Jarno Hietalahti

Naurun päässä häämöttää kauhu

Johdanto

Lenny Bruce1 (1925–1966) oli vihainen koomikko. Stand up -esityksissään Bruce koetteli kuinka pitkälle sananvapauden voi viedä ja liikkui samalla hyvän maun rajoilla – yleensä "väärällä" puolella. Bruce ajautuikin toistuvasti törmäyskurssille viranomaisten kanssa ja hänet muun muassa tuomittiin oikeudessa siveettömyydestä. Hän nousi alansa legendaksi, joka jutuillaan ja olemuksellaan viestitti, että kaikelle on voitava nauraa. Brucen vaatimus oli, että huumorin täytyy koetella rajoja. Huumori ei voi tyytyä totunnaisuuksiin vaan sen on jatkuvasti haastettava käsitys siitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Brucen käytössä nauru oli yhteiskunnallisesti häiritsevä voima.

Lenny Brucen nimi ei välttämättä ole valtavirtakomiikassa enää pinnalla, mutta hänen perintönsä elää vahvana. Räävittömän huumorin ystävät arvostavat Brucea erityisesti sen vuoksi, että hän ei säästänyt ketään: vitsiä väännettiin niin politiikasta, vallanpitäjistä, tekopyhyydestä, uskonnosta, seksistä, rasismista kuin esitystä seuraamaan saapuneesta yleisöstäkin.

Bruce on jättänyt jälkensä myöhempiin aikakausiin ja hänen innoittamanaan on todettu muun muassa: "Älä koskaan pyydä vitsiä anteeksi." (koomikko Lisa Lampanelli); "Lenny kuoli syntiemme tähden" (Playboy-moguli Hugh Hefner); "Lenny Brucea pitäisi opettaa yliopistoissa." (koomikko Henry Rollins).

Vaikka suomalaista komiikkaa moititaan toistuvasti vaisuksi ja laimeaksi, löytyy Brucen hengenheimolaisia täkäläisestäkin huumorikentästä. Esimerkiksi koomikko JP Kangas haastaa mustalla huumorillaan kuulijoiden moraalikäsityksiä. Vuonna 2009 hän esitti suorassa Nenäpäivä-lähetyksessä vitsin:

Kuinka moni nauttii joukkoraiskauksesta? Yhdeksän kymmenestä.

Vitsi nostatti pienimuotoisen kohun2, johon Kangas itse tyytyi vastaamaan:

Jos vitsi oli jonkun mielestä mauton, sehän osoittaa vain, että ihmisellä on hyvä moraali. Olen keikoillanikin sanonut, että jos joku mauton vitsi ei naurata, ihmisellä on hyvä moraali, mutta huono huumorintaju.

Tässä artikkelissa tarkastelen paitsi koomikoiden myös ajattelijoiden ja yleisön parissa vallitsevaa käsitystä, että huumorin tehtävä on rikkoa rajoja – nimenomaisesti moraalin, hyvän maun ja lain rajoja. Teksti etenee filosofisten pohdintojen ja kulttuuristen esimerkkien välityksellä kohti päätäntöä, jossa kyseenalaistetaan esitetty näkemys siitä, että huumorin ainoa ja ylin tarkoitus tähtää rajojen rikkomiseen.

vittu
Linnea Lindholm: Vittu että lähti järki kun oli niin kiire (2014), tempera, hiili, pastelli.

Rajojen rikkomisen riemu

Rajojen rikkomisessa on jotain kutkuttavaa. Kun käyttäydytään tietoisesti vastoin auktoriteetin määräyksiä tai sosiaalisia normeja, toimintaa usein säestää jännityksentäyteinen nauru. Lenny Bruce osui johonkin ytimeen, kun hän yritti puhkoa yhteiskunnan mätäpaiseita huumorin keinoin. Tämän tyyppinen naurun avulla rajoja vastaan hyökkääminen on tosin ollut tehokeino inhimillisessä toiminnassa jo vuosituhansia.

Komedia syntyi antiikin Kreikassa Dionysoksen kunniaksi järjestettyjen juhlakulkueiden yhteydessä.3 Dionysos tunnetaan yleisesti viinin ja päihtytymyksen jumalana, ja komedian linkittyminen tähän perinteeseen on merkittävää myös huumorin yhteiskunnallisten vaikuttumien kannalta: naurussamme raikuu yhä edelleen samoja aineksia kuin yli kaksi tuhatta vuotta aikaisemmin.

Alunperin Dionysosta palvoivat traakialaiset, jotka näyttäytyivät kreikkalaisten silmissä barbaareina. Niinpä näihin palvontamenoihin suhtauduttiin varsin varauksella ja niihin ”sisältyi monia barbaarisia aineksia, sellaisia kuin villieläinten kappaleiksi raateleminen ja niiden syöminen raakana", kuvailee Bertrand Russell.4

Dionysoksen palvominen tarjosi väylän koetella vallitsevaa moraalia, ja tämä vetosi lopulta myös kreikkalaisiin. "Miehestä tai naisesta, jonka on pakko olla sivilisoidumpi käytökseltään kuin tunteeltaan, on rationaalisuus kiusallista, ja hyvä tuntuu taakalta ja orjuudelta. Tämä saa aikaan vastavaikutuksen ajattelussa, tunteessa ja käyttäytymisessä." Vähitellen tämä vimmainen riemu, joka Dionysoksen seuraajissa kukoisti, voitti alaa myös kreikkalaisten parissa.5

Edellisen kappaleen lainaus sointuu erinomaisesti yhteen myös huumorin kanssa – humoristisessa huulenheitossa on usein kyse pinnallisen sivistyksen taaksejättämisestä ja räävittömyyden hyväksymisestä. Huumorin teoreetikot, kuten Sigmund Freud, ovat huomanneet, että vitsailun varjolla me kierrämme sekä sisäisiä että ulkoisia esteitä ja saamme sitä myöten nauraa vapautuneesti6. Tätä voidaan pitää taisteluna moninaisia kulttuurisia rajoituksia vastaan. Huumori on pitkin historiaa suuntautunut pyhiä arvoja vastaan ja toiminut profanoivana - maallistavana - voimana.

Mainion kuvauksen arvoja vastaan toimimisen ja naurun yhteydestä antaa kirkkoisä Augustinus, joka pohdiskelee nuoruutensa syntejä. Kuuluisimmassa tarinassaan Augustinus alleviivaa, kuinka rajojen rikkominen on kutkuttavan hauskaa. Poikasena hän kävi ystäviensä kanssa varastamassa päärynöitä, mutta ei suinkaan syödäkseen niitä vaan heittääkseen ne pois. Riemu ei tullut siis varsinaisesti hedelmistä vaan rajojen rikkomisesta: "Sydäntämme kutitti ja nauratti se, että petimme niitä, jotka eivät luulleet tällaista meidän puoleltamme mahdolliseksi ja jotka pitivät sen kovin pahana."7

Augustinuksen kuvailema kutkutus on vuosisatojen saatossa nähty ongelmallisena ilmiönä. Yleisellä tasolla on nähtävissä, kuinka sivistynyt yhteisö pyrkiikin hallitsemaan moninaisia viettipohjaisia toiveita ja virikkeitä lain ja tottumusten avulla. Osa vääristä teoista määritellään rikollisiksi, toiset pahoiksi, vaikka laki ei niistä varsinaisesti rankaisisikaan.8 Huumori ja nauru ovat yksi merkittävä virike, jonka ilmenemistä on haluttu kahlita. Huvituksen kitkeminen kokemuksesta on kuitenkaan harvoin onnistunut virallisten tahojen määräyksistä. Kiellot herättävät ennemminkin vastareaktion, jolloin huumorista tulee entistä räväkämpää. Räävittömässä huumorissa on jotain villiä, mikä saattaa näyttäytyä sivistyneistölle vastenmielisenä. Olennaista on, että samalla kun sivistyneistö kauhistelee, kansa nauraa katketakseen. Vastaava kaksijakoinen suhtautuminen huumoriin on edelleen läsnä.

Huumorin kriittinen voima

Dionysoksen palvontamenoista kumpuava hillittömyys ja auktoriteettien vastaisuus pirskahtelee esiin nykyisessäkin huumorikulttuurissa. Tällaisen käsityksen mukaan huumorin tulee hyökätä pyhyyttä vastaan. Tekopyhyyden paljastuessa huumori toimii asettamalla piintyneet kysymykset naurunalaiseksi. Yhteiskunnallisella tasolla huumori haastaa vallitsevia näkemyksiä. Se on syvällistä kritiikkiä.9

Myös muutamat huumoria pohtineet ajattelijat ovat päätyneet samaan tulokseen. Erasmus Rotterdamilainen näkee naurussa kumouksellisen voiman ja hänen mukaansa nauru voi murtaa järjen vankimmatkin rakennelmat10. Mihail Bahtinin mukaan keskiajan karnevaaliperinteessä juhlan keskellä kaikki nauroivat ja koko yhteiskunnallinen järjestelmä käännettiin: hierarkkiset suhteet lakkautettiin ja riemun säestyksellä osoitettiin, kuinka suhteellisia vallitsevat käsitykset ja valta lopulta olivat.11 Karnevaalit kyseenalaistivat arjessa vallitsevan järjestyksen totaalisesti. Tuomas Nevanlinnan mukaan profaanina voimana huumori paljastaa pyhyyden naurettavuuden ja osoittaa valtaapitävien typeryyden12. Klassinen esimerkki tästä lienee satu keisarin uusista vaatteista. Terävän poliittisen satiirin kannattajat vaativat huumorilta ronskimpaa otetta – tätä linjaa edustaa esimerkiksi Janne Zareff13.

Kun huumori ja nauru hyökkäävät pyhyyttä vastaan, ne huokuvat kriittistä voimaa. Tällöin huumori repii arvot riekaleiksi ja esittelee vaihtoehtoisen maailman. Ydinsanoma on, että ihmisten pystyttämät teennäiset rajoitukset ovat naurettavia; niitä on turha noudattaa orjan lailla. Tämä kumouksellinen voima on läsnä muun muassa Friedrich Nietzschen luonnehdinnassa kultaisesta naurusta, joka mitätöi vallitsevat valtapositiot14.

Mikäli insituutiot ovat typeriä ja aidosti ihmiselämän vastaisia, näiden paaluttomien rajojen rikkominen on laajassa mielessä arvokasta. Jos elämästä kadonnut mielekkyys voidaan palauttaa huumorin avulla, on naurussa tärkeä emansipatorinen voima. Se hyökkää ahdistavia rakenteita ja rajoja vastaan.

Olennaista kuitenkin on, mitä arvoja löytyy naurun takaa. Esimerkiksi Platonin mukaan pahuus ja typeryys ovat naurettavia ja “se joka pitää naurettavana jotakin muuta kuin pahaa on typerys, ja se joka yrittää pilailla jonkin muun ilmiön kustannuksella kuin järjettömyyden ja pahuuden, pitää totisesti päämääränään jotakin muuta kuin sitä mikä on hyvää”15. Jos huumori kuitenkin palvelee hyvyyttä, sen avulla voidaan yrittää tehdä maailmasta parempi paikka. Tämä tapahtuu esimerkiksi alleviivamalla kulttuuristen konventioiden hölmöyttä. Tässä on kriittisen huumorin arvokkuus.

Lydia B. Amir korostaa, kuinka huumori ja nauru rakentavat elämää. Hän käy läpi Lordi Shaftesburyn, Søren Kierkegaarden sekä Johann Georg Hamannin näkemyksiä, ja painottaa, että huumorilla on olennainen osa hyvässä elämässä. Amirin mukaan esimerkiksi Lordi Shaftesburyn katsannossa ihmisten virheet ja paheet ovat määritelmällisesti naurettavia. Näin ollen esimerkiksi liian intomielinen kiihkoilu, kuten vaikkapa uskonnollinen fanaattisuus, on aina naurettavaa. Nauru toimii tällöin kritiikkinä typeryydelle.16 Kun siis nauramme älyttömyyksille ja pahuudelle, muovaamme maailmaa entistä paremmaksi.

Edellisten katkelmien pohjalta voidaan olla myötämielisiä rajoja koettelevaa huumoria kohtaan: sillä näyttäisi olevan merkittävä yksilöllinen ja yhteiskunnallinen rooli, kun se haastaa ihmisten pystyttämät näennäisen pyhät rajat. Vaikka asiaa ei välttämättä aina julkilausutakaan, vastaava ihanne näyttäisi vaikuttavan räävittömien koomikoiden vitsien taustalla.

Platonin ja Shaftesburyn esittämät ajatukset huumorin hyvyydestä ovat kuitenkin sidoksissa käsityksiimme siitä, millainen maailman pitäisi olla. Heillä kummallakin on taustalla jonkinlainen käsitys hyvästä elämästä ja siitä, mitä kaikkea siihen kuuluu. Rajoja rikkova huumori ei voi hyväksyä tätä. Mikäli meillä on käsityksiä oikeasta ja hyvästä, pystytämme itse rajoja, kun tarkoitus on ennemminkin kaataa kaikki maailmassa vallitsevat rajat.

Tätä lähtökohtaa työstää esimerkiksi musta huumori. Musta huumori häilyy jossain hauskan ja pelottavan välillä, se on sekoitus sekä kauhua että naurua. Näissä esityksissä moraaliset ja sosiaaliset arvot häiriintyvät ja turvalliset normit kyseenalaistuvat. Tällöin naurussa on olennaista muistutus siitä, että kaikki kannanotot ovat mielettömiä - musta huumori ei tarjoa vastauksia eikä vaadi ketään asettumaan kannalleen.17

Rajoja vastaan hyökkäävä huumori nostaa isoja filosofisia kysymyksiä: Voidaanko huumorille vetää rajoja? Onko jotain, mistä ei yksinkertaisesti vain voi vitsailla? Missä menee vakavuuden ja hauskuuden raja? Nykykulttuurissa on näiden kysymysten suhteen vallalla kaksi toisilleen vastakkaista vastaustendenssiä: 1) yhtäältä korostetaan, että huumorissa olennaista on vapaus, joten kaikesta on voitava vitsailla. 2) Toisaalta on painokas näkemys, että on tiettyjä aiheita, joille ei voi nauraa. Tässä linjauksessa katsotaan, että esimerkiksi raiskauksissa ei ole mitään hauskaa, joten se aihepiiri on kiellettyjen vitsien listalla.

Tämä teksti ei tarjoa suoraa vastausta edellisiin katsantokantoihin vaan lähestyy aihetta hivenen vinosta näkökulmasta. Sitä varten on luotava katsaus hauskuuteen.

Hauskuuden äärellä

Hauskuus ja nauru kulkevat käsikynkkää huumorin kanssa. Aina tietenkään huumori ei herätä naurua – vitsit voivat epäonnistua eikä toisaalta aina koettua huvitusta ilmaista hymyllä tai naurulla. Joka tapauksessa yleensä nauru on merkki huumorin onnistumisesta, se kertoo että vitsailussa on osuttu johonkin olennaiseen, johonkin hauskaan. Naurulla humoristinen esitys ikään kuin hyväksytään ja otetaan haltuun.

Piirretty komediasarja Simpsonit on mainio esimerkki huvin kulttuurisesta haltuunottamisesta. Simpsonit on pyörinyt ruuduissa jo 24 tuotantokautta ja jatkoa on luvassa ainakin 26. tuotantokauteen saakka. Sarjaa voidaan pitää suhteellisen turvallisena, hyväksyttynä huumorin muotona. Simpsonit onkin saavuttanut valtaisan suosion ympäri maailmaa ja kahminut viihdepalkintoja sekä miljoonia dollareita siinä sivussa.

Ilmestyessään 1980-luvun lopulla Simpsonit nostattivat kuitenkin myös vastalauseita.18 Aihetason erittely saakin Simpsonit näyttäytymään kukaties ongelmallisena: alkoholisoitunut isä kuristaa päivästä toiseen riiviöpoikaansa, äiti on riippuvainen milloin alkoholista, milloin uhkapeleistä ja neroksi luokiteltavan tyttären lahjat menevät hukkaan kaiken keskinkertaisuuden puristuksessa. Perheen sylivauva puolestaan jää toistuvasti ilman tarvitsemaansa huomiota.

Tämä perhehelvetti on kuitenkin kuvattu humoristisessa valossa ja se on vuosikymmenten saatossa hyväksytty naurun myötä. Enää – väkivaltaisesta ilmiasusta huolimatta – Simpsonit ei ole millään muotoa järkyttävä tai uhkaava. Kunkin tuotantokauden verellä mässäilevä Kauhujen talo -episodi vaikuttaakin vuosittain kiinnostavimmalta jaksolta. Kokonaisuutena Simpsonit ovat turvallinen osa ohjelmakarttaa.

Tämä osoittaa, kuinka Simpsonit on otettu haltuun kulttuurisella tasolla. Alkutaipaleen tarjoilema järkytys on vaihtunut turvalliseen nauruun, joten ohjelma on hyväksytty hauskaksi. Tietyssä mielessä Simpsonit on siis onnistunut huumorille asetetussa vaatimuksessa: se on rikkonut joitakin sovinnaisuuden rajoja aikanaan ja todistanut, että perhe-elämän synkempiäkin puolia voidaan käsitellä huumorin keinoin. Tämä ei kuitenkaan huumorille riitä. Simpsoneiden tulisi uudistua jatkuvasti ja paikantaa uudet rajat, joita sen tulisi rikkoa. Nykyään sarja on räväkimmilläänkin leppoisaa satiiria.

Toinen piirrossarja, South Park, on nähty jonkinlaisena Simpsoneiden manttelinperijänä. South Park vei Simpsoneista tutun piirroshuumorin askeleen, jollei loikkaakin pidemmälle: kun ensimmäisellä tuotantokaudella ruutuun astelivat kirosanoja viljelevät alakoululaiset, olivat nuorimpien katsojien vanhemmat kauhuissaan. Sarja ilmiselvästi haastoi hyvän maun törkeyksillään.

South Park on edelleen suhteellisen räävitön. Tuotantokaudesta toiseen sarjassa pyritään tekemään entistä rivompaa huumoria. Lapset eivät pelkästään kiroile vaan saattavat esimerkiksi murhauttaa koulukaverinsa vanhemmat ja syöttää nämä tälle chilin seassa. Visuaalisella puolellakaan ei epäröidä liehakoida jättimäisten ulosteiden tai järjettömien virtsamäärien kanssa. Sarja vaikuttaa pelaavan jatkuvasti shokkivaikutuksella ja provokaatioilla. Esimerkiksi Action for Children's Television -yhdistyksen puolelta South Park on tuomittu demokratialle vaarallisena19.

Edellisestä kuvastuu, että rajoja on epäilemättä rikottu. Mutta mitä onkaan tapahtunut? South Park jatkuu edelleen, vaikka takana on jo 17 tuotantokautta. Sarja on rankattu eri listoilla parhaiden animaatiosarjojen listoille kerrasta toiseen. South Parkista on tullut osa kulttuurista komediakaanonia ja sen shokkivaikutus on laantunut. Ohjelma on jo tuttu eikä se enää järkytä. South Park jatkaakin tutulla linjalla ja katsoja voi aina odottaa, että törkeyksiä on luvassa, kun uuden jakson iskee käyntiin.

Maailmassa toki riittää räävitöntä ja haastavaa huumoria. Hugleikur Dagsson pyrkii järkyttämään sarjakuvillaan, Sacha Baron Cohenin elokuvat haastavat moraalikäsityksiä ja niin sanottu roast-perinne tekee vahvaa tuloa Amerikasta muuallekin maailmaan. Nämä huumorityypit perustuvat pitkälti rienaamiseen ja solvaamiseen. Kaikki tämä alkaa kuitenkin olla jo moneen kertaan nähtyä. Pari viimeistä vuosikymmentä ovat opettaneet, että pilkkaaminen ja nälviminen on hyvin tavanomaista komediaa. Nämä keinot on sitä myös hyväksytty – ainakin komedian ystävien keskuudessa – osaksi huumorikuvastoa.

Jos rajojen rikkominen otetaan vakavana vaatimuksena, huumorin tulisi löytää uusi suunta. Mistä siis löytyisivät seuraavat rajat, joita vastaan huumori voi hyökätä?

Rajojen repimistä

Kulttuuriset rajat ovat venyviä. Häpeilemättömien, ja hauskojen, komediasarjojen suhteen vaikuttaakin siltä, että huumori ei varsinaisesti riko rajoja vaan venyttää ja laventaa niitä. Eilispäivän omituisuudet ja raastavuudet ovat tänään jo melko tylsiä, kuten muun muassa Martin Jay huomauttaa20. Kulttuuri osoittaa toistuvasti elastisuutensa ja haukkaa sisäänsä tarjotut kummallisuudet.

Nykyinen läntinen maailma saattaa tietysti äkkiseltään näyttää huumorin riemuvoitolta: koomikot toitottavat, kuinka kaikesta voi ja pitää vitsailla eikä mitään tarvitse enää hävetä. Näissä puheenparsissa maailma näyttää rajattomalta. Se on kuitenkin vain naiivi illuusio. Maailmassa on edelleen tabuja, mutta niiden havaitseminen on haastavaa. Voidaan kuitenkin ajatella, että esimerkiksi fyysinen koskemattomuus on yksi nykyään vallalla oleva suhteellisen pyhä asia. Sanatasolla fyysisestä koskemattomuudesta voi tietenkin vitsailla, mutta tällainen vitsailu ei ole vielä fyysisen koskemattomuuden loukkaamista. Jos tuota pyhän rajaa halutaan koetella, on mentävä kirjaimellisesti iholle ja loukattava fyysistä koskemattomuutta.

Tällainen tendenssi on jo olemassa huumorin parissa. Perinteinen slapstick-komedia osasi hyödyntää väkivaltaisen toilailun viihdearvon. ”Lankkua takaraivoon ja kermakakkua naamaan” on kaikille tuttu kuvio. Tämä oli kuitenkin ainoastaan fyysisen loukkaamisen näyttelemistä, ennalta yhdessä sovittua hauskanpitoa. 1990-luvulta lähtien ainakin yhdysvaltalainen The Jackass -porukka ja suomalainen remuryhmä Duudsonit ottivat kivun riemukseen. Ero edelliseen oli, että toilailijat satuttavat toisiaan aidosti.

Ilmiselvästi fyysisen koskemattomuuden idea on koetuksella mainituissa kipua painottavissa sarjoissa. Koska kyseessä on kuitenkin tuotettu sarja, laajemmassa mielessä satuttaminen on vastavuoroista ja ennalta sovittua. Tällöin esitetty rajojen rikkominen on kovin säänneltyä eikä lopulta erityisen mullistavaa. Jos huumorilla halutaan aidosti koetella rajoja, tulisi fyysisen loukkaamisen olla ennemminkin spontaania.

Tätäkin tapahtuu naurun säestyksellä. Yhdysvaltalaisessa college-huumorissa on vahva prank- eli jäynäperinne. Tyypillisesti jäynissä loukataan pahaa aavistamattoman uhrin fyysistä koskemattomuutta. Yllätettyä uhria kumautetaan tällöin kalloon jollakin epätyypillisellä esineellä: dildolla, jumppapallolla, vesiämpärillä tai muulla vastaavalla. Nöyryytys on näissä kuvaelmissa ikään kuin kaksinkertainen: paitsi että uhri haksahtaa ansaan, hän saa myös niin sanotusti pataan. Yllätys ja voima, siinä eväät jäynän tekemiseen.

Jäynäkulttuuriin kuuluu myös kostonkierre ja kisailussa on tavoitteena yllättää vastapuoli aina vain hävyttömämmin ja pöyhkeämmin. Netin videopalvelu YouTubesta onkin muotoutunut tehokas väylä näiden jäynien välittämiselle, ja toisaalta nettivideoiden pohjalta Suomessakin on pyörinyt muutamia televisio-ohjelmia. Ohjelmiin, kuten Pranked ja Ridiculousness, kasataan hassuimmat ja yllättävimmät sattumukset, joille sitten juontajat ja yleisö saavat hekottaa. Samankaltaisia jäynäviitteitä on esillä myös kotivideoihin perustuvissa ohjelmissa.

Tällainen pieni, yleensä tuttavusten välinen, jäynänteko on myös vähitellen otettu haltuun eikä sekään enää suuremmin järkytä. Jälleen kerran huumori on mahdollisesti rikkonut rajoja, mutta tapojensa mukaan rajat ovat haastamisen myötä laventuneet. Videopätkissä näkyvä satuttaminen on lopulta lievää eikä mitään vakavempaa yleensä tapahdu – tai ainakaan tätä ei välitetä katsojille. Usein lopulta kehoa kovemman kolauksen lopulta saakin uhrin sielu tai ylpeys.

Teen tässä välissä hypoteesin ja oletan, että huumori on nykyaikana onnistunut rikkomaan rajoja siinä määrin, että kevyt fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen voidaan hyväksyä hymyssä suin tai naurun säestyksellä. Se ei ole liian vakavaa. Jos huumorin on kuitenkin määritelmällisesti aina hyökättävä rajoja vastaan, sen on paikannettava uudet rajat. Huumorin olisi tällöin koeteltava esimerkiksi, mitä pidämme vakavana fyysisen koskemattomuuden loukkaamisena.

Suomessa viime vuonna lehtien otsikoihin nousi autoilija, joka pysäytti kulkuneuvonsa ennen suojatietä ja viittoi lapsia ylittämään tien. Kun lapsi sitten lähti tietä ylittämään, autoilija kaasuttikin pahaa-aavistamattoman lapsen päälle. Moni ehti väistää ja heistä, joihin autoilija osui, useimmat selvisivät lievin vammoin.21

Rajojen rikkomisen näkökulmasta voidaan tulkita, että tämä autoilija oli humoristi. Meillä on jaettu käsitys, että autolla ei ajeta toisten päälle ainakaan tieten tahtoen. Autoilija kyseenalaisti toiminnallaan tämän rajan. Toistaiseksi suuri yleisö ei tiettävästi ole nähnyt temppua erityisen hauskana, mutta entäpä jos me iloisin mielin nauramme autoilijan oivallukselle? Tällöin huumori olisi rikkonut onnistuneesti fyysisen loukkaamisen pyhän rajan ja saattanut sen osaksi kulttuurista konsensusta.

Jos premissi rajojen loukkaamisesta otetaan ehdottomana vaatimuksesta huumorille, emme voi tyytyä tuohonkaan hypoteettiseen tilanteeseen. Jahka nauramme keveille autotöytäyksille, huumorin on jälleen paikannettava uudet rajat, joiden kimppuun hyökätä. Esitellyssä kehityskulussa luonteva seuraava päivitys olisi, että aletaan loukata toisiamme vakavalla fyysisellä tavalla.

Siinä vaiheessa, kun kulttuurissa pidetään riemullisen hauskana sitä, että toiselta ihmiseltä repeää vaikkapa käsi, aletaan olla kohtalaisen outojen ympyröiden äärellä. Jos kaikelle on voitava nauraa eikä rajoja saa olla, niin ajatuskulku ei voi kieltää ääriväkivaltaisten tekojen humoristisuutta. Sellaisiakin yhteisöjä on tiettävästi ollut, joissa erinäisiä marginaaliryhmiä on jahdattu ja alistettu erittäin fyysisesti – naurun säestyksellä.

Loppupäätelmät

Artikkelissa on kuvattu filosofisten pohdintojen ja kulttuuristen esimerkkien myötä rajoja rikkovaa huumoria. Ilmeistä on, että huumori ja nauru suuntautuvat usein kulttuurisia rajoja vastaan. Kaiken edellä esitetyn nojalla uskallan kuitenkin esittää, että pelkkä moraalikäsitysten haastaminen ei riitä huumorin suhteen. Sen sijaan, että hoettaisiin rajojen rikkomisen tärkeyttä, voitaisiin pysähtyä pohtimaan, miksi rajoja välttämättä pitäisi rikkoa?

Mitä tapahtuu, jos huumori onnistuu sille annetussa tehtävässä? Mikäli kaikkinaiset kulttuuriset rajat katoavat, onko huumori saavuttanut tavoitteensa? Keskeinen rajojen rikkomisen ongelma on, että vaatimus ei voi täyttyä koskaan. Jos maailma muotutuu totaalisesti huumorin maailmaksi, se on kaoottinen ja arvaamaton. Käsitteet eivät enää pidä paikkaansa eikä meillä ole kivijalkaa jonka päälle voisimme rakentaa. Tätä myöten huumori katoaa eikä mikään ole enää hauskaa. Jos kaikki rajat on kaadettu, ei voi löytyä enää huumoriakaan.

Edelliseen pohjaten esitän, että huumoria ei voi olla ilman vakavuutta. Huumorissa on kyse asioiden suhteesta: jokin on hauskaa aina verrattuna johonkin. Niinpä kujeilijankin ajatuksissa piilee jokin vakavuus, johon hän esitettyä koomista näkymää vertaa. Mikään ei ole itsessään hauskaa.

Toinen ongelma rajojen koettelu -uskomuksessa on siinä, että ainoastaan rajoja koettelemalla huumori ei välttämättä tavoita hauskuutta. Ilman naurua huumori epäonnistuu. Jos huumori haluaa haastaa rajat onnistuneesti, se tarvitsee yleisön joka hyväksyy esitetyn haastamisen.

Kaiken kaikkiaan rajojen rikkominen on saavuttamaton vaatimus huumorille. Ennemminkin huumori sosiaalisena ilmiönä paikantaa, missä kulloisenakin historiallisena hetkenä tietyt pyhyyden rajat kulkevat. Paikantaminen on olennaisesti eri seikka kuin tietoinen rajojen rikkominen. Huumori kieltämättä usein tietyllä tapaa koettelee rajoja, mutta hauskuus ja nauru ovat kuitenkin huumorin onnistumisen ehto. Mikäli rajat rikotaan onnistuneesti ja mikäli tekopyhyys esittäytyy naurettavana, rajojen rikkominen on hyväksyttyä. Tämä vaikuttaa keskeiseltä vaatimukselta huumorin suhteen: rajoja on rikottava onnistuneesti, sen on herätettävä naurua. Kulttuurisella tasolla huumorin ehtona on kuitenkin, että ilman nauravaa yhteisöä rajojen rikkomista ei hyväksytä. Tällöin esitettyä huumoria ei ole pakko hyväksyä ja me voimme suhtautua kriittisesti väitettyihin hauskuutuksiin, kun joku väittää vain vitsailleensa. Tuolloin ei järin paljon auta, vaikka kuinka vitsikkyyden verholla ladottaisiin törkeyksiä tai kiskottaisiin vastaantulijoita turpaan. Mikäli ihmiset ovat laajamittaisesti tyytyväisiä oloihinsa ja arvostavat vaikkapa vallitsevia moraalikantoja, huumorin hyökkäys näitä käsityksiä vastaan ei onnistu erityisen helposti.

Jos huumorin tulee iskeä pyhää vastaan, eikö seuraava skenaario olisi hurmaavan profaani: Äiti tuo vauvan rattaissa linja-auton välikköön ja lähtee maksamaan bussilippua. Sillä välin kujeilija säntää nappaamaan vauvan ja lähtee juosten autosta pihalle.Tämän tyyppinen temppu koettelisi hyvän maun ja moraalin rajoja. Kukaties niin sanottu vitsiniekka pyrkisi osoittamaan, että ihmiset suhtautuvat omiin lapsiinsa tekopyhän ylistävästi, vaikka oikeasti nämä eivät ole sen kummempia kuin muidenkaan lapset. Kiinni jäätyään sieppaaja voisi yrittää vedota, että hän teki temppunsa huumorimielellä eikä tarkoittanut mitään pahaa. On kuitenkin vaikea kuvitella, miten tällaisessa tilanteessa voitaisiin syyllistää pilan kohdetta huumorintajuttomuudesta ja liiallisesta vakavamielisyydestä. Ihmisen fyysinen koskemattomuus, lasten suojeleminen sekä äidin ja lapsen kiinteä side ovat laajasti hyväksyttyjä humaaneja normeja, joita pelkkä kurillaan tehty kepponen ei horjuta. Moraalikantojen on muututtava, jotta kidnappaajan temppua voitaisiin pitää huvittavana.

Huumori häilyy usein kulttuuristen rajojen laitamilla, mutta on lyhytnäköistä esittää, että huumorin ainoa tehtävä on rikkoa rajoja. Ainakin väite vaatii käsitteellistä täsmennystä, koska suoraviivaisen universaalissa muodossaan se on kestämätön. Vaikka huumorin juuret ovatkin rajojen haastamisessa, se ei tarkoita vielä, että se olisi komedian ainoa päämäärä.

Jälkikirjoitus

15. tuotantokaudellaan South Park esittelee jakson, jonka aiheena on rajojen rikkomisen logiikka. Jaksossa huumorintajuttomina pidetyt saksalaiset raivostuvat, kun heitä pidetään maailman tylsimpinä ihmisinä. Sitä myöten maan tiedemiehet rakentavat huumorirobotin nimeltä XJ-212 Funnybot. Robotti esittää vitsejään ja toteaa jokaisen punchlinen perään: ”Kiusallista!” Komediamaailma ottaa botin vastaan riemumielin ja se päihittää suosiossa koomikot kuten Adam Sandlerin ja Jay Lenon. Kannatuksen myötä Funnybot latoo entistä räävittömämpiä juttuja ja käyttäytyy aina vain uhkaavammin.

Eräässä esityksessään botti sitten ottaa esiin kaksi gatling-konekivääriä ja alkaa tulittaa yleisöä. Seurauksena on verilöyly. Pian käy selville, että robotin päämäärä on tuhota koko maailma äärimmäisenä vitsihuipentumana. Suunnitelma on tarkoitus toteuttaa käynnistämällä ydinsota Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä.

Jos rajojen rikkomispremissi otetaan vakavasti, on South Parkissa esitetty kuvaus yksi looginen, jopa ilmeinen, vaihtoehto. Tällöin naurun päässä häämöttää kauhu. Esitetty jatkumo tuskin on ainoa mahdollinen, mutta tällä haavaa kulttuuriset tendenssit viettävät vahvasti esiteltyyn suuntaan. Rajoja rikkoessaan huumori käy aina vain hyökkäävämmäksi jopa fyysisellä tasolla.

Viitteet

Kirjallisuus