Juho Rantala

Pääkirjoitus (intro)

oudollerannalle
Leena Marianne Pullinen: Oudolle rannalle (2006)

On puu. Se lähtee juurakosta, joka imee itsensä kautta puuhun maaperän ravinteita. Se kasvaa aina ylöspäin, hierarkkisesti, orgaanisen dikotomisen ja binäärisen oksanmuodostuksen kautta. Alueet ja vyöhykkeet pirstaloituvat; on tämä oksa ja tuo oksa. Ne versovat samasta rungosta, mutta ilman lakipisteiden kosketusta. On myös variaatioita, puita, jotka työntyvät takaisin maaperään (esim. Salix babylonica). Kasvussa tapahtuu käänne. Ravinteet loppuvat, on palattava maaperään ja veteen – tai se näyttäytyy puulle ja sille, joka ajattelee puuna, ainoana ratkaisuna. Edessä on ratkaisematon ongelma, kehä.

Biosfäärissä Puu-mallia noudatetaan laajasti. Tutkijat sosiologiassa, taloustieteessä, matematiikassa, politiikan tutkimuksessa, historiassa ja filosofiassa seuraavat vain omaa oksanvarttaan. Itsekudottu tuulenpesä ja kalusteet luovat hermeneuttis-rationaalisen kehän, diskurssin, jonka onanoivaan helpotukseen voi paeta. Myös termit, kuten kulttuuri, kasvavat sisältä, maaperästä, puuna, tai ne ainakin voidaan nähdä näin, jos puu on ainoa vegetatiivinen oleva joka tunnetaan. Kulttuurien sisäinen ja niiden välinen jaottelu seuraa samaa vartta. On tämä ja tuo kulttuuri, sen sisällä ovat nämä ja nämä ihmiset, jotka tekevät näitä ja näitä asioita. Jo edellinen virke muodosti puun.

Termit kuten suomalaisuus tai yleisemmin kulttuuri tarttuvat todellisuuteen, liimautuvat siihen kuin taikina sormiin, vaikka taikina ei olisikaan meidän, minun. Kun oksa on työntänyt kulttuurin tai suomalaisuuden erilleen, se tapittaa korkeuksista. Runkoa ja juuria pitkin palataan takaisin, mutta samalla palataan myös ajassa kohti alkuperää, joka on vain laaja horisontaalinen kenttä, vyöhyke, maaperä. Versova oksa on sulkeva ja rajaava.

Jos mikä-tahansa-kulttuuri pakotetaan säkki-muottiin ja sen sulkijanaru vedetään suppuun, sen liikkeet voi nähdä säkin kyljessä. Se vaikeroi, seisoo hiljaa, kankaasta voi nähdä kämmenten ääriviivat. Sisällön maatessa hiljaa, voi näyttää jopa siltä, että säkissä ei ole ketään, mitään. Siitä on tullut valtava laskos, joka on kääntynyt itseään vasten - pallo ja kehä -, sisältö on vangittu kuin valtavaan monadiin.

Sitten on rihmasto (rhizome, rhizoma). Se on inkivääri, sen mukulamainen juurten kimppu. Se on maaperässä itsessään, maaperässä-olemisena. Rihmasto ei kuole, se voi katketa - ja se tulee katkeamaan -, mutta se jatkaa aina uudelleen samasta, tai toisaalta työntyvästä juuresta. Tämä epistemologinen barokki on kartoitus, se taivuttaa kangasta, mutta ei sulje sitä ja purista hengiltä. Se näyttää taiten kuinka termit kulttuuri tai suomalaisuus ovat itsessään konfliktisia, juurten ryppäitä, risteileviä ja jopa katkoksellisia. Ne jatkavat uusista aluista, toisista, ja niiden merkityskin muuttuu samalla, tai laajenee. Rihmaston massajuuressa tutkimusalat risteilevät toistensa kanssa, ei ole päätepistettä, paitsi katkoksena, joka sekin jatkuu välttämättä. Kulttuuri-massajuuressa kaikki se, mistä tämä juuri rakentuu, risteilee ja liittyy toisiinsa - mutta ennen kaikkea näyttäytyy kulttuuri, suomalaisuus, monista aluista lähtevänä ja monimuotoisena kokonaisuutena – se ei ole minun tai sinun.

Kulttuurit ovat rihmastollisia tasoja (plateau), jotka rihmasto on siirtänyt kohti toisia tasoja. Molemmissa tapauksissa on vaikea sanoa, mistä siemenestä puu tai massajuuri on lähtenyt, kuka sen on laskenut maahan, siittänyt, miten, milloin ja miksi.

Puujuurakko on ahdistava, hierarkkinen, se takaa konsulttivallan, yläluokan ja alaluokan, kuninkaat ja maaorjat – se on itse itsessään alistava, kaiken poliittisen alistavan teatterin taustalla. Puu-juuri-mallissa kaikki redusoidaan binääriseen järjestelmään. Se on kaiken rationaalisen ennustettavuuden toive. Rihmasto taas tuottaa itse ”kaikkea”. Se on itseasiassa tapa edetä, kartta, joka valottuu jokaisella askeleella. Sitä voi olla mahdoton representoida, ei voida ojentaa rihmasto-kylttiä kuin maalausta elämän puusta.

Maailma ei ole puu-juurakon hallittuun otteeseen asettamista, vaan se on dynaaminen rihmaston kartografia, ei taulu, josta osoitetaan mihin paikkaan kukin ja mikäkin kuuluu. Maailma tulee olemaan rihmastollinen. Jos rihmasto ei ole kartta jota seurataan, se on sellainen toisaalla, puu-juurakon ulkopuolella; se työntyy kuin salainen kansannousu kukkapenkin vierellä, omissa oloissaan, se seuraa matoja, niiden mullaksi-tulemista, se on tehty niiden paskasta, mutta sitä ei ole pakotettu, se ei ole koskaan pakotettu, se on vapautta omassa praktisessa vapautumisessaan.

“Once there were brook trout in the streams in the mountains. You could see them standing in the amber current where the white edges of their fins wimpled softly in the flow. They smelled of moss in your hand. Polished and muscular and torsional. On their backs were vermiculate patterns that were maps of the world in its becoming. Maps and mazes. Of a thing which could not be put back. Not be made right again. In the deep glens where they lived all things were older than man and they hummed of mystery.”1
seuraavallemerelle
Leena Marianne Pullinen: Seuraavalle merelle (2006)

Viitteet