PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 19.3.2011

Elina Halttunen-Riikonen

Pääkirjoitus

Mikä on eläimen ja filosofian suhde? Onko filosofian mahdollista sanoa jotain eläimestä itsessään, ja ennen kaikkea: pitääkö sen? Onko mahdollista olla sortumatta eläimen käyttämiseen ja hyödyntämiseen ja alistamiseen, vai onko tämän toivominen utooppista jopa teoreettisen tarkastelun kentällä? Nämä kysymykset ovat sellaisia, joihin en kykene (tässä tai muutenkaan) vastaamaan, mutta esitän joitain huomioita filosofian ja eläimen ongelmallisesta suhteesta taustoittamaan Paatoksen eläin-teemaista numeroa.

Miten hankalaa onkaan päästä irti ihmiskeskeisyydestä ja tavasta asettaa ihminen etuoikeutettuun asemaan suhteessa muuhun elolliseen. Antroposentrinen näkökulma maailmaan toimii haittaavana tekijänä niin yksittäisen ihmisen ja eläimen kuin filosofisen ajattelun ja eläimen välissä. Tämän ongelman ylittäminen ei kuulu kategoriaan "helpommin sanottu kuin tehty" vaan siihen, joka ei ole helposti sanottu eikä tehty. Sanominenkaan kun ei ole niin yksinkertaista. Eläimet ovat statisteja par excellence; niiden puolesta pitää puhua, mutta samalla tähän sisältyy se ongelma, miten eläinten puolesta puhuminen on välttämättä ihmislähtökohtaista; mitä ihminen luulee tai uskoo, että olisi parasta. On kuitenkin valheellista olettaa tai edes pyrkiä pääsemään täydellisesti eroon ihmiskeskeisyydestä. Antroposentrisyydestä irtautuminen ei voi merkitä täysin käänteistä näkökulmaa, sillä olemme ihmisinä välttämättömästi ja välittömästi sidoksissa ihmisyyteemme.

Entä sitten filosofisen tradition ja eläimen suhde? Ajattelun historiassahan eläimen alisteisuus on ollut monella tapaa samankaltaista naisen alisteisuuden kanssa. Nainen ja eläin ovat saaneet luvan olla mystinen ja jopa pelottava toinen, jota ei voi ymmärtää, mutta jota on kuitenkin samalla hyödynnetty ihmisyyden luomisessa ja taustakankaana. Ihmisen ihmisyyden ja etuoikeuden sekä ihmisjärjen ylemmyyden on turvannut rajalinja, joka on sulkenut ulkopuolelleen milloin mitäkin: eläimet, naiset, orjat, erinäköiset tai syntyperäiset (miten tämä sitten on kulloinkin määritelty.) Monien feminististen ja ekofeminististen ajattelijoiden harjoittama eläimen ja naisen toiseuden ja toiseuttamisprosessien yhtäläisyyden tarkastelu sanoo lopulta helposti vain vähän eläimistä tai naisista, ja paljon enemmän niistä käsitteellistämisen tavoista, jotka ovat olleet ja osin ovat yhä vallalla. Tämä kuitenkin tarjoaa ajateltavaksi sen, miten ymmärryksemme eläimistä ja eläimenä olemisesta on sellaisten merkitysten kyllästämä, joita emme itse hallitse tai tunnista, tai edes välttämättä halua tunnustaa ongelmallisiksi. On hyvä huomata, miten eläimen käsitteellisen ja tosiasiallisen alistuksen toteaminen ei itsessään vielä muuta mitään, vaan toimii ainoastaan pakotteena siihen, että jotain pitäisi tehdä.

Eläimen toiseus ei kuitenkaan kumoudu painottamalla ihmisen ja eläimen samankaltaisuutta. Eläimen ja ihmisen välisen eron hylkääminen johtaa moninaisiin vaikeuksiin: yhtäältä on niin, että useimmassa tapauksessa tuntuu vilpilliseltä kysyä (muuten kuin retorisessa mielessä), mikä meidät lopulta erottaa eläimistä. Ehkei ero ihmisen ja eläinten välillä ole valtava kuilu, mutta on ongelmallista, mikäli ainoastaan ihmisten kanssa samankaltaiseksi julistaminen tarjoaisi eläimille mahdollisuuden arvonantoon ja oikeuksiin. Toisaalta toteamus "eläin ja ihminen ovat loppujen lopuksi sama" mahdollistaa tien joko eläinten inhimillistämiseen ja tulkintaan ihmismäisinä, tai ihmiskäsityksen "alkukantaistamiseen" tai "luonnollistamiseen", mikä tarkoittaa useimmiten senmukaista määritelmää, mikä kulloinkin on vallalla biotieteissä ja etenkin niiden populaaristetuissa sovelluksissa.

* * *

Eläimestä kirjoittamiseen löytyy vain vaikeita tapoja. On luonnollisesti luvallista kysyä, miksi kaikki tämä vaiva. Pitääkö filosofian välttämättä sanoa jotain eläimestä? Eikö tätä voisi suosiolla jättää jonnekin biologian ja luonnontieteen alaan? Ja tarkennettuna: miksei ihmistä koskeva tarkastelu voi ja saisi olla täydellisen ihmiskeskeistä? Yksi tapa vastata tähän liittyy loppujen lopuksi siihen, ettei ihminen voi eristäytyä muusta elollisesta omaan bunkkeriinsa. Jo pelkästään luonnon ja eläinkunnan tuhoutumisen paine pakottaa katsomaan muualle kuin ihmisyyteen, ja muokkaamaan näkemystä ihmisyydestä radikaalisti. Toisaalta on mahdollista esittää näkemys, että eläintä voi tarkastella rinnastamatta niitä objekteihin ja tavaroihin vain, mikäli tässä yhtälössä ihminen ei toimi ainoastaan tutkijana, joka pyrkii havainnoimaan objektiivisesti kohdettaan eläintä. Ihmisen täytyy olla itsekin kohde, eli olemiseltaan ja olemukseltaan jatkuvasti kyseenalaistettuna. Tässä onnistuvat kaunokirjallisuus ja taiteet, mutta ehdottomasti myös filosofia.