Lauri Greggilä

Carl von Clausewitzin käsityksistä sodasta ja sodankäynnistä

mustanjouluntanssiinkutsu
Leena Marianne Pullinen: Mustan joulun tanssiinkutsu (2007)

Carl von Clausewitz oli preussilainen upseeri ja sotateoreetikko. Hänen sotilasuransa alkoi jo kolmetoistavuotiaana Mainzin edustalla, kun Saksan keisarikunta pyrki valloittamaan linnoitustaan takaisin ranskalaisen vallankumousarmeijan joukoilta. Ura jatkui varuskuntapalveluksessa, Berliinin sotakorkeakoulussa ja Preussin prinssi Augustin adjutantin virassa.1 Myöhemmin hän toimi myös Venäjän armeijassa vuosina 1812–14 ja Preussin sotakorkeakoulun johtajana vuosina 1818–30.2 Tuona aikana hän kirjoitti pääteoksensa Sodankäynnistä, jonka julkaisi keskeneräisenä hänen leskensä Marie von Clausewitz.

Sodankäynnistä nojaa vahvasti kirjoittajan kokemuksiin aikansa historiallisista muutoksista: Clausewitz oli seuraamassa aitiopaikalla, kun Euroopan maiden vanhankantaiset asevoimat taipuivat Napoleonin edessä ja hän oli mukana uudistamassa tappion kokenutta Preussin armeijaa. Tappion syyksi hän löysi poliittisia, yhteiskunnallisia ja sotilaallisia syitä: ”Kaikista sovinnaisista rajoituksista vapautettu sodankäynnin perusolemus oli näin siis murtautunut esiin koko luonnollisella voimallaan. Syynä oli kansojen osallistuminen tähän suureen valtatoimeen, ja tämä osallistuminen juontui osaksi Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta kansojen sisäisiin oloihin ja osaksi siitä vaarasta, joka ranskalaisten taholta kohdistui kaikkiin muihin kansoihin.”3 Clausewitzin teoria sodankäynnistä pohjautuukin näkemykseen, että sota on merkittävässä määrin politiikan jatkamista toisin keinoin ja siksi se tulisi nähdä aina osana poliittista ja yhteiskunnallista kokonaisuutta. Samalla hän oli kuitenkin merkittävä hahmo sodan ja sodankäynnin tuomisessa filosofisen tarkastelun alle omana kysymyksenään.

Vaikutus

Clausewitzin näkemykset eivät saaneet Saksassa pitkään aikaan erityistä suosiota . Vasta Bismarckin sotien strategina toiminut Helmuth von Moltke (1800-1891) otti opit käyttöönsä Preussin käymissä sodissa 1860-70-luvuilla. Sotien jälkeen hän mainitsi Clausewitzin oppien vaikuttaneen sotamenestyksensä taustalla.4 Vaikka Moltke ymmärsikin sodan olevan politiikan väline, hän ei kuitenkaan nähnyt politiikan roolia itse sodan tai strategian tavoitteiden määrittelyssä. Moltken jälkeen vaikutusvaltaiset clausewitzlaiset olivat Saksassa harvassa. Maailmansotien tapahtumia tarkastelemalla voi huomata, kuinka sodan ja politiikan kokonaisuuden hahmottamisen epäonnistuminen vei saksalaiset ulkopoliittiseen eristykseen ja käymään sotaa kahdella eri rintamalla sekä aloittamaan holtittomia hyökkäyssotia. Ensimmäisessä maailmasodassa sotilaallista menestystä niittänyt kenraali Ludendorff eritteleekin ajatuksiaan Clausewitzista:

Sodan olemus on muuttunut, politiikan olemus on muuttunut, ja samoin politiikan ja sodankäynnin suhteenkin on muututtava. Kaikki Clausewitzin teoriat on heitettävä menemään. Sota ja politiikka palvelevat kansan elämän säilyttämistä, mutta sota on kansan elämistahdon ylin ilmentymä. Sen tähden politiikan on palveltava sodankäyntiä.5

Ludendorff oli Saksan kansallissosialistisen puolueen edustaja Reichstagissa 1924-1928 ja vuonna 1935 Hitler tarjosi hänelle sotamarsalkan arvoa, josta Ludendorff kuitenkin kieltäytyi. Sitaatista kuitenkin on helppo nähdä, miten suuressa ristiriidassa Clausewitzin ja natsien näkemykset sodankäynnistä ovat.

Marxilaiset ajattelijat sen sijaan ovat alusta asti olleet hyödyntämässä Clausewitzin oppeja. Vladimir Iljitš Lenin löysi Clausewitzin ja hänen teoriansa Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kirjeenvaihdosta ja Clausewitzin vaikutus ulottui lopulta jopa Venäjän kommunistisen puolueen organisaation rakentamiseen. Mao Zedong kirjoitti Leninistä ja Clausewitzista seuraavaa: ”Yhdistämällä Clausewitzin ajatuskulut marxilaisuuden perusväittämiin hän antoi kommunismille yleismaailmallisen liikevoiman. Hän siirsi sodankäynnin periaatteet 'vallankumoukselliseen sotaan' ja keskitti ja organisoi puolueen taisteluhenkiseksi strategisten päämäärien edellyttämällä tavalla.”6 Lenin tosin samalla käänsi Clausewitzin opetukset ylösalaisin väittämällä politiikan olevan sodan ja luokkataistelun jatkamista kaikin laillisin ja laittomin keinoin. Marxilaiseen näkökulmaan sopii muutoinkin näkemys siitä, että sota on poliittinen luomus ja siksi kiinteästi yhteydessä valtioiden poliittisiin järjestelmiin.

Yhdysvalloissa yksittäiset henkilöt, kuten George Patton, Albert Wedemeyer ja erityisesti Dwight D. Eisenhower, olivat vaikuttuneita Clausewitzin kirjoituksista. Kuitenkin vasta 1970-luvulla Vientamin sodasta ymmällään olevat Yhdysvaltojen asevoimat ottivat Clausewitzin institutionaaliseksi auktoriteetikseen.7 Aiemmin sotilaat olivat vierastaneet Clausewitzin teoreettisuutta ja ajatusta siitä, että politiikalla voisi olla vaikutusta strategiaan. Yhtäkkiä kaikkien televisioruuduissa olikin sota, jonka juonta ei pystynyt selittämään pelkillä sotilaallisten operaatioiden epäonnistumisilla: kyseessä oli kokonaisvaltaisemman politiikan epäonnistuminen. Kävi selväksi, että sotilaallisen intervention onnistumisessa ei riitä pelkkä tiukan sotilaallinen osaaminen. Sotia ei välttämättä voida ratkaista strategisella päättelyllä, eikä niihin löydy yhtä universaalia voittostrategiaa.

Sodankäynnin taito

Tässä kirjassa selvitetään osaksi sitä, voidaanko sodassa ilmenevälle ja ratkaisunsa saavalle elävien olentojen konfliktille esittää yleisiä sääntöjä ja voivatko nämä tarjota toiminnalle hyödyllistä ohjausta. 8

Carl von Clausewitz esittää kirjassaan Sodankäynnistä, että menestyksekäs sodankäynti on pohjimmiltaan taito eikä tiede. Hän esittää romantiikan hengessä ajatuksen, että suuret sotapäälliköt ovat aina omalla alallaan luovia neroja, eikä sodasta ole esitettävissä positivistista oppia, joka tarjoaisi selviä vastauksia päätöksiään punnitsevalle kenraalille. Clausewitzin mukaan teoriat, jotka redusoivat koko toiminnan pelkästään geometrisiin tekijöihin tai aineellisiin suureisiin (kuten lukumääräinen ylivoima tai joukkojen elintarvikehuolto) ovat käyttökelvottomia9, sillä sodassa kaikki saatavissa olevat tiedot ovat muuttuvia, epämääräisiä ja jopa ristiriitaisia. Sotilaallinen toimintakin on kokonaisuudessaan ”henkisten voimien ja vaikutusten kenttää”, joka on perusluonteeltaan vuorovaikutteista.

Clausewitzin ajattelu on helppo rinnastaa aikalaiseensa G.W.F. Hegeliin. Hegelin tavoin Clausewitz kirjoitti teoksensa Ranskan suuren vallankumouksen jälkihehkuissa. Tutkittavaa ilmiötä tarkastellessaan Clausewitz hakee aikalaisensa tavoin neuvoa historiasta. Hän tosin ei pyri löytämään sotahistorialle suuntaa tai päämäärää, vaan käyttää sitä apuvälineenään tutkiessaan sodankäynnin perimmäistä olemusta. Kirjan dialektisen esitystavan takia kirjasta on monesti päädytty poimimaan argumentteja, vaikka niiden ajatus kumottaisiinkin jo seuraavassa luvussa.

Sodan olemus

Yhdistäväksi tekijäksi Clausewitz asettaa aluksi kaksintaistelun. Ajattelu työnnetään liikkeelle yksinkertaistuksella: ”Sota on siis väkivaltainen toimi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja noudattamaan meidän tahtoamme”. Väkivalta toimii välineenä vastustajan puolustuskyvyttömäksi tekemisessä ja taivuttaa hänet ”meidän” tahtoomme. Kaksintaistelun kaksinaisuudesta seuraa välittömästi, että kummankin osapuolen on voittaakseen pyrittävä vastustajaansa tehokkaampiin toimiin. Vuorovaikutussuhteet ajautuvat äärimmäisyyksiinsä:

1.Väkivallan tulee olla häikäilemätöntä, sillä se joka arkailee käytettävissä olevien keinojen käytössä on luonnollisesti heikommassa asemassa.
2. Vastustaja on tehtävä täysin puolustuskyvyttömäksi, sillä niin kauan kuin vastustajaa ei ole täysin nujerrettu, on mahdollista, että hän nujertaa meidät.
3. Molemmilla on oltava tahtoa jännittää voimansa äärimmilleen, sillä kummankin osapuolen kannattaa pyrkiä voimakkaammaksi kuin toinen.10
Tämä on absoluuttisen sodan olemus.

Antiteesiksi tälle abstraktien käsitteiden äärimmäisyydelle Clausewitz asettaa todellisuuden realiteetit. Antiteesi kuuluu: “Sota on ainoastaan politiikan jatkamista toisin keinoin.” Sota ei ole muusta yhteiskunnista erillinen, eikä vastapuoli ole abstrakti ja historiaton hahmo, vaan siitä tiedetään ja siltä odotetaan jotain. Sota ei myöskään koostu yhdestä ainoasta iskusta, vaan sillä on kestonsa ja se on valmisteltava: se koostuu siis väkisinkin toisistaan erillisistä päätöksistä, eikä yhdestä johdonmukaisesta suunnitelmasta. Ja vielä tärkeimpänä: minkään sodan loppuratkaisu ei ole ehdottoman lopullinen. (Tässä kohdin Clausewitz on varsin epäutooppinen ajattelija ymmärtäessään, että minkään tapahtumasarjan loppu ei ole historian loppu.) Äärimmäisyyksien sijaan todellisissa sodissa päädytään arvostelukyvyn käyttämiseen ja todennäköisyyksien punnintaan. Esimerkiksi mitä vähäisempi tavoitteemme on, sitä pienempiä uhrauksia olemme valmiita tekemään sen eteen. Clausewitz tiivistää:”Kun vastapuolet eivät olekaan pelkkiä käsitteitä, vaan yksittäisiä valtioita ja hallituksia, kun sota ei olekaan ideamaailmassa tapahtuva toimintajakso, vaan omien edellytystensä mukaan muotoutuvaa toimintaa, saadaankin todellisuuden piiristä ne tosiseikat, joiden varassa on arvioitava tuntematonta ja odotettavissa olevaa tulevaisuutta.”11

Historiallisten sotien moninaisuus johtuu siitä, että sota ei ole oma erillinen elämän alueensa omine lainalaisuuksineen. Sodan ilmiöllä on niin sanotusti ”oma kielioppinsa, muttei omaa logiikkaa”. Silti sotien taustalta löytyy Clausewitzin mukaan sodan olemus, ja olosuhteista riippuen sodat ovat aina kauempana tai lähempänä absoluuttista sotaa. Clausewitz esittää, että hänen aikansa vallankumoussodat ovat aikaisempaa lähempänä absoluuttista sotaa. Millainen sodasta lopulta tulee, määrittää niin sanottu merkillinen kolminaisuus (wunderliche dreifaltigkeit): vaistotoimintaan perustuva alkuperäinen väkivaltaisuus, todennäköisyyden ja sattuman leikki eli vapaa henkinen toiminta ja sota politiikan alaisena välineenä eli pelkän järjen toimintakenttänä. Näistä ensimmäinen rooli kuuluu kansalle, toinen sotapäällikölle ja viimeinen hallitsijalle.12 Esimerkiksi vallankumoussodissa sota ei ollut pelkästään enää hallitusten, vaan myös kansan asia: kun myös kansa tunsi osallisuutta sotaan, ”alkuperäinen väkivaltaisuus” pääsi valloilleen. Sama ilmiö on nähtävissä nykyäänkin etenkin etnisissä konflikteissa. Toisaalta valtioiden hallintomuotokin vaikuttaa sodan luonteeseen: demokraattisesti hallitut valtiot käyvät erilaisia sotia kuin monarkistisesti hallitut, mikä johtuu sodan luonteesta politiikan alaisena välineenä.

Vaikka sodan mahdolliset osa-alueet olisivatkin kartoitettuna, lopulta sota ei siltikään muutu huolettomaksi peliksi, jossa voi luottaa tiedoista johdettuihin laskelmiin todennäköisyydestä. Sodassa nimittäin tiedot ovat ”suureksi osaksi ristiriidassa keskenään, vielä suurempi osa niistä vääriä ja aivan valtaosa kutakuinkin epävarmoja”.13 Toisin kuin Sunzi, Clausewitz suhtautuu varauksellisemmin sotapäällikön kykyihin puuttua sodan kulkuun. Toiveajattelu tai epätoivo voivat vaania jokaisen päätöksen takana. Lisäksi Clausewitz lanseeraa käsitteen sodan kitkasta. Kitkan käsite on eräänlainen clausewitzlainen versio Murphyn laista. Inhimilliset erehdykset ovat lähes vääjäämättömiä kun hengenvaara, väsymys ja fyysiset rasitukset ovat alituiseen läsnä. Lisäksi suuriin organisaatioihin kohdistuu erityistä inertiaa. Harjoittamalla joukkoja sodan vaikeuksia silmällä pitäen voidaan vähentää ”sotakoneiston” kitkaa, mutta merkittävin voiteluaine on kuitenkin sotakokemus. Kitka on myös syy siihen, miksi sodat eivät etene tai laajene, ellei niille ole esimerkiksi poliittista tilausta. Jos Lenin muuten ymmärsikin Clausewitzin käsityksiä, jäi tämä käsite häneltä kuitenkin huomioimatta. Kitkan käsitteen avulla voi ymmärtää, miksi Venäjän vallankumous ei voinut laajentua maailmanlaajuiseksi ilman, että sen kehitystä olisi ruokkinut jokin voima, joka on suurempi kuin kitka.14

Clausewitzin soveltaminen

Jos oletetaan, että Clausewitz ymmärsi hyvin oman aikansa sotien luonnetta, niin voidaanko toivoa, että hänen teoriansa tarjoaisi apua nykyajan sotien ymmärtämiseen? Ja tulisiko hänen teoriansa käsittää pelkästään kenraalien opaskirjana vai deskriptiivisenä kuvauksena siitä, millainen on sodan pysyvä luonne? Nähdäkseni Clausewitzin teoriat sodankäynnistä ovat abstrahointeja aikansa sotahistoriasta; niiltä ei voi odottaa suoria selityksiä esimerkiksi Yhdysvaltojen käymien sotien kytköksistä maan aseteollisuuteen. Clausewitz ei ennustanut nykykapitalististen valtioiden tapaa käydä sotaa, mutta hän sen sijaan tarjoaa lukijalleen välineitä tulkita sotien historiaa ja jatkaa siitä mihin hän jäi. Jokaisen kenraalin kenttäkäsikirjaksikaan Sodankäynnistä ei ole sen pohtivasta luonteesta johtuen. Parhaimmillaan Clausewitz tarjoaa kuitenkin teoreettisen näkökulman sotien moninaisuuden ymmärtämiseen. Samaan tapaan kuin Carl von Clausewitz pyrki etsimään parempaa ymmärrystä sotahistoriasta, voi jokainen sodasta tai rauhasta vastuunsa tunteva käyttää Clausewitzia nykytilanteen ymmärtämiseen.

Viitteet

Kirjallisuus