Janne Säynäjäkangas

Pääkirjoitus

Sääli, ettei suomessa ole vastinetta englannin sanalle douchebag. Sanassa douchebag yhdistyy samaan aikaan moitteet sekä snobismista ja ylimielisyydestä että moukkamaisuudesta ja sosiaalisesta taitamattomuudesta. Mutta vielä mielenkiintoisempaa on, että douchebag on niitä harvoja loukkauksia, joita käytetään ensisijaisesti tarkoittamaan hyvin toimeentulevaa valkoista heteromiestä. The Guardian väitti lokakuussa1, että sanasta douchebag on tänä vuonna tullut (englanninkielisen) sähköisen median suosikkiloukkaus. Artikkelissa listataan erilaisia todellisia ja fiktiivisiä hahmoja, joita on mediassa tänä vuonna kutsuttu douchebageiksi, kuten Shia LaBeouf, Batman, Ben Affleck, Justin Bieber ja John Grishman.

Kaikkia näitä hahmoja yhdistää tietysti se, että he ovat miehiä. He ovat kaikki (enimmäkseen) rikkaita valkoisia heteroseksuaalisia miehiä, jotka ovat jossain määrin taipuvaisia osoittamaan merkkejä nulikkamaisesta miehisestä etuoikeutuksesta. He eivät välttämättä tarkoituksella pyri tekemään maailmasta huonompaa paikkaa, mutta kiitos turhamaisuutensa, omahyväisyytensä ja likinäköisen tietämättömyytensä, juuri sen he tekevät.2

Douchebag on siis tyypillisesti rikas valkoinen heteromies, jolle tämän etuoikeudet ovat itsestäänselvyys ja joka tämän vuoksi käyttäytyy tavalla tai toisella ikävästi.

Eipä siis ihme, että Gawkerin artikkelissa "Douchebag: The White Racial Slur We’ve All Been Waiting For" Michael Mark Cohen ylistää sanaa douchebag ainoana rikkaisiin valkoisiin miehiin kohdistuvana rotuherjana, joka englannin kielestä löytyy:

Käytettynä siten, kuin sitä jo käytämme, on termillä douchebag voima nimetä valkoisen hallitsevan luokan valta ja valkoinen seksistinen etuoikeus haitalliseksi, itsekkääksi, myrkylliseksi, typeräksi, ja ennen kaikkea vaaralliseksi.3

Cohen on oikeassa korostaessaan douchebagin potentiaalia hallitsevan luokan vallan osoittamisessa. On kuitenkin korostettava, että nimitys douchebag koskee henkilöä, joka käyttäytyy tietyllä tavalla, se ei siis oikeastaan ole varsinaisen roturherja. Rikas valkoinen heteromies on douchebag vain, mikäli hän käyttäytyy kuin douchebag. Ja douchebag on yleensä rikas valkoinen heteromies vain, koska rikas valkoinen heteromies sattuu olemaan globaalin hierarkian ylimmällä portaalla.

Maailma ei välttämättä tarvitse lisää herjasanoja, mutta douchebagissä on kyse mielenkiintoisesta ilmiöstä, jota kutsutaan tässä jatkossa douchebagin lyhennetyn muodon mukaan doucheismiksi. Doucheismi liittyy kyvyttömyyteen nähdä sosiaaliseen hierarkiaan perustuvia etuoikeuksia etuoikeuksina. Doucheismi ruumiillistuu douchebagissä, joka luulee, että maailma on tehty häntä varten. Yleensä douchebag on valkoinen rikas heteromies, sillä jos maailmasta pitäisi osoittaa yksi ihminen, jonka ehdoilla maailma enimmin pyörii, olisi se rikas valkoinen heteromies. Sellaisessa asemassa on helppo kuvitella että kaikki mitä maailmassa on, on olemassa juuri minua varten.

Puhtaaksiviljellyimpiä ja samalla yksi äärimmäisimmistä douchebageistä löytyy Christian Balen esittämästä Patrick Batemanin hahmosta elokuvassa American Psycho (2000). Bateman on stereotyyppinen rahoillaan retosteleva egoistinen Wall Streetin juppi, joka lisäksi murhaa ja käyttää naisia seksuaalisesti hyväksi. Batemanin hahmo edustaa anteeksipyytelemätöntä ja häikäilemätöntä douchebagiä, jolle on suotu kaikki eväät oman luontonsa toteuttamiseen. Reaalisempi esimerkki puhtaasta douchebagista voisi olla ”pickup -artisti” Julien Blanc, joka kiertelee ympäri maailmaa luennoimassa seksuaalisesta väkivallasta iskutekniikkana. Blancin mukaan ainakin Tokiossa valkoinen heteromies voi tehdä mitä tahansa. Eräs hänen menetelmistään on yllättää japanilainen nainen huutamalla ”Pikachu!” ja työntämällä tämän pää haaroväliään vasten4. Tämän ja vastaavankaltaisten ”iskumenetelmien” herättämän julkisen reaktion vuoksi Blancin viisumi Australiaan peruttiin hiljattain5.

Hyvin harva kuitenkaan pääsee manhattanilaisen kattohuoneiston parvekkeelle ihailemaan maailmaa, jonka yhdessä muiden yhteiskuntaluokkansa jäsenten kanssa omistaa tai elämään seksuaalista väkivaltaa ylistävistä seminaareista ansaituilla palkkioilla. Siksi kolme muuta doucheismin ilmentymää ovat yleisempiä ja ehkä myös kiinnostavampia. Nämä ovat douchebagin hännystelijä, pseudo-douchebag ja uhri-douchebag. Douchebagin hännystelijä ei itse ole rikas, valkoinen, hetero tai mies, mutta puolustaa kuitenkin hierarkiaa, jonka huipulla rikas valkoinen heteromies kukkoilee. Patriarkan oikealla puolella seisova hännystelijä pääsee osaksi tämän säteilemästä kunniasta. Tyypillinen douchebagin hännystelijä on nainen, jonka lempisanonta on ”jokaisen suuren miehen takana seisoo vahva nainen”. Douchebagin hännystelijöitä ovat esimerkiksi sosiaaliturvan toiminnasta hevosmiesten tietotoimiston6 kautta tietonsa saanut Pia Kauma, sekä Venäjän homopropagandalain äitihahmo ja Putinin siemennesteellä siitetystä eliittiluokasta haaveileva Jelena Mitsulina7. Douchebagin hännystelijä voi olla jopa feministiksi itseään kutsuva henkilö, jos tämän feminismi ei todellisuudessa edistä muiden, kuin rikkaiden valkoisten naisten asemaa. Tällainen naisten oikeuksien puolustaminen vain legitimoi valkoisen rikkaan heteromiehen asemaa, sillä se tunnustaa sen luokkajaon oikeutuksen, johon rikkaan valkoisen heteromiehen valta perustuu8.

Pseudo-douchebag ei ole rikas valkoinen heteromies, mutta uskoo, että hänen edustamansa ihmisryhmä kuuluu ainakin paikallisessa yhteiskunnallisessa hierarkiassa samalle paikalle kuin rikas valkoinen heteromies globaalissa mittakaavassa. Pseudo-douchebag pyrkii korottamaan oman ryhmänsä yhteiskunnan hallitsevalle paikalle, ellei se satu olemaan siellä jo. Pseudo-douchebag edustaa usein doucheismin näkyvimmin väkivaltaisinta muotoa, sillä pseudo-douchebag joutuu taistelemaan vallasta. Varsinaisen douchebagin ja douchebagin hännystelijän edustama väkivalta on valmiiksi kodifioitu vakiintuneeseen hierarkiaan näkymättömäksi rakenteelliseksi väkivallaksi, joten se ei yleensä ole niin silmiinpistävää. Pseudo-douchebag on teokraattinen pappi, Ruandan kansanmurhaan osallistunut hutu, Kim Jong-un tai fanaattinen siionisti. Pseudo-douchebagit ovat myös suosittuja mielikuvitushahmoja, kenties siksi, että valkoisen heteromiehen aseman anastaminen yhteiskunnassa on todellisuudessa varsin harvinaista. Sitä paitsi uhri-douchebag (ks. alla) on taipuvainen luomaan kuvitteellisisia pseudo-douchebagejä ideologisiksi olkinukeiksi. Kreikkalaisten myyttiset miehettömässä yhteiskunnassa elävät amatsonit ovat kenties kuvitteellisten pseudo-douchebagien klassisin esimerkki. Etenkin Venäjällä ja joissakin Afrikan maissa yleinen tapa tuomita homoseksuaalisuus länsimaisena hapatuksena on puolestaan mainio tosielämän esimerkki pseudo-doucheismistä. Monien muiden Afrikan johtajien tavoin Zimbabwen presidentti Robert Mugabe on väittänyt, homoseksuaalisuuden olevan ”epäafrikkalaista”9. Todellisuudessa länsimaista alkuperää on pikemminkin homoviha, kuin homoseksuaalisuus10. Afrikan homovastaiset lait ovat kolonialistisen politiikan jatketta.

Pseudo-douchebageinä voisi pitää myös nimillä ISIS, Islamic State ja Daesh tunnetun järjestön jäseniä. Daesh tulee järjestön nimen arabiankielisestä lyhenteestä, jonka käyttämisen Daesh itse kuitenkin tuomitsee ankarasti11. Daeshin jäsenistä on etenkin Twitterissä alettu käyttää haukkumasanaa daeshbag, joka tekee pilaa sanojen douche ja Daesh välisestä foneettisesta likeisyydestä. Länsimaasta järjestön riveihin liittynyt henkilö kuuluu usein tuossa maassa syrjittyyn etniseen ryhmään, minkä vuoksi daeshbagejä ei voi ryhmänä nähdä doucheismin varsinaisimman muodon ilmentymänä. Piirteitä pseudo-doucheismistä voi järjestössä kuitenkin havaita. Kobanen Kurdien kertomukset huumepäissään murhaavista ja raiskaavista daeshbageistä12 tuovat mieleen legendat assasiineista, Hassan-i Sabbahin seuraajista, jotka Marco Polon kertomusten mukaan motivoitiin murhatöihinsä uskonnollisesti kehystettyjen seksi- ja huumebakkanaalien avulla. Daesh antaa miespuolisille jäsenilleen varmaankin voimauttavan mahdollisuuden käyttäytyä vapaasti kuin parhaatkin douchebagit: raiskata, orjuuttaa, murhata, sanalla sanoen käyttää alempiarvoisiksi nähtyjä ihmisiä välineinä, ikään kuin nämä olisivat olemassa vain heitä varten.

Suomessa ehkä näkyvin doucheismin ilmentymä löytyy tilanteista, joissa tosiasialliset etuoikeudet ja kuvitelmat omista oikeuksista eivät kohtaa. Tällaisesta tilanteesta saa alkunsa uhri-douchebag. Uhri-douchebag ei yleensä ole rikas valkoinen heteromies, mutta kokee kuuluvansa heidän kanssaan hierarkian samalle tasolle. Silloin, kun uhri-douchebag ei itse ole rikas valkoinen heteromies, tuntee tämä valheelliseen samuuden kokemukseen perustuvaa solidaarisuutta rikkaita valkoisia heteromiehiä kohtaan. Niinpä tyypillinen uhri-douchebag on köyhä tai muuten huono-onninen valkoinen heteromies. Uhri-douchebag on pikkuporvari, joka syyttää kauppansa konkurssista juutalaisia; blogaaja Lord Selibacy joka syyttää rakkauselämässä kokemastaan epäonnesta niin naisia, ulkomaalaisia, kuin humanistejakin; sekä ”self-made man”, joka mielestään ei ole koskaan saanut yhteiskunnalta tai muilta ihmisiltä mitään, mutta jonka veroista maksetaan tiet, sairaalat ja pummien sosiaalituet. Uhri-douchebag on syystä tai toisesta huomannut, ettei olekaan sosiaalisen hierarkian korkeimmalla tasolla, tai sitten maailma ei jostain muusta syystä toimikaan täydellisesti hänen mieltymystensä mukaisesti. Uhri-douchebag uskoo virheellisesti kuuluvansa yhteiskunnan sorsituimpaan luokkaan.

Epäonnisen valkoisen heteromehen kokemus vääryydestä ja nöyryytyksestä on varsin ymmärrettävä. Valkoisella heteromiehellä pitäisi periaatteessa olla mahdollisuudet saavuttaa elämässään mitä tahansa: suomessakin vain kerran on nainen estänyt valkoista heteromiestä pääsemästä presidentiksi. Etninen tausta, seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli eivät aseta hänelle esteitä. Kun valkoinen heteromies ei syystä tai toisesti menestykään yhteiskunnassa, on nöyryytys suurempi, kuin ihmisellä, joka kuuluu valmiiksi sorrettuun ryhmään: se on todennäköisemmin oma vika. Tällöin valkoisella heteromiehellä on kaksi vaihtoehtoa: syyttää tapahtuneesta joko itseään tai muita. Itsensä syyttäminen ei ole helpoin mahdollinen ratkaisu, joten usein valkoinen heteromies alkaa etsiä syitä muualta. Tällöin valkoinen heteromies saattaa ymmärtää, ettei kaikille todellisuudessa ole suotu samoja mahdollisuuksia, ei edes kaikille valkoisille heteromiehille. Valkoinen heteromies voi herätä näkemään yhteiskunnallisen hierarkian ja paikkansa, joka on kaukana rikkaan valkoisen heteromiehen alapuolella. Hän saattaa vieraantua valheellisesta solidaarisuudestaan paremmin toimeentulevia kohtaan ja alkaa kokea solidaarisuutta muita patriarkan ylivallasta kärsiviä kohtaan. Häpeän ja epäonnistumisen tunteiden hallitsemisen kannalta helpoin ratkaisu lienee kuitenkin jatkaa samaistumista yhtenäiseksi koettuun valkoisen heteromiehen ihmisryhmään ja kuvitella, että oma epäonni johtuu heikompiosaisten ihmisryhmien yrityksistä sortaa valkoista heteromiestä.

Aamulehdessä julkaistiin muutama vuosi sitten kirjoitus otsikolla ”Tytön puute sairastuttaa miehenalun”, jossa sukupuolisuhteiden vähyyden kerrottiin olevan ”tärkein syy” Auvisen, Saarisen ja Breivikin suorittamiin joukkomurhiin13. Kirjoitusta pilkattiin jopa kansainvälisesti14, sillä siinä seksi esitettiin jokaisen miehen oikeutena, jonka täyttäminen on naisten kollektiivinen velvollisuus; muuten tulee ruumiita. Aamulehden teksti ilmestyi vain muutamia päiviä Breivikin joukkomurhan jälkeen ja jo silloin sen kirjoittaja tiesi kertoa, että tärkein syy teon taustalla ei suinkaan löydy esimerkiksi Breivikin edustamasta klassisessa mielessä15 sovinistisesta ideologiasta, vaan naisista. Huvittavaa tässä suhteessa on, että Breivik itse ei suinkaan syytä naisia pihtaamisesta vaan päin vastoin, seksistä liian monien kumppaneiden kanssa. Breivik uskoo, että tällainen haitallinen moraalinen mädänneisyys on seurausta naisten emansipaatiosta, joka on länsimaissa johtanut siihen, että naisilla on nykyään enemmän vaikutusvaltaa, kuin miehillä16. Uhri-douchebagit ovat yhtä mieltä siitä, että jotenkin nuo toiset, köyhät, naiset, ulkomaalaiset tai homot, ovat syyllisiä, vaikka aina ei vallitsekaan yksimielisyyttä siitä, mihin ollaan syyllisiä tai millä tavalla.

Olisiko douchebagillä hyvä olla suomenkielinen vastine? Douchebag on herjasanojen isä ja äiti: douchebag on se, joka ensimmäisenä on kutsumassa muita ihmisiä lutkiksi, neekereiksi, hinteiksi ja pummeiksi. Siksi sanassa douchebag on tiettyä runollista oikeutta. Tästä huolimatta douchebagiin pätee sama kuin muihinkin solvauksiin. Herjasanat jähmettävät mielikuvitusta ja edustavat siten kielen nurjaa puolta. Herjauksia ei yleensä käytetä helpottamaan asioiden ymmärtämistä, vaan leimaamaan ihminen, jotta tätä ei tarvitsisikaan ymmärtää. Herjaus on vallankäyttöä, yritys supistaa toinen hallittavaksi mitättömyydeksi. Eikä haukkumasana typistä vain kohdettaan, vaan myös haukkujan: solvaus kuihduttaa ajattelun ja kahlitsee sen stereotypian ankeuteen ja köyhyyteen. Herjaus on ajatuksen vankila. Toisaalta meillä tuskin on vielä liikaa sanoja etuoikeutettujen röyhkeydelle ja tuon röyhkeyden kumartelulle, vaikka kyseessä on kaikkialla läsnäoleva ilmiö.


Viitteet

Lähteet