan resonoimalla, musiikin tapaan. Myös Deleuze puhuu ”kertosäkeestä” (ritournelle) vallankumouksen yhteydessä. Tämän rytmisen resonanssin tarkoitus on luoda järjestystä kaaokseen, esimerkiksi poliittisen räpin kaikuessa ihmisiä pursuavalla kadulla – se pyrkii luomaan yhtenäisyyttä ja tilaa.33 Komitean mukaan kansannousun ”polttopisteet” levittäytyvät tilaan ja aikaan, jolloin ne esittävät omien värähtelyjensä rytmin, saavuttaen lopulta pisteen, jonka jälkeen ei ole haluttavaa tai edes mahdollista palata takaisin ”normaaliin”. Hegemoninen valta taas on vastarytmi, jota vasten kansannousun osanottajat rakentavat kompositionsa.34

Komitean omien sanojen mukaan manifestin tarkoituksena on luoda uutta politiikkaa, jota ei voida kontrolloida ja joka on samalla anonyymia. Deleuzea mukaillen voisi sanoa Komitean manaavan esiin eräänlaista ”sota-konetta” , jonka tarkoitus on ”vapauttaa haluja”35. Komitean tarkoituksena ei kuitenkaan ole antaa skeemaa siitä, millainen kansannousun tulisi olla. Tarkoitus on luoda ulkomuoto ja jokin alkupiste tai linja toiminnalle. Lopulta kysymys kuuluu kuinka yleisestä mellakkatilanteesta tulee kansannousumainen situaatio ja mitä tehdään vallankumouksen jälkeen?36

Tuleva kansannousu

“Do I dare
Disturb the universe?”37

Itse manifesti jakautuu seitsemään piiriin, jotka muovautuvat spiraalisesti ytimen, kansannousuksi tulemisen ympärille. Komitean mukaan nykypäivänä äänestetään vain protestiäänin, joka toimii hyökkäyksenä itse äänestämistä vastaan. ”Tavallinen kansa” on loputtomasti kypsempi kuin heitä hallitsevat ja heidän asioista päättävät nuket. Menemättä sen enempää Komitean esittämiin yleistyksiin (”tavallinen kansa”)38 tartun suoraan heidän ehdotukseen sosiaalisesta ratkaisusta nykyiseen tilanteeseen. Heidän mukaansa yhteiskunnassa ei vallitse enää konsistenssia eikä ”yhteisen kokemuksen kieltä”. Kamppailujen kautta nousevan jaetun ”kielen” on toimittava uuden järjestyksen ilmaisun kanavana.39

Manifestin ensimmäinen piiri (”Olen mitä olen”, tautologia minä = minä), koostuu kritiikistä modernin yhteiskunnan liberaalia individuaalia ja itseriittoista subjektia kohtaan. Markkinoiden kautta tarjotaan itsevalmistuksen keinoja ja tapoja, joiden kautta pyritään löytämään autenttinen minä. Yksilö ajetaan ”hallinnoimaan, suoriutumaan ja isännöimään” niin itseään kuin kaikkea muutakin (omaa asuntoa, blogia kuin parisuhdettakin). Tällainen itsensä etsintä on jatkuvaa ja se ajaa vain uupuneemmaksi ja tyhjemmäksi - ”vajaakykyinen persoona” on huomisen kansalaisen malli.40

Taustalta Komitea erottaa yhteiskunnan velvoittavat voimat, jotka veistävät yksilöt patologiseen ”olla jotain”-tilaan. Heikkouden ja vahvuuden vuorottelevassa karusellissa kaikki elämän alueet saavat terapeuttisen muodon. Yhteiskunnan jäsenistä tulee eräänlaisia ”terapeutteja”, jotka small talkin voimalla hoitavat toisiaan. Ihmiset ohjaavat toisensa tarvittaessa apuun, ettei kukaan syrjäytyisi pääoman juhlavasta paratiisista. Lopulta yhteiskuntaa koossa pitävänä voimana on vain sosiaalisten atomien välinen jännite heidän pyrkiessään kohti lumelääkettä. Lääkettä ei olekaan tarkoitus saavuttaa, sillä jatkuva hajoamisen tila on ainoa asia, jonka loputon tuotannon innovaatio subjektilta vaatii.41

Itsen epäselvyys johtuu juuri tällaisesta uskosta pysyvään minään ja ristiretkistä sen löytämiseksi. Autenttisen ja pysyvän minuuden etsintä ei ole lopulta liberaalia vaan se jähmettää yksilön mahdollisuuden praktisesti muotoilla työsuhteita ja riippuvuuksia, sekä pelata niillä, liikkua niiden tilassa ja rakentaa tai hävittää ne.42 Foucault ei ole turhaan esittänyt, että todellinen vapaus voi toimia vain käytännössä43. “Olen mitä olen” ei kuitenkaan ole vain valhe, se on itse asiassa sotahuuto kaikkea olevien välillä olevaa, niitä yhdistävää ja kiertävää vastaan. Se on myös sotahuuto kaikkea sitä vastaan, joka voisi eristää ihmisiä. Tällaisessa tilanteessa omista virheistä tulee vastarinnan akteja kaikkea normalisoivaa vastaan. Todellisuudessa sisällämme ei ole mitään, mikä olisi kriisissä vaan se on kliininen leima, joka yritetään lyödä meihin - meistä yritetään tehdä selkeästi määriteltävää ja kontrolloitavaa. Älykkyys ei ole kykyä sopeutua - tämä on orjien älykkyyttä - vaan sopeutumattomuus on ongelma vain alistajan näkökulmasta. Komitea nostaakin ensimmäisen piirin keskeltä iskulauseen: ”emme ole masentuneita, olemme lakossa”44. Niille, jotka kieltäytyvät hallitsemasta itseään, masennus on reitti kohti poliittista irrottautumista. Deleuzekin esittää, että vallankumoukselliseksi ei tulla niinkään vääryyteen vastaamisesta vaan ”keskittymiskyvyn heikentymisen, rajoituksista ja rajoista vapautuvan hajamielisyyden kautta”.45

Toinen piiri käsittelee sosiaalisten suhteiden teatteria. Komitea suuntaa piirin kartografiassa kohti koulujärjestelmää: Heidän mukaansa Ranska on koulujärjestelmänsä tuote, ja ranskalainen muistaa kokeet kuin suuren elämäntapahtuman. Komitea esittää valtion koulujen tuottavan tietynlaista subjektiivisuuden tyyppiä. Tämä subjektiviteetti sisältää esimerkiksi hyväksynnän sitä kohtaan, että elämä on kuin kisailua pelikentällä ja että ihmiset pitäisi palkita meriittiensä perusteella. Tällaiset subjektit ”kysyvät aina kiltisti ennen kuin ottavat”, ja he kunnioittavat hiljaisesti kulttuuria, sääntöjä ja erityisesti niitä, joilla on parhaat arvosanat.46

Jäljelle jäävät ”heimot” tai ”jengit”, deleuzelaiset nomadit, jotka kantavat ylpeästi naapurustonsa nimeä47. Deleuzen mukaan ”nomadinen sosiaalinen tietoisuus” syntyy mellakka- tai vallankumoustilanteessa. Nomadinen tietoisuus on yhteiskunnan ruohonjuuritason toimintaa, se on kuin kone joka elää ”perversseillä”, poikkeavilla haluilla. Nomadismi asuttaa sosiaalisen tiedostamattoman sileää tilaa48. Nomadien toiminnalle ei ole koskaan kaiken kattavaa syytä tai moraalista lakia.49 Komitean mukaan nämä ”nomadit” ovat kaikkea mitä yksilöllistetty ranskalainen – ja ehkäpä suomalainenkin – pelkää ja minkä hän on kieltänyt. He pakenevat työtä ja taistelevat maailmaa vastaan, jossa ”itseriittoiseksi tuleminen” on eufemismi sille, että on löytänyt pomon, johtajan.50 Ehkäpä tämä on uhittelua koko kantilaiselle valistuskäsitykselle – alaikäisyyden tilasta pois päästäkseen on löydettävä ”johdattaja”, joka taluttaa sivistykseen.

Komitean mukaan sosiaaliset suhteet, lämmön ja yksinkertaisuuden, elämän, on korvannut ”teatteri”. Tämä elokuvienkin kautta rakentunut, valtavirran parisuhdekäsityksessä inkarnoituva intimiteetin ja sen strategioiden toisto alkaa unettaa heti, kun ”romantiikan puuska” on laantunut. Tällainen sosiaalisten normien hajoaminen on myös siunaus. Tällöin avautuu tilaa uusille villeille kokeiluille, ja Komitea näkeekin ”parin kuolemassa monimutkaisempien kollektiivisten tunteiden heräämisen”.51

Kolmas piiri käsittelee työtä. Komitea pääsee lähelle suomalaisia kuvaillessaan ranskalaisten työnarkomaniaa. Työ on heille kunnia-asia, mutta samalla vaivihkaa toivotaan työn loppumista. Nykyinen sukupolvi on sisäistänyt tällaisen ”ylevän työnteon fiktion”. Komitea mukaan rahan hankkiminen voi olla välttämätöntä, mutta työnteko ei ole.52 Työn käsite on aina ollut paradoksaalinen, se on yhtä aikaa niin hyväksikäyttöä kuin osallistumista. Yksilön tai ryhmän hyväksikäyttö oikeutetaan joko yksityisen tai sosiaalisen lisäarvon kautta – kaikkien on osallistuttava ”yhteiseen hyvään”. Komitean kritiikin mukaan marxilainen retoriikka ohittaa osallistumisen ulottuvuuden, kun taas ”johtamisretoriikka” kieltää hyväksikäytön. Työntekijä voi tuntea itsensä ylpeäksi osallistuttuaan ”johonkin”53, mutta voi toisaalta taas kokea häpeää kaiken vieraantumisen keskellä.54

Komitean mukaan nykypäivän yrityksessä ylin johto hoitaa tutkimuksen ja kontrollin modernille kyberneettiselle tuotantoprosessille. Tällaisessa organisaatiossa on paikkansa myös kouluttamattomalle työvoimalle, joiden tehtäväksi jää ylläpitää ja valvoa tätä prosessia. Ylin porras pyrkii tekemään kaikkensa säilyttääkseen paikkansa. Heidän työnsä on jatkuvaa, se ylittää perinteisen työpäiväkäsityksen – jopa heidän seksielämänsä on tämän työprosessin jatke. Alempi porras koostuu väliaikaisista työntekijöistä. Jäljellä on enää ”sijainen”, eräänlainen työntekijän figuuri, jolla ei ole ammattia vaan kykyjä joita hän myy. Komitea jatkaa tämän olevan tapa pitää alempi porras kiireisenä, heille tarjotaan pätkätöitä joilla ei pysty elämään. He pysyvät ”aisoissa”, ja monet saadaankin palkkatyön piiriin millä tahansa ehdoilla, kun heitä kiristetään nälällä ja vankilalla. Tällainen kouluttamaton työvoima on organisaatioiden mieleen, sillä he pystyvät (periaatteessa) muotoilemaan työntekijästä haluamansa, täyttämään hänet organisaation näkökulmasta tärkeillä ja tarpeellisilla tiedoilla ja taidoilla. Työ ei ole enää sidottu taloudelliseen välttämättömyyteen vaan enemmänkin ”poliittiseen välttämättömyyteen” tuottaa ’tuottajia’ ja kuluttajia sekä säilyttää työn järjestys. Työ näyttäytyy mahdollisuutena. Tarkoituksena on vieraantua itsestä, myydään itseään eikä työvoimaansa – kyse ei ole enää siitä mitä tekee vaan mitä on. Nykypäivän ”tuotantoapparaatilla” on kaksijakoinen tehtävä, toisaalta se imee tarpeettomaksi tulleiden ihmisten energian, ja toisaalta se on lajittelukone, joka jakaa selviytymistä oikeanlaisille subjektiviteeteille, kieltäen kaikki ”ongelmayksilöt”.55

Neljännessä piirissä keskitytään metropoliksen ja yleisemmin kaupunkitilan käsitykseen. Modernissa metropoliksessa ei voida enää erottaa selkeästi kaupunkia ja maaseutua, kaikesta on tullut ”samaa tilaa”. Tällaisessa tilassa yritetään rakentaa ”autenttista lähiöympäristöä”, jollaista ei kuitenkaan ole koskaan ollutkaan. Rakentamiseen liittyy siivousprosessi, jossa ”köyhät” pyritään sulkemaan ulos. Kaupungin korvaa ”urbaani”, ja samalla ”maaseutu” nostetaan ideaaliin (kuvitteelliseen) muotoonsa, ja kaikkea pyritään markkinoimaan kansallisena perintönä. Metropoliksessa nousee esille nykypäivän ”kyyninen arkkitehtuuri”, jonka päätarkoitus on peittää koko planeetta lasiin. Rakennuksissa korostuvat läpinäkyvyys, neutraalisuus ja yhdenmukaisuus. Kuitenkaan kaikkia kaupungin ja maaseudun fragmentteja ei ole (vielä) hävitetty. Ghetot ja hökkelikylät näyttäytyvät kaikkein elollisimpina alueina kliinisten luksusasuntojen reunamilla.56

Aseistettu valta ei vain mukaudu metropolikseen vaan se myös tuottaa sitä. ”Urbaani tila” on teatteria, mutta se on myös keinoja, sillä metropolis on ”olevien ja asioiden vuo” tai virta, joka syöksyy läpi kuitukaapelien, satelliittien ja turvakameroiden. Tarkoituksena on mobilisoida kaikki, ja tällainen loputon informaatiohyöky jättää vaihtoehdoksi vain pakenemisen. Näiden kommunikaatiomuotojen johdosta voimme olla jatkuvasti ”toisaalla”, junalla tai lentokoneella voi hetkessä kiitää muualle, tai kännykällä keskustella toisella puolella maapalloa olevan kanssa57. Yksilöiden on jaksaakseen jatkuvasti uudistuttava ja vetäydyttävä sisäiseen maailmaan. Näiden kompleksisten mutta hienovaraisten ”virtojensa” takia metropolis on haavoittuva. Pienikin isku näiden virtojen, tuotannon tai kommunikaation ketjuihin saa aikaan halvauksen, joka on kohtalokas myös ihmisille.58

Komitea kuten ei myöskään Deleuze näe syrjäytymistä – ulossulkemista – ongelmana. Molemmat pitävät sen ehkäisemistä jopa vaarallisena. Modernit yhteiskunnat pyrkivät normalisoimaan ulossulkeutuvat, sen sijaan, että itse sulkisivat ulos. Deleuzen mukaan kontrolliyhteiskunnassa normalisointi tapahtuu jatkuvan kommunikoinnin ja kontrollin avulla. Tällaisessa tilanteessa ero instituution sisäpuolen ja ulkopuolen välillä on hämärtynyt. Tilat eivät ole enää määrääviä ja ne leviävät ”elämän situaatiosta” koko elämää kattavaksi systeemiksi. Deleuze korostaa, että ulossulkemista ei voi yhdistää riistoon, sillä riistetty on järjestelmän toiminnan keskeinen osa. Vallankumouksen ajankohtaiseksi ongelmaksi nouseekin pakeneminen kaikkea tätä ”pakkoa olla mukana ja näkyä”, astumista julkiselle alueelle.59 Komitea ja Deleuze molemmat korostavat uudenlaisia sosiaalisia suhteita. Tällaisissa aktiiviset singulaarisuudet ovat ”nomadisessa tilassa” vailla omaisuutta, ominaisuuksia ja aitauksia. Tällöin ollaan myös yhteisen kielen piirissä.60

Viides piiri kohdistaa kapinansa omaisuutta kohtaan. Komitean mukaan talous ei ole kriisissä, vaan se on itse kriisi. Itse asiassa työtä ei ole liian vähän vaan liian paljon: todellinen masennuksen lähde on kasvussa. Kunnioitus rahaa kohtaan on kadonnut, mutta Komitean mukaan meidät on silti muovattu taloutta varten. Subjektiivisuutemme esitetään sellaisena, joka luonnostaan tuottaa ja kuluttaa. Yhteiskunnan laitamilla tämä “talouden diskriminoiva politiikka” on aina tunnettu, mutta porvareille talous on ollut yhtä kuin todellisuus. He ovat voineet piilotella sen monenkirjavissa poimuissa, neutraaleina ja erossa historiasta.61

Enää ei kuitenkaan ole paluuta menneeseen taloudelliseen kukoistukseen. Kapitalismi on kuin ilkeä loinen, joka ensin imee kaiken parhaan veren entisestä järjestelmästä, ja sen jälkeen kokoaa sen uudelleen omalla synteesi-verellään. Komitea esittää, että kapitalismi pyrkii muovaamaan ”luonnollisen maailman” tilalle ”hallittuja ympäristöjä”, jotka täytetään sensoreilla. Tämä johtaa myös uuteen talouskäsitykseen, bioekonomiaan, joka lopulta esittää planeetan suljettuna systeeminä ja samalla ”tieteen perustana”. Komitean mukaan tarkoituksena on arvioida elämän ei-ekonomisia alueita kybernetiikkaa, eli ”systeemien kontrolloinnin tiedettä” käyttäen.62

Deleuzen mukaan yhtenä kapitalismin vakiona on kolmen neljäsosan pitäminen kurjuudessa. Kapitalismi nykytilanteessa keskittyy lopputuotteiden ja osakkeiden ostoon sekä palveluiden myymiseen. Suuri osa ihmisistä on ”tarpeettomina”, heidän avullaan ei voida luoda rahaa, eikä heitä pystytä velkaannuttamaan.63 Tuottavuuden perusta kääntyy kyvyistä ja investoinneista yhteiskuntaan ja ”yhteiskunnallistuneiden ihmisaivojen käyttöön”.64 Kontrollijärjestelmät kääntyvät hallitsemaan koko elämän aikaa. Aikaisemmin kontrollimuodot tekivät elämästä eettistä tietyssä tilassa (esim. koulussa tai työssä), mutta nyt tehtäväksi muotoutuu koko elämän muuttaminen eettiseksi. Lopulta tekemisestä, puhumisesta (”juttelusta”) ja tietämisestä ”yleensä” tulee tärkein asia.65 Työntekijöiltä vaaditaan ”yleisiä kykyjä” vastata mihin tahansa muutokseen niin kysynnässä kuin tuotannossa. Nämä vaatimukset korvaavat ”minkä tahansa” teon yleiset edellytykset, jotka lopulta määrittävät kaikkea toimintaa, puhetta ja tietoa.66

Kuudes piiri keskittyy ympäristöön67. Komitea esittelee lyhyesti käytännön esimerkkejä ekologian panoksesta ympäristökysymysten nostamisessa, esimerkiksi kalakantojen vähenemisen, lintuinfluenssan ja korkeat elohopea-arvot äidinmaidossa. Monet tällaisista asioista eivät liikuta ihmisiä ennen kuin ne osuvat omalle kohdalle. Komitea määrittelee ympäristön ja katastrofin suhteen niin, että ”katastrofi on ympäristö”. Jokapäiväinen elämä on pikemminkin keskellä maailmaa tai eräänlaista kokemusmaailmaa kuin ympäristöä. Ympäristö on ”suhde maailmaan, joka perustuu manageroinnille”. Tämän toisia nimiä ovat tietenkin hallinta ja vieraannuttaminen. Tällainen suhde hajoittaa maailman ”minua konstituoivan” piirteen. Komitean mukaan aikaisemmin mikään materiaalinen elinpiiri ei ole ansainnut ympäristön arvoa. Nyt meillä on metropolis ja sen suhde maailmaan. Tässä asetelmassa - tai heideggerlaisittain ”puitteessa” (Gestell)68 - ”sielut leikkaavat sitä”. Ympäröiminen on automaattista, välinpitämätön ja se vaatii meiltä välinpitämättömyyttä.69

Ympäristöongelmat näyttäytyvät globaalina, tai näin ainakin globaalisti organisoituneet tahot esittävät – vain he voivat vastata niihin. Nämä ovat samoja tahoja jotka ovat myös luoneet ongelmat, ja logoa muuttamalla he esiintyvät pelastajina. Al Gore ja kumppanit käskevät meidän jokaisen tehdä osansa. Meidän on kulutettava hieman vähemmän, jotta voimme jatkaa kulutusta. Meidän on tuotettava orgaanisesti, jotta voimme jatkaa tuotantoa. Meidän täytyy kontrolloida itseämme jatkaaksemme ”kontrollissa”.70 Ekologiasta muotoutuukin pääoman uusi moraali. Tämä on uusi syy tuottaa, on oltava ”terveellinen ja orgaaninen ruoka rikkaille” ja myrkyllinen sohjo rahvaalle. Tällaisen moraalin perusta makaa ”Luonnossa, hyvinvoinnissa ja terveydessä” - kuka niitä kiistäisi? Ensin vyötä on kiristetty talouden nimissä, nyt ympäristönsuojelun. Itsekontrolli petaa tietä ekototalitarismille, ja lopulta paikalla ovat molemmat.71 Kun terveellinen ja orgaaninen ruoka on kallista ja vain rikkaiden herkkua, nousee heistä myös ”moraalisesti” parempia. Heillä on rahaa hyvään ja oikeaan ruokaan, kun taas ”rahvas” tekee hallaa niin itselleen, rikkaille, lapsilleen kuin ympäristölle. Globaali hyper-porvari siis vieläpä projisoi ”rahvaiden” niskaan eräänlaisen syntisen leiman, lihaan poltetun merkin epäterveellisyydestä ja epäekologisuudesta, esimerkiksi lihavuuden.

Komitean mukaan ympäristökatastrofit eivät johdu järjestelmän väärinkäytöksistä, vaan ovat sen liian sujuvan toiminnan tuotteita. Tämän taustalla on ”ongelmallinen suhde luontoon”. Ihminen ei enää asuta mitään paikkaa, ympäristöä, jolloin hänestä tulee heikko pienimmällekin riskille. Metropolis vaatii välinpitämättömyyttä.72 Tämä toimii siis olemuksellisesti eri tavalla kuin ympäristö. Metropoliksen suuressa verkostossa eläneellä ei ole enää jakoa kaupungin ja maaseudun välillä. Metropolis näyttää hoitavan itse itsensä, joten sen resurssivarantokin, siis ympäristö, nähdään samanlaisena epäorgaanisen ja mekaanisena toistokoneena. Katastrofi on tällöin katkos maailman normaaliin virtaan, jolloin voimme kokea ”paikallaoloa maailmassa”. Ihminen pakottuu ottamaan, toisinaan tappavan, kontaktin ”tuolla olevaan” - meitä ei ympäröi spektaakkelin teatteri tai ”maisema”, vaan jokin jota asuttaa ja josta oppia.73

Seitsemännen piirin alaotsikko on ”me olemme rakentamassa täällä sivistynyttä tilaa”. ”Sivistynyttä sivilisaatiota” on kivetty maailmanhistoriassa demokratian, vapauden ja itse sivilisaation nimissä, sotien kautta. Moderni ”sota” terrorismia vastaan oikeutetaan myös näillä käsitteillä. Tosin jotain on muuttunut: vapautta seuraa valvonta ja demokratiaa voi purkaa ”poikkeustilaa ylläpitäen” (USA). Demokratia, vapaus ja sivilisaatio toimivat eräänlaisina hypoteeseina, joita ylläpidetään jopa näiden vastaisilla keinoilla ja muokkaamalla ”sosiaalisia ja materiaalisia olosuhteita sekä ehtoja, joilla oikeutetaan nämä hypoteesit”. Keinoja ovat esimerkiksi massojen manipulointi, julkisten kirjastojen vaikutuksen vähentäminen ja poliisivoimien suvereniteetin laajentaminen.74

Komitean mukaan mitä vahvempi ja vanhempi valtio on, sitä enemmän se rakentaa sitä asuttavat subjektiviteetit. Tästä johtuen psykiatriset potilaat sekoittavat itsensä usein hallitseviin poliittisiin johtajiin, sairauksiensa lähteeseen. Komitea siis esittää politiikan olevan osa meitä, eikä mikään ulkopuolinen alue. Heidän mukaansa tämä on ranskalainen poikkeus, ja he nostavat esiin yhden tärkeän kulttuurisen tekijän: kirjallisuuden. Ranskalainen kirjallisuus on tilaa, jolla rakennettuja (“kastroituja”) subjekteja viihdytetään. Komitea korostaa tämän olevan vain muodollista vapautta, johon “todellista vapautta” hamuavat lopulta sopeutuvat kaikessa mukavuudenhalussaan. Myös intellektuellit kuuluvat näihin rakennettuihin (kastroituihin), muodolliseen vapauteen tyytyviin ja mukavuudenhaluisiin subjekteihin. Tästä syystä he Komitean mukaan “pettävät” tärkeällä hetkellä, esimerkiksi vallankumouksen aattona.75

Komitean mukaan porvaristo on kieltänyt itsensä luokkana, jotta yhteiskunta kokonaisuutena porvarisoitui, ja pääoma uhrasi itsensä palkkasuhteena esittääkseen itsensä sosiaalisena suhteena76. He lisäävät vielä kristinuskon uhranneen itsensä, jotta se pysyi ”vaikuttavana rakennelmana”. Lopulta koko länsimainen kulttuuri pyrkii esittäytymään universaalina kulttuurina kaikessa sisällöttömyydessään77. Tämä nostaa pinnalle nihilismin, ja synnyttää sivilisaation joka ei enää usko arvoihinsa. Kaikki aktit uskon palauttamiseksi pyritään estämään, jotta ”jatkuva epäilyn tila” ei häviä.78

Komitean mukaan sosiaalinen järjestys ei voi perustua edellä kuvatulle äärirelativistiselle ja nihilistiselle kannalle. Kaikki tämä kertoo vain länsimaisesta totuuskäsityksestä. Komitealle totuus ei ole itse olevien vaan niiden representaatioiden attribuutti. Tiede esiintyy universaalin vertifikaation imperiumina, jonka avulla inhimillinen toiminta rakentuu oletusten kautta. Lopulta asioita ja niiden representaatioita ei voida erottaa toisistaan. Totuus esitetään eräänlaisena mahdottomuutena, ja länsimaisen postmodernin intellektuellin tehtävä on purkaa kaikki varmuudet. (”Poliisi ja filosofia ovat kaksi formaalisti erilaista keinoa, jotka palvelevat samaa päämäärää”).79 Jäljelle jää kuolleen yhteiskunnan tyhjä ruumis. Sivilisaation loppu kääntyy historioitsijoiden käsissä ”päätökseksi”, joka on aina poliittista. Ensin päätetään sivilisaation kuolemasta ja sitten siitä, kuinka tämä tulee tapahtumaan.80

circusgirl
Leena Marianne Pullinen: Sirkus (2005)
"I tripped and slipped and teetered and tottered"

Kansannousun kapinalliset taisteluhuudot

Manifesti jatkuu eräänlaisilla sotahuudoilla, joiden tarkoituksena on luultavasti piestä lukijat kapinahenkeen ja sohia niihin kipupisteisiin, joita edellä kuvatut piirit polttivat lihaan. Näitä voisi kutsua myös epäsuoriksi prinsiipeiksi, joilla kapina saadaan kytemään. Toiset täytyy löytää, kohdata tapahtumassa, joka tuottaa totuutta ”muuttamalla käsitystämme maailmasta”. Totuus on tässä tapauksessa jaettua kokemusta niiden kesken, jotka sen kokevat.81 Aikaisemmin työläiset kohtasivat toisensa tehtaassa, nyt käytössä on koko laajentunut sosiaalinen tila.82

Komitea kieltää niin valtioon kuin organisaatioihinkin kohdistuvat odotukset. Tarkoituksena on sen sijaan muodostaa kommuuni. Kommuunin perustassa ovat kohtaaminen ja löytäminen. Komitea toteaakin: ”Kommuuni on kohtaamisen iloa, joka säilyy oletetun lopun yli, se on se, joka saa meidät sanomaan ’me’, tehden tästä tapahtuman”.83 Kommuunissa tehdään työtä, mutta vain muutamia tunteja yhteiseksi hyväksi84. Kommuunin funktioksi nousee siis ajan vapautus mahdollisimman monelle. Tämä ei kuitenkaan ole yhtä kuin loma, sillä ”loman aika” on ”työn ajan” piirissä. Kommuunin toinen funktio onkin energian vapauttaminen.85

Lähenevän resurssien niukkuuden takia talous on lokalisoitava. Tämä voi toimia joko täytenä vapautena valtion hallinnasta tai alistumisena sille. Onkin luotava vyöhykkeitä ja territorioita. Yksilö ja valtio lähestyvät näitä eri suunnista. Valtiolle ne ovat hallinnollisia kysymyksiä, kun taas yksilö ”haluaa olla territorio” eikä miehittää sitä. Territoriot muotoutuvat käytännöistä (esim. metsästysterritorio). Mitä enemmän territorioita limittyy vyöhykkeelle, sitä enemmän on vaihtoa ja kiertoa niiden välillä. Tämä vaikeuttaa vallan tunkeutumista niihin. Komitea kannattaa myös kasvokkain tapaamisia, sillä niistä jää vähemmän jälkiä. Heidän mukaansa metropolis mahdollistaa yksityisen matkailun, jolloin yksilöiden tai kokonaiset kommuunit voivat tava ympäri maailmaa.86 On pysyttävä anonyyminä, näkymättömissä. Tätä ei kuitenkaan voi välttää loputtomiin, ja kun paljastuksen hetki koittaa, silloin on joko seistävä voitokkaana tai kukistuttava. Biometristen teknologioiden jatkuva kehitys vaikeuttaa tätä herkeämättä, mutta aina on mahdollista löytää vaihtoehtoja ja ratkaisuja.87

Komitean mukaan kansannousun ja kapinan tuleminen voidaan ymmärtää myös kommuunien monipuoleistumisena ja kommunikointina. Kommuuniin luonteeseen kuuluu kääntyminen kohti itseriittoisuutta. Raha- ja luottojärjestelmän pohjana on epäluottamus, jolloin rahan kontrollivallasta vapautuminen vaatii luottamukselle rakentuvia kommuuneja. Kommuunien on kuitenkin oltava riittävän pieniä, liian suurina ne menettävät otteen itsestään ja ”johtava kasti” nousee kuin itsestään valtaan. Komitean mukaan kriisit auttavat tässä, ne ovat katkoksia järjestelmän virroissa. Läpi historian työväki on käyttänyt kriisejä juuri näin. Tällaiset tilanteet ovat myös poliittisen kokemuksen kannalta rikkaita. Usein juuri sosiaaliset ryhmät katkaisevat toiminnallaan kriisin ”normaalin suunnan”.88

Kollektiivi, kommuuni tai sosiaalinen liike kokoomana eivät kuitenkaan ole päätöksen vaan palaverin89 paikka. Esimerkiksi äänestyksen Komitea ohittaa pääasiassa porvarillisena parlamentarismina, jossa valtaan tahtovat pyrkyrit kohtaavat toisensa. Hätätilanteessa päätös on tarpeellinen, mutta tällaisessa poikkeustilanteessa on jo rajattu tavalla tai toisella demokratian harjoittamista. Päätöspakkomielteen kritiikin taustalla on olevien keskinäisen vuorovaikutuksen vapauttaminen. Jokaisella kokoomaan osallistuvalla on oma näkökulmansa, halunsa, kykynsä ja voimansa; kokoomasta on tultava ”läsnäolojen kokooma”. Tämän taustalla on kollektiivisen kristallisoinnin90 hetki, jossa ”päätös saa otteen olevista täysin tai osittain”. Tämä pätee myös toiminnan osalta: ei ole ideaalista toiminnan muotoa. Komitean mukaan tärkeää onkin, että toiminta itse synnyttää muotonsa. Taustalla on tietenkin oletus jaetusta poliittisesta ja maantieteellisestä positiosta. Komitea muotoilee jopa prinsiipin liittyen toiminnasta päättämiseen: ”Jokaisen henkilön tulisi tehdä oma tiedustelunsa, jonka jälkeen informaatio liitettäisiin yhteen ja lopulta päätös nousee tästä”, ikään kuin automaattisesti, ”enemmänkin kuin, että se tehtäisiin”. Tärkeää tässä on tiedon kierto, joka itsessään hajottaa hierarkiaa.91

Komitea mukailee mielenosoituskäsityksessään Deleuzen (katso edellä) käsitystä tapahtumasta ja vallankumouksesta. Mielenosoituksen täytyy siis olla, ainakin jossain mielessä, autenttinen tapahtuma, sitä ei pidä ilmoittaa poliisille etukäteen. Kun mielenosoituksessa on ennalta arvaamattomuuden muoto, se auttaa myös kapinoitsijoita valitsemaan maaston ja välttämään suoraa kohtaamista. Tällöin poliisivoimia voidaan jossain määrin ohjailla. Tärkeää on siis ottaa aloite, eikä niinkään aseistettuna oleminen. Kapinointi on koordinoitava niin, että vastassa olevat poliisivoimat jakautuvat pienille alueille, jolloin ne eivät ole suurena voimana missään.92

Komitea muistuttaa, ettei ole olemassa rauhanomaista kansannousua. Kansannousu ei ole Komitealle aseellista kamppailua, mutta se on silti ”aseisiin tarttumista ja tietynlaisen aseellisen läsnäolon säilyttämistä”, joten onkin tärkeää erottaa toisistaan aseistettuna oleminen ja aseiden käyttäminen. Komitean mukaan aseet ovat mukana vallankumouksellisessa situaatiossa, mutta niiden käyttö on epäjärjestelmällistä eivätkä ne ole ”ratkaisevia tärkeällä hetkellä”. He korostavat myös, että autenttinen pasifismi ei voi kieltäytyä aseista, vain niiden käytöstä. Ilman aseiden läsnäoloa kyseessä on vain pasifismin teoreettinen muotoilu. Komitean mukaan tämä “teoreettinen pasifismi” on myös apriorisesti poliisioperaatiota, sillä se varmistaa, ettei todellisia vallankumouksellisia ja järjestystä uhkaavia toimia tapahdu. Komitean mukaan vain äärimmäisessä voiman positiossa meidät on vapautettu tarpeesta ampua.93 Komitea siis suoranaisesti kehottaa tarttumaan aseisiin, mutta olemaan käyttämättä niitä. Tämä on tietenkin hieman paradoksaalista, sillä aseen käyttö ei perustu pelkkään liipaisimen painamiseen, ase toimii myös vahvana pelotteena ja pakotteena, se on vallan ja kontrollin väline. On tietenkin mahdollista kuvitella, että jotkin praktiset tilanteet – esim. mielenosoitus totalitaristisessa valtiossa – voisivat vaatia aseistautumista puolustusmielessä. Deleuzenkin korostaa, ettei vallankumous voi olla toisen kunnioittamista tai kuuntelemista, sillä se ei ole peräisin ”ulkopuolisesta faktasta”94. Deleuze on myös käsitellyt aseita. Aseet ovat projektioita, jotka nousevat vapaan työn tuloksena. Työkalut taas nousevat valtion käytäntöjen matkimisesta. Nämä valmistavat materiaa käyttöä varten ja tuottavat tunteita ja sisäisyyttä työn subjektissa. Yksinkertaistaen Deleuze määrittelee aseet niiden ulkoisia vaikutuksia tuottavan kyvyn kautta, kun taas työkalut perustuvat merkeille ja koodeille, joilla itse toimintaa kontrolloidaan.95

Valtio reagoi yleensä kahdella tapaa hyökkäyksiin, avoimesti (etsi ja tuhoa) tai ovelan demokraattisesti (hidas värväys). Tämä voi johtaa Komitean mukaan kahdenlaiseen lopputulokseen, joko diktatuuri voittaa tai sitten olemme vastustaneet vain diktatuuria. Jälkimmäistä Komitea siivittää historiallisella esimerkillä Espanjasta vuonna 1936, jolloin vallankumoukselliset lyötiin ensin fasistien ja sitten tasavallan toimesta. Armeijan voittamiseksi tarvitaan valtava joukko ihmisiä, mutta se ei ole mahdotonta. Kansannousun luonteeseen kuuluu peruuttamattomuus. Komitean mukaan tällaista siitä tulee, kun auktoriteetti ja sen tarve, omaisuus sekä tarve asiallisuuteen ja hegemoniaan on hävinnyt. Komitean mukaan auktoriteetit on hävitettävä välinpitämättömästi ilman paatosta ja sentimentaalisuutta.96

Kansannousun aika?

“No! I am not Prince Hamlet, nor was meant to be;
Am an attendant lord, one that will do
To swell a progress, start a scene or two,
Advise the prince; no doubt, an easy tool,
Deferential, glad to be of use,
Politic, cautious, and meticulous;
Full of high sentence, but a bit obtuse;
At times, indeed, almost ridiculous—
Almost, at times, the Fool.”97

Manifestissa on puolensa, varsinkin jos seuraa Komitean tapaa lähestyä asioita tietynlaisen epäsuorasti esitetyn ”terveen järjen” (tai maalaisjärjen) kautta. Tämä on tietenkin ongelmallista, sillä kyseinen lähestymistapa vaatisi jonkinlaisia terveen järjen pelisääntöjen rajausta. ”Kaikkihan sen tietävät”-lauseiden viljely asettaa tavallaan jo ennakolta lukijat niihin, jotka ”ovat mukana” ja niihin, jotka ottavat nokkiinsa tai ainakin ovat tätä vastaan. Argumentoimattomuus ei siis toimi kuin niille, jotka jo ajattelevat (jossain mielessä) samoin. Toisaalta ehkäpä tämä on juuri sitä jaettua kokemusta ja kieltä? Samanlaiseen ”kohtaloon” ajetut ihmiset voivat löytää yhteisen suunnan. Manifestin yläpuolella leijuu myös vahvasti maailmanlopun ennustajien uhma, jonka tarkoituksena on esittää moderni yhteiskuntajärjestelmä peruuttamattomana ja vain vallankumouksen kautta hajotettavana. Eikö järjestelmään kuulu määritelmällisesti monimuotoisuus ja ajatus sen rajoista? Tällöin järjestelmä voi harjoittaa totalitarismia, mutta se ei ole periaatteessa koskaan kaikennielevä ”totaliteetti”.

Joidenkin, ainakin aikaisemmin, demokratiaa harjoittaneiden maiden käytännöt ovat talouden varjolla käännetty demokratian vastaisiksi (katso viite 3). Globalisoitunutta maailmaa suurelta osin hallitsevan talouden varjolla nujerretaan suvereenien valtioiden lakeja ja itsemääräämisoikeutta, varsinkin maiden ajauduttua velkakierteeseen98. Talous nojaa yksilökäsitykseen99, jossa itseriittoiset subjektit ajatellaan ehyiksi, kulutustottumuksillaan jonkinlaista omaa autenttisuuttaan ilmaiseviksi ja täydellistä rationaalisuutta harjoittaviksi laskukoneiksi. Kasvatuksen avulla tällainen käsitys subjektiviteetista pyritään esittämään luonnollisena100. Pääasiassa valtavirran taloustieteen teoriat rakentuvat prosessille, jossa teoria tulee ensin ja sitten vasta maailma. Filosofiassa tällaisille on naurettu jo luultavasti Platonin päivistä lähtien. Talouden ”tieteellinen” pohja on rakennettu liian monelle hiekkalinnalle, jolloin yksikin vahvempi ja suurempi aalto voi pyyhkiä sen pois. Jos kapina pitää kohdistaa johonkin, on se länsimaita hallitseva taloudellinen koneisto, sisäisesti paradoksaalinen ”kapitalismi”. Vaihtoehtoisesti – tai yhtä aikaa – kapinointi voidaan kohdistaa ihmiskäsitykseen, joka olettaa ihmisen ”luonnollisesti” ahneeksi, epäluotettavaksi ja joksikin, jonka ”autenttisuus” täytyy paljastua hänelle kulutukseen pohjaavien toimintojen kautta.

Komitea toteaa Ranskan olevan ”koulujärjestelmänsä tuote”, joka voikin pitää paikkansa (eikö suurin osa ole tavalla tai toisella?). Eikö tästä voida päätellä, että koulutukseen ja kasvatukseen panostaminen voi toimia ”vastarinnan aktina”? Toisaalta tämä voi toimia Komitean pessimismin esiin nostajana: heille ei ole olemassa paluuta, siis koulutus- ja koko yhteiskuntajärjestelmän uudelleenmuotoilua. He korostava myös, että nykyinen työkulttuuri hyödyntää ”kouluttamatonta työvoimaa”, joka vastaa esimerkiksi ylläpidosta. Tällainen kouluttamaton ”työvoima” voidaan muovata korporaatio-ruumiiseen sopivaksi. Mutta eikö Komitean pyri tähän samaan, ainakin jos manifestiin on uskominen? Heidän tarkoituksenaan on asettua koulutusta vasten, irrottaa yksilöt valtiosta – kontrolliyhteiskunnasta – ja saavuttaa eräänlainen anarkistinen tila, kommuuni, jossa merkitysten ja tiedon kiertoa tapahtuu vapaasti ja jokaisen yksilön voimin. Paradoksi tässä on anarkia, jossa kuitenkin seisoo jonkinlainen yhteisöllinen järjestys, esimerkiksi kommuuni ja sen sosiaaliset suhteet. Ehkäpä laadullinen ero on siinä, että Komitean kuvailemat yksilön vapauden mahdollisuudet eivät ole, kuten nykykapitalismissa, vain kulutukseen ja tuottamiseen liittyviä.

Komitea kohdistaa manifestinsa pääasiassa ”uusille sukupolville”, nuorille, jotka eivät halua osallistua nykyisen markkinatalouden virtoihin. Myös Komitean ihailemat situationistit, sekä näiden eräänlaiset edeltäjät letteristit, pitivät nuorisoa tärkeänä vallankumouksellisena voimana, sillä heidät oli suljettu talouden ulkopuolelle. Tällaisessa epätoivoisessa tilanteessa heillä ei ole enää mitään menetettävää.101 Komitea saattaa osua tässä vitaaliseen eurooppalaiseen hermoon, sillä tällä hetkellä monessa valtiossa hälyttävän suuri osa alle 25-vuotiaista on työttömänä102, eikä tilanne näytä juurikaan paranevan.

Kommuunin toiminnan päättämisen kohdalla Komitea puhuu ”kristallisoinnista”, jossa kommuunista toiminnan agenttina on tultava ”läsnäolojen kokooma”. He käyttävät myös termiä “massasointi” (ransk. prises en masse). Kysymys kuuluukin, kuinka tämä eroaa joukkohurmoksesta? Voidaanko olettaa, että vallankumous tai mellakka saa autenttisen tapahtuman muodon, silloin kun sillä ei ole selkeää tekijää, tarkemmin sanottuna johtajaa?

Entä kuinka aseet ja pasifismi sopivat Komitean vallankumouskäsitykseen? Komitean kritiikki pasifismia ideologiana kohtaan on hyvin samanlainen kuin heidän toisen taustavoimansa, kansainvälisten situationistien suhde termiin ”situationismi”. Situationistit vihasivat termiä, sillä sen olivat heihin lyöneet akateemiset tahot, jotka pyrkivät abstrahoimaan situationistien toiminnan. Tämä oli heidän mielestään tapa neutralisoida heidän praktinen vallankumouksellinen energiansa ja jähmettää heidän ajattelunsa kuolleeksi järjestelmäksi.103 Tällainen kielellinen kamppailu on tietysti tärkeää, mutta pasifismin kohdalla on nurinkurista sanoa, että vasta aseisiin tarttuminen voi synnyttää todellisen pasifismin.

Aseeton vastarinta ja kapinointi ovat saavuttaneet maailmassa jotain, tästä parhaana esimerkkinä toimii Gandhi. Hän oli pasifisti, mutta samalla myös vallankumouksellinen ja kansannousun alullepanija. Toisaalta Komitean puolustukseksi voi todeta alistamisen keinojen muuttuneen suuresti, niistä on tullut kokonaisvaltaisempia, abstraktimpia ja näkymättömämpiä. Väkivalta aiheuttaa joka tapauksessa kaunaa, se jättää pitkäksi aikaa pahan maun suuhun tuleville polville, jos sellaisia edes enää on. Juuri tällaista kaunaista vallankäyttöä, väkivaltaa ja pakotusta vastaan Gandhin kansalaistottelemattomuus oli suunnattu. Väkivalta myös pakottaa dialogin omaan muottiinsa, kieltäytyy siitä kokonaan tai viimeisenä keinonaan katkaisee dialogin lopullisesti kuolemalla. Väkivallan pyrkimyksenä on tehdä maailmasta monoteistinen.

Komitean mukaan totuus syntyy yhteisesti jaetussa kokemuksessa, niiden kesken jotka jakavat saman tapahtuman. Tapahtuma myös tuottaa totuutta ”muuttamalla käsitystämme maailmasta”. Vallassa olevan tahon väkivalta kuitenkin katkaisee tällaisen mahdollisuuden muuttaa käsitystä maailmasta, ja ”säilyttää” vallan, järjestyksen ja terrorin, aikaisemman tilanteen. Hegemoniaa vastaan asettuva väkivalta taas supistaa tulevaa horisonttia. Se luo uuden hegemonian, josta on karsittu suurin osa soraäänistä.

I am the seed ground. I am a prairie that will stand for much plowing.
Terrible storms pass over me. I forget. The best of me is sucked out
and wasted. I forget. Everything but Death comes to me and makes
me work and give up what I have. And I forget.
Sometimes I growl, shake myself and spatter a few red drops for history
to remember. Then—I forget.
When I, the People, learn to remember, when I, the People, use the
lessons of yesterday and no longer forget who robbed me last year,
who played me for a fool—then there will be no speaker in all the
world say the name: "The People," with any fleck of a sneer in his
voice or any far-off smile of derision.
The mob—the crowd—the mass—will arrive then.104

Lopuksi

Walter Benjamin mukaan mennyttä ei pelasteta palauttamalla sitä johonkin joka joskus oli, vaan muuntamalla se joksikin mitä ei koskaan ollut105. Myös edellä kuvatut Deleuzen käsitykset muutoksesta (ja vallankumouksesta) liikkuvat näillä samoilla linjoilla. Onkin hyvä kysyä, kuinka paljon Komitean esittämä muutos kohti sosiaalisille suhteille ja perustarpeiden tyydyttämiselle perustuvia kommuuneja on paluuta aikaisemmin historiassa esiintyneisiin yhteisöihin? Toisaalta historia tarjoaa esimerkkejä, joista voidaan ottaa opiksi. Joka tapauksessa, jos moderni länsimainen subjektikäsitys ja koko elämäntapa perustuu suurelta osin ehtymässä olevan öljyn tarjoamille mahdollisuuksille106, jotain on tehtävä. Komitea saattaa silti tarjota liian radikaalia katkosta yhteiskunnan virtaan. Demokratia, kuten monet asiat, perustuu suurelta osin luottamukselle. Luottojärjestelmän taustalla piileviä ja tätä kautta nykyään koko demokraattiseen prosessiin vaikuttavia epäluottamuksen ”voimia” pitäisi pyrkiä vähentämään, jolloin usko demokratiaan voisi palata. Tällainen olisi mahdollista toteuttaa laillisinkin keinoin.

Komitea on kirjoittanut manifestinsa ranskalaisesta näkökulmasta käsin, mutta kuinka tällainen keskieurooppalainen tulokulma sopisi Suomeen? Esimerkiksi, Komiten mukaan ranskalaiset äänestävät nykyään lähinnä protestimielessä ja itse äänestämistä vastaan. Äänestetäänkö Suomessa nykypäivänä enemmän protestimielessä kuin aikaisemmin, vai nähdäänkö ehdokkaat edes jollain tavalla varteenotettavina? Liittyykö viime vuosien ”perussuomalaisjytky” tähän?

Manifestia lukiessa mieleen palaa jatkuvasti eräs lähivuosien kirjallisuuden klassikko, Fight Club (1996). Chuck Palahniukin kirjan ja manifestin välillä on monia yhtäläisyyksiä. Myös Tarnacin yhdeksiköstä kirjoittava Aaron Lake Smith viittaa kirjaan artikkelissaan (Smith 2010). Niille joille manifesti kaikessa lyhykäisyydessäänkin (n. 100 sivua) on tylsää luettavaa, suosittelen Palahniukin nykypäivän satiiria, joka ei lopulta ota edes itseään vakavasti. Yksi manifesteista yleensä puuttuva piirre onkin huumori ja tietynlainen itseironia107. Tällainen vakavahenkinen ja tietynlainen – tiedostamatonkin – usko siihen, että tiedetään miten maailman pitäisi olla, voi manifestoitua kuitenkin samankaltaisena terrorina, joka on kohdannut manifestin kirjoittajia. Huumori takaa tietynlaisen itseironisen vakuutuksen t ai pilkahduksen siitä, että ehkä kirjoittaja ei ole täysin oikeassa. Kirjoitetuissa asioissa voi olla paljonkin todellisuuspohjaa, mutta todellisuuden kuvauksen ylittävä osuus näyttäytyy enemmäkin luonnosmaisena suuntana jolle voi nauraa ja josta voi olla eri mieltä. Huumori epätoivoisimmissakin manifesteissa on takuu uskosta elämään: vanhempani on murhattu, siskoani kidutettu, lapseni on aivopesty, jalkani on sahattu irti ja heitetty jokeen, mitä muuta minulla on jäljellä kuin huumori? Eikö tämä ole myös äärimmäinen vastarinnan akti, kuinka hirmuista onkaan nousta tuon kaiken jälkeen ja nauraa, vieläpä terrorin voimien edessä. Huumori ei ole lamaannuttavaa, eikä se estä toimimasta, muuttamasta maailmaa - se on toivoa.

“La risa es el lenguaje del alma”
- Pablo Neruda.

Viitteet

Kirjallisuus