Pääkirjoitus
Joulukuun alussa Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen opetus päästettiin kärsimyksistään. Koulutus ajettiin jo keväällä korvamerkittynä pihalle, joten lopetus ei tullut täytenä yllätyksenä. Optimistin näkökulmasta jonkinasteinen yllätys sitä vastoin oli vastalauseiden kaikuminen kuuroille korville. Suuressa osassa vastalauseita perusteltiin suhteellisen ansiokkaasti sitä, miksi kuvataiteen opetus pitäisi säilyttää Tampereella ja millainen merkitys tällä on suomalaiselle kulttuurielämälle. Suurin ongelma tietysti oli poikkiteloin asettuneiden (ja asetettujen) tahojen lähtökohtaiset positiot. Toisella puolella seisoi osakeyhtiö (Pirkanmaan ammattikorkeakoulu oy), jonka tarkoituksena oli seurata ammattikorkeakoulu-uudistuksen suuntaviivoja ja pedata tätä kautta itselleen “räätälöidympi profiili” ja tehokkaampi liiketoimintastrategia1. Opetuksen säilyttämisen puolella olivat niin työpaikastaan huolissaan olevat opettajat,kuin opiskelupaikkansa puolesta pelkäävät nykyiset ja mahdolliset tulevat oppilaatkin. Myös kulttuuripiirit aina kulttuuriministeriin saakka ilmaisivat närkästyksensä. Kuvataiteen opetus itseisarvona sai väistyä, kun ainoaksi “arvoksi” nousi tulos. Vastalauseet olivat siis lähtökohtaisesti turhia, mutta ainakin ne loivat illuusiota ja toivoa vaikuttamisen mahdollisuudesta.
Läpi historian ajattelijat ovat pallotelleet taiteen olemuksella. Yli tuhat vuotta Platonin mimesiksen ja Aristoteleen katharsiksen jälkeen G. W. F. Hegel pyrki kartoittamaan taiteen historiaa. Hänen mukaansa taide oli myös tärkeä yleisemmin ihmiskunnan historiaa rakentavana elementtinä: ihminen tutkii itseään sekä olemistaan tehdessään ja tarkastellessaan taideteoksia. Immanuel Kant taas piti taidetta eräänlaisena leikkinä. Hän näki taiteen alueen järjestyksestä ulos astumisena, leikin piiriin siirtymisenä, toisena tai muuna olemisena. Suurta osaa estetiikassa ja taiteenfilosofiassa näyttelivät käsitteiden määrittely (esim. kauneuden ja ylevän) sekä taiteen historian kautta visioitu taiteen olemus.2
1900-luvulla taide kytkeytyi yhä enemmän poliittisuuteen. Esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan edustajat Herbert Marcuse ja Theodor W. Adorno näkivät taiteen tärkeimmän tehtävän olevan poliittisen vapautuksen alueella. Myös Gilles Deleuze lähestyi kysymystä tällaisesta näkökulmasta, ja Marcusen, Adornon ja Deleuzen taidekäsityksissä onkin paljon samankaltaisuuksia3. Adornon ja Marcusen mukaan taideteoksilla on yhteiskunnasta erillinen ja vastakkainen liike, ne tarjoavat “vapauden mahdollisuuden”. Adorno kritisoi Kantia: taide leikkinä voi kääntyä itseään vastaan, ollen vain mukanatekemistä tai viihdykkeellistä aktiviteettia. Toisaalta taas taide ylevänä saa helposti koomisia piirteitä. Tämä on Adornon mukaan kaksiteräinen miekka, toisaalta ylevä ilmenee ihmisen henkisen suuruuden ja luonnon hallinan merkkinä. Toisaalta taas esille nousee ihmisen mitättömyys ja kuolevaisuus. Ylevä ei kuitenkaan ole määrällisesti suurta vaan se on “hengen vastarintaa suhteessa ylivaltaan, vuoret eivät puhu musertavasti painostamalla vaan kuvina kahleista ja rajoituksista vapautetusta tilasta, johon on mahdollista osallistua”.4
 |
| Leena Marianne Pullinen: (En) tahdo(n) irti (2007) |
Deleuzen mukaan kaikilla aloilla on omat ideansa ja luojansa. Deleuzelle kommunikaatio on vain informaation siirtoa ja levittämistä, jolloin informoinnista tulee järjestys-sanan (un mot d’ordre)5 kiertoa. Informaatiosta muotoutuu kontrollin ja järjestys-sanojen järjestelmä, joka hallitsee modernissa kontrolliyhteiskunnassa. Ideoiden saaminen, luova toiminta ja taide toimivat eräänlaisena vastainformaationa, “vastarinnan aktina”, jossa luovat ideat purkautuvat annetua vastaan. Taideteokset ilmenevät siis muutoksen merkkeinä ja ne kantavat mukanaan subjektien halujen ilmauksia. Taideteos, kuten Marcusella ja Adornolla, esittää toisen mahdollisuuden, mutta ei välttämättä tarkkana sisältönä vaan eräänlaisena “vapauden tilana”. Annettu tavallaan laajenee, sen ehdottomuus murtuu, ainakin vähän. Tämä ei myöskään rajaa sisältöä sinänsä mihinkään, se on kuin Bartlebyn “I would prefer not to”6, joka ei ole “ei” eikä “kyllä”, se poukkoilee loputtomasti näiden välimaastossa.7
Deleuzen mukaan taideteokset vastarinnan akteina vastustavat kuolemaa, mutta onko silti mahdollista nähdä tuho taideteoksena? Säveltäjä Karl Stockhausen nimitti syyskuun 11. terrori-iskuja kaikkien aikojen suurimmaksi taideteokseksi kosmoksessa8. Vaikka Stockhausenilla oli muita perusteita nimittää terroritekoja tällaiseksi, taideteos tuhoavana voimana tai väkivaltaisena vastarintana joka tapauksessa hävittää ”vapauden tilaa”, supistaa sitä väkivallalla ja lopulta kuolemalla. Ajattelun virtojen monimuotoisuus köyhtyy ja niin luovuus kuin mahdollisuudet ehtyvät. Kuoleman, “luonnollisenakin”, voi nähdä olevan äärimmäinen taidetta vastaan asettuva voima. Myös hallinnan, kontrollin ja hävittämisen lievemmät keinot asettuvat taidetta vastaan. Taide pyrkii olemaan kuin nietzscheläinen huuto elämälle: ”kyllä!”.
Taide lähtee aina ihmisestä, joka on aina historiallis-paikallinen ja teoreettis-praktinen otus. Suomen taiteellisen koulutuksen jaottelu alueittain johtaa historiallisen kytköksen katkaisemiseen. Kulttuurielämään ja sen rakentamiseen halutaan vaikuttaa hallinnollisin ratkaisuin, eikä taiteen vaatiman monimuotoisuuden omien ehtojen kautta. Tämä on siis lähtökohtaisesti taiteen vastainen toimi. Maantieteellisesti ajatellen Tampereen kaltainen, Suomen mittapuulla suuri ja sisämaassa sijaitseva kaupunki olisi (ja on ollut) kaikin puolin toimiva kulttuuripiste, joka voi levittää virtansa jokaiseen ilmansuuntaan. Tällaiset ratkaisut myös kumpuavat aina ja välttämättä poliittisista päätöksistä.
Kuvataiteilijoita voi olla myös vaikeampi profiloida suoraan tiettyihin ammatteihin (paitsi tietysti kuvataiteilijoiksi). Esimerkiksi käsikirjoittajat voidaan ajatella erilaisten mediasisältöjen tuottajiksi, ja he voivat liikkua kätevästi televisiosta Internetiin. Kuvataiteilijan koulutukseen on aina liittynyt tietty määrä vapautta, joka vaaditaan ideoiden saamiseen ja äänen löytämiseen - siis taiteelliseen toimintaan. Yhteiskunnassa suurin osa asioista ja tehtävistä on siirtynyt digitaaliseen “todellisuuteen”. Graafinen suunnittelu ja monet muut medianomi- tai tradenomi-nimikkeen alla kulkevista grafiikkaan ja suunnitteluun perustuvista aloista voidaan sopeuttaa yksinkertaisesti digitaaliseen maailmaan. Näiden historia on kokonaisuudessaan digitaalisuuden lävistämää, sillä ne ovat syntyneet vastaamaan informaatioajan ja digitaalisuuden haasteisiin. Toisin on kuvataiteiden kohdalla. Kuvataiteiden historia on pitkä, ja se kantaa mukanaan valtavan määrän materiaalisia kytköksiä, mahdollisuuksia, esimerkkejä ja suuria teoksia. Tällainen eräänlainen materiaalis-praktinen side onkin tärkein kuvataiteilijoita ja esimerkiksi graafikoita erottava piirre. Kuvataiteet, esimerkiksi Tampereen ammattikorkeakoulussa opetetussa laajassa muodossa, ovat jo lähtökohtaisesti (tavalla tai toisella) asettuneet jatkuvasti digitalisoituvampaa maailmaa vastaan. Opetuksessa on yleensä huomioitu vahvasti mediumin historia, jonka avulla on kyetty ponnistamaan kohti uutta järjestystä. Annettua ja sementoitunutta historiaa on voitu venyttää. Kuvataiteen koulutuksen yksi suurista ja tärkeimmistä elementeistä onkin ollut luomisen vapaus, ja ilman tätä ei ole myöskään taidetta, vain ennalta määrättyä ja hallittua - tai koodattua, if you will.9
Suhteellisen lyhyen historiansa aikana Tampereen kuvataiteen opetus on noussut merkittäväksi tekijäksi, ja onkin yllättävää, kaikesta digitalisoitumisesta huolimatta, että opetus pyyhitään näinkin nopeasti maton alle. Aivan kuin digitaalinen kenttä nähtäisiin ainoana tulevaisuutena, ja kaikki konkreettinen ja materiaalinen tylsänä, menneenä ja jonakin, joka täytyy piilottaa katseilta. Lopulta suurimmaksi ongelmaksi luultavasti nouseekin juuri taiteen opetuksen lokeroiminen ja profiloiminen alueittain, jolloin opetuksen kentästä levittäytyy helposti hallittava kokonaisuus. Menemättä tämän kaikkiin implikaatioihin, todettakoon vain, että tämä ilmaisee keskuksellista kontrollia, joka pyrkii hävittämään vapaasti muotoutuvia luovuuden virtoja, ja katkaisemaan näiden historiallis-paikallisia siteitä. Ehkäpä ihmisten olisi aika pystyttää Tampereelle uusi kuvataidekoulu, luvan kanssa tai omin ehdoin - luovaa toimintaa ja vastarintaa sekin.
Muutama sata vuotta ennen Deleuzea eläneelle David Humelle taideteokset olivat sivistymisen instrumentteja, keskustelun aiheita10, ja tämä on yksi parhaista tavoista kuvata taideteoksia vastarinnan akteina. Taideteokset herättävät keskustelua, tekevät “raon” todellisuuden virtaan ja yrittävät haastaa annettua keskustelun kautta. Toisaalta, nykyään kaikkea perustellaan halulla herättää keskustelua. Tällaisesta perustelusta on tullut automaattista, siitä on tullut eräänlainen edellä kuvatun järjestys-sanan muoto. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö keskustelun herättäminen olisi tärkeää, nyt on vain siirryttävä metatasolle, on keskusteltava itse keskustelusta.
Viitteet
- ⇑ 1. Mm. “Ammattikorkeakoulujen 2 030 aloituspaikan vähentäminen toteutetaan siten, että ammattikorkeakoulujen profiilit terävöityvät ja toiminnan laatu paranee. Ammattikorkeakoulu-uudistus toteutetaan asteittain siten, että rahoitusmalli, koulutusvastuut ja toimiluvat on uudistettu vuoteen 2014 mennessä. Ammattikorkeakoulut ja niiden ylläpitäjät uudistavat hallinto- ja johtamisrakenteitaan tukeakseen uudistuksen tavoitteita ja vahvistaakseen työelämäyhteyksiään.” http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/ammattikorkeakoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/tavoitesopimukset/Sopimukset_2013_-_2016/TAMK_sopimus_2013-2016.pdf [Luettu 16.1.2014]
- ⇑ 2. Hegel, G.W.F (2013) Taiteenfilosofia. Johdatus estetiikan luentoihin (Vorlesungen über die Aesthetik I, 1842). Suom. Kuisma O., Pitkänen R. & J. Vuorinen. Helsinki: Gaudeamus. 24; Määttänen, Pentti (2012) Taide maailmassa - pragmatistisen estetiikan lähtökohtia. Helsinki: Gaudeamus. 168.
- ⇑ 3. Vaikka Deleuzen metafysiikka eroaakin suuresti Marcusen ja Adornon ajattelusta.
- ⇑ 4. Adorno, Theodor (2006) Esteettinen teoria (Ästhetische Theorie, 1970). Suom. Arto Kuorikoski. Tampere: Vastapaino. 377-384; Marcuse, Herbert (2011) Taiteen ikuisuus (Die Permanenz der Kunst: Wider eine bestimmte marxistische Aesthetik, 1977) Suom. Ville Lähde. Tampere: niin & näin.
- ⇑ 5. Myös “tunnussana”, “iskulause”, ennalta muotoiltu vastaus, tai lausuma joka toimii prinsiippinä tai lakina; eng. order-word.
- ⇑ 6. Melville, Herman (1853) Bartleby, The Scrivener: A Story of Wall Street. Luettavissa esim. http://www.bartleby.com/129/
- ⇑ 7. Katso esim. Deleuze, Gilles (2004) What is an creative act?, teoksessa Two Regimes of Madness: Texts and Interviews 1975-1995 (Deux régimes de fous et autres texts, 2004). Edit. Lapoujade, D. Trans. Hodges, A. & M. Taormina. New York: Semiotext(e). 312-324.
- ⇑ 8. Stockhausen, Karl. MusikTexte no. 91. s. 69–77. “Also was da geschehen ist, ist natürlich – jetzt müssen Sie alle Ihr Gehirn umstellen – das größte Kunstwerk, was es je gegeben hat. Daß also Geister in einem Akt etwas vollbringen, was wir in der Musik nie träumen könnten, daß Leute zehn Jahre üben wie verrückt, total fanatisch, für ein Konzert. Und dann sterben. [Zögert.] Und das ist das größte Kunstwerk, das es überhaupt gibt für den ganzen Kosmos. Stellen Sie sich das doch vor, was da passiert ist. Das sind also Leute, die sind so konzentriert auf dieses eine, auf die eine Aufführung, und dann werden fünftausend Leute in die Auferstehung gejagt.” (76-77)
- ⇑ 9. Edellä kuvattu ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö kuvataiteilijat voi harjoittaa esimerkiksi graafista suunnittelua, tai ettei graafisella- ja digitaalisella suunnittelulla olisi merkitystä. Tärkeintä olisi pyrkiä säilyttämään taiteen tekemisen horisontti mahdollisimman monimuotoisena.
- ⇑ 10. Herwitz, Daniel (2008) Aesthetics: key concepts in philosophy. New York: Continuum International Publishing Group. s. 76.