Susanna Lankinen

Filosofin sohvalla – Miksi filosofista praktiikkaa? Keskustelua kirjan kanssa: Susanna Lankinen vs. Filosofi tavattavissa – Ajatuksia filosofisesta elämästä

lystinpitoa
Linnea Lindholm: Lystinpitoa (2013), tempera.
Houni, Pia & Salovaara, Perttu (toim.) (2014) Filosofi tavattavissa – Ajatuksia filosofisesta elämästä. Eurooppalaisen filosofian seura / niin & näin.

Eurooppalaisen filosofian seura on tehnyt jälleen kerran kulttuuriteon julkaisemalla artikkelikokoelman monille filosofiaan muuten perehtyneille vieraasta aiheesta: filosofisesta praktiikasta. Teos Filosofi tavattavissa – Ajatuksia filosofisesta elämästä valottaa myös alan suomalaista toimintaa. Artikkelit tarjoavat hyvän yleiskuvan tästä nuoresta ja moniulotteisesta filosofisesta toiminnasta. Käsittelen tässä kirjoituksessa osaa alaan liittyvistä teemoista: filosofisen praktiikan historiaa, eri metodeja ja praktiikkaan kohdistuvaa kritiikkiä. Keskeisenä teemana on kysymys siitä, mikä voisi olla filosofisen praktiikan paikka nykyaikaisessa yhteiskunnassa.

Filosofinen praktiikka voi tarkoittaa monenlaista filosofista toimintaa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn nimenomaan filosofiseen vastaanottotoimintaan, jossa asiantuntija (eli filosofi) ja asiakas (tai asiakkaat) keskustelevat yhdessä. Muuten kyseessä on varsin vaihteleva ja osin ristiriitainenkin ala – selkeää yhteistä taustateoriaa tai menetelmiä ei ole.

Praktiikan historia ja käytännöt

Pia Houni ja Perttu Salovaara käsittelevät artikkelissaan ”Filosofinen praktiikka – Historiasta ja käsitteestä nykykäytäntöihin” (21 – 56) kattavasti filosofisen praktiikan historiaa. Platonin Sokrateen merkitys filosofisen keskustelukulttuurin esi-isänä on niin merkittävä, että asiaa on suorastaan turha edes mainita. Sokrates mainosti itseään ”ajatusten kätilönä” (7, 22), mikä toimiikin hyvänä metaforana, kun aletaan pohtia, mitä filosofi tekee vastaanotollaan keskustelukumppanilleen. Filosofin ei ole tarkoitus saarnata omasta maailmankuvastaan vaan tarkoitus on kaivaa esiin asiakkaan omia uskomuksia, päättelyitä ja arvoja.

Nykyaikaisen vastaanottokulttuurin aloitti 1981 saksalainen Gerd Achenbach. Achenbachin johtavina ajatuksina filosofiselle vastaanotolle oli praksis, filosofinen käytäntö, ja neuvonpito tasa-arvoisena keskusteluna asiakkaan kanssa (24). Achenbach pyrki erottamaan keskusteluvastaanoton akateemisesta filosofiasta korostamalla praksiksen ja ”puhtaan filosofian” eroa. Toisaalta Achenbach pyrki neuvonpidon ja tasa-arvoisuuden ideoilla erottautumaan auktoriteettisuhteeseen nojaavista psykoterapiasta ja psykiatriasta. Filosofisen praktiikan suhde näihin kahteen – akateemiseen filosofiaan ja psykoterapiaan – on ollut kiivaassa keskustelussa näihin päiviin asti. Teoreetikoita ja praktiikan harjoittajia erottaakin usein toisistaan suhtautuminen terapeuttisuuteen (34).

Neuvoja (counsellor) onkin ilmeisesti usein käytetty titteli filosofiselle praktikolle englanninkielisessä maailmassa 1. Psykologeista käytettynä tämä titteli on ilmeisesti tarkoittanut eroa varsinaiseen sairauden hoitoon ja diagnooseihin2. Osa filosofisista praktikoista vierastaa kuitenkin tätä neuvontapuhetta, sillä he pitävät sitäkin asiakassuhteelleen liian epäsymmetrisenä terminä (37). Tällöin toinen on keskustelussa neuvoja ja toinen neuvottava.

Achenbachin henkeä mukaillen Arto Tukiainen esittää artikkelissaan ”Filosofinen praktiikka sopusoinnun harjoittamisena” kattavan listan filosofisen praktiikan ja akateemisen filosofian eroista (13 – 20)3. Filosofisen praktiikan ei tarvitse nojata mihinkään yhteen teoriaan, eikä siinä ole tarkoitus tehdä uutta teoriaa.

Sokrateen ja Achenbachin lisäksi Antti Mattilan ja Pierre Hadot’n nimet pulpahtavat kirjassa tuon tuostakin esiin. Pierre Hadot on tuonut esiin antiikin filosofian käytännönläheisyyden nykyajan ihmisille (67 – 68). Tätä antiikin perintöä filosofinen praktiikka pyrkii elvyttämään; filosofia on muutakin kuin yliopiston tutkijaluolat. Antti Mattila toi filosofisen praktiikan Suomeen ja perusti Suomen filosofisen praktiikan yhdistyksen vuonna 1999 (7). Suomessa filosofinen praktiikka on ollut alusta lähtien monialaista: Mattila on itse lääkäri ja ratkaisukeskeinen terapeutti. Filosofinen praktikko on yleensä yliopistotasolla filosofiaa lukenut akateemisesti koulutettu henkilö (40). Varsinaisia praktikon koulutuksia on tietenkin tarjolla myös Suomessa yksityisellä puolella.

Filosofi tavattavissa tarjoaa muutaman artikkelin, jotka keskittyvät puhtaasti sellaisiin filosofisiin metodeihin, joita praktiikassa voidaan käyttää. Nämä metodit ovatkin kirjan selkeintä antia lukijalle. Puhtaimmillaan filosofin vastaanotolle tullaan keskustelemaan varsin vapaasti. Monet teoreetikot painottavat sitä, ettei filosofinen näkökulma palaudu mihinkään metodiin. Erilaisten metodien läpikäynti ei kuitenkaan ole tämän kanssa ristiriidassa. Taitava praktikko osaa valita tilanteeseen sopivat metodit. Eero Ojasen artikkeli ”Filosofisen keskustelun taidosta” (57 – 65) esittelee näppärästi erilaisia keskustelun keinoja, joita asiakkaan kanssa voidaan käyttää. Ojasen keinot pohjautuvat pitkälti perusretoriikkaan, esimerkiksi analogian tai liioittelun käyttämiseen. Filosofin vaarana on muuttua vittuilevaksi sokrateeksi, sillä tällaisten keinojen käyttö sinänsä ei tee keskustelusta syvällistä. Aila Latvala toteaa artikkelissaan rakkaudesta puhumisesta (100 – 110):

Filosofisen praktiikan harjoittajalta kysytään tilannetajun lisäksi ajantajua. Pitää osata olla tahdikas. Tulee nähdä, milloin on hyvä kysyä tai todeta mitäkin. – – Niin herkkää ajatustenvaihto on.(106)

Monet kirjoittajat ottavat kantaa ruumiillisiin harjoitteisiin. Praktiikan ei siis tarvitse olla pelkkää kielellistä käsittelyä. Varsinaisia esimerkkejä näistä harjoitteista kirja ei kuitenkaan tarjoa. Tosin Juha Romppasen artikkeli ”Katso palloa! – Tennisvalmentajafilosofin kenttävastaanotolla” (152 – 161) käsittelee pelkästään tenniksenpeluuta ja sitä, miten filosofiaa voidaan hyödyntää ruumiillisten lajien valmennuksessa.

Konkreettiset tapausesimerkit ilahduttavat. Esimerkiksi Pia Hounin ”'Tunne itsesi!' – Sokraattisesta dialogista” (137 – 162) käy läpi erään sokraattisen dialogin kurssin tapahtumat. Kurssilla toisilleen tuntemattomat ihmiset käyvät monipäiväisen keskustelun ryhmän vetäjän eli fasilitaattorin avulla. Myös Jukka Laajarinteen ”Riippuvuuksista” (111 – 122) ja Anu Virtasen ”Juurettomuus” (123 – 136) ansaitsevat maininnan mielenkiintoisista tapauksista.

Sekä tennisvalmennus että dialogikurssi laajentavat näkemystä filosofisesta praktiikasta. Sen ei tarvitse olla pelkkää sohvavastaanottoa. Omassa mielessäni väijyi teosta lukiessani jatkuvasti kuitenkin kysymys: Miksi filosofista praktiikkaa? Kaikenlaista keskusteluapua on nykyään saatavilla: psykoterapeutteja, sosiaalityöntekijöitä, lääkäreitä, psykiatreja, sairaanhoitajia, konsultteja, valmentajia, erilaisia ohjaajia... Pyrin selvittämään, miten filosofinen keskustelu eroaa näistä kaikista, vai eroaako se mitenkään.

Onko filosofinen praktiikka yksi psykoterapioista?

”Filosofin vastaanottoa on ylimalkaan hankala mieltää ilman 1900-luvun teollistuneissa maissa vakiintunutta psykologisoinnin ja terapiakulttuurin läsnäoloa ihmisten kokemusmaailman jäsentäjänä.”(35)

Kuten edellä mainittiin, suhde psykoterapiaan on ollut aina filosofisen praktiikan ongelmana. Jos filosofinen praktiikka olisi ”vain” yksi psykoterapioista, sen olisi antauduttava empiirisille kokeille. Näin ainakin Suomessa psykoterapian määritelmän mukaan4. Tosin psykoterapioidenkin tieteellisyydestä ja ammatillisista kriteereistä käydään yhä väittelyä isossa maailmassa5. Useimmat Filosofi tavattavissa -artikkelien kirjoittajista on kuitenkin sitä mieltä, että filosofisen praktiikan tulisi erottua hoidoista: filosofisen keskustelun tarkoitus ei ole parantaa. Rivien välistä on kuitenkin luettavissa lipsahduksia. Esimerkiksi Arto Tukiainen toteaa:

”Filosofia nostaa onnistuneen elämän todennäköisyyttä.”(16)

Väite haiskahtaa empiiriseltä. En tiedä sen totuudesta. Vanha vitsi kuitenkin on, että filosofian opiskelijat kärsivät keskimääräistä yliopisto-opiskelijaa enemmän mielenterveydenongelmista. Kirjassa lainataankin filosofista praktiikkaa kritisoinutta Christopher Coopea (9):

”Filosofia jos mikä tekee asioista vaikeampia.”

Tullaanko tässä sitten ”onnellinen sika /onneton Sokrates” -kysymykseen, jonka voi tietenkin laajentaa koskemaan koko yhteiskuntaamme tunkeutuvaa puhumis- ja terapiakulttuuria kohtaan. Nykypsykologia ja erityisesti psykoterapia kannustaa ongelmien ja tunteiden kohtaamiseen – pitäisikö meidän kohdata vielä oman maailmankuvamme perusteetkin filosofin sohvalla?

Filosofinen praktiikka ja medikalisaatiokritiikki – Diagnoosi vaihtuu dialogiksi

Medikalisaatiokritiikki kulkee nähdäkseni enemmän tai vähemmän pinnalla koko praktiikan lyhyen historian. Filosofisen praktiikan pitäjiä on monentaustaisia, eikä läheskään kaikilla ole koulutusta mielenterveyden ongelmien saralta. Jo Achenbachia varoitettiin, että filosofit eivät välttämättä huomaa asiakkaan psykiatrisia ongelmia.

”Entä jos filosofisen praktiikan pitäjä, jolla ei ole lainkaan koulutusta mielenterveyskysymyksissä, ei tunnista esimerkiksi opiskelijan itsemurha-aikeita ja tarjoilee psykiatrian sijaan ratkaisuksi Heideggeria?”(35)

Varsinkin analyyttiseen filosofiaan taipuvaiselle mielenlaadulle Heidegger voi aiheuttaa vain lisää tuskaa elämään.

Nykyaikana mielen ongelmiin on yksinoikeus psykiatrien ja psykologian alalla. Erityisesti tähän liittyvää biologista näkökulmaa on perustellut psykiatri Hannu Lauerma:

”Psykiatrian asemasta käydyssä keskustelussa on väitetty sen hegemonian pohjautuvan siihen, ettei selkeämmin psykososiaaliselta tai peräti filosofiselta pohjalta nouseville toimintatavoille olisi annettu mahdollisuutta. Historiallisessa tarkastelussa tämä ei pidä lainkaan paikkaansa. Hengellistä, psykologista ja psykososiaalista apua on osalle väestöä ollut tarjolla vuosituhansia. Nykyisin psykiatria lääketieteellisessä muodossaan elää jatkuvassa kilpailutilanteessa. Erilaisia psykoterapioita mutta myös terapioiksi kutsuttuja uskomushoitoja on tarjolla enemmän kuin koskaan.” 6

Peter Raabe (34)7 on filosofisista praktikoista pahimman luokan medikalisaatiokriitikko, joka pitää filosofista terapiaa ja ylipäänsä terapiaa ylivoimaisena hoitomuotona biologisiin menetelmiin nähden. Psykiatriassa terapia ja lääkitys eivät ole toisilleen vaihtoehtoiset hoitomuodot, joten usein medikalisaatiokritiikki menee ohi maalinsa. Risto Suvannon artikkeli ”Ymmärtämisen käytännöistä” (75 – 83) liippaa lähelle medikalisaatiokriitikoiden näkemyksiä pohtiessaan pitäisikö pakkohoitoon määräämisessä olla mukana lääkärien lisäksi ”ymmärtämisen ammattilainen”. Suvanto antaa esimerkin psykiatriseen pakkohoitoon joutuneesta, oletettavasti terveestä ihmisestä. Lauerma taas esittää esimerkkejä päinvastaisista tapauksista: tilanteista, joissa sosiaalityöntekijät eivät ole ymmärtäneet häiriökäyttäytymisen biologisia syitä8. Kummassakaan tapauksessa toimenpiteet eivät ainakaan kitkatta edistäneet kenenkään hyvinvointia.

Epäilen kuitenkin vahvasti, että filosofi voisi asiantuntijana olla sen lähempänä potilasta kuin lääkärikään. Epäilemättä lääkärit eivät monestikaan kohtaa potilaitaan kunnolla, mistä meillä monilla on kokemustakin. Mutta mikä tekisi filosofista lopulta paremman ymmärtäjän? Heideggerin lukeminen? Kahden ihmisen maailmoilla on aina raja. Suomessa ei ole kovin helppo ”päästä” nykyään pakkohoitoon, mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö virheitä sattuisi. Tuskin virheitä vähennettäisiin sillä, että arviointiin tuotaisiin lisää potilaalle vieraita filosofeja. Suvantokin kyllä myöntää, ettei filosofilla ole pätevyyttä arvioida ihmisten mielenterveyttä (82).

Filosofisen praktiikan pitäjien suhtautuminen psykologian/psykiatrian tajoamaan empiiriseen tietoon sisältää arvokkaan näkökulman, joka voidaan huomioida lähtemättä sairaiden hoitamisessa poppamiesten poluille. Houni ja Salovaara lainaavat tämän ongelman yhteydessä Lou Marinoffia, joka on todennut, että lääketiede on parantamista ja filosofia on kukoistamista (33). Kukoistaminen kuuluu kuitenkin nykyään ainakin psykologian peruskäsitteistöön. Tiedä sitten, onko filosofialla tai filosofisten terapioiden kehityksellä ollut tähän vaikutusta. Jo psykologian peruskursseilla puhutaan terveyden ja mielenterveyden käsitteistä ja psykologia onkin ilmeisesti laajenemassa entistä enemmän mielenterveyden ylläpidon puolelle. Myös WHO on todennut että ”mielenterveys on enemmän kuin mielenterveyshäiriöiden poissaoloa.”9

Arto Tukiainen esittää artikkelissaan (18 – 19) sopusoinnun seitsemän hyvettä, jotka ainakin omaan korvaani kalskahtavat samoilta, kuin ne mielenterveyden kuusi ulottuvuutta, jotka psykiatri George Vaillant on esittänyt10.

taulukko

En väitä, että käsitteet olisivat täysin vastaavat. Tarkoituksenani on huomauttaa, että muutkin kuin filosofit tekevät näitä luokituksia, enkä ainakaan itse oikein ymmärrä, miten kuhunkin luokitukseen tulisi suhtautua.

Medikalisaatiokritiikin terä saattaa olla ylidiagnosoinnin oletuksessa. Onko eksistentiaalinen kriisi sama asia kuin lievä masennus? Houni ja Salovaara toteavat, että ”yhä useammat elämäntapahtumat käsitetään yhä useammin terveys-sairaus-akselilla”, mikä seikka on ollut yhtenä sysäyksenä filosofisen praktiikan kehittymiseen (36). Jos ihminen kamppailee elämän perustavien kysymysten äärellä ja ahdistuu sen takia, työterveyslääkärin antama muutaman päivän sairasloma tuskin helpottaa. Onko eksistentialismi mielialalääkkeitä parempi vastaus tähän kriisiin? Filosofinen praktiikka voisi löytää tilaa sieltä, missä on ei-lääketieteellisiä elämänongelmia.

Filosofin rationaalisuus

Medikalisaatiokeskustelussa hedelmällisintä lienee alojen vuoropuhelu. Samalla tässä on kuitenkin tärkeää ottaa huomioon eri näkökulmien vahvuudet. Filosofia ei käsitteellisenä tieteenä voi mennä rajojansa pidemmälle. Psykoterapian vaikuttavuuden on tutkittu johtuvan pääsääntöisesti terapeutin ja asiakkaan suhteesta, ei niinkään terapiasuuntautumisesta11. Filosofisenkin keskustelun laatu riippuu tietenkin eniten itse filosofista – millainen on hänen maailmankuvansa ja lähtökohtansa – ja asiakkaan suhtautumisesta filosofiaan.

Vuosituhansien ajattelun perinne (35) ei kuitenkaan vielä anna perusteita filosofisen näkemyksen paremmuudesta, eikä varsinkaan siitä, että se olisi mitenkään validi. Psykiatria ja psykologia sitoo hoitojen vaikuttavuus. Filosofia sitoo ehkä parhaassakin tapauksessa vain älyllinen rehellisyys.

Sam Brown12 on pohtinut, että filosofisen praktiikan perustavanlaatuinen ero psykoterapiaan voidaan löytää filosofian ”järjellisyydestä”. Filosofia nojaa lopulta käsitteenmäärittelyihin ja päättelyyn. Tämä rajoittaa filosofisen keskustelun voimaa, sillä ihmisten kognitiivisissa taidoissa on eroja. Näitä eroja esimerkiksi psykologit on koulutettu huomaamaan. Ihmistä ei pidä viedä edes totuuden takia liian pitkälle, mikäli hän ei ole siihen valmis. ”Tapaukset, joissa asiakas kieltäytyy vakaasti hylkäämästä absrudia uskomusta tai ilmeistä loogista ristiriitaa, ovat filosofisen neuvonnan kontraindikaatioita – – jääräpäinen irrationaalisuus asettaa ilmeisiä rajoitteita filosofisille menetelmille.”13

Filosofista keskustelua leimaa oletus ihmisen rationaalisuudesta. Poikkeuksena toimivat ehkä edellä mainitut praktiikassa mahdollisesti mukana olevat ruumiinharjoitteet. Filosofinen terapia ei yleensä pysty ulottumaan ongelmiin, jotka ovat ihmisen rationaalisuuden ehtojen toiminnassa, kuten asia monissa mielenterveydenongelmissa on.

Filosofian opinnoista on taatusti hyötyä psykologeille, psykiatreille ja muille mielenterveyden ammattilaisille, mutta voivatko filosofit itse tuoda mitään erityistä näkemystä nykyiseen terapiakulttuuriin? Onko medikalisaation mörkö pelkkä olkiukko? Mitä sellaista filosofinen praktiikka voi tarjota, jota psykoterapia ei ole jo tarjonnut? Onko ero lopulta asiakkaiden ongelmien vakavuudessa tai kenties heidän rahapussinsa koossa?

Onko filosofinen praktiikka henkistä valmennusta ja self-help-oppaiden jatkoa?

”Psykoterapian tehtävä on auttaa voimaan paremmin, valmentajan tehtävä on yleensä auttaa saavuttamaan päämäärä. Mikä on filosofin tehtävä? Paremminkin sekä-että kuin joko-tai.”(69)

Filosofien suhtautuminen rahantekoon on aina ollut ongelmallista. Jos filosofista vastaanottoa ajattelee henkisenä valmennuksena, sillä on jonkinlaista tilausta nyky-yhteiskunnassa. Toki markkinat esimerkiksi Suomessa ovat auttamatta pienet. Suomessa on tällä hetkellä noin kymmenen vastaanottajaa, ja tuskin heistä kukaan elättää itseään pelkällä praktikon toimellaan.

Voisi kuvitella, että samat ihmiset, jotka palkkaavat itselleen personal trainerin, ravitsemusasiantuntijan ja hermorataterapeutin, haluavat kehittää itseään myös henkisellä tasolla ”superyksilöiksi”. Mindfullness on saanut huomiota jo yritysjohtajilta14. Kysymys tietenkin kuuluu, haluavatko filosofit lähteä tähän itsensä optimoimisen buumiin mukaan. Muun muassa Roger Scruton on irvaillut filosofisia praktikoita sofisteiksi (36).

Mitä se sitten on?

Kaiken lukemani perusteella olen löytänyt joitakin seikkoja, jotka saattavat erottaa filosofisen praktiikan muusta vastaanottotoiminnasta. Ensimmäinen on rationaalinen metaterapia, toinen päämäärätön dialogi ja kolmas epäily ja puolueellisuus toistensa kääntöpuolina.

Johannes Ojansuu ehdottaa tekstissään ”Terapeuttisesti suuntautunut filosofinen keskustelu” filosofian paikaksi tietynlaista metaterapiaa. Annetaan käsitteiden ja ajatusten juosta sellaisella tavalla, jollaisella mielen patologien silmälasit eivät anna. Tämä pohjautuu vahvasti oletukseen siitä, että ajattelun kenttä on jotenkin jaettavissa, filosofisessa mielessä rationaalisuuden kautta. Tässä on aiemmin mainittuja ongelmia. Joillekin ihmisille voisi olla kuitenkin helpottavaa puhua tunteiden sijaan järjestä.

Pia Houni korostaa Ylen Kultakuume -radio-ohjelmassa15 sitä, että terapeutti yleensä lähinnä kuuntelee, kun taas filosofi antautuu dialogiin asiakkaan kanssa. Filosofi ei myöskään lupaa vastausta tai hoitotulosta. Tuoko tämä sitten kenties ongelmia filosofisen praktikon bisnesideaan. Miksi kukaan maksaisi palvelusta, joka ei lupaa mitään?

Kolmas huomattava etu filosofeilla tuntuu lopulta olevan puolueettomuus, jonka tosin voi näkökulmasta riippuen nähdä puolueellisuutenakin. Psykoterapeutin tehtävä tuntuu olevan samaistuminen asiakkaaseen hyvinkin kritiikittömästi. Filosofi voi vahvemmin kyseenalaistaa vaikkapa asiakkaan käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Tästä aiheesta Elli Arivaara-Ebbe kirjoittaa artikkelissaan ”Vastaanoton paikka” (72). Myös Eero Ojanen viittaa tähän:

”Filosofiassa korostetaan usein aiheellisesti epäilyä, kyseenalaistamista ja kritiikkiä. Mitään ei pidä nielaista purematta. Nykymaailmassa ihmisen ongelma kuitenkin on juuri yletön epäileminen: ei ole mitään varmaa eikä voi luottaa mihinkään – – . Tämä nykytilannetta määrittävä yleinen seikka on filosofienkin ymmärrettävä. Epäilyä ei pidä jumaloida. Oma vastaukseni on kovien tosiasioiden, kuten hyvyyden, totuuden ja kauneuden, johdonmukainen korostaminen.”(64)

Lisäävän huomion epäilyyn, lähes päinvastaisen edelliselle, löysin Sam Brownilta. Brown huomauttaa:

”Achenbachin dialektisessa mallissa filosofisen neuvonnan päätarkoitus on kyseenalaistaa pohtimattomia oletuksia ja stimuloida henkilökohtaisia tilanteita koskevia oivalluksia, ei tarjota lohtua ahdingossa oleville. Päämäärättömän tutkiskelun asettaminen ensisijaiseksi riippumatta siitä, mihin se johtaa, antaa filosofiselle neuvonnalle mahdollisuuden kaivaa maata turvallisten oletusten alta ja aiheuttaa levottomuutta herättäviä ajatuksia. Achenbach varoittaa: ’filosofia ei kevennä taakkaa, vaan tekee siitä pikemminkin raskaamman’.”16

Ilman hoitovasteen odotusta filosofinen praktiikka voi toimia ihmismielen rajojen ja oman ajattelun tutkimisena. Epäily aiheuttaa joskus ahdistusta, mutta eikö juuri sitä tänne ole tultukin tekemään? Tällainen lähestymistapa sopii ihmisille, joille rationaalisuuden askeleet ovat selkeitä.

Nykyajan maailmassa ihminen monesti kaipaa ulkopuolista tahoa, jolle mennä juttelemaan. Onko tämä taho sitten psykologi, filosofi vai astrologi – onko sillä useimmissa tapauksissa väliä? Tämä asia vaivaa filosofista praktiikkaa, erityisesti niin kauan, kuin praktiikan pitäjän koulutus ja metodologia ovat vapaat. Voiko olla olemassa filosofipuoskareita?

Olen jättänyt tahallani käsittelemättä viisauden käsitettä. Sitähän lopulta filosofin vastaanotolle mennään etsimään. Kuka sitten on paras ihminen opettamaan viisautta, ja voiko sitä ylipäänsä opettaa? Itse törmään filosofian opinnoissani vähän väliä kysymykseen siitä, mitä tämä filosofia nyt sitten oikeastaan on, ja mikä on sen suhde empiiriseen tietoon. Mitä filosofialle jää? Samanlaisen kysymyksen voi esittää filosofisesta praktiikasta. Jätän lukijan tehtäväksi päättää, onko filosofinen praktiikka hyödyllinen hanke vai ei.

Viitteet

Kirjallisuus