Juho Rantala

Elämän puolesta ja elämää vastaan - Bergson ja Deleuze naurusta, huumorista ja ironiasta

Aluksi

Filosofiassa huumoria ja naurua on käsitelty ilmeisen vähän, ja nämäkin harvat kerrat pääasiassa ylenkatsovat huumorin ja naurun mahdollisuuksia. Historian saatossa huumorin analyysit ovat keskittyneet komediateksteihin, nauruun kokemuksena tai molempiin.1 Yksi tärkeimmistä naurun ja samalla huumorin analyyseistä on ollut Henri Bergsonin Nauru (1900)2. Teos keskittyy pääasiassa nauruun psykologis-filosofisena kokemuksena, mutta ajautuu käsittelemään yleisemmin niin huumoria, komediaa, komedian henkilöhahmoja kuin myös itse taiteen olemusta.

Huumoriin, sekä sen alalajeihin ironiaan ja satiiriin, keskittyneet ns. modernit ja postmodernit filosofit ovat pyrkineet tuomaan esiin huumorin kaksijakoisuutta. Huumorissa ja naurussa on aina mukana halveksuva tai alentuva elementti, mutta samaan aikaan niissä on myös vivahde vastarintaa ja toiseutta. Gilles Deleuze on filosofiassaan jatkanut Bergsonista monella tavalla eikä huumori ole poikkeus. Deleuze erottelee huumorin ja ironian lähes vastakkaisina. Ironia ilmenee hänelle eräänlaisena metafyysisenä ylimielisyytenä maailmaa ja elämää kohtaan.

Tämän lyhyen artikkelin tarkoitus on esitellä Bergsonin teoriaa naurusta ja huumorista, sekä esitellä Deleuzen Bergsonia epäsuorasti jatkavaa filosofista käsitystä huumorista ja ironista. Bergsonin yhtenä ongelmana on naurun ja huumorin epäselvä rajaus. Hän ajautuu usein, melkeinpä virkkeen sisällä naurusta huumoriin ja taas takaisin. Mutta vitsi taitaakin piillä juuri tässä erottamattomuudessa. Deleuze käsittelee yksinomaan juuri huumoria ja ironiaa, tosin hänkään ei selitä näiden rajoja kovinkaan tarkasti.

Naurun ja huumorin filosofiasta vähänlaisesti

Filosofit ovat puhuneet naurusta ja huumorista yllättävän vähän. Silloinkin kun tälle polulle on erehdytty, on nauruun ja huumoriin suhtauduttu pääasiassa negatiivisena asiana. Platon kritisoi naurua itsehillinnän menettämisenä. Hänen mukaansa esimerkiksi jumalia ei saanut esittää nauravina runoudessa3. Nauru kohdistui ihmisessä turhamaisuuteen ja paljasti tätä4. Kaiken kaikkiaan nauru näyttäytyy hänelle pahana, jota vapaat miehet eivät harrasta. Laeissa hän jopa esitti lakeja naurua vastaan5.

Aristoteles oli hieman suopeampi ja pitikin naurua ja ”nokkeluuksia” tärkeänä osana keskustelua. Stoalaiset kuitenkin jatkoivat naurun halveksunnan perinnettä. Stoalaisten vaikutus näkyi kristityissä ajattelijoissa, mutta ennen kaikkea Raamattu esitti naurun tapana pilkata ja ivata. Monissa luostareissa nauraminen ja vitsailu oli kielletty vielä keskiajankin jälkeen. Reformistien uudistukset eivät koskettaneet komediaa, ja esimerkiksi Englannissa vallankahvassa 1600-luvun puolivälissä olleet puritaanit kielsivät komediat. Filosofeista Thomas Hobbes ja René Descartes olivat samoilla linjoilla.6

Myöhemmin historiassa huumoria on käsitelty hieman enemmän ja positiivisempaan sävyyn. Huumoria on kuitenkin tulkittu pääasiassa sen aikaansaaman naurun kautta. Tietysti voidaan esittää, että juuri naurun aikaansaaminen on määritelmällistä komedioille – tai ainakin se kuuluu mukaan komedian määritelmään. Joka tapauksessa 1700-luvun jälkeisissä teorioissa on esitetty, että nauru ilmaisee ylemmyyttä suhteessa toisiin ihmisiin, tai naurun on katsottu saavan aikaan ”helpotusta”. Myös ristiriitaa on tarjottu pisteeksi, josta nauru kumpuaa.Tällaista teoreettista suuntaa kutsutaan inkongruenssiteoriaksi.7 Bergsoninkin voi katsoa kannattavan jossain määrin inkongruenssiteoriaa. Hän viittaa jatkuvasti hauskuuden syntyvän inhimillisessä kokemuksessa nousevista ristiriitaisuuksista ja epäloogisuuksista, ja ennen kaikkea ihmisen ja ihmisruumiin tulemisessa koneen kaltaiseksi, mekaaniseksi “ei-ihmiseksi”.

Inhimillisiä elementtejä ja merkityksenantoa – oli kyseessä sitten ihmiset, eläimet tai esineet – ei voi sulkea pois huumorista. Tästä huolimatta Bergsonin mukaan mukana on aina välinpitämättömyyttä. Nauru vaatii tietynasteista älyllistä “etäisyyden ottamista”, jolloin tunteetkin etääntyvät. Myös sattuma liittyy asiaan: esimerkiksi Charles Chaplinin ja Buster Keatonin tehtailemissa hyvin ruumiillisissa slapstick-komedioissa itse asennon muutos ei ole hauskaa, vaan juuri tämän muutoksen tahattomuus. Komiikka on inhimillisyydestään huolimatta ulkoisten vaikutusten alainen.8

Bergsonin mukaan komedian hahmojen tärkein luonteenpiirre on hajamielisyys. Tämä ei ole täydellistä pilvissä liihottamista, vaan kyseessä on eräänlainen platonismin ottaminen ”liian tosissaan”. Hahmot juoksevat, yleensä tiedostamattaan, ihanteiden perässä kompastuen todellisuuden juurakoihin.9

tervetuloa
Linnea Lindholm: Tervetuloa sirkukseen (2014), hiili.

Naurun yhteisöllisyys: huumorilla lapsuuden leikeistä monimuotoiseen elämään

Bergsonin mukaan nauru syntyy älyjen yhteydestä, jossa toiset naurajat voivat olla myös kuviteltuja. Bergson palauttaakin naurun yhteiskuntaan: naurulla on hänelle sosiaalinen merkitys.10 Elämä ja yhteiskunta olettavat yksilöltä eräänlaista jäykkyyttä (tai jännitteisyyttä) ja joustavuutta11. Yhteiskunta katsoo liiallista (kehon, mielen ja luonteen) jäykkyyttä epäillen. Tällöin nauru purskahtaa esiin rangaistuksena korjatakseen tätä epäilyttävää ”epäyhteisöllistä” jäykkyyttä pakottaen yksilön joustamaan. Bergsonin mukaan juuri tämä jäykkyys on komiikkaa. Komiikka syntyykin ”juuri sillä hetkellä, kun yhteiskunta tai yksilö vapauduttuaan hengissä säilymisen huolesta alkaa suhtautua itseensä kuin taideteokseen”.12

Jäykkyyden ja joustavuuden dikotomian kautta Bergson esittää, että kehollisessa komiikassa liikkeet ja eleet ovat koomisia siinä määrin, kuin ne tuovat mieleemme koneiston. Tarkoitus on saada irti kehosta konemaisuus, uuttaa jäykkyys elävästä lihasta. Tämä voidaan tuoda esille myös epäsuorasti, esimerkiksi esittämällä ihminen sätkynukkena.13 Bergsonin mukaan elämä itsessään alkaa usein vaikuttaa mekaaniselta. Yhteiskunnassa juhlallisuudet ja rituaalit ovat esimerkkejä jäykkyydestä, jotka peilautuvat vasten ”elämän joustavuutta”. Näiden tilanteiden koomisuus nousee silmiemme eteen, kun sulkee korvansa ja seuraa juhlallisia toimituksia. Tällöin juhlallisuudet rapisevat pois ja jäljelle jää joukko marionetteja hassuissa asennoissaan ja akteissaan.14

Ihmiset siis alkavat muistuttaa esinettä, mutta eivät kuitenkaan ole esineitä15. Vaikka Bergson liittää tällaisen ”vähittäisen esineellistymisen” hypnotisoijan tapaan suggeroida katsoja16, mukana on kuitenkin vapautta astua itse tähän leikkiin mukaan, sekä uskoa, että ihmiset muuttuvat ”puunukeiksi” tai ”kumipalloiksi”. Komiikan on siis lähdettävä ”luonnollisesta mielentilasta” tai siihen liittyvistä olosuhteista. Toiset komiikan lajit tuovat mieleen toisia komiikan lajeja, ja näistä kaikista muodostuu valtava ”rihmasto”.17 Bergsonia kannattaa lainata tässä suoraan:

Mikä on se paine, se outo työntövoima, joka kuljettaa komiikkaa kuvasta kuvaan, yhä kauemmaksi alkuperäisestä, kunnes se pirstaloituu ja eksyy loputtoman kaukaisiin analogioihin? Mikä on se voima, joka uudelleen ja uudelleen jakaa puunoksat haaroiksi ja juuret rihmastoiksi? Jokin vastustamaton laki tuomitsee kaiken elävän energian levittäytymään niin laajalle alueelle kuin suinkin on mahdollista sinä lyhyenä aikana, mikä sille on suotu. Komiikka on juuri tuota elävää energiaa, harvinainen kasvi, joka on tarmokkaasti kasvanut sosiaalisen maaperän kivikkoisimmilla alueilla, odotellen, että kulttuuri sallisi sen kilpailla taiteen hienostuneimpien tuotteiden kanssa.18

Bergsonilla ilontunteisiin liittyy aina ”lapsellinen aines”. Nykyiset mielihyvän hetket ovat muistoja menneistä mielihyvän hetkistä. Tässä astuu mukaan hänen filosofiassaan laajemminkin käsitellyt muisto-kuvat (souvenirs-images) sekä ”mieleen palauttaminen”, joka on yksi perustavanlaatuisista ihmiskokemuksen piirteistä19. Lapsen leikeistä saama mielihyvä on aina yhteydessä aikuisen vastaavaan mielihyvään. Bergsonin mukaan “komedia on leikkiä, joka jäljittelee elämää”. Leikeissä esiintyviä marionettien lankoja löytyy myös komedioista. Tällöin leikistä siirrytään kohti häilyvää tilaa, jossa marionetit vaikuttavat enemmän ihmisiltä. Näiden kautta rakentuu ”koomisia tapahtumia tai toimintoja, jotka luovat harhakuvan elämästä ja herättävät selkeän vaikutelman mekaanisesta järjestelystä”.20

Hajamielisyydestä rangaistaan

Bergsonin mukaan edellä kuvattu ”jäykkyys”, ihmisen esineellinen puoli, ja siitä muotoutuva mekanismi ovat elämän huomiotta jättämistä. Yksilön ja kollektiivin epätäydellisyyttä ilmentävästä huumorista kumpuava nauru toimii ”oikaisuna”, joka havahduttaa hereille hajamielisyyden syövereistä.21 Bergson ruotiikin moneuden metafysiikkansa pohjalta elämän mekaanisia ja ei-mekaanisia piirteitä. Elämä on “tiettyä kehitystä ajassa ja tiettyä moninaisuutta tilassa”22. Ajassa elämä kulkee aina eteenpäin. Tila taas muodostuu rinnakkaisista elementeistä, jotka liittyvät läheisesti toisiinsa ja ovat toisiaan varten luodut. Yksikään näistä elementeistä ei voi kuitenkaan kuulua kahteen eri organismiin. Jokainen elollinen olento on erilaisten ilmiöiden suljettu kokonaisuus, joka on irrallaan muista kokonaisuuksista. Näin ollen ei-mekanistista on siis ”ulkomaailman jatkuva vuo”, ilmiöiden peruuttamattomuus ja “suljetun kokonaisuuden täydellinen yksilöllisyys”. Mekanistiseksi alueeksi komiikassa Bergson kuvailee ”toistuvan”, “käänteisen” sekä “sarjojen risteymät”.23

Toisto on tapahtumien toistoa. Esimerkiksi koomisesta tilanteesta tulee toiston kautta oma kategoriansa tai mallinsa. Käänteisyydessä on vuorostaan kyse esimerkiksi roolien kääntymisestä. Sarjojen risteytymisessä tilanne on koominen jos se kuuluu samanaikaisesti kahteen täysin erilliseen tapahtumasarjaan, ja jos se voidaan tulkita samanaikaisesti kahdelta täysin eri kannalta. Esimerkiksi väärinkäsitys toimii näin: esille nousevat yhtä aikaa näyttelijän esittämä merkitys ja katsojien käsittämä merkitys. Väärinkäsitys on kuitenkin Bergsonin mukaan erityistapaus itsenäisten tapahtumasarjojen risteytymisessä. Väärinkäsitys on hauskaa juuri silloin kun se on “merkki” sarjojen risteytymisestä. Tapahtumasarjat kehittyvät itsenäisesti, mutta kohtaavat toisensa tietyllä hetkellä. Näistä syntyy epäselvyyksiä, jotka ovat hauskoja ilmentäessään kahden tapahtumasarjan välistä yhteensattumaa.24

Bergson pyrkii esittämään naurun yhteisöllisyyteen palauttavana, jolloin huumorista, joka esittää “yhteisöllisyyten sopimattomuutta” tulee eräällä tavalla yhteiskunnan järjestystä affirmoiva. Toisaalta Bergson esittää, että myös yhteisöllisissä ja yhteiskunnallisissa toimissa on jäykkyyttä ja jännitteisyyttä. Nauru on toisaalta “ruotuun palauttavaa” ja toisaalta se pyrkii vastustamaan yhteiskunnan elämän ylle asettamaa “mekaanista kehikkoa”.

Bergsonista Deleuzeen: huumorilla ironiaa vastaan

Bergsonin tulkinnat huumorista ja naurusta ovat vaikuttaneet moniin. Bergsonilta jatkuvasti lainaileva Gilles Deleuze pitää oppi-isänsä tapaan toistoa huumorin ja ironian perustana25. Sanoman toistaminen ei kuitenkaan ole itsessään hauskaa, vaan symboloi tiettyjen henkisten tekijöiden leikkiä26.27 Deleuze myös erottelee ironian ja huumorin, ja jopa esittää nämä vastakkaisina. Ironia nousee Deleuzella Bergsonin kuvailemaksi yhteisöllisyyden suunnalta tulevaksi rankaisuksi naurun takana.

Deleuzen mukaan huumori toimii ”pinnan tasolla”28 ja se asettuu ironiaa vastaan. Ironian kieli nojaa “merkitsijän logiikkaan”. Jotta merkki merkitsisi jotain, sillä on oltava ”lainmukaisuutta” joka transsendoi yksittäistä puheaktia. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että on olemassa kielijärjestelmä, joka nojaa tavalla tai toisella sääntöihin ja lakeihin (pelkästään jo sen tähden, että merkitys voisi muodostua). Deleuzen tarkoitus on pyrkiä vapauttamaan merkitys (sensé) tästä kielen järjestelmästä. Hän esittää puhuja-minän tuottuvan ”merkityksen miljöön (milieu)” vaikutuksena, ja tämä ”miljöö” taas ylittää puhejärjestelmän. Taustalla on ajatus siitä, että ennen lausumaa on havaintokokemus (perseptio) maailmasta ja halu toimia maailmassa. Tavallaan vasta tietynlaiset ”ongelmat” saavat aikaan ja asettavat ihmiskokemuksessa loogisen järjestelmän. Yksinkertaisesti asian voisi esittää niin, että jo ennen kielijärjestelmää on merkityksiä. Deleuze siis erottaa ns. esikokemuksellisen maailman “käsitteiden mukaan järjestetystä” maailmasta. Platonistisesta ideamaailmasta ”laskeudutaan” alas huumorin avulla, kun taas esimerkiksi juuri sokraattinen ironia on tavallaan asettumista ”ylevän” tai konkreettisemmin herran puolelle. Asettuessaan universaalin piiriin, ironia sitoutuu transsendentaaliin poliittiseen projektiin. Tällöin historiallisuus ei näyttäydy oikeassa mielessä, eli itseä ei tunnisteta historian tuotteeksi. Ironia näyttäytyy siis ”ihmiskeskeisen historiallisen totaliteetin näkökulmana”, joka on Deleuzen mukaan länsimainen illuusio. Olemme ironian olettaman totaliteetin ”sisällä”.29

Deleuze kritisoi strukturalismin tapaa erotella välitön ”erottamaton maailma” kielijärjestelmän avulla. Maailmalla ja elämällä on kykyä tulla toisenlaiseksi, tuhota ja kaataa käsitteemme ja kategoriamme – on vain monimuotoisuuden tai moneuden variaatioita, eroja. Deleuze esittää tälle omanlaisensa poliittisen tason, mikropolitiikan, jossa passiot, voimat, tapahtumat ja erot kohtaavat ja törmäävät ilman ”yhteistä perustaa”. Ennen näitä ja ihmisen yhteisöä on vain tuotantoa30 ja erojen jakautumista. Nämä erot eivät ole kielen ja järjestelmien eroja vaan singulaareja31. Huumori on juuri tällaista singulaarisuuden (tai tapahtumien-ilman-merkitystä) taidetta. Näitä ei muodosteta ”ennen ja jälkeen”-logiikan avulla. Huumorissa ei siis nousta kuten sokraattisessa ironiassa kohti ideaa, vaan laskeudutaan itse elämään.32

Huumori ei kuitenkaan ole vain laskeutumista, se pyrkii myös esittämään, miten ironialle ominaiset ”korkea” ja ”matala” ovat saaneet alkunsa. Tämä on Deleuzen termein ”radikaalia huumoria” tai erityistä ironiaa33. Ylä- ja alapuoli korvautuvat pintojen ajattelulla. Huumorin luultavasti tärkein elementti on ”ennen ja jälkeen” suhteiden hylkääminen, eli tietynlaisen kronologisen aikalinjan hylkääminen. Maailma pyritään ymmärtämään monimuotoisena kokonaisuutena, tai huumori ainakin olettaa tällaisen. Tässä kohdin Deleuzen bergsonilainen aikakäsitys alkaa nousta esiin. Aika on hänelle subjektiivista, järjestetyn maailman luomista tai synteesiä jostain pysyvästä näkökulmasta käsin. Tämän metafyysisellä tasolla ei-lineaarisen ja moneuteen nojaavan aikakäsityksen tarkoitus on asettua länsimaista ihmiskeskeistä historiakäsitystä vasten. Huumori kohdistuu Deleuzella samaan, mihin hän katsoo elokuvankin kohdistuvan: esi-inhimilliseen havaintoon ja aikaan, jotka vasta luovat kielen ja itsen, ja jotka ylittävät inhimillisen perspektiivin. Tämä on ennen merkitystä (sensé) oleva aika, joka rakentuu erilaisista kestoista ja havainnoista.34

Huumorin ja ironian poliittisuus

Yhteistä kaikille ironian figuureille on kuitenkin se, että ne rajoittavat singulaarisuutta individuaalin tai persoonan rajoittuneilla kehikoilla. Individuaalin tai persoonan kehikot ovat jotain ulkoapäin asetettua, ne transsendoivat välitöntä maailman tulemisen virtaa.35 Huumori taas purkaa itseä, joka näyttäytyy organisoidun agenttiuden sijaan ristiriitaisena kokoelmana ruumiinosia. Itse ei ole enää subjekti, vaan enemmänkin erotettu ja jaettu yhdistelmä liikkeitä. Deleuzen mukaan huumorin kieli ei ole yhtä täyttynyt merkityksestä, sillä se painaa ihmissubjektin ”alas” ruumiilliseen alkuperään. Ironia taas on tulosta ”synteesistä”, joka nostaa esiin yhden - subjektin - näkökulman. 36

Deleuzelle poliittinen ilmenee, kun luodaan kuva (mielikuva) tai idea siitä, mitä on olla ihminen, ja kun toiminta ohjataan tätä ideaa kohden. Tämä on kuitenkin tarpeellinen ihmiselämän piirre juuri siitä syystä, että ihmiset elävät ja toimivat yhdessä, jolloin maailman organisointi ja vakauttaminen ovat tarpeen. Klassisen ironian tarkoitus on ottaa ”koko elämän” näkökulma, jolloin se yrittää rakentaa ”subjektin sellaisenaan”, pisteen, josta kaikki käsitteet nousevat37. Nauru ja huumori ovat siis subjektiivisten positioiden tuhoamista. Tärkeää on kuitenkin huomata, että myös huumori tuo esille epäinhimillistä yhtenäisyyttä: Se paljastaa joko kaikkea mitä on allamme tai takanamme, tai sitten se paljastaa molekulaarisia singulaareja, joista kuitenkin jatkuvasti liikumme.38

Deleuze ei kuitenkaan heitä ironiaa täysin romukoppaan, vaan esittää erityisen ironian (tai ”traagisen ironian”) ironian figuurien vastapainoksi. Kyseessä on huumoriin liittyvän pinnan kaaoksen ambivalenttius, joka purkaa yksilön ja persoonan käsitteitä. Ironian figuurien alta paljastuva ”maan kieli” on juuri erityisen ironian kieltä. Se on poeettista ja esoteeristä kieltä, joka ei redusoi singulaarisuutta persoonan tai yksilön käsitteisiin. Tämä ei kuitenkaan hävitä täysin yksilön ja persoonan piirteitä, vaan tuo näidenkin elementtejä esille ”maan kielen” ohella. Lopulta juuri huumori on tätä, merkityksen ja ei-merkityksen yhdessä-oloa.39 Huumoriin itseensä kuuluu pieni elementti (erityistä) ironiaa.

Deleuzen erityinen ironia pyrkii siis ajattelemaan kaikkia ”tulemisia” subjektin takana. Esimerkiksi kasvit, mikrobit, eläimet, ruumiinosat ja hiukkaset ovat ”tulemisten virtoja” ja näkökulmat rakennetaan näiden virtojen kautta. Huumorin tarkoitus on esittää subjektit kokoelmina ääniä, eleitä, ruumiinosia ja merkkejä ilman mikäänlaista todellista merkitystä (sensé). Esimerkiksi huumorin kirjallinen alalaji satiiri keskittyy ihmiseläimeen, joka voi nousta ylemmäs moraalisen kielen kautta, mutta joka ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin kokoelma haluja ja intressejä. Satiirin tarkoitus on tunnistaa elämä, josta käsitteet ja ideat nousevat. Satiiri on kuitenkin aina historiallista, sillä se katsoo kaikkia tapoja, joilla ihmisen idea on synnytetty ”elämän virrasta”. Moderni kirjallisuus voi olla satiirista esimerkiksi reflektoimalla niitä ihmisluonnon tendenssejä, jotka me kaikki jaamme.40

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Deleuze pyrkii nostamaan esiin kirjallisuus-historiallisen kehitysradan kohti ironiaa tai “ironista subjektia”. Ensin muotoutuvat sosiaaliseen tilaan kerätyt ruumiit (kirjallisuudessa esim. Shakespeare), ja näiden pohjalta nousee käsitys ihmisestä. Tämä johtaa lopulta käsitykseen subjektista, joka taas ymmärtää olleensa olemassa läpi historian erilaisissa konteksteissa.41 Aivan kuin paratiisista karkotettu eläin olisi koonnut itsensä ja joukkonsa paratiisin porteille ja lopulta saanut idean, että juuri minähän se herra olen, “miksi olen lukinnut itseni ulos?”. Tietenkään tällainen jumala-herra ei ole pukeutunut moniin asuihin. Historiankirjoituksessa tällainen ideaali subjekti on yleensä käyttänyt aatelisviittaa. Se on ollut ja on subjekti, jolle maailmanhistoria on tapahtunut – tai se on esittänyt sen tapahtuneen itselleen. Filosofia tapahtuu kun subjektin rakenteeseen kuuluva arkiajattelu (common sense) kohtaa rajan, ongelman, epäloogisuuden tai jonkin uuden tuntemattoman42. Huumori laskeutuu samalla tavoin pois tästä maailman tapahtumisen kokemisen yläpuolelle nostetusta linjasta, tottumuksesta ja rajoista. Se on kuin Brueghelin tai Hieronymus Boschin maalaus, joka laskeutuu ajanmukaisesti sovinnaisesta taidekäsityksestä mutaan ja mekkalaan, kohti monimuotoista kokemusta juhlista, elämästä ja kuolemasta. Huumori on vastarintaa esimerkiksi sellaiselle elämälle, joka tunnistaa todellisuudeksi vain kapitalismin ja sen elimettömän ruumiin43, pääoman. Tämä elämälle syötetty suuri kertomus on konstruktio, vieläpä kehno sellainen, ja huumori on yksi keino sen purkamiseen ja kyseenalaistamiseen. Mutta Deleuze ei tyydy tähän, vaan hänen filosofiassaan on aina mukana lievä ylimielisyyden puuska. Kuten hän esittää tekstissään Mistä tunnistaa strukturalismin?44, yksikään teos jotain asiaa vastaan ei ole merkityksellinen, vain teokset asioiden puolesta kantavat merkitystä. Ironian voi nähdä olevan ylimielistä keljuilua asioita vastaan. Huumori taas antaa kaikkien maailman tulemisen virtojen puhjeta eteen, se esittää ne samalla tasolla ja tasoilla, eikä missään transsendentaalissa kehikossa (kuten kapitalismi). Huumori on äärimmäistä tapaa sanoa elämälle kyllä. Kyllä-sanominen on juuri sitä, että nähdään, koetaan ja ymmärretään maailman monimuotoisuus ja palataan jatkuvasti takaisin, eikä kuljeta yhden totuuden tietä tuhoon45. On hauskaa, että maailmassa on vaihtoehtoja.

Lopuksi

Bergsonin ja Deleuzen näkökulmat ovat jo yhtenevän metafysiikan kautta lähellä, mutta myös konkreettisemmin itse huumorin kautta. Bergson siis näki komiikan ja naurun nousevan jäykkyydestä, siitä, että yhteiskuntaan tai yhteiselämään ei sovelluta. Tosin myös liiallinen yhteiselämällinen jäykkyys on naurun näkökulmasta rangaistavaa. Bergsonilta voitaisiin nostaa esiin linja, jonka mukaan huumori ja nauru ovat tulosta siitä, että havainnoidaan asia, joka ylittää tietyn ”lain” tai sovitun (sosiaalisen) rajan. Ikään kuin todettaisiin: ”hahaa, hän ei osaa olla”. Tietysti huumori on monimutkaisempi kokonaisuus, mutta tällainen lävistävä linja on tunnistettavissa ainakin Naurun sivuilta.

Deleuzen näkemys on hieman samanlainen, mutta se kohdistuu enemmän ironiaan. Ironia, tai ironisuus, on hänelle eräänlaista jäykkyyttä muuttuvaa moneuden maailmaa kohtaan. Bergson ei kuitenkaan erottele naurun yhteisöllisyyttä, hänelle nauru on ”toisten kanssa nauramista” jollekulle, joka ei ole mukautunut tilanteeseen. Yksi suurista eroista onkin Deleuzen kääntyminen yksilön tai yksilöiden puolelle yhteisöllisyyttä vastaan. Toisaalta tällainen erottelu ei ole aivan yksioikoista, sillä Deleuzen käsitys niin sanotusta elimettömästä ruumiista, jonka piirissä huumori pyrkii elämään, ei ole yksilöllinen muttei myöskään yhteisöllinen. Se on pikemminkin jotain, joka on näiden molempien alla ja samalla lävistää näitä.

Deleuzen ongelmana on hänen vapaamuotoiset tulkintansa filosofien ajattelusta tai laajemmista ajattelutraditioista. Kaikki ironian figuurit eivät ole yhtä yksioikoisia kuin hän antaa ymmärtää. Esimerkiksi romantiikan ironiaa ei voi asettaa täysin niihin rajoihin, joiden perusteella Deleuze esittää kritiikkinsä46. Tietysti tällainen omalakinen asennoituminen ja lukeminen ovat tahallisia, ja Deleuze onkin todennut suorittavansa lukemilleen ja lainaamilleen ajattelijoille “sodomiaa” (eng. buggery; ransk. enculage)47. Tarkoituksena on tuottaa luovasti uusia ajattelun virtoja ja yhdistellä uudella tavalla erilaisia ajattelun suuntia ja tiedon alueita - ja saattaa maailmaan filosofisia hirviölapsia.

Ehkä kaikkein huumorin- ja elämänvastaisinta on kirjoittaa - enemmän tai vähemmän teoreettisesti - huumorista, naurusta ja ironiasta. Juuri tämä taitaa olla Deleuzen ajatus. Huumori on käytännöllistä, singulaaria ja ajallis-paikallista. Sitä on vaikea, ellei mahdotonta, irrottaa hetkestä - maailman tulemisen monimuotoisesta virrasta.

Viitteet

Kirjallisuus