PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 19.3.2011

Sakari Sandqvist

Demokratiaa vai talouskasvua varten?

Martha C. Nussbaum, Not for Profit – Why Democracy Needs the Humanities.
Princeton University Press, Princeton, 2010. 158 s.

Martha Nussbaumin tuoretta Not for Profit – Why Democracy Needs the Humanities -pamflettia lukiessa tulee miettineeksi, onko puheenvuoron taustalla Suomen uusin yliopistouudistus. Sen verran tutuilta kirjoittajan huomiot koulutuksen ja yliopistojen tilasta kuulostavat. Yhtä kaikki, Nussbaumin huolena on humanismin alati ahtaammaksi käyvä asema niin yliopistoissa kuin koulumaailmassakin ympäri maailmaa.

Huoli ei toki ole uusi, vaan keskustelu humanististen aineiden paikasta yliopistoissa on yksi keskeisimmistä kysymyksistä, jotka koskevat sodanjälkeisen maailman yliopistojen rakennetta. Yliopistoja ja koululaitoksia on uudistettu vuosi vuodelta mitä erilaisimmilla tavoilla, mutta uudistusten lopputulos näyttää aina olevan sama joka puolella maailmaa: humanistiset tieteet saavat jatkuvasti vähemmän resursseja verrattuna (sovellettaviin) luonnontieteisiin, teknisiin tieteisiin tai taloustieteisiin. Nussbaum antaa useita esimerkkejä viimeaikaisista uudistuksista tai uudistusehdotuksista, joissa humanistisen koulutuksen määrää ja laatua on supistettu samalla, kun etenkin teknis-taloustieteellistä alaa on kasvatettu: Britanniassa filosofeja hätyytellään yliopistoista hyvistä tutkimustuloksista huolimatta, ja humanistien on "oikeutettava" vuosittainen rahankäyttönsä hallitukselle. Intiassa perustetaan humanistisista tieteistä vapaita kouluja, ja Yhdysvalloissa poliitikot ja liike-elämä ehdottelevat humanismin ja taiteenopetuksen supistamista. Kaikkialla virsi on sama: humanismista ei ole hyötyä.

Suomessa viimeisin uudistus uhkaa tehdä yliopistoista yritysmaailman tutkimusassistentteja, joiden täytyy kerätä osa rahoituksestaan yksityisiltä lahjoittajilta. Yliopistot ovatkin keränneet innokkaasti rahaa autokauppiailta ja muilta kaupustelijoilta. Mitään periaatteellista ongelmaa yksityisen rahan keräämisessä ja lahjoittamisessa tuskin on silloin, kun raha tulee yliopistojen perusrahoituksen päälle, eikä rahan käytölle aseteta ehtoja. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu autokauppiaan tuen vastikkeellisuus: Monet lahjoittajat ovat julkisesti toivoneet, että heidän rahojaan käytettäisiin vain "hyödyllisten" tieteenalojen tukemiseen. Samaan hengenvetoon on painotettu, että lahjoitettuja rahoja ei saa käyttää ainakaan filosofian ja muiden "hyödyttömien" hömppätieteiden tukemiseen. Mikä masentavinta, yliopistot ovat tulevien almujen toivossa myös epäröimättä vastanneet näihin toiveisiin: Itä-Suomen yliopisto lakkautti filosofian ja oikeusfilosofian pääaineet, Helsingin yliopistossa humanistinen tiedekunta kärsii resurssipulasta, ja Oulussa humanististen tieteiden opiskelijoiden opinto-oikeutta on rajoitettu. Sanalla sanoen humanistit roikkuvat löysässä hirressä joka puolella.

Koulutus talouskasvua varten

Nussbaum väittää, että humanismin alasajon perusmotivaationa on talouskasvun tavoittelu. Keskeinen tavoite on, että yliopistoihin sijoitettu raha tuottaisi lyhyellä aikavälillä mahdollisimman suuren taloudellisen hyödyn. Siksi koulutuksessa on keskityttävä etenkin niiden alojen vahvistamiseen, joilla on päämäärän kannalta eniten potentiaalia.

Edellä kuvatun kaltainen teknokraattinen näkemys yliopistosta talouskasvun välineenä perustuu Nussbaumin mukaan yksipuoliseen käsitykseen yhteiskunnallisesta kehityksestä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: "The goal of a nation, says this model of development, should be economic growth." (14) Tässä mallissa kehitystä mitataan yksinkertaisilla mittareilla: bruttokansantuote, ostovoima ja kansainvälinen kilpailukyky kertovat karua kieltä kansojen kehitystasosta. Yhteiskunta on sitä kehittyneempi, mitä suurempia talouskasvua osoittavat lukemat ovat. Ajattelun taustalla vaikuttaa idea, jonka mukaan myös muut asiat ovat automaattisesti kunnossa silloin, kun talouskasvun mittarit sojottavat ylöspäin. Talouskasvuun nojaavan kehitysajattelun kannattajat väittävätkin usein, että vaurastumisen automaattisena seurauksena on onnellisuuden kasvaminen ja korkeampi elämänlaatu. Siksi kaikki resurssit koulutus mukaan lukien on suunnattava BKT:n ja kilpailukyvyn kasvattamiseen.

Nussbaum ei usko kasvun kaikkivoipaisuuteen. Etelä-Afrikka roikkui apartheidin kuumimpina aikoina BKT-listojen kärkisijoilla, ja totalitaristinen kommunistivaltio Kiina on nykyisin monilla taloudellisen kehityksen mittareilla maailman ykkösmaita, jonka tehokkuutta monien länsimaiden johtajat ihailevat.[1] Apartheidin aikaista Etelä-Afrikkaa ja nykyistä Kiinaa on kuitenkin monia syitä pitää kehittymättöminä valtioina: demokratiaa ei ole, vauraus on jaettu erittäin epätasaisesti, ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille, kansalaisvapauksia on rajoitettu, ihmisiä tuomitaan kuolemaan poliittisin perustein, vallanpitäjien julkinen kritisointi on rajoitettua, ja sensuuri kukoistaa.

Taloudellinen kehitys ei siis välttämättä kulje käsi kädessä demokraattisen kehityksen kanssa. Pikemminkin voi sanoa, että Kiinassa talouskasvu on mahdollistanut totalitarismin säilymisen: kansa ja jopa intellektuellit pysyvät hiljaisempina, jos leipää riittää pöytään. Kiinalaiset yliopistot keskittyvätkin ensisijaisesti teknis-luonnontieteelliseen opetukseen ja tutkimukseen. Myös akateemista vapautta eli poliittisesta ohjauksesta vapaata tutkimusta ja opetusta rajoitetaan hanakasti. Kuvaavaa on, että myös Suomessa tärkeimpänä pidetty yliopistojen ranking-lista on sanghailaisen yliopiston kokoama lista, joka ottaa pääasiassa huomioon yliopistojen menestyksen luonnontieteellis-teknisillä aloilla.[2] Humanistisia aloja ei huomioida lainkaan.

Koulutus demokratiaa varten

Miksi humanismi sitten on niin tärkeää? Miksi pelkkä taloudellinen kehitys ei riitä? Nussbaum julistaa, että humanistiset tieteet ja taide ovat aloja, jotka pitävät demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan elossa. Humanistiset tieteet, etenkin historia ja filosofia, kehittävät auktoriteeteista vapaata kriittistä ajattelua ja argumentointikykyä. Taide ja kaunokirjallisuus puolestaan edistävät ihmisen mielikuvitusta ja kykyä ymmärtää toisia ihmisiä. Ilman näitä taitoja demokraattinen yhteiskunta ei ole mahdollinen. Demokratian kannalta on olennaista, että kansalaiset pystyvät kritisoimaan päättäjiä ja haastamaan auktoriteetteja. Toisaalta päätöksentekoon osallistumisen kannalta on oleellista osata asettua toisten ihmisten asemaan ja pystyä visioimaan uusia ratkaisuja. Tämän me olemme menettämässä, jos päästämme irti humanistisesta koulutuksesta. Lisättäköön vielä, että taide ja humanismi kehittävät toki myös luovuutta, joka on merkittävä tekijä taloudellisen kehityksen kannalta.

Talouskasvuideologian sijaan humanismin ja taiteen kultivoinnin olisi siis oltava ykkössijalla demokraattisten yhteiskuntien arvojärjestyksessä. Nussbaum ehdottaakin koulutusmallia, joka pohjautuu sokraattiseen ja deweyläiseen pedagogiikkaan. Mallissa lapset oppisivat koulussa keskustelemaan kriittisesti ja analysoimaan argumentaatiota. Aktiivinen, itsenäinen ja tutkaileva oppiminen nostettaisiin merkittäväksi osaksi koulutusmallia jo koulutaipaleen varhaisessa vaiheessa. Demokraattiseen kansalaisuuteen tähtäävä koulutusmalli ei millään tavalla pidä luonnontieteitä tai tekniikkaa humanistisia tieteitä tai taidetta vähempiarvoisina vaan olennaisena osana lapsen koulutusta, jonka avulla hän oppii hahmottamaan itseään suhteessa ympäröivään maailmaan.

Oman aseman ja ympäröivän maailman tunteminen on ehdoton lähtökohta muiden ihmisten ja kulttuurien ymmärtämiselle. Halusimmepa sitä tai emme, nyky-yhteiskunnat ovat moniarvoisia ja monikulttuurisia, joten myös koulutus on väistämättä monikulttuurista ja maailmankansalaisuuteen tähtäävää. Tästä syystä yhteiskunnassa toimiminen edellyttää monien kulttuurien ja arvomaailmojen ymmärtämistä. Kansanvaltaisuus ei ole enää vain toimimista kansallisvaltiotasolla, vaan nykymaailmassa demokraattinen toiminta on väistämättä globaalia.

Nussbaumin koulutusmallissa yliopistokoulutus jatkuisi Yhdysvalloista tutun liberal arts college -mallin mukaan. Siinä kaikkien alojen opiskelijat suorittaisivat laajat yleissivistävät filosofiset, humanistiset ja luonnontieteelliset opinnot. Vasta tämän jälkeen siirryttäisiin täysipainoisesti pääaineopintoihin. Siinä, missä tämä malli on omiaan kehittämään teknisiin ammatteihin suuntautuvien luovia ja kriittisiä taitoja, tukee se myös humanistiselle alalle suuntautuvien näkemystä luonnosta ja teknologiasta. Monipuolisten tietojen ja taitojen kehittämisen ohella Nussbaumin koko koulutusmallin ensisijaisena tavoitteena on kasvaminen kriittiseen kansalaisuuteen.

Onko meillä varaa uhrata humanismi?

Nussbaumin ajatus koulutuksesta seuraa valistuksen perinteitä. Koulutuksen kautta ihmiset on ikään kuin pakotettava vapauteen auktoriteettien vallasta. Tavoitteet ovat kunnianhimoisia ja vaativat isoja resursseja; suuret ryhmäkoot ja massaluennot eivät ole omiaan sokraattisten dialogien tai pitkäkestoisten tutkimusprojektien järjestämiseen. Mallista puhuttaessa voi jo kuulla muuan valtiosihteerin tuskaisen puuskutuksen liian korkeista kustannuksista ja verovarojen haaskauksesta. On kuitenkin helppo yhtyä Drew Faustin ja Nussbaumin näkemyksiin:

"Higher learning can offer individuals and societies a depth and breadth of vision absent from the inevitably myopic present. Human beings need meaning, understanding and perspective as well as jobs. The question should not be whether we can afford to believe in such purposes in these times, but whether we can afford not to." [3]

"If we do not insist on the crucial importance of the humanities and the arts they will drop away, because they do not make money. They only do what is much more precious than that, make a world that is worth living in, people who are able to see other human beings as full people, with thoughts and feelings of their own that deserve respect and emphaty, and nations that are able to overcome fear and suspicion in favor of sympathetic and reasoned debate." (143)

Näennäisesti korkeista kustannuksista huolimatta kriittistä ajattelua kehittäviä tieteitä ja taiteita ei ole varaa uhrata talouskasvun alttarille. Aidosti demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan säilyminen on lyhyen aikavälin talouskasvua huomattavasti arvokkaampi tavoite. Toisaalta on syytä uskoa, että kriittisten ja luovien ihmisten yhteiskunnassa myös taloudelliselle kehitykselle on erinomaiset edellytykset.

Lopuksi

Talouskasvu ei ole merkki demokratiasta, kansalaisvapauksia ja korkeasta sivistystasosta. Tästä huolimatta länsimaissa, Suomi mukaan lukien, painotetaan yhä voimakkaammin yhteiskunnan taloudellisen kehityksen merkitystä. Samalla unohdetaan, kuinka siunattuja olemme eläessämme avoimessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa. Mikäli Nussbaumia on uskominen, demokratian kannalta olennaiset kansalaistaidot ovat pikkuhiljaa hukkumassa suohon, mikä taas avaa kauhistuttavia tulevaisuudennäkymiä. Itse en näe mitään syytä, miksi en yhtyisi Nussbaumin ajatuksiin. Lienenhän kuitenkin jo aiemmin mainitun valtiosihteerin kauhu sivistettyäni itseäni kolmessa eri yliopistossa humanistisilla tieteillä vuosikausia – valmistumatta vielä yhdestäkään. Onneksi sentään yksi niistä oli ulkomailla.

Humanismin voi nähdä olevan kaksiteräinen miekka talouskasvun nimeen vannovien teknokraattien lihassa: ensinnäkin se kuluttaa resursseja, joita kaivataan taloudellisen kehityksen tukemiseksi, ja toiseksi se saa aikaan kriittisyyttä yksipuolista yhteiskuntamallia kohtaan. En kuitenkaan usko, että kriittistä ja luovaa ajattelua kehittäviä tieteen- ja taiteenaloja ajetaan ainakaan Suomessa tietoisesti alas sen vuoksi, että ne kehittävät ihmisten kykyä osallistua aktiivisesti demokraattiseen yhteiskuntaan. Humanismin alasajon taustalla lienevät pikemminkin kustannus- ja tuottosyyt.

Myös Suomessa on aika herätellä aktiivista keskustelua sekä yliopistojen tehtävästä että koulutuksen ja yhteiskunnan kehityksen tilasta ja päämääristä. Not for Profit – Why Democracy Needs the Humanities voisi suomennettuna ehkä edistää tämän tavoitteen toteutumista. Yliopistolaisille teos on mainio muistutus siitä, mihin heitä tarvitaan, eikä pamfletin lukeminen olisi haitaksi yliopistoja rahoittavalle autokauppiaallekaan.