PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 28.1.2010

Jaakko Belt

Mielen fenomenologiaa

Shaung Gallagher ja Dan Zahavi, The Phenomenological Mind: An Introduction to Philosophy of Mind and Cognitive Science
Routledge, New York, 2008. 244 s.

Shaun Gallagherin ja Dan Zahavin The Phenomenological Mind: An Introduction to Philosophy of Mind and Cognitive Science ei alaotsikostaan huolimatta ole johdatus mielenfilosofiaan tai kognitiotieteisiin. Pikemminkin se on tarkoin harkittu yritys nostaa kognitiotieteissä paitsioon jäänyt fenomenologia osaksi mieltä koskevaa tieteellistä keskustelua. Parisataasivuinen teos tarjoaa sekä metodologisesti että temaattisesti valaisevan tarkastelun fenomenologisen näkökulman merkityksestä mielenfilosofialle ja kognitiotieteille.

Phenomenological Mindin rakenne on onnistunut. Lyhyen johdatuksen ja kattavamman metodologiaosuuden jälkeen kirja etenee temaattisesti, ongelmakenttä kerrallaan. Teemat ovat klassiselle fenomenologialle tuttuun tapaan jaoteltuja. Esimerkiksi (itse)tietoisuudelle, ajan problematiikalle, havainnolle, intentionaalisuudelle sekä itsen ja persoonallisuuden kysymyksille on varattu omat kappaleensa. Toisaalta kysymyksenasettelut otetaan usein analyyttisen mielenfilosofian ja kognitiotieteen puolelta. Esimerkiksi toiseuden problematiikkaa käsittelevä kappale alkaa erilaisten mielen teorioiden erittelyllä ja kehollisuutta tarkasteleva osio "aivot altaassa" -tematiikalla. Perinteiseen fenomenologiseen käsittelytapaan otetaan etäisyyttä myös empiiristen koeasetelmien ja neurotieteellisten tutkimusten tulosten esittelyllä ja arvioinnilla.

Gallagherin ja Zahavin lähestymistapa on perusteltu. Heidän tavoitteenaan on saada lukija ymmärtämään, mitä fenomenologialla tarkoitetaan ja miten fenomenologian näkökulmat rikastuttavat kognitiotieteitä. Phenomenological Mind on ensisijaisesti kirja kognitiotieteilijöille ja analyyttisesti suuntautuneille mielenfilosofeille, joten fenomenologian tuominen kyseisten tieteenalojen tutkimuksen ja tieteellisen keskustelun kontekstiin on paitsi hedelmällistä myös pedagogisesti fiksua. Fenomenologeilla on ollut taipumus asettua poleemisesti sekä analyyttisen filosofian traditiota että luonnontieteellistä näkökulmaa vastaan, mikä on johtanut aidon vuoropuhelun vaikeuteen ja fenomenologian marginalisoitumiseen. Toisaalta fenomenologiaa on usein lähestytty tiukan ohjelmallisesti, esimerkiksi naturalisoinnin näkökulmasta, jolloin on ohitettu sen keskeiset metodologiset ulottuvuudet ja filosofiset lähtökohdat.

Edellä mainituista lähestymistavoista poiketen Phenomenological Mind pyrkii sillanrakentajaksi tutkimusalojen välille. Edmund Husserlin fenomenologian ja subjektiivisuuden kysymysten parissa työskennellyt Zahavi ja kognitiotieteilijä Gallagher haluavat palauttaa keskustelun asioihin, joista sekä kognitiotieteet että fenomenologia ovat kiinnostuneita. Keskeinen oivallus on esittää fenomenologia tarkastelutapana, joka laadullisen eroavaisuutensa takia pystyy tarjoamaan näkökulmia niihin ongelmiin, joita kognitiotiede tutkii. Näkökantojen ristiriitaisuuksien erittelyn sijaan kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, kuinka näkökannat voivat täydentää toisiaan.

Fenomenologian tieteellisyys

Gallagher ja Zahavi esittävät fenomenologian ja kognitiotieteiden laadullisen eron nousevan sekä tarkastelun lähtökohdista että tutkimuksen tavoitteista. Siinä missä fenomenologia tarkastelee kokemusta ensimmäisen persoonan perspektiivistä, sitoutuvat kognitiotieteilijät yleensä kolmannen persoonan tarkastelunäkökulmaan (7). Fenomenologian pyrkimyksenä on ymmärtää ja kuvailla kokemuksen rakenteita, eikä niinkään antaa luonnontieteellistä selitystä tarkasteltavasta asiasta sen paremmin biologisella, neurologisella kuin psykologisellakaan tasolla (9). Näin ollen kirjoittajat kääntävät fenomenologiaa kohtaan usein esitetyn kritiikin sen vahvuudeksi: fenomenologia tarjoaa kokevan subjektin näkökulman ja juuri sen takia auttaa kuvailemaan sekä ymmärtämään niitä asioita, joita kognitiotieteiden pitää selittää (9–10). Kokemuksen tarkastelu on fenomenologian ja kognitiotieteen keskeinen yhtymäkohta: Fenomenologia tarjoaa kokemuksen tarkasteluun näkökulman, joka on kognitiotieteille kokemusta ja mielen toimintaa selittävänä tieteenä tarpeellinen. Toisaalta kognitiotieteiden tulokset avaavat työsarkaa fenomenologiselle kokemuksen analyysille.

Esittäessään fenomenologian laadullisesti erilaiseksi tarkasteluksi kuin kognitiotieteet Gallagher ja Zahavi altistavat itsensä seuraavanlaiselle kritiikille: koska fenomenologian tarkastelunäkökulma on subjektiivinen, se perustuu jonkinlaiseen epämääräiseen ja epätieteelliseen metodiin eikä näin ollen ole relevanttia kognitiotieteiden kannalta. Kirjoittajat tiedostavat kritiikin ja käsittelevät sitä monella tasolla. Heidän vastauksensa rakenne voidaan tiivistää seuraavasti: (i) kritiikki perustuu väärään oletukseen fenomenologiasta jonkinlaisena introspektiona; (ii) kritiikki perustuu "objektivistiseen illuusioon" siitä, että olisi olemassa puhdas objektiivinen perspektiivi, a view from nowhere; (iii) fenomenologian metodologia on selvästi esitettävissä ja fenomenologiset tarkastelut intersubjektiivisesti kritisoitavissa, joten fenomenologia ei ole epätieteellistä. (Ks. erityisesti 19, 40–41.) Vastaus on paitsi kirjan myöhempien väitteiden ymmärtämisen kannalta olennainen myös yleisemmästä (tieteen)filosofisesta perspektiivistä mielenkiintoinen, joten käsittelen sitä hieman tarkemmin.

"Some people mistake phenomenology for an account of subjective experience; but a subjective account of experience should be distinguished from an account of subjective experience. In a similar way, some people confuse an objective account of experience with the idea that we can understand subjective experience by turning it into an object that can be examined using third-person methods. – – In science, objectivity in the sense of avoiding prejudice or bias, is important – – and there are various methodological steps one takes to maintain objectivity. Phenomenology is also concerned to maintain objectivity in this sense. It does so by way of a carefully delineated method." (19)

Fenomenologia ei siis Zahavin ja Gallagherin mukaan ole introspektiota, koska se ei ole subjektiivisen kokemuksen tarkastelua "kääntymällä sisäänpäin", vaan kokemuksen tarkastelua subjektiivisesta perspektiivistä (vrt. 21). Objektiivisuus ei puolestaan kokemuksen tutkimisen tapauksessa tarkoita tutkimuskohteen muuttamista kolmannen persoonan tarkastelun objektiksi, vaan pyrkimistä eroon ennakko-oletuksista ja vinoumista. Koska fenomenologialle on esitettävissä asteittain etenevä, (edellä mainitussa mielessä) objektiivisuuteen pyrkivä metodi, jonka avulla se tutkii kokemusta subjektiivisesta perspektiivistä, ei fenomenologia ole epätieteellistä.

Gallagheria ja Zahavia voi edelleen kritisoida alkuperäisen kritiikin ohi puhumisesta. Fenomenologia saadaan täyttämään tieteellisyyden kriteerit, koska tieteeseen kuuluva objektiivisuuden vaade määritellään kokemuksen tapauksessa tutkimukseen liittyvänä pyrkimyksenä, ei tutkimuskohdetta määrittävänä ehtona. Toisaalta kirjoittajakaksikon perimmäisenä tavoitteena vaikuttaa olevan metatasolla tehty tieteenfilosofinen väite: tieteellisyyden vaade ei voi kokemuksen tarkastelun kohdalla tarkoittaa vaatimusta kohteen objektiivisuudesta, koska kokemukselle olemuksellinen subjektiivinen puoli jäisi tällöin määritelmällisesti tarkastelun ulkopuolelle. Väitteen kontroversiaalisuuden voi todeta tutustumalla esimerkiksi tietoisuuden teeman ympärillä käytyyn filosofiseen ja kognitiotieteelliseen keskusteluun. Phenomenological Mindin keskeisenä ansiona pidän kuitenkin sitä, että siinä esitetään sekä metodi fenomenologialle että konkreettisia fenomenologisia analyyseja väitteen tueksi. Tieteenfilosofinen argumentti siis tuodaan metatasolta tieteentekemisen käytäntöön. Näin ollen Phenomenological Mind toimii kokonaisuudessaan esimerkkinä siitä, miten kokemuksen tarkastelu subjektiivisesta perspektiivistä voi olla tieteellistä.

Fenomenologian metodin yleinen rakenne esitetään harvinaisen selkeästi neliportaisena skeemana. Metodin tasot on nimetty husserlilaisen fenomenologian mukaisesti: (i) epokhe, (ii) fenomenologinen reduktio, (iii) eideettinen variaatio ja (iv) intersubjektiivinen hyväksyminen. Kirjoittajat onnistuvat selventämään Husserl-käsittelyissä usein hämäräksi jäävää metodologiaa korostamalla käsitteiden teknistä käyttöä ja antamalla selkeät kuvaukset käsitteiden sisällöstä. Epokhe tiivistyy näkökulman tai asenteen muutokseksi, jossa todellisuutta aletaan tarkastella juuri sellaisena kuin se kokemuksessa meille paljastuu. Ainoa asia, mikä epokhessa sulkeistetaan, on sellainen dogmaattinen asenne, jossa todellisuutta tarkastellaan reflektoimatta tietoisuuden roolia todellisuuden ja objektiivisuuden kysymyksissä (23–24). Fenomenologinen reduktio puolestaan esitetään epokhen positiivisena vastinparina, jossa todellisuutta (sellaisena kuin se meille paljastuu) tarkastellaan suhteessa subjektiivisuuden ja ilmenemisen rakenteisiin. Näin ollen (i) ja (ii) tason voi nähdä tiivistyvän fenomenologiseksi asenteeksi, jossa tarkastellaan sitä, miten asiat ilmenevät meille kokemustamme vastaavana. (25) Eideettinen variaatio ei kirjoittajien mukaan tarkoita muuta kuin pyrkimystä saavuttaa jonkin asian olemus käyttämällä mielikuvitustamme ei-olennaisten piirteiden riisumiseen tarkasteltavasta asiasta. Zahavi ja Gallagher korostavat neljättä askelta, intersubjektiivista hyväksyntää, sinä tieteellisen toiminnan tasona, jossa fenomenologisia kuvauksia testataan ja vertaillaan toisten tekemiä kuvauksia vasten.(25)

Varsinaisen metodologian lisäksi kirjoittajat korostavat paljastumisen ja kokemuksen rakenteiden tarkastelua fenomenologialle luonteenomaisena piirteenä:

"Phenomenology should therefore be understood as a philosophical analysis of the different types of world-disclosure (perceptual, imaginative, recollective, etc.), and in connection with this as a reflective investigation of those structures of experience and understanding that permit different types of being to show themselves as what they are."(26)

"Phenomenology has as its goal, not a description of idiosyncratic experience – 'here and now, this is just what I experience' – rather, it attempts to capture the invariant structures of experience."(26)

Kun ottaa vielä huomioon Gallagherin ja Zahavin käytännöllisen tavan käsitellä fenomenologian naturalisoinnin kysymystä erityisesti tieteellisen sovellettavuuden perspektiivistä, voi kirjan metodologiaosuutta pitää fenomenologian suhteen onnistuneena. Sitä vastoin kognitiotieteiden metodologiaa ei Phenomenological Mindissa esitellä juuri lainkaan. Jonkinlaisen yleisen skeeman tarjoaminen kognitioteiden metodologiasta olisi ollut perusteltua jo tasapuolisuuden nimissä.

(Itse)tietoisuudesta persoonaan

Phenomenological Mindin temaattisista luvuista onnistuneimpia ovat ensimmäinen ja viimeinen: tietoisuuden ja itsetietoisuuden sekä itsen kysymyksiä käsittelevät kappaleet. Ensimmäisen luvun keskeinen väite voidaan tiivistää muotoon: tietoisuus on aina itsetietoisuutta. Tietoisuuden intentionaalisuus – tietoisuus on aina tietoisuutta jostakin – mainitaan usein fenomenologian keskeiseksi löydöksi, mutta vähemmälle käsittelylle on jäänyt toinen tietoisuuden olemuksellinen piirre: tietoisuus on aina tietoisuutta jollekulle. Gallagher ja Zahavi tavoittavat tämän puolen tietoisuudesta käyttämällä hyväkseen keskeisten klassisten fenomenologien – Husserlin, Martin Heideggerin ja Jean-Paul Sartren – muotoiluja ja vertaamalla niitä uudemman analyyttisen perinteen edustajien vastaavanlaisiin kantoihin. Itsetietoisuus-käsitteen eri määritelmien erittely puolestaan osoittaa, että kirjoittajilla on paitsi kyky vertailla kantoja myös taito esittää eri näkökulmia systemaattisesti. Määritelmät avaavat näkökulmia mielen teoriasta George Herbert Meadiin, perinteisemmistä filosofisista kannoista narratiiviteoreetikoihin ja peilitestiin. Lukija ei voi kuin hyväksyä kirjoittajien lakoniset huomautukset: "There are kernels of truth in all of these definitions" ja "self-consciousness comes in many forms and degrees"(49).

Itsetietoisuuden määritelmien kirjosta huolimatta Gallagher ja Zahavi keskittyvät minimaalisen itsetietoisuuden käsittelyyn jonain jo tietoisuuden rakenteeseen kuuluvana. Itsetietoisuuden esireflektiivisen (pre-reflective), ei havaintoon perustuvan (non-observational) ja ei-objektivoivan (non-objectifying) luonteen korostaminen mahdollistaa minimaalisen itsetietoisuuden erottamisen itsen tietämisestä (self-knowledge) ja reflektiivisestä itsetietoisuudesta, joissa itse otetaan tietoisuuden kohteeksi. Tältä perustalta kirjoittajat kritisoivat niin kutsuttua korkeamman kertaluvun teoriaa (higher-order theory), jonka mukaan tietoiset ja ei-tietoiset mentaaliset tilat voidaan erotella metatason mentaalisten tilojen avulla. Kritiikkiä mielenkiintoisempana pidän luvun lopussa esitettyä monitasoista analyysia itsetietoisuuden ja reflektion suhteesta sekä itsen jakaantumisen (self-division) "ontologisista, metodologisista ja normatiivisista ulottuvuuksista" (64).

Phenomenological Mind muodostaa täyden temaattisen kierroksen palatessaan viimeisessä luvussa itsen (self) kysymyksen pariin. Gallagher ja Zahavi onnistuvat tavoittamaan itsen ongelman monitasoisen ja tieteiden rajat ylittävän luonteen. Kirjoittajat kysyvät: Mikä itse on? Onko se todella olemassa vai ainoastaan sosiaalinen konstruktio, teoreettinen entiteetti tai neurologisen tason aikaansaama illuusio? Mikä rooli sillä on tietoisessa elämässämme ja miten se kehittyy? Nostamalla esiin parikymmentä erilaista itsen käsitettä ja korostamalla itsen tutkimisen metodologisten lähestymistapojen kirjoa lukija saadaan vakuuttumaan kysymyksen laajuudesta ja systematisoinnin tarpeesta. Kirjoittajakaksikko kysyy, ovatko eri käsitykset itsestä saman, yhtenäisen itseyden (selfhood) eri puolia vai toisistaan riippumattomia. Suoran vastaamisen sijaan he etenevät ei-minäkeskeisten (non-egological) teorioiden käsittelyn kautta sisällöllisempiin käsityksiin itseyden luonteesta. Itseyden kokemuksellisen ulottuvuuden avaaminen ja sen perustalta tehdyt laajennukset kehityspsykologiseen ja psyko- ja neuropatologisiin näkökulmiin ovat erinomainen osoitus fenomenologisten tarkastelujen merkityksestä kognitiotieteille.

Phenomenological Mindin muut luvut ovat vaihtelevan tasoisia. Havainnon, toiseuden ja intentionaalisuuden problematiikkaa käsittelevät luvut puolustavat paikkansa kattavina ja ehjinä esityksinä, hyvin rajattuina temaattisina kokonaisuuksina. Luku kehollisuudesta on sitä vastoin hieman hajanainen ja rönsyilevä – se pitää sisällään huomioita aina Platonista robotiikkaan! Aikaa käsittelevä kappale on ajoittain epäselvä, ja syvällisempää käsittelyä historiallisuudesta jää kaipaamaan. Kirjan heikoimpana lukuna pidän toimijuutta käsittelevää osiota. Erittely toiminnan haltijuuden (ownership) ja toiminnan agenttina olon (agency) välillä on valaiseva, mutta toimijuuden kokeellisten tutkimusten esittely ei keskivertolukijalle avaudu. Kappale tuntuu myös vähemmän relevantilta kuin muut kirjan luvut. Phenomenological Mindin keskeisenä temaattisena puutteena näen tekoälytutkimuksen ja komputationalistisen mielenfilosofian ohittamisen. Alojen tarkastelu olisi ollut perusteltua sekä sisällöllisistä että vaikutushistoriallisista syistä.

Kuten Gallagher ja Zahavi toteavat johtopäätöksissään, Phenomenological Mind ei voi tehdä täyttä oikeutta fenomenologiselle tutkimukselle eikä käsitellä kaikkia kognitiotieteiden alueita, joihin fenomenologialla olisi jotain annettavaa. Johdatuksena fenomenologiseen tarkastelutapaan mielen kysymyksissä – ei niinkään johdatuksena fenomenologiaan ja kognitiotieteisiin sinänsä – kirja on kuitenkin vakuuttava. Valikoivuudessaankin teos on kattava temaattinen esitys fenomenologian annista kognitiotieteille. Phenomenological Mind on paitsi terävästi kirjoitettu puheenvuoro kognitiotieteiden nykykeskusteluun myös tiivis käsikirja tulevien keskustelujen tueksi.