Vaa'ankieli
 |
| Leena Marianne Pullinen: Soittorasia (2007) |
I
Täällä kylmien, valkoisten toimistojen ja autokauppojen kaupungissa kaikki näyttää tänä iltana hyvältä. On lauantai-ilta marraskuussa. On pyhäinmiesten ja -naisten päivä.
Esikaupungin kaduilla liikkuu omituisia, sekavia ihmisiä, joiden katseesta ei erota mitään. Ei edes pahansuopuutta. Tänään kaikki nähdään edellisenä iltana liiallisesta juomisesta sairastuneiden silmien läpi.
Kaupungin keskustassa on vanhoja kerrostaloja. Erään harmaan, tiilestä rakennetun talon lähellä, rautatieleikkauksen vieressä seisovassa tönössä, jonka rappaus on rapautunut osittain pois, on luettavissa suttuinen teksti: ”Incredible String Band”.
Kun kyseinen kerrostalo aikanaan rakennettiin, se seisoi keskellä peltoja. Tämä kaupunki on kuin matala ruokalautanen. Ainoa asia, joka rikkoo sen laakean olemuksen, on valtateiden ramppien risteilevä verkosto, jolla ei tällä hetkellä ole liikennettä lainkaan.
Valtateillä ajamisessa on vaaransa. Lähemmin katsottuna voi huomata, että se on ehkä yksi vaarallisimmista liikennemuodoista ikinä. Kukaan ei voi estää autoilijaa painamasta kaasua, saavuttamasta lopulta sadanseitsemänkymmenen kilometrin tuntinopeutta, ohittamasta edessä ajavaa linja-autoa, ja syöksymästä hetkelliseen pimeyteen ennen suuren kauppakeskuksen kutsuvia valoja.
Täällä hohtavien, märkien katujen kaupungissa jotkut ajavat punaisia päin, yli punaisena hehkuvan risteyksen. Tänään kuolleet ovat taas hetken ajan läsnä.
Hautausmaat hehkuvat, ne ovat kynttilöitä täynnä. Se on niiden ansiota, jotka ovat vaivautuneet paikalle tuomaan kynttilän. Lämpöinen valo kohoaa ilmaan, ja mikäli ei törmää sakeisiin, paksuihin pilviin kaupungin yllä, se haihtuu viimeistään jonkin aikaa ennen muun maailmankaikkeuden alkua.
Tämä kaupunki on halpa kopio yhdestä kaikkein ensimmäisistä, kaikkein mahtavimmista: Urukista jossakin Babyloniassa.
Tämä kaupunki on täynnä kylmää liiketoimintaa. Kapakat ja suttuiset yökerhot seisovat täällä rinta rinnan. Ne ponnistavat ylös maasta ja reunustavat kaupungin autioita katuja. Tässä kaupungissa on jotain vialla: se ei koskaan tajunnut vilkaista itseään kokonaisuutena ennen valmistumistaan.
Tämä on välinpitämättömyyden ja kolmen hautausmaan kaupunki. Se ei voi jatkua loputtomiin. Jos jokaiselle vainajalle sytytettäisiin ikioma kynttilä, me palaisimme elävältä kaupungin mukana. Eikä se olisi meidän syymme.
Tässä kaupungissa on mahdotonta seisoa paikallaan ja katsoa vain yhteen suuntaan. Tässä kaupungissa kengät on suunnattu ulko-ovelle, mutta ulko-oven jälkeen kohdataan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. On mahdotonta kävellä tai edes juosta kahdeksaan, yhdeksään eri suuntaan.
Ja entä sitten minä. Minä olen juuri astunut ulko-ovesta, kengät jalassa. On satanut vettä, ja joka suunnassa on mutaa. Enkä haluaisi liata kalliita kenkiäni.
II
Täällä epäkohtia ja epäreiluutta vilisevässä koulutusjärjestelmässä kaikki näyttää hyvältä näinä aikoina. Minun on mahdotonta valittaa mistään, koska en voi ottaa kaikkea mahdollista huomioon. Onneksi. Minä olen valittanut elämässäni niin paljon.
Minulle ei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin istahtaa alas, lattian tasolle, erilaisilla valkean ja vaaleanruskean sävyillä väritetyille laatoille. Ohitseni kulkee lakkaamattomana virtana nuoria miehiä. En voisi koskaan kuvitella ymmärtäväni heitä. Ehkä juuri sen vuoksi katseeni on jumittunut noin kolmenkymmenen senttimetrin korkeudelle vastapäiseen seinään.
Tapahtumahorisonttini on aina ollut kapeahko.
Kolmekymmentä senttimetriä vastapäisestä seinästä tarkoittaa sitä, että näen vain pohkeita, sääriä ja kenkiä. Näen ne silti kiitettävän hyvin. Ja se riittää. Aina säännöllisin väliajoin aineellisenkin maailman oliot tunkeutuvat uniini.
Olen harjoittanut rehellistä politiikkaa ihmissuhteissani jo hieman yli vuoden. Tai ei, enhän minä voi tuollaista ilmaisua käyttää. Ihmiskontakteissani, pikemminkin. Tarkoitan sitä, että jos joku on kysynyt, minä olen vastannut. Se on aiheuttanut outoja tilanteita. Ja tulee varmasti aiheuttamaankin.
Sellaiset ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita minusta, ovat minusta usein mielenkiinnottomia. Sellaiset ihmiset, jotka pitävät minusta, ovat ongelmallisia, koska useimmista en pidä. Useimmat niistä, joista minä pidän, eivät ole kiinnostuneita minusta. Minä olen vainoharhainen: kuvittelen, ettei kukaan pidä minusta. Toiveajattelua, tuokin. Tämä on jonkinlainen hallitseva luonteenpiirre, joka tuottaa hankaluuksia: haluan sitä mitä en voi koskaan saada.
Vuosien päästä, kun epätoivoni kasvaa, lähden kadulle istumaan, ja otan valokuvia ohikulkevista ihmisistä. Teen taidetta, jota kukaan ei ymmärrä. Tutkin maailmaa. Saan jotakin aikaan. Teen kaiken nykyajan nimissä, unohdan itseni, uhraan itseni nykyajalle. Minusta tulee satunnainen olento, pelkkä ihminen, jolta puuttuvat tunteet ja vietit, myrsky ja kiihko. Halut, himot, paheet. Ihminen, joka on läsnä kaikkialla, mutta useimmille yhdentekevä.
Sellainen ihminen, joka on mukava, mutta jonka vieressä kukaan ei koskaan vaivautuisi nukkumaan.
Vanhenen, enkä koskaan pääse perille siitä, minkä luulen olevan hienoa. Siitä, minkä kaikki muut ovat kokeneet, myös sellaiset, joiden ei voisi kuvitella kokevan yhtään mitään, koskaan.
Minä katselen käytävillä nuoria, notkeita miehiä. He pukeutuvat hyvin, ehkä liioitellustikin. Päättelen sen lähinnä heidän kengistään.
Jos ei muuta, niin minulla on ainakin omaperäinen näkökulma maailmaan. Ehkä.
Eikö näyttelijöiden pitäisi osata näytellä pelkillä jaloillaan? Siten, että kaikki muu, paitsi jalat on peitetty. Mikäli näyttelijä on taitava, hän pystyy välittämään vaikutelman pelkillä jaloillaan.
Vaikka poikien housunlahkeet ovat käärityt, en silti voi päätellä, mihin suuntaan ja mitä he katsovat. Ovat kaikki luultavasti sen näköisiä, että tarvitsevat sitä jotain, mitä en tässä aio nimeltä mainita. Se kuulostaisi liian kliseiseltä. Liian nuortenromaanimaiselta.
III
Kun pikkulapselle syötettiin monta lusikallista jääkylmää vaniljajäätelöä, näky oli irvokas. Hän ei voinut puolustautua mitenkään. Ihmiset sanoivat: ”Ai että, kuinka hän nauttii tästä!”. Pikkulapsi ei suinkaan näyttänyt nauttivan. Sen sijaan hän alkoi huutaa ja potkia, aivan kuin olisi tulossa hulluksi. Ja hänelle syötettiin jäätelöä enemmän ja enemmän. Kun kyseinen näytös loppui, olin helpottunut, mutta minun oli pakko nousta ylös pöydästä ja mennä pois.
En välittömästi löydä elämästäni sitä tapahtumaa, johon tätä tarinaa voisi verrata.
|
Pikkulapsi ei ollut kyllin vanha päästäkseen omatoimisesti käsiksi vastaavanlaisiin kokemuksiin. Hän ei voinut vaikuttaa mihinkään. Minäkään en ehkä ole tarpeeksi vanha. Toisaalta olen jo liiankin vanha. Nykyaikana elämälläni on tapana olla pelkkää haahuilua ulkona kylmässä ja pimeässä. Paikasta toiseen, poltellen savukkeita ja juoden halpaa olutta. Halpaa olutta, joka kylmenee yhtä matkaa yön kanssa, ja joka saa tölkistä tai pullosta kiinni pitävät sormet jäätymään. Ja menthol-savukkeen maku yhdistyy laimenneeseen, kitkerään oluen makuun. Tuloksena on paksuhko humala. Paksu kuin pilvet kaupungin yllä. Sen läpi ajatukset ryömivät. Usein tuloksena on kiistoja pienistä asioista. Väittelyä. Huonoa väittelyä vääristä aiheista. Paksuhko humala ei ole luova humala. Luova humala on ohut. Luovuus on kummallinen, hankala asia. Se tekee onnelliseksi, mutta se syntyy kärsimyksestä, niin ainakin väitetään. Se ei myöskään kulje eteenpäin, se kiertää kehää. Se on noidankehä. On todella tyydyttävää olla luova. Se on kuin jumalan leikkimistä. Tosin asiat, joita luojana voi hallita, ovat vain paperilla, kankaalla, ääniaalloilla, valkokankaalla, jollakin pinnalla tai joillakin aistein havaittavissa. On mahdollista omistaa elämänsä kulttuurille ja luomiselle. Jotkut tekevät niin. Mutta joskus sitä huomaa painiskelevansa merkillisten mielikuvien kanssa. Palava kaupunki, liian monen vainajan kynttilän sytyttämä. Ehkä syy on sittenkin meidän. Eivät kaikki voi olla samaan aikaan luojia ja jumalia, mehän alkaisimme kaikki heti törmäillä toisiimme. Ja se olisi epämukavaa ja kiusallista. |
 Leena Marianne Pullinen: Sanoinkuvaamaton syksy (2005) |
IV
Kankea ja epäkäytännöllinen roomalainen numerojärjestelmä on ainoa asia, jolla tässä kaupungissa voi mitenkään järjestellä mitään. Kestää jonkin aikaa, ennen kuin sen oppii hahmottamaan. Ja on syytä edetä loogisessa järjestyksessä.
Tämä on yhden rautatieaseman, yhden lentoaseman ja yhden sataman kaupunki. Neljän valtatien kaupunki: kahden valtatien välietappi ja kahden päätepiste.
I kerralla kun katsoin häntä silmiin, olin punastua.
II kerta oli kauhea. Aloin epäillä, että hän alkaa epäillä jotakin. Jotakin katseessani.
III kerta oli puhdas vahinko, niin kuin kaikki muutkin.
IV kerralla minun oli yritettävä hillitä itseäni.
V kerta. Sitä ei ole tullut, eikä tule, koska pian minun on lähdettävä tästä kaupungista ja keksittävä jotain muuta. Mutta en ennenkään ole unohtanut ihmisiä, joita olen katsonut silmiin, vaikka vain tahattomasti.
Täytyy nostaa hieman katsetta, horisonttia. Kun se asettuu luonnolliselle tasolleen, kaikki näyttää varmaankin tasaiselta ja harmoniselta, kuten merikin, joka on horisontissa aivan tasainen, vaikka aallot lyövät rantaan kauhealla myrskyllä ja kiihkolla, niin kuin minä vielä jonain päivänä.
V
Ilta jatkuu täällä yksisuuntaisten, vähäisiä mahdollisuuksia sisältävien katujen kaupungissa. Kaikki näyttää vieläkin hyvältä, kenties hiljaisemmalta.
Tämä kaupunki tulee pienuudessaan lähelle, vaikka onkin yleensä kylmä ja kova, etäisten ihmisten kaupunki. Tämä on kaukainen kaupunki, vaikka se sijaitseekin valtakunnan ruuhkaisen alueen laidalla.
Tänä iltana paloivat, ja palavat yhä jossakin, yksi kerrallaan hiljaa ja huomaamatta sammuen monet kynttilät. Niitä on juuri sopiva määrä.
Tänään kohtasin aikaisemmin eräässä paikassa, en sano missä, pöydällä palavan kynttilän. Luulin pitkään, että se oli oikea, mutta kun katsoin sitä lähempää, huomasin sen olevan taitavasti naamioitu sähköinen kynttilä. Harmistuin hieman. Annoin sen huijata itseäni.
Jos me sytyttäisimme kaikille nykyisille ja menneille vainajille paristoilla toimivan kynttilän, kaikki voisi oikeastaan onnistua. Teknologian saavutusten ansiosta voisimme onnistua. Kynttilät palaisivat monta päivää, ennen kuin niistä kaikista yksi kerrallaan loppuisivat paristot. Ja me emme palaisi tämän kaupungin mukana.
Mietin tulevia kuukausia, käytävällä, lattialla vietettäviä hetkiä. Ihmisiä, poikia, joiden katseet ja olemukset ovat kivikovat, vaikka itse olisin valmis pehmentämään välinpitämätöntä ulkokuortani melkein kenen tahansa vuoksi.
Pehmentäisin sitä ilman humalaa. Pehmentäisin itseäni, ja vapautuisin, purkautuisin kaupungin kaduille, yölläkin. Rakastaisin, ja minua rakastettaisiin. Mutta mikään ei onnistu. Ehkä olen joskus humalassa, ja teen mitä teen. Eikä minua ymmärretä, luultavasti.
Humalasta tulee seuraavana päivänä heikko olo, joskus suorastaan paha olo. Kun kiidät seuraavana päivänä kaupungin läpi, on mielesi tyhjä, ja tunnet olosi oudoksi. Yleensä silloin on tapana vaipua synkkyyteen.
Minä näin kaupungin yöllä. Minä olin humalassa ja join olutta ja sauhuttelin mielin määrin. Seuraavana päivänä palavat kynttilät. Miten sattuikin. Kuolleille omistettu päivä sai minut tähän mielentilaan, se sai minut ajatuksiini. Ja tämä kaupunki. Ja pojat.
Minulla on kamala olo tänään, kynttilöiden päivänä.
Minä olen vaa'ankieli, joka tasapainoilee toivon ja ihmisvihan välissä.