PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 28.1.2010

Risto Koskensilta

Mitä järkeä sosiaalisessa konstruktionismissa on?

Ian Hacking, Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? (The Social Construction of What?, 1999)
Suom. Inkeri Koskinen. Vastapaino, 2009. 351 s.

Kanadalainen Ian Hacking on niitä harvoja analyyttisiä filosofeja, joiden kirjoituksia lukiessa ei vaivu epätoivoon. Hän on osoittanut, että merkittävistäkin asioista voi puhua järkevästi ja ainakin jotakuinkin selvästi. Esimerkiksi The Emergence of Probability -kirjassaan (1975) Hacking tarkastelee kiinnostavasti todennäköisyyden käsitteen syntyä 1600-luvulta eteenpäin ja samalla kuvaa sitä, kuinka uusi käsite on vaikuttanut ihmisten ajatteluun. Representing and Intervening (1983) on tieteenfilosofian uusimpia klassikoita ja harvinaista järjellistä tekstiä realismi–antirealismi-kiistasta. Monien monografioiden lisäksi Hackingiltä on ilmestynyt artikkelikokoelma Historical Ontology (2002), jonka teksteissä hän muun muassa valottaa suhdettaan Michael Foucailt'hon. Jonkinlaista foucaultlaista genealogiaa onkin löydettävissä useimmissa Hackingin töissä. Hän toistelee usein sitä, kuinka kuvitteellisten filosofisten ajatusleikkien sijaan on huomattavasti kiinnostavampaa tarkastella todellista historiaa. Niin voidaan tuottaa mielenkiintoista ajattelua, joka välttää triviaalin näpertelyn. Onhan eräs suurimmista viisauden ystävistä meitä opettanut: älä sano, että asian täytyy olla näin, vaan katso, miten asia on.

Myös Hackingin alun perin kymmenen vuotta sitten ilmestynyt sosiaalista konstruktionismia käsittelevä kirja hälventää mukavasti toivottomuutta. Sen huomiot ovat pääosin yksinkertaisia ja perustavanlaatuisia. Itse asiassa ne ovat sellaisia siinä määrin, että jonkinlaisen sosiaalisen rakentumisen perusteiden selventämisen pitäisi kuulua peruskoulun opetusohjelmaan. Näin voitaisiin välttyä kovin monilta typeryyksiltä, joihin ihmiset ovat taipuvaisia sortumaan keskustellessaan isänmaallisuudesta, rasismista, feminismistä ja ylipäätään mistään, mihin liittyy suuria tunteita ja käsitteellistä jaotteluja. Ymmärrys siitä, mikä on rakennettua, mikä ei ole rakennettua, mitä tämä rakentuminen voisi ylipäätään tarkoittaa, mikä on kontingenttia ja mitä kannattaa muuttaa, ovat niin merkittäviä kysymyksiä, että ne ansaitsevat osakseen osuvaa käsittelyä. Tätä Hackingilla on hitusen antaa.

Kirja jakautuu kahdeksaan keskenään erimittaiseen ja -laiseen lukuun. Kaksi ensimmäistä lukua käsittelevät yleisesti puhetta sosiaalisesta rakentumisesta, luku 3 sitä erityisesti suhteessa luonnontieteisiin ja luvut 4 ja 5 erityisesti suhteessa ihmistieteisiin. Kolme viimeistä lukua ovat mukana ikään kuin liitteenä, eikä kirja kokonaisuutena olisi menettänyt paljoakaan, jos ne olisi jätetty pois. Niissä on kuitenkin kohtuullisen mielenkiintoisia sosiaaliseen rakenteluun liittyviä esimerkkejä, joten kukaan ne lukeva tuskin täysin tuhlaa aikaansa.

Kaksi huomiota

Kuten muutkin Hackingin kirjat, myös Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? on täynnä vain löyhästi yhteen liittyviä huomioita jonkin teeman lähettyviltä. Siksi ei ole syytä käydä kirjan sisältöä systemaattisesti läpi vaan nostaa esiin joitakin keskeisimpiä huomautuksia.

Jotakuinkin ensimmäinen Hackingin kirjassaan esittämä huomio on yksinkertainen, mutta helposti unohtuva: on syytä pitää mielessä, että sosiaalisesti rakennettua eivät ole oliot itse, vaan niitä koskevat käsitteet. Siten ne ihmiset, jotka ovat autisteja tai lapsena kokeneet kaltoinkohtelua, eivät ole sosiaalisesti rakennettuja tai rakentuneita – sen sijaan autismin ja lasten kaltoinkohtelun käsitteet ja ne käytännöt, joka liittyvät näihin käsitteisiin, ovat.

Huomio on yksinkertainen, mutta sitä ei pidä trivialisoida. Kaikki maailman käsitteellistäminen on jollain tapaa kontingenttia. Voisimme, "ainakin periaatteessa", jäsentää myös toisin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että käsitteelliset jaottelut olisivat mitenkään epätodellisia. Jos katsomme ihmisiä ja näemme heidät naispakolaisina tai kaltoinkohtelun uhreina (ja olemme oikeassa), he todella ovat naispakolaisia tai kaltoinkohtelun uhreja. Karkeasti ottaen voi todellisuuden jakaa kahtia: toisaalta maailmaan, joka on niin kuin on, mistään muusta riippumatta, ja toisaalta käsitteellistykseen, joka antaa maailmalle rakenteen. On kuitenkin huomattava, että molemmat puolet ovat täsmälleen yhtä todellisia.

Toinen erityisen kiinnostava Hackingin esittämä huomio koskee todellisuuden eri puolien, maailman ja käsitteiden, suhdetta. Jotkut maailman oliot voivat olla tietoisia itseään koskevista käsitteellistyksistä, ja siten käsitteet voivat vaikuttaa niiden käyttäytymiseen, tai peräti siihen, mitä ne ovat. Tämä edelleen pakottaa muuttamaan käsitteitä. Tällä tavoin muutokseen kykenevien olioiden luokkia Hacking kutsuu vuorovaikutteisiksi luokiksi. Esimerkiksi rikollisen käsite ja rikollisiin liittyvät käsitykset voivat muuttaa rikolliseksi itsensä tuntevaa tai sellaiseksi ulkoapäin luokiteltua ihmistä. Jos rikolliset alkavat toimia niin, ettei rikollisen käsite enää sovellukaan heihin, on käsitettä muutettava tai siitä tulee käyttökelvoton.

Mielenkiintoisesti Hacking huomauttaa, että rikollisesimerkin kaltaisten luokittelustaan mahdollisesti tietoisten olioiden lisäksi vuorovaikutteisiin luokkiin voi kuulua myös sellaisia olioita, jotka eivät pysty ymmärtämään niitä koskevia käsitteellistyksiä. Esimerkiksi vahvasti autistinen lapsi, joka ei juuri kommunikoi muiden ihmisten kanssa, tuskin ymmärtää, että häntä pidetään autistina. Kuitenkin autismin käsite vaikuttaa vahvasti siihen, miten autistisen lapsen kanssa toimivat ihmiset käyttäytyvät, miten lapseen suhtaudutaan, millaiseen ympäristöön hänet sijoitetaan, ehkä konkreettisesti jopa lapsen asunnon seinien väriin. Kaikki tämä vaikuttaa edelleen autistiseen lapseen. Täten autismin käsitteen muuttuminen voi vaikuttaa autistiin, mikä voi edelleen muuttaa autistia niin, ettei käsite enää sovellukaan olioonsa.

Maailman ja käsitteiden kiasma

Huomio käsitteen ja käsitteellistettävän välisestä suhteesta, jota Hacking on kutsunut kehävaikutukseksi, on merkittävä kahdesta syystä. Ensinnäkin se on äärimmäisen yksinkertainen ja helppo ymmärtää. Toiseksi se on eräs linkki edellä mainittujen todellisuuden osien välillä. Kehävaikutus on selvä osoitus siitä, miten se, mitä me ajattelemme, voi todellakin konkreettisesti muuttaa maailmaa – ja pahimmankin materialistisen realistin on pakko tämä hyväksyä!

On mielenkiintoista pohtia, voitaisiinko maailman ja käsitteellistämisen rajaa vielä hämärtää. Onko Hacking oikeassa väittäessään, että vain käsitteet ovat rakennettuja? Selvästi on, ja toisaalta, luultavasti ei ole.

Jos edessämme seisoo herkkutatti, joku osoittaa sitä ja kysyy "onko tuo sosiaalisesti rakentunut?", voimme tuskin vastata kuin kieltävästi. Kuitenkin tattiin liittyy paljon sellaisia asioita, jotka eivät ole päde vain maailman tosiasioiden vuoksi vaan yhtä lailla käsitteidemme vuoksi: se, että herkkutatti on läheistä sukua männyn- ja tammenherkkutattiin; se että herkkutatti kuuluu tattien heimoon ja sienien kuntaan; se, että herkkutatin jalka on samanvärinen kuin Tampere talon seinä mutta erivärinen kuin vaahteran lehti. Samoin jos joku väittää herkkutattia savannilla eläväksi jättiläishirviöksi, tuskin kukaan ajattelisi hänen esittävän virheellisiä väitteitä tateista. Pikemminkin hän puhuisi tattien sijaan jostain aivan muusta.

Toisaalta ei monesti ole lainkaan varmaa, puhutaanko käsitteellistyksistämme vai siitä, miten maailma varsinaisesti makaa – saatikka että tällainen erottelu olisi tarpeen. On luultavasti turha kysyä, muuttuivatko käsitteemme vai kasvoiko vain tietomme esimerkiksi silloin, kun saatiin selville, että valaat ovat nisäkkäitä. Luultavasti tapahtui kumpaakin.

Käsitteet itse ovat maailmassa olevia olioita. Me luomme käsitteitä, niitä syntyy inhimillisen toiminnan ohessa ja niitä käytetään tavallisten työkalujen tapaan. Ne voivat vanhentua, rapistua ja mennä rikki, jolloin niitä pitää korjata, ja tämä toimi tuskin muuttaa vain käsitejärjestelmäämme. Tietomme käsitteistä ja tietomme olioista, jotka ovat käsitteiden takana, eivät ole sama asia, mutta lomittuvat mielenkiintoisella tavalla.

Näyttää siltä, että maailma ja käsitteet ovat tiiviisti kietoutuneet yhteen. Voimme toki melkein aina erotella ne toisistaan, ja usein tämä onkin tarpeen. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että tehdyt erottelut ovat olemassa vain jotain tiettyä tilannetta varten. Ne ovat malleja, joita käytetään niin kauan kuin niistä on jotain iloa ja joista ei muutoin kannata välittää. Ehkä siis kun väitetään vaikka sukupuolta sosiaalisesti rakentuneeksi, ei ole edes tarpeen selventää ja analysoida, mikä oikeastaan on rakentunutta: ehkä se on jotain, johon kuuluu sekä sukupuoli että sen käsite.

Palvelus kaikille

Hackingin kirjan pohjalta ei kuitenkaan ole välttämätöntä lähteä post-huuruilun suuntaan. Itse asiassa teoksen vahvuus on siinä, että se soveltuu monenlaisille lukijoille. Ajatuksella luettuna Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? antaa varmasti terveellisiä konkreettisia huomioita hurahtaneimmallekin konstruktionistille. Se voi myös onnistua valottamaan jollekin paatuneelle tieteelliselle realistille konstruktioista puhuvan tavoitteita ja perusteluita. Kirja on siis opettavaista luettavaa kaikille konstruktiopuheeseen törmääville.

Inkeri Koskisen suomennos on lähes moitteeton. Kirjassa on vain vähän kirjoitusvirheitä tai kohtia, joissa käännös pistää silmään. Nämäkin ovat lähinnä merkityksettömiä: esimerkiksi "boy scout patrol" kääntyisi "poikapartiolippukuntaa" paremmin "partiopoikalippukunnaksi. Joitain hankalasti käännettäviä käsitteitä Koskinen on selittänyt alanooteissa. Luontevampaa olisi ehkä ollut liittää kirjan alkuun suomentajan alkusanat. Niissä olisi voinut hieman tarkemmin avata suomeen hankalasti sovitettavien ja teoksen kannalta keskeisten sanojen – sellaisten kuin "kind" ja "abuse" – sisältöä. Tosin Koskisen käyttämä tapa on aivan riittävä.

Vastapaino on jälleen tehnyt palveluksen suomalaiselle kulttuurille.