Jan Forsman

Keskellä äärettömyyden mustaa merta – H.P. Lovecraftin filosofiaa1

Ihmiskunnan vanhin ja voimakkain tunne on pelko. Ja vanhin ja voimakkain pelko on tuntemattoman pelko.2
kateus
Linnea Lindholm: Kateus (2013), hiili.

Kuinka lähestyä sellaista kirjoittajaa kuten H.P. Lovecraft? Hänen tekstinsä ovat alkaneet elää omaa elämäänsä jo kirjailijan elinaikana ja nykyään, yli 70 vuotta kuolemastaan, hänestä on tullut suoranainen kultti. Lovecraftin ”luomaan” Cthulhu-mythokseen ovat kirjoittaneet tarinoita kirjailijat Robert E. Howardista Stephen Kingiin. Metallibändien lyyrikot rakastavat hänen kaoottista hirviöiden pantheoniaan. Ja niin pelisuunnittelijat kuin elokuvaohjaajatkin taistelevat kilpaa oikeuksista hänen kauhutarinoidensa visualisointiin. Perinteinen lähestymistapa Lovecraftiin on ottaa hänet puhtaasti kauhu- tai scifikirjailijana; fantastisten tarinoiden kuvaajana, jonka lonkeromöröt saavat selkäpiin karmimaan, mutta ovat ennen kaikkea fiktiota, jota ei kannata ottaa ”liian tosissaan”.

Tämä luenta on toki perusteltavissa, mutta samalla se kadottaa tietyn näkymän Lovecraftista ihmisenä. Hänen fiktionsa ei ollut hänelle ainoastaan ajanvietettä, mielikuvituksen juoksuun tarkoitettua leikittelyä, vaan se sisällyttää osan myös hänen henkilökohtaisesta ajattelustaan. Se on hänen elämänkatsomuksensa - sanalla sanoen filosofiansa - esiintuomista:

Syy siihen, että kirjoitan tarinoita, on tarjota itselleni nautinto visualisoida selkeämmin ja tarkemmin ja tukevammin ne epätarkat, vaikeasti hahmotettavat ja sirpaleiset vaikutelmat ihmeellisyydestä, kauneudesta ja seikkailun odotuksesta, joita minulle suovat tietyt taiteessa ja kirjallisuudessa kohtaamani näkymät (luonnonkauneudelliset, arkkitehtoniset, tunnelmalliset, jne.), ideat, tapahtumat ja kuvat. Olen valinnut oudot tarinat, sillä ne parhaiten sopivat taipumuksiini. Eräs vanhimmista ja kaikkein kestävimmistä haaveistani on saavuttaa, hetkellisesti, jokin outo vetäytymä tai rikkoutuminen ajan, avaruuden ja luonnollisen lain tyrmistyttävissä rajoituksissa. Rajoituksissa, jotka vangitsevat meidät ja turhauttavat mielenkiintoamme, joka kohdistuu loputtomiin kosmisiin sfääreihin näkökykymme ja analysointimme toisella puolen.3

Lovecraft ei ollut kiinnostunut ainoastaan kauhusta eikä hän kirjoittanut elinaikanaan pelkästään fiktiota. Hän julkaisi useita kirjoituksia tieteestä (erityisesti astronomiasta) ja filosofiasta, jotka yhtälailla kuvasivat hänen näkemyksiään todellisuudesta.4 On perusteltua katsoa kyseisten näkemysten esiintyvän myös Lovecraftin fiktiossa, jossa avaruuden takainen kaaos ja hirviömäiset olennot ovat filosofisia ajatusleikkejä ja kuvauksia ihmisen rajoittuneesta kyvystä maailman ymmärtämiseen. Lukemalla Lovecraftin fiktiota hänen filosofiansa tukena, kykenee rakentamaan tarkemman kuvan hänen filosofisista näkemyksistään universumista ja ihmisestä.

Tämä teksti poikkeaa siis tyypillisestä lähestymistavasta. Tarkoituksena ei ole tehdä taidetulkintaa tai -kritiikkiä Lovecraftin tarinoista eikä analysoida niiden sisältöä ja onnistumista fiktiona. Sen sijaan tekstissä Lovecraftia luetaan filosofisesta näkökulmasta; suhtaudutaan Lovecraftiin filosofina. Erityisinä teemoina Lovecraftilta nousee tällöin esiin luonnon vieraus, tieteen suhde todellisuuteen sekä ihmisen suhde universumiin. Myös tämä teksti paneutuu erityisesti juuri kyseisiin teemoihin, käyttäen vertailukohtina mm. kristillistä eskatologiaa, Edmund Husserlia ja René Descartesia. Kuitenkaan ei ole tarkoitus esittää Lovecraftin koko filosofista syvyyttä tai ottaa kantaa Lovecraftin muihin filosofisiin kirjoituksiin. Tämä olisi liian suuri urakka näin lyhyeen tekstiin ja oikeastaan vaatisi kokonaista kirjaprojektia. Kyseessä onkin siis oikeastaan pintaraapaisu tästä lukutavasta, jota toivon kykeneväni joskus jatkamaan ja tarkentamaan lisää.5

Jotkut saattavat vierastaa tällaista lähestymistapaa ja kyseenalaistaa Lovecraftin, oudon fiktion kirjoittajan, lukemista filosofien joukkoon. Heille haluaisin Graham Harmanin tapaan6 muistuttaa, että filosofia itsessään on ”arkiajatteluun” nähden outoa. Filosofia on kummallisten ideoiden ja ajatusleikkien kehto, joka pyrkii saavuttamaan osan todellisuuden luonteesta; todellisuuden, joka on outo ja vieras. Sanoisin Lovecraftin sopivan tähän joukkoon kuin viikset Nietzschen naamaan.

Se kuollut ei oo, mi voi iäti maata…7

Kristillisessä eskatologiassa maailma loppuu viimeiseen tuomioon, jossa jokainen saa ansionsa mukaan. Viimeisen tuomion ikuinen laki on valmiiksi kirjoitettu, mikäli Tuomas Akvinolaista on uskominen. ”On siis ilmeistä,” Akvinolainen sanoo, ”että luonnollinen laki ei ole muuta, kuin järjellisen olennon osallistumista ikuiseen lakiin”.8 Lovecraft puolestaan näkee ihmisen roolin universumissa aivan toisella tavalla ja on kuin hän olisi omassa visiossaan pyrkinyt tietoisesti mahdollisimman kauas tästä kristillisestä näkemyksestä – jopa kääntämään se täysin päinvastaiseksi9. Pienoisromaanissa At The Mountains of Madness käy ilmi, että ihminen ei ole luomakunnan tai maailmankaikkeuden herra, vaan kenties jopa vahingossa tehty biologinen koe, jonka avaruuden toisista kolkista tulleet olennot, Suuret Muinaiset ovat luoneet. Nämä Muinaiset ovat ihmiseen verrattuna monin kerroin mahtavampia ja vanhempia. Osa ihmisistä palvookin niitä jumalina, mutta suurin osa heistä ei kuitenkaan tiedä tästä todellisuuden kaoottisuudesta ja ihmiskunnan mitättömyydestä. Jos ihmiset kohtaavat edes osan tästä tiedosta, menettävät he yleensä järkensä. Lovecraftin materialistisessa pantheonissa ihminen ja tämän moraali ovat vain hiekanmurusen viipale vieraan, oudon ja kauhistuttavan kaaoksen edessä.

Ihmiskunnan mitättömyys korostuu myös Lovecraftin tunnetuimmassa olennossa, lonkerokasvoisessa Cthulhussa. Novelli The Call of Cthulhu kertoo, että ”kun tähdet ovat oikein”, Cthulhu nousee meren alla sijaitsevasta kaupungistaan ja tuhoaa tai orjuuttaa ihmiskunnan. Cthulhu ei kysy, kuka on ollut oikeellinen ja kuka ei; Cthulhu ei ole moraalinen auktoriteetti. Cthulhu ei ole sen enempää hyvä kuin pahakaan, vaan jotain näiden inhimillisten käsitteiden ulkopuolella. Cthulhu ei tuhoa ihmiskuntaa pahuuttaan vaan välinpitämättömyyttään, kuin ihminen, joka astuu epähuomiossa muurahaiskeon päälle. Lovecraftin maailmankaikkeudessa ihmiskunta on niin merkityksetön, että muinaiset olennot tuhoavat sen edes tajuamatta sen olleen siinä. Ihmiskunnan kohtalolla ei ole suurempaa merkitystä kuin minkään muunkaan lajin kohtalolla. Universumin näkökulmasta kyseessä on vain yksi tapahtuma muiden joukossa. Ihminen on luonnonolio, jonka erottaa hyönteisistä vain erheellinen käsitys omasta erityisestä asemastaan luonnossa. Arkisen maailmamme ja kosmoksen suuremman kuvan välillä on valtava kuilu.10

Cthulhun ja Suurten Muinaisten herättämä kauhu ei kuitenkaan selity, jos nämä ymmärretään pelkästään metaforaksi elottoman luonnon elämää kohtaan tuntemalle välinpitämättömyydelle. Kyseessä ei ole pelkkä luonnonilmiö, kuten meteoriitin törmäys tai valtava vedenpaisumus, jotka yhtälailla saattaisivat tuhota ihmiselämän maapallolta. Nämä ilmiöt voivat syystäkin herättää pelkoa. Mutta herättävätkö ne kauhua?

Pelko on reaktio, joka kohdistuu vaaraan. Pelkäämme ukkosta, salamointia tai meteoriitin törmäystä. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä kauhuun. Lovecraftin tarinoissa kosmisen välinpitämättömyyden ja ihmisen mitättömyyden kohtaaminen on kauhistuttavaa: se herättää kauhua. Kauhu kokemuksena ei kohdistu pelkästään fyysiseen vaaraan tai väkivaltaan, vaan se kohdistuu inhimillisen identiteetin haavoittuvuuteen. Kun koemme kauhua, emme pelkää kehomme vaan identiteettimme puolesta.11 On kuitenkin hankala nähdä elottomien kohteiden uhkaavan identiteettiämme: salama tai meteoriitti ei riistä meiltä kokemusta itsestämme. Kauhu harvoin kumpuaa mistään elottomasta. Kauhu kumpuaa hirviöistä ja hirviö, kuten Derrida muistuttaa12, on aina elävä.

Siispä Cthulhun kauhistuttavan luonteen kannalta on olennaista, että kyseessä on olento; jollakin tavalla elävä olento. Cthulhun aiheuttama ihmiskunnan tuho ei muistuta vain elottoman, vaan myös elollisen luonnon välinpitämättömyydestä ihmiskuntaa kohtaan. Lovecraftin visioimassa maailmankaikkeudessa vain ihmisen havaintokyvyn rajoitukset estävät meitä näkemästä, että aika ja avaruus suorastaan tihkuvat elämää – kamalaa elämää. Tämä elämä ei tarvitse ihmisyyttä. Elämä ei ole oikein edes järjissään olevan ihmisen ymmärrettävissä.

Suurten Muinaisten oletettu ”yliluonnollisuus” on kuitenkin epäolennaisempaa. Vaikka Cthulhua ja Suuria Muinaisia kutsutaan toisinaan jumaliksi, ovat nämä kuitenkin ilmeisen kouriintuntuvan aineellisia olentoja. The Call of Cthulhussa eräs Cthulhua palvovan kultin jäsenistä tosin kuvaa, että Suuret Muinaiset eivät ole ”kokonaan verestä ja lihasta” ja että niiden ”muoto ei ole ainetta”13. Cthulhu joutuu kuitenkin samaisessa tarinassa norjalaisen kalastusaluksen yliajamaksi ja kokee tästä selvästi fyysistä, joskin väliaikaista, vahinkoa. Cthulhu on fyysinen olento. Se on samasta muodosta ja materiasta peräisin kuin ihminen ja luonto – eräänlainen ”materialistinen jumala”. Cthulhu pikemminkin tulee vain lähimmäksi sitä, mitä ihminen voi Lovecraftin ylimaterialistisessa universumissa kutsua jumalaksi.

Lovecraftin ”jumalten” materiaalisuus tulee parhaiten esiin hänen kuvailussaan ”kaaoksen keskipisteestä” eli Azathothista. Äärimmäisen kaaoksen keskellä sijaitseva ”sokea mieletön jumala Azathoth, kaikkeuden herra”14 on Lovecraftin universumin ”keskus”, havaittavan kosmoksen tuolla puolen sijaitseva ikuisen kaaoksen ilmentymä. Azathoth on siis oikeastaan Jumalan vastakohta, epä- tai anti-jumala, joka on kaikkinäkevän sijaan sokea, kaikkitietävän sijaan mieletön ja idiootti. Azathoth on jossain määrin samassa asemassa kuin kristinuskon Jumala kaikkeuden herrana, mutta persoonaton, suunnitelmaton ja mieltä vailla. Azathoth on mekanistis-materialistisen kaikkeuden jumala ilman suunnitelmaa, ilman moraalia ja vailla huolta luomuksiaan kohtaan sekä ilman tietoista tarkoitusta - kuten evoluutio ja elämä itsessään.15

Hyvä ja paha ovat inhimillisiä käsitteitä ja Suuret Muinaiset ovat hyvän ja pahan tuolla puolen. Täten Suuret Muinaiset ovat jotain ihmisen yläpuolella, jotain suurempaa ja mahtavampaa. Mutta ennen kaikkea ne ovat luontoa. Jopa Azathoth, kaikkeuden herra, on osa luontoa, ei mikään sen ulkopuolella sijaitseva ääretön luoja. Eräässä ateismia ja uskontoa kuvaavassa kirjeessä Lovecraft kirjoittaakin: ”On silkkaa saivartelua tehdä erottelu luonnon ja luonnossa immanentin jumaluuden välillä. Ero on puhtaasti sanallinen.”16 Cthulhu, Azathoth ja muut Suuret Muinaiset eivät ole yliluonnollisia vaan kenties liiankin luonnollisia. Ne ovat osa samaa universumia kuin mekin, mutta silti meille vieraita. Ikään kuin toisella todellisuuden tasolla. Lovecraft ei kuitenkaan tee vahvaa erottelua näiden “todellisuuden tasojen” välille: ne ovat samaa kaikkeutta ja kokonaisuutta. Kysymys on vain ihmisen rajallisuudesta ja siitä seuraavasta kykenemättömyydestä ymmärtää kyseistä kaikkeuden kokonaisuutta.

hajoaminen
Linnea Lindholm: Hajoaminen (2014), muste.

Kieleni rajat…17

Liian kantilaista tulkintaa - jakoa fenomenaaliseen tai ihmisen havaitsemaan todellisuuteen, ja noumenaaliseen tai ihmisen havainnon ulkopuoliseen todellisuuteen - Lovecraftista kannattaa siis välttää.18 Vaikka ”toinen todellisuuden taso” onkin jossain määrin rajallisen ymmärryksemme saavuttamattomissa, on se kuitenkin selvästi osa samaa materiaalista kokonaisuutta kuin mekin. Cthulhu on selvästi fyysinen olento, joka vaikuttaa fyysisessä maailmassa ja joka jollain tavalla ilmenee havainnossamme, vaikka sen koko hirveyttä ei pystyisikään tajuamaan tulematta hulluksi. Vaikka Lovecraftin kauheudet ovat juuri nyt piilossa havainnoiltamme, ei tämä tarkoita, että tilanne tulee aina olemaan näin. Päinvastoin, osa tarinoiden kauhusta syntyykin juuri siitä, että ihminen jostain syystä saavuttaa pienen osan tätä ”olemisen toista tasoa”. Tämä voi tapahtua esimerkiksi mystisen okkultismin, tieteen tai, kuten novellissa The Music of Erich Zann, jopa musiikin ansiosta.

Armollisin asia maailmassa, näin uskon, on ihmismielen kykenemättömyys yhdistää sen koko sisältöä. Me elämme tietämättömyyden tyynellä saarella keskellä äärettömyyden mustaa merta, eikä meidän ole tarkoitus matkata kauas. Tieteet, jokainen venyttäytymässä omaan suuntaansa, ovat toistaiseksi vahingoittaneet meitä vähän. Vaan jonain päivänä erillisen tiedon yhteen kokoaminen tulee avaamaan niin kammottavia näkymiä todellisuudesta, ja meidän pelottavasta paikastamme siinä, että me joko tulemme hulluiksi tämän paljastumisesta tai pakenemme kuolettavaa valoa uuden pimeän ajan rauhaan ja turvaan.19

Kyseinen toinen taso ei ole lopullisesti saavuttamattomissamme (kuten Kantilla) vaan vain väliaikaisesti estynyt havainnoltamme. Kun verho väistyy ja näemme todellisuuden oikean laidan, ymmärrämme oman pienuutemme ja menetämme samalla järkemme. Cthulhun fyysinen konkreettisuus ei kuitenkaan tee tästä vähemmän kauhistuttavaa, vaan kenties päinvastoin. Jos Cthulhu on luonnollinen, osa luontoa, on tämän olemassaolo vastalause kaikkea sitä vastaan, mitä olemme tottuneet pitämään luontona. Cthulhu kumoaa modernin kuvitelman luonnosta hallittavana, loputtomasti hyödynnettävänä ja turvallisena. Se, jos mikä, on pelottavaa.

Lovecraft siis ikään kuin palauttaa luonnon vierauden. Aikaisemmin niin tuttu ja turvallinen luonto näyttäytyykin outona ja karmivana. Tämä pätee niin arkipäväisiin esineisiin, jotka Lovecraftin kuvailussa muuttuvat vieraiksi, kuin koko todellisuuteen. Meille tutuksi tullut maailmankaikkeus onkin pelkkä savuverho käsittämättömän edessä. Se, mitä aiemmin pidimme harmonisena ja paradigmaattisena kuvauksena todellisuuden luonteesta, osoittautuukin pelkäksi illuusioksi summittaisten, rajallisten havaintojemme takana vallitsevan kaoottisen todellisuuden edessä. Lovecraftin näkemystä maailmankaikkeuden metafyysisestä rakenteesta onkin kutsuttu oudoksi realismiksi.20

Lovecraftin paljon ivaa herättänyt ja matkittu kirjoitustyyli sisältää paljon kuvailua oudoista reaalisista kohteista. Esimerkkinä aiheesta voisi mainita tilanteen, jossa etelänavan yllä lentävässä lentokoneessa oleva tiedemies kuvailee allaan levittäytyvää Suurten Muinaisten kaupunkia:

Tuli vaikutelma jättiläismäisestä kaupungista, arkkitehtuuriltaan tuntematon ihmiselle tai inhimilliselle mielikuvitukselle, jonka valtavat yönmustat muurauksen koostumukset ilmensivät hirviömäisiä geometristen lakien perversioita ja tavoittelivat synkimpien omituisuuksien kaikkein groteskeimpia äärimmäisyyksiä.[…]21

Tätä kuvaustyyliä voi parjata käsittämättömäksi inkoherentiksi sekamelskaksi, jossa kirjailija itsekään ei tiedä mitä kuvailee. Sellainen kritiikki ei kuitenkaan tavoita Lovecraftin varsinaista intentiota. Kuvailun ei ole tarkoituskaan olla ymmärrettävää - tarkoitus on epäonnistua. Yrittäessään kuvata Suurten Muinaisten arkkitehtuuria ihminen ei kykene edes ymmärtämään sen koko groteskiutta. Hän pystyy ainoastaan luettelemaan kuinka kammottavaa arkkitehtuuria se on. Kuvausta on mahdoton visualisoida, koska sen kohde on välttämättä ihmisen havaintokyvyn ja mielikuvituksen ulkopuolella.22

Lovecraftin kirjoituksissa outoa ei kuitenkaan ole pelkästään hirviömäinen arkkitehtuuri. Kuten todettua, Lovecraftin kuvailussa tututkin kohteet alkavat vaikuttaa vierailta. Tämä ei tarkoita, että Lovecraft tekisi jokapäiväisistä esineistä kauhistuttavia (esimerkiksi luomalla niistä kauhua, kuten Stephen King), vaan hänen kuvauksensa niistä riisuu niiden arkipäiväisyyden ja paljastaa niiden varsinaisen vierauden. Lovecraftin teksti palauttaa kohteiden metafyysisen outouden.23

Lovecraftin kirjoituksessa kieli tekee erottelun jokapäiväisten objektien ja niiden määreiden välillä. Todellisuuden aito metafyysinen luonne ei ehkä olekaan perinteisin keinoin täysin saavutettavissamme, vaan reaalisuuden ja siitä tehtävän kuvauksen välille paljastuu aukko, jota ei voi kielen avulla ylittää.24 Kantilainen tulkinta on siis tiettyyn pisteeseen saakka mahdollinen, mutta koska tämä ero on yleensä vain väliaikainen, niin kantilainen tulkinta ei oikein riitä. Graham Harman vertaakin Lovecraftia Edmund Husserliin katsoen Lovecraftin saavuttavan tekstillään saman, mihin myös Husserlin fenomenologia päämääräisesti pyrkii: arkipäiväisten, ”luonnollisten” kokemustemme vierauden paljastamiseen.25

Kuten Husserl asettaa vastakkain ”luonnollisen asenteen” ja eideettisen reduktion, Lovecraftilla ihmisen turvallinen näkemys luonnosta asettuu vastakkain kosmisen luonnon kokemuksen kanssa. Fenomenologi, joka sulkeistaa maailman olemassaolon ja kuvailee vain kokemuksensa kohteita, ei koskaan pysty saavuttamaan näiden intentionaalisten kohteiden koko syvyyttä kuvailussaan. Vastaavasti, kun Lovecraftin kertojahahmot yrittävät kuvailla kokemiaan olentoja, eivät nämä kykene kuin listaamaan eri määriä silmiä, suita ja lonkeroita ja kertomaan otusten olevan ”sanoinkuvaamattoman kammottavia”.26 Kokemuksen kuvailu ei koskaan tavoita täysin kokemusta itsessään, sen enempää Husserlilla kuin Lovecraftillakaan.

Uppoutuen moneen kirjaan salatiedon kertovaan…27

Koska tiede on Lovecraftin tarinoissa usein syypää kyseisen arkipäiväisen kokemuksen rikkoutumiseen ja kauhujen esiintuomiseen, olisi helppo lukea Lovecraft anti-rationalistiksi tai tieteen vastustajaksi. Tämä tulkinta kuitenkin epäonnistuu. Lovecraft oli innokas harrastelijatiedemies ja kirjoitti useita astronomisia esseitä sekä luki paljon oman aikansa tiedeartikkeleita. Anti-rationalistiksi häntä on siis paha mennä haukkumaan, vaan päinvastoin, hän tuntui olevan innoissaan tieteestä ja sen avaamista mahdollisuuksista.28 Kuinka siis selittää tieteen usein ”antagonistinen” rooli Lovecraftin kosmisessa filosofiassa?

Mielenkiintoisella tavalla Lovecraft tuntuu yhtä aikaa uskoneen sekä tieteen ja sen kehityksen mahdollistavan meidän kykenevän ymmärtämään ja ratkaisemaan monia edelleen arvoituksellisia asioita luomakunnasta29 että ihmiskunnan mitättömyyteen ja kykenemättömyyteen ymmärtää kaikkeutta ja sen syntyä.30 ”Kaikki on äärettömyyttä ja kaaosta”, hän kirjoittaa eräässä kirjeessä.31 Mahdollinen tulkinta tästä on se, että Lovecraft katsoi tieteen olevan lähtökohtaisesti hyvä asia, kunhan sitä käytetään oikein. Ihminen pystyy tieteen avulla luomaan itselleen entistä paremmat olosuhteet ja ymmärtämään maailmaa entistä paremmin, mutta myös tuhoamaan itsensä. Hyvänä esimerkkinä tästä on atomipommin kehittäminen ydinfysiikan avulla32.

Tässä tulkinnassa on kuitenkin ongelmansa. Lovecraftin henkilökohtainen näkemys vaikuttaa varsin amoraaliselta ja hän tuntuukin pitäneen moraalia ihmiskunnan subjektiivisena käsityksenä - yhtenä sen ”illuusioista”. Kosmisessa kaaoksessa ei moraalia ole, minkä johdosta tiedekään ei loppujen lopuksi olisi sen enempää “hyvää” kuin “huonoakaan”. Tämä viittaisi osaltaan siihen, että tieteestä johtuva ihmiskunnan tuho, tai ihmiskunnan tuho ylipäänsä, ei välttämättä olisi lovecraftilaisessa filosofiassa mitenkään merkityksellinen tai edes huono asia. Esimerkiksi ajallisesti katsottuna inhimillinen aika on universumin syvään aikaan verrattuna niin vähäpätöistä, että ihmiskunnan tuhoutumisella ei olisi sen enempää merkitystä kuin sen hetkellisellä olemassaolollakaan. Sen sijaan voisi katsoa Lovecraftin arvostaneen tieteen kykyä paljastaa meille oma vähäpätöisyytemme. Tieteen avulla saavutamme tietoisuuden omasta mitättömyydestämme ja tuo tietoisuus mitättömyydestä tekee meistä itse asiassa hiukan vähemmän mitättömiä.

Ihminen on lovecraftilaisessa kosmoksessa mitätön, eikä koskaan tule ymmärtämään kaikkea sen sisältöä, mutta tämä ei tietenkään estä ihmistä yrittämästä ymmärtää niin paljon kuin kykenee. Päinvastoin Lovecraftin tiedeinnostus osoittaisi hänen uskoneen, että vaikka koko kokonaisuutta ei kykenekään hahmottamaan, tulee siihen silti pyrkiä parhaansa mukaan. Vaikuttaa kuitenkin myös siltä, että Lovecraftin mukaan ihmisen tahto ymmärtää ylittää tämän kykeneväisyyden siihen. Omassa kuvitteellisessa mahtavuudessaan ihminen haluaa ymmärtää enemmän kuin mihin pystyy, ja tästä syntyy tieteen ”antagonistinen” rooli; ei tieteestä itsestään, vaan sen koppavasta käytöstä. Ihminen unohtaa oman mitättömyytensä yrittäessään käsittää mitä ei voi käsittää. Tämä näkemys heijastaisi Descartesin vastaavaa luonnehdintaa erehdyksestä:

Mistä erehdykseni sitten syntyvät? Tietenkin vain siitä, että tahto ulottuu kauemmas kuin ymmärrys. En sulje sitä samojen rajojen sisälle, vaan ulotan sen sellaiseenkin, mitä en ymmärrä. Koska nämä asiat ovat tahdolle samantekeviä, se poikkeaa helposti todesta ja hyvästä, ja näin minä sekä erehdyn että teen syntiä.33

Kuten Descartesilla, myös Lovecraftilla ihmisen tahto ulottuisi näin ollen kauemmas kuin ymmärrys, minkä takia tämä joutuu kohtamaan luonnon ja kosmoksen niiden koko kauheudessaan. Ihmisen ymmärrys on rajallinen, mutta tahto rajaton34, ja tämän unohtaessaan, ihminen eksyy väärälle polulle. Anti-rationalistinen tulkinta Lovecraftista ei siis ole kovin rationalistinen.

On silti mielenkiintoista, että Lovecraftilla tiede on yleensä aina vasta toissijainen tapa päästä perille maailmankaikkeuden rakenteesta; ensisijainen on mystisissä, salaisissa kirjoissa35 oleva muinainen tieto ja tietämys, josta nykyaikainen tiede alkaa vasta nyt saavuttaa sirpaleita. Muinaisen mystiikan ja modernin tieteen välinen jännite onkin keskeisimpiä teemoja Lovecraftin kirjoituksissa.36 Lovecraftin ensirakkaus ei ollut tiede, vaan hämärien kirjastojen hyllymetreihin kätketty pölyinen kirjallisuus.

Lisäksi on syytä huomata, että jos Lovecraft jakoi Descartesin kanssa näkemyksen tahdosta ymmärryksen ylittävänä, teki hän sen täysin eri syistä. Descartesilla rajaton tahto ja rajallinen ymmärrys ovat Jumalan ihmiselle luomia, ja ymmärrys kykenee vastaavasti erottamaan totuuden epätotuudesta Jumalan antaman kyvyn, ”luonnollisen valon” (lumen naturale), avulla37. Tämä ei sovi Lovecraftin ateistis-materialistiseen maailmankuvaan millään lailla ja voisi kuvitella kirjailija-filosofin suhtautuvan siihen lähinnä huvittuneisuudella. Vastaavasti myöskään Descartesin cogito (ajattelevan, cogitoivan mielen olemassaolon ensisijaisuus38) ja metafyysinen jako ajattelevaan (mieleen) ja ulottuvaiseen (materiaan) tuskin saisi Lovecraftilta sen enempää hyväksyntää. Inhimillinen subjektiviteetti ja autonomia kun tuntuvat Lovecraftin ylimaterialistisessa todellisuudessa olevan pikemminkin taakka kuin tieteen ja filosofian perusta.

Kun katsot kuiluun tarpeeksi kauan…39

Palatkaamme takaisin eskatologiaan. Lovecraftilainen eskatologia ennustaa loppujen lopuksi vastakohtien kumoutumista toisiinsa. Tieto Suurten Muinaisten tulemisesta ajaa siitä vihiä saavat hulluiksi tai itsemurhaan. Tässä juuri Suurten Muinaisten ”materalistinen kauhu” tulee parhaiten esiin. Kun kokemuksen rajan ylittää ja hahmottaa kaaoksen laajuuden, käsittää myös sen käsittämättömyyden. Loputtomassa kaaoksessa ei pelota vain kaaos itse, vaan myös sen yllättävä viekoittelevuus. Huimaaviin syvyyksiin katsova ihminen saattaakin yllätyksekseen harkita hyppäämistä. Kun tulee hulluksi, ei kaoottinen kokonaisuus ja ”olemisen toinen taso” vaikutakaan enää ihmisjärjelle käsittämättömältä, ja oma ”itseys” sulaa osaksi kaikkeuden kaaosta. Tästä syystä kartesiolainen cogito on lovecraftilaisessa metafysiikassa kuin pisara meressä; aina vaarassa huuhtoutua kokonaisuuden pandemoniseen kaaokseen. Cthulhun ja Suurten Muinaisten tuleminen merkitseekin vapautusta ahdistuksesta, jonka tuon ajan odottaminen aiheuttaa.40 Kuten Lovecraft itse asian ilmaisee:

Kun aika tulee, on se helppo tietää, sillä silloin ihmiskunnasta on tullut Suurten Muinaisten kaltaisia: vapaita ja villejä, hyvän ja pahan tuolla puolen. Lait ja moraali viskataan syrjään ja kaikki huutavat ja tappavat ja rypevät nautinnoissa. Vapautetut Muinaiset opettavat heille uusia tapoja huutaa ja tappaa, rellestää ja nauttia. Maailma leimahtaa ekstaasin ja vapauden liekkiin.41

Cthulhun tuleminen tarkoittaa sen subjektiviteetin loppua, jossa Cthulhun nimi herättää kauhua. Ihminen tietää olevansa hullu siitä, että hulluksi tuleminen ei enää pelota. Noustessaan Cthulhu ja Suuret Muinaiset ajavat maapallon kaaokseen ja romauttavat subjektiviteetin. Samalla katoaa laki ja moraali. Lovecraftin mukaan kaikki on vain sattumusta, vahinkoa ja illuusiota, eikä äärettömyydessä ole arvoja.42 Kaikki johtaa lopulta tarkoituksettomuuteen, joka Lovecraftin filosofiassa on aina olennainen aspekti, kenties se kaikkein olennaisin. Inhimillinen aika maailmankaikkeuden loputtomassa ajassa pyyhkiytyy libidonaaliseen hurmokseen.43

Herakleitoslainen vastakohtien sotaisa harmonia laukeaa siis tyhjiin loputtoman kaoottisuuden edessä. Lovecraftilainen kauhu osittain lepääkin tässä ihmisyksilön ja äärettömän kosmoksen välisessä jännitteessä. Ihmiskunnan sulautuminen tuohon äärettömyyteen vapauttaa kyllä kauhusta, mutta tavalla, joka ei herätä toivoa, sillä ihmiset yksilöinä lakkaavat olemasta. Lovecraftilainen universumi tarjoaa kauhulle vaihtoehtona ainoastaan entistä kauhistuttavampaa skenaariota, jossa - Epikurosta mukaillen - kun me olemme, kauhu on; kun kauhua ei enää ole, meitäkään ei enää ole.44

Tässä mielessä Suuret Muinaiset sopivat arkkityyppiin hirviöistä. Kuten todettua, klassiset hirviöt tuottavat kauhua, sillä ne uhkaavat ihmisen kehon lisäksi myös inhimillistä identiteettiä. Ne osoittavat tuon identiteetin haavoittuvuuden sekä subjektiviteetin haurauden, paitsi tuomalla esiin sen kyseenalaisen varmuuden, myös uhkaamalla pyyhkiä sen pois; tekemällä ihmisistä itsensä kaltaisia.45 Mutta mielestäni pelkkä hirviömäisyys ei riitä tyhjentämään Suurten Muinaisten kauhistuttavaa luonnetta. Ne eivät ole pelkästään hirviöitä eikä niiden herättämä kauhu ole pelkästään reaktiota subjektiviteetin raastamiseen.

Mistä Suurten Muinaisten kauhistuttava luonne sitten kumpuaa? Tai tarkemmin, mistä niiden herättämä kauhu meitä loppujen lopuksi muistuttaa? Ja jos ne ovat ajatusleikkejä, kuten johdannossa esitin, mitä ne ajatusleikkenä edustavat? Vastaus tähän piilee lovecraftilaisten jumaluuksien ”materiaalisuudessa”, ja etenkin niiden ”luonnollisuudessa”. Lovecraftin näkemyksessä maailmankaikkeudesta ei ole sijaa luonnon ulkopuoliselle, persoonalliselle, kaikkivoivalle ja hyvälle Jumalalle. Maailmankaikkeus on persoonaton, välinpitämätön ja oikeastaan jopa vihamielinen paikka ihmiskunnalle - samassa merkityksessä kuin kivinen pelto on vihamielinen paikka (hostile ground) siellä kasvaville kasveille. Lovecraftin elämäkäsityksen mukaan ihminen ei olekaan luonnon herra vaan mitätön osanen kokonaisuutta; eikä vain mitätön osanen universumia vaan mitätön osanen elämää itseään.

Lovecraftin metafyysinen reaalisuus ei ole hyvän ja pahan temmellyskenttä, jossa luonnosta erillinen Jumala määrittää, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Luonto on kylmä, kasvoton ja toivoton. Se oli olemassa ennen ihmistä ja tulee olemaan ihmisen jälkeenkin koskaan edes huomaamatta, että syrjäisellä planeetalla kasvoi ajatteluun kykenevä apinalaji. Inhimillinen aika saattaa ihmisen näkökulmasta tuntua pitkältä, mutta luonnon kosmisen ajan näkökulmasta sitä on tuskin edes ollut. Lovecraftin filosofiassa luontoa voi - tai, kuten lovecraftilainen tiedekäsitys osoittaa, jopa pitääkin - yrittää ymmärtää, mutta loppujen lopuksi se aina karkaa käsitteitämme ja yrityksiämme sen kategoriseen kesyttämiseen. Luonto on käsittämätön ja mittaamaton, vieras ja outo. Lovecraftilainen kauhu syntyykin perimmälti juuri siitä kokemuksesta, että ihminen ymmärtää, kuinka vähän tämä pystyy omaan kohtaloonsa vaikuttamaan. Lovecraftilaisessa maailmankaikkeudessa ihmisen rooli on aina olla pelkkä passiivinen tarkkailija avaruuden reunalla.

Viitteet

Kirjallisuus