Anssi Lindblad

Romantiikan ironia filosofisena asenteena

Useimmiten romantiikan filosofian käsitteleminen aloitetaan luettelemalla romantiikkaa koskevat harhaluulot. Tämän voisi katsoa olevan merkki alemmuudentunteesta; historiamme merkittävä kulttuuriliike joutuukin filosofian ja tieteen alueelle astuessaan perustelemaan omaa olemassaoloaan. Romantiikkaa koskevia harhakäsityksiä olisi tuskin tarvetta ryhtyä kumoamaan, jos tarkemmin tarkasteltaisiin, millä tavalla romantiikka asettuu valistusta ja rationalismia vastaan. Kyse ei ole tunteen korostamisesta järjen kustannuksella, vaan pikemminkin järjen ja tunteiden yhteensovittamisesta. Ironia on keino tasapainotella näiden kahden välillä1. Keskityn käsittelemään Jenassa alkunsa saanutta saksalaista varhaisromantiikkaa ja sen merkittävintä ironian teoreetikkoa, Friedrich Schlegeliä. Tarkastelkaamme kuitenkin aluksi, miten varhaisromantiikka asettui järkeä vastaan, eli mitä valistus ja rationalismi merkitsivät romantiikalle.

nimetön
Linnea Lindholm: Nimetön (2014), tempera.

Romantiikan filosofia

Niin antiikissa kuin uudella ajalla filosofia on tavoitellut järkkymättömiä totuuksia. Näitä kahta epookkia erottaa toisistaan kuitenkin niiden käsitykset varmojen totuuksien suhteesta filosofian tekemiseen. Antiikissa totuudet olivat filosofisen toiminnan, ajattelun ja dialektiikan päämääriä. Muuttumaton totuus oli filosofian telos, joka sitäpaitsi saattoi olla vain niiden harvojen saavutettavissa, joiden sielun ominaisuudet loivat edellytykset oivalluksen saavuttamiselle. Uuden ajan filosofiaa puolestaan leimaa paljon tasavaltalaisempi käsitys totuuksista. Totuudet eivät olleet enää filosofian päämääriä, vaan lähtökohtia; perusväittämiä, joita ei voida epäillä, joiden varmuus on osoitettavissa kenelle tahansa ja joiden varaan kaikki muu ajattelu rakentuu loogisesti.

Varhaisromantiikan filosofia syntyi vastareaktiona jälkimmäiselle. Viimeistään Descartesista lähtien kasvava trendi oli yrittää löytää epäilyksetön tosiasia ja järkeillä sen nojalla loput filosofiasta. 1700-luvulla saksalaisessa filosofiassa etsittiin kiivaasti ajattelun peruslausetta, systemaattisen filosofian edellytystä, joka itsessään ei kaipaa edellytystä. Juuri systeemifilosofiaa varhaisromantikot kritisoivat. “Etsimme kaikkialta edellytyksetöntä ja löydämme alati vain olioita” kuuluu Novaliksen Kukkatomua (Blüthenstaub) –fragmenttikokoelman ensimmäinen mietelmä2. Systeemin vastustus näkyykin tavassa kirjoittaa filosofiaa. Novalis, Friedrich Schlegel ja muut Jenan varhaisromantikot eivät jättäneet jälkeensä laajoja systematisoituja esityksiä, vaan fragmentteja, lyhyitä mietelmiä, omalakisia mutta laajempaan kokonaisuuteen kuuluvia sirpaleita. Vaikka fragmentit ovatkin osa laajempaa kokonaisuutta, yksikään fragmentti ei ole systeemin alkupiste. Novaliksen mukaan ensimmäinen ja ainoa periaate on filosofialle sama kuin ikiliikkuja on mekaniikalle, viisasten kivi kemialle ja vapaa valtio poliitikolle: korkein päämäärä, jumala3.

On totta että romantiikan rationalismin vastaiseen käytökseen kätkeytyy kaipuu takaisin antiikiin, mutta vaikutteita otettiin myös oman ajan keskustelusta. Varhaisromantiikan filosofialle keskeinen ironian käsite juontaa juurensa antiikista tuttuun sokraattiseen ironiaan, mutta siihen vaikutti yhtälailla Kantin kriittisen filosofian oivallus tiedon rajoista. Sokrates tunnetusti johdatteli keskustelua pilke silmäkulmassa, tietäen että tähän mennessä hyväksytyt käsitykset hän tulee kuitenkin kumoamaan keskustelun edetessä. Tietoinen hän oli myös dialogin lopussa häämöttävästä, tiedon rajat tunnustavasta aporiasta. Kantin filosofia välittyi varhaisromantikoille Jenassa vaikuttaneen Johann Gottlieb Fichten (1762–1814) ajattelun kautta4 Vaikka Fichte olikin systeemifilosofi kat’ eksokhen5, vetosi hänen edistyksellinen ajatuksensa subjektin aktiivisuudesta nuoriin Jenalaisiin romantikkoihin.

Fichtelle subjektin, eli Minän, olemassaolo ei ole kartesiolainen tosiseikka, joka on vain todettavissa. Sen sijaan Minä on oman toimintansa tulos; Minä on Minä vasta, kun se on asettanut itsensä6. Itsensä lisäksi Minä asettaa myös Ei-minän, itselleen vieraan todellisuuden. Ei-minä on verratavissa Kantin olioon sinänsä. Minään kohdistuu sysäyksiä (Anstoss), jotka rajoittavat sinänsä vapaata Minää ja saavat sen siten reflektoimaan omia tilojaan. Minä tulee tietoiseksi vasta, kun sen toimintaa rajoitetaan7. Tietoisuus pysyy liikkeessä, sillä Minällä on jatkuva kaipuu vapauteen.

Minän vapauden ja rajoittuneisuuden välinen jännite, jota Fichte käsittelee pääteoksessaan Tiedeopin perusta, oli alkua saksalaisessa idealismissa paljon käsitellylle äärettömän ja äärellisen dikotomialle. Tässä kontekstissa äärellisellä ja äärettömällä tarkoitetaan ennen muuta rajallisen tiedon tai kokemuksen mahdollisuuksia tavoittaa rajaton, absoluuttinen totuus. Sen lisäksi, että romantiikan ironia sovittaa järjen ja tunteet, pyrkii se sovittamaan myös äärellisen tiedon ja äärettömän totuuden.

Ironia Friedrich Schlegelin ajattelussa

Merkittävin romanttisen ironian teoreetikko on epäilemättä Friedrich Schlegel (1772–1829). Schlegel tunnetaan paremmin kirjallisuuskriitikkona, mutta hän myös seurasi Fichten filosofian opetusta Jenan yliopistossa ja inspiroitui tämän ajattelusta. Schlegel asettui silti vastustamaan Fichten peruslauseelle pohjautuvaa systeeminrakentelua, sillä hän piti filosofian alkupisteen löytämistä mahdottomuutena8. Schlegelin ironian käsitteeseen liittyy varmuudesta irtisanoutuminen, sokraattinen tietämättömyyden tunnustaminen uudistetussa muodossa. Oivallusta ehditään kyllä väläyttää, mutta sen ei anneta luisua rajallisuudelleen sokeaksi järjestelmäksi. Tästä johtuu Schlegelin fragmentaarinen tyyli.

Fragmentti on Schlegelille pieni taideteos; omat kriteerinsä asettava ja itseriittoinen – kuin siili9. Fragmentti on fragmentaarinen kuitenkin vain suhteessa muihin fragmentteihin. Ykseydessäänkin katkelmallinen mietelmä asettuu aina suhteessa muihin mietelmiin. Se ei ole mitenkään erityisessä asemassa kokonaisuuteen nähden. Kokonaisuutta puolestaan ei pidä ymmärtää äärellisenä totaliteettina (mitä systeemi epäilemättä olisi), vaan erilaisten ja jopa vastakkaisten näkemysten äärettömänä kaaoksena10. “Ironia on selkeää tietoisuutta ikuisesta joustavuudesta, äärettömänä vellovasta kaaoksesta”, kirjoittaa Schlegel11. Mukana on oltava ironiaa, jotta äärettömästä tietoisena voidaan sanoa jotain äärellistä. Mitään ääretöntä taas ei voida sanoa, joten sanokaamme jotain äärellistä.

Schlegelin mukaan ironian lisäksi myös allegoria ja sukkeluus (Witz) ovat sellaisia kirjallisia käytäntöjä, jotka sovittavat ääretöntä ja äärellistä yhteen12. Allegoria, tai yleisemminkin vertauskuva, on äärellinen, mutta edustaa ääretöntä. Sukkeluus on “fragmentaarista lempeyttä”13, joka yhtäläisyyksiä osoittaen väläyttää äärettömän ja äärellisen ykseyttä. Novalis kirjoittaa:

Sukkeluus on yhtäläisyyksiä osoittavana periaatteena samalla menstruum universale14. Sukkelia sekoituksia ovat mm. juutalainen ja kosmopoliitti, lapsuus ja viisaus, rosvous ja jalomielisyys, hyve ja huoruus, arvostelukyvyn puute ja ylenmääräisyys naiiviudessa ja niin edelleen, loputtomiin.15

Ironia (Ironie) on Schlegelin mukaan allegorian ja sukkeluuden synteesi16. Se muistuttaa fichteläistä Minän ja Ei-minän välistä värähtelyliikettä, vapauden ja rajoittuneisuuden välistä jännitettä. Ironia on nimittäin samalla kertaa itsensä tuottamista, itsensä rajoittamista ja itsensä tuhoamista17. Käytännössä ironia on ajatuksen ilmaisemista, mutta välittömästi sen tunnustamista, että tämä onkin vain yksi näkökulma. Näin ironinen toteamus rinnastuu vertauskuvaan; yhtä asiaa voidaan ilmaista monin erilaisin, toisilleen yhteismitattomin vertauskuvin. Ironia tasapainottelee myös vakavan ja kevyen välillä. Ilmaistu ajatus viittaa vakavissaan totuuteen, mutta äkkiä sen rajallisuuteen otetaan kevyesti etäisyyttä. Kiintoisaa kyllä, tunnetta ja järkeä yhdistävänä tekijänä ironia näyttäisi rinnastavan vakavuuden tunteeseen ja keveyden järkeen.

Romantiikan ironia on siis eräänlaista neljännen seinän rikkomista. Näennäisen vakavasta roolista siirrytään kommentoimaan äskeisen repliikin “pisara meressä” –luonnetta. Schlegel rinnastikin filosofisen ironian italialaiseen kansanteatteriin, commedia dell’arteen18. Kirjallisuudentutkija Paul de Man (1919–1983) on tulkinnut schlegeliläisen ironian olevan sukua commedia dell’artesta tutulle dramaturgiselle tilanteelle, jossa näyttelijä tippuu ulos roolista ja kääntyy yleisön puoleen19.

Hegelin kritiikki

Hegel sanoutui irti romantikkojen ironisesta filosofoinnista. Postuumisti julkaistuissa estetiikan luennoissaan, Vorlesungen über die Aesthetik I–III, Hegel moitti romanttista ironikko-subjektia samoista vioista, kuin hän kritisoi fichteläistä subjektia.20 Hänen näkemyksensä oli, että Fichten kuvailema, itsensä asettava Minä on puhtaan muodollinen, siis abstrakti ja sisällyksetön. Fichteläinen minuus on puhdas kaikesta määrittyneisyydestä, sillä kaikki sisältö ja määrittyneisyys on minuuden itsensä asettamaa. “Se mikä on, on vain minuuden kautta, ja sen mikä on Minun kauttani, voin myös yhtä hyvin taas tuhota”21, Hegel kirjoittaa – ironista kyllä – Fichteä ironisoiden.

Hegelin mukaan fichteläis-romanttinen asenne ei pidä mitään itsessään totena ja arvokkaana. Kaikki on sille vain minuuden mielivaltaista luomusta. Mikään ei ole sille vakavaa, sillä sen intressinä ei ole mikään itsessään ja sinänsä22. Erona sokraattiseen ironiaan romantiikan ironialla on Hegelin mukaan se, että sokraattinen ironia kohdistuu ihmisiin, romanttinen ironia ideoihin ja arvoihin23.

Hegel pitää ironisuutta myös romanttisen subjektin omana kirouksena. Tukeutuessaan vain itseensä ironikko ei löydäkään tyydytystä, vaan jää kaipaamaan jotain sinänsä todellista ja tärkeää, jotain objektiivista24. Tällainen kaunosieluinen romantikko on turhamainen subjekti “jolta puuttuu voima paeta tästä turhamaisuudesta ja kyky täyttää itsensä asiapitoisella sisällöllä”25.

Romantiikan ironia filosofisena asenteena

Hegelin kritiikissä romantiikan ironiaa kohtaan on jotain nykyajallekin tuttua. Siinä lienee paljon samaa, kuin kritiikissä jota esitetään relativismia kohtaan. Näyttää helposti siltä, että kaikista vakaumuksista irtisanoutuva ironikko ei usko juuri mihinkään ja ajautuu nihilismiin. Sen enempää nihilismiä kuin relativismiakaan ei Schlegelin ajattelussa ole, mutta voi olla, että romantiikan ironia on turhan levotonta filosofian käyttöön.

On tärkeää huomata, että ironisuus ei kiellä esitetyn ajatuksen todenperäisyyttä, eikä siis totuutta. Totuus säilyy ironisenkin ajattelun taustalla, se vain on kaikessa äärettömyydessään sanojen tavoittamattomissa. Kuten aiemmin esitin, fragmentit ja muut filosofiset kannanotot muistuttavat romantikkojen ajattelussa vertauskuvia. Kun jotain vaikeasti kuvattavaa halutaan kuvata, siihen on valittava yksi näkökulma. Riippuu näkökulmasta, millainen vertauskuva sopii juuri tietyn näkökulman palvelukseen.

Myös Hegel ajatteli, että systeemifilosofia muodostaa aina rajallisen totaliteetin, joka ei koskaan tee täysin oikeutta äärettömälle absoluutille. Romantikoista poiketen hän kuitenkin korosti säntillistä ja vakavaa omistautumista systemaattisuudelle. Hegelin mukaan systeemejä ei kumota kevyellä ironialla, vaan ajatusrakennelman on kasvettava sellaisiin mittoihin, että se ei enää kannattele itseään. Lopulta syteemin piilevä dikotomisuus (esim. äärellinen – ääretön, subjekti –objekti, tunteet – järki) on ylitettävä.

Schlegeliläistä ironiaa voisi kuitenkin pitää hyvänä suhtautumistapana postmoderniin moninaisuuteen. Erilaisten kielipelien yhteismitattomuutta hämmästellessä voidaan ajatella, että toisistaan poikkeavat katsantokannat ja käytännöt ovat todellisuutta edustavia vertauskuvia. Vertauskuvana esimerkiksi luonnontiede paljastaa todellisuudesta erilaisia puolia kuin humanistiset tieteet. Yhtä kaikki, todellisuus ja totuus eivät katoa maailmasta. Toki tiedettä ja filosofiaa tehtäessä on pidettävä mukana tietty hegeliläinen vakavuus ja säntillisyys. Romantiikan ironia voi olla turhankin elohopeamaista, kun tehtävänä on arvioida tiedonhankintaa ja ajattelua. Mitä tahansa kevyesti lausuttua arvausta ei voi noin vain pitää vakavasti otettavana totuuden ilmauksena; totuuteen pyrkivän filosofian on tultava sydämestä.

Viitteet

Kirjallisuus