PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 28.1.2010

Risto Koskensilta
Jaakko Belt

Keskustelu tieteenfilosofiasta
Petri Ylikosken haastattelu

Petri Ylikoski on toiminut Tampereen yliopiston filosofian professuurin viranhoitajana vuoden 2007 lopusta alkaen. 40-vuotiaan filosofian professorin elämää Ylikoski kuvaa kiireiseksi. Kiirettä aiheuttaa erityisesti kahdessa yliopistossa toimiminen: Tampereella on opetusta ja Helsingissä tutkimusprojekteja. Lisäksi Ylikosken pitäisi kaitsea väitöskirjaohjattavia, saada aikaan julkaisuja ja osallistua erilaisten tieteellisten verkostojen kokouksiin. Tämä kaikki tuottaa tietenkin paljon byrokratiaa, jota Ylikoski ei kuitenkaan myönnä kammoavansa. Kiireen suurimmaksi syyksi hän sanoo yleisen saamattomuutensa.

– Tai voi tietenkin olla, että se on vain sellainen rationalisointi, johon filosofeilla on tapana vedota.

Ylikoski kertoo usein vain ajautuneensa urallaan eteenpäin. Kun valintatilanne on ollut edessä, hän on valinnut mieleisensä vaihtoehdon, mutta ei ole sen pidemmälle suunnitellut tulevaisuuttaan. Näin oli Ylikosken mukaan myös filosofian opiskelun laita:

– Se vaikutti mielenkiintoiselta jutulta, jonka parissa voidaan tehdä kaikenlaista kiinnostavaa. Erääseen aikaan tosin esittelin itseni tieteentutkijaksi, koska en halunnut selittää, mitä filosofit tekevät. Nykyään filosofian professorina olisi kuitenkin kenties liian outoa, jos kieltäisin olevani filosofi.

Ylikosken opinnäytetöiden teemat ovat pyörineet dispositioiden ontologian, kausaliteetin ja selittämisen ympärillä. Ylikoski on ollut kiinnostunut myös tieteentutkimuksesta, tieteenfilosofiasta ja harrastanut yhteiskuntatieteiden filosofiaa, biologian filosofiaa. Viime aikoina hän on tarkastellut evoluutioteorian sovellutuksia ihmistieteissä. Omaa työtään hän kuvaa Wilfrid Sellarssilta peräisin olevalla määritelmällä: "The aim of philosophy, abstractly formulated, is to understand how things in the broadest possible sense of the term hang together in the broadest possible sense of the term."

– Jos tähän laitetaan sanan "things" kohdalle "tieto ihmisestä ja yhteiskunnasta", määritelmä kuvaa hyvin sitä, mitä teen. Minua kiinnostaa, miten me tiedämme ihmisestä ja yhteiskunnasta, mitä eri tieteenalojen tuottamat käsitykset liittyvät toisiinsa ja miten tieteellinen tieto linkittyy arkisiin käsityksiimme. Työni selittämisestä liittyy sellaisiin taustaresursseihin, joita tarvitaan kun ruvetaan jäsentämään tieteiden välisiä suhteita, Ylikoski sanoo.

Filosofia ja filosofiakäsitys

Risto Koskensilta (RK): Miten nykyään suhtaudut niin sanottuun naturalistiseen käänteeseen tieteenfilosofiassa, josta kirjoitit aikanaan niin & näin -lehteen (3/96). Ajatteletko, että meillä on yleistä tieteenfilosofiaa, mutta se ei ole varsinainen tutkimuskohde vaan vain väline, jota voidaan käyttää todellisissa tieteen kysymyksissä?

Näin voisi kai sanoa, mutta olen turhautunut naturalismi-termiin ja selittämiseen, jota termiä käyttäessään joutuu tekemään. Toisaalta siitä, miten naturalismia kuvataan mainitsemassasi suhteellisen naiivi artikkelissa, olen edelleen varsin samoilla linjoilla. Näen, ettei filosofia ole millään tavalla erillistä muista tiedon muodoista. Filosofia koskee muun muassa sitä, mitä on tietäminen, mutta on mielekästä vasta, kun sillä on jokin motivaatio ja kun se liittyy joihinkin oikeisiin ongelmiin.

Jaakko Belt (JB): Pitäisikö sanoa, että naturalismi on ennemmin tutkimuksen käytännössä näkyvä asia kuin laajempi filosofinen kanta tai teoria?

Luultavasti kyllä. Tämä näkyy myös siinä, miten ajattelen tietoa. Ajattelen sitä maailmassa olevana asiana. Tieteet ovat sosiaalisia prosesseja, jotka tuottavat toivottavasti myös luotettavaa tietoa. Naturalismi näkyy ajattelussani niin, että kannatan sellaista monismia, jonka mukaan kaikki asiat ovat tutkittavissa ja selitettävissä. Esimerkiksi vetoaminen intuitioon ei toimi selityksenä. On tietenkin selvää, että meillä on intuitioita, mutta jotta tämä selittäisi jotain, on ymmärrettävä, mitä ne ovat ja mistä ne tulevat. On avoin kysymys, kuinka luotettavasti missäkin olosuhteissa intuitioita voidaan käyttää.

JB: Pitäisikö sitten sanoa, ettei naturalismiin liity mitään sen kummempaa ohjelmajulistusta?

Voitaneen ajatella, että naturalismista voidaan joko puhua tai tehdä sitä. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen koulukuntaan, vaikka kieltäydynkin olemasta minkään erityisesti muotoillun naturalismin puolustaja. Minulla on yleinen allergia kaikkia ismisanoja kohtaan. Olen koittanut siivota ne sanavarastostani ja luentokalvoistani kokonaan pois. Valitettavasti täydellinen siistiminen ei ole mahdollista.

RK: Miten sitten suhtaudut niin sanottuun perinteiseen filosofiaan, filosofian historiaan? Vastaatko esimerkiksi filosofina sellaisiin kysymyksiin – jos ne nyt ylipäätään ovat kysymyksiä – kuin, miten pitäisi elää, mitä on hyvä elämä? Ainakin Suomen lukioissa kerrotaan oppilaille näiden olevan filosofian kysymyksiä.

En tiedä, onko suhtautumistapani filosofian historiallisesti kovinkaan erikoinen. Itse en tutki filosofian historiaa, mutta näen, että sillä on oma roolinsa filosofiassa. Uskon tiedolliseen työnjakoon tässäkin asiassa. On tärkeää ymmärtää, mistä nykyiset filosofiset ongelmat ovat tulleet. Filosofian historiaan perehtyminen kehittää filosofisen mahdollisuuden tajua.

Siitä taas, miten tulisi elää, ei mielestäni ammattifilosofeilla ole sen parempaa sanottavaa kuin muillakaan ihmisillä. Asiaa kannattaisi kysyä ehkä joltain psykologilta, joka tutkii onnellisuutta. Yliopistollekin palkataan filosofian opettajia sen perusteella – näin toivon –, kuka on kyvykkäin välittämään filosofian perinteessä muodostuneita jäsentämisen ja argumentaation taitoja, ei sen perusteella, kuka on viisain tai paras ihminen. Näen filosofian pikemminkin taitona kuin oppirakennelmana. Toki siihen, mitä on hyvä elämä ja mitä onnellisuus on, liittyy kaikennäköisiä mielenkiintoisia käsitteellisiä kysymyksiä, varsinkin jos alamme puhua siitä, miten me mittaamme onnellisuutta. Nämä ovat kuitenkin varsin tieteenfilosofisia kysymyksiä, eivätkä ne tyydytä ihmisiä, jotka etsivät avainta onnelliseen elämään. Ehkä voisi sanoa, että ihmisten pitäisi itse pohtia, miten onnellinen elämä saavutetaan, eikä etsiä valmiita ratkaisuja.

RK: Onko kaikki filosofia siis tieteenfilosofiaa?

Ei kokonaan, mutta näkisin, että huomattavaan osaan filosofiasta voi ottaa tieteenfilosofisen näkökulman. Ei kuitenkaan niin, että käytetään joitain tiettyjä tieteenfilosofian teorioita. Paremminkin asetelma on sellainen, että katsotaan ensin, mitä tieteellinen tutkimus sanoo ihmeteltävästä aiheesta. Tämän jälkeen sitten pähkäillään, mitä tutkimustulokset oikein tarkoittavat.

JB: Näetkö, että filosofialla olisi jotain täysin autonomista alaa?

En ainakaan ole vielä keksinyt sellaista. Filosofeille olisi toki psykologisesti turvallista, jos heille olisi ikään kuin oma hiekkalaatikko, jossa filosofia olisi viimeinen auktoriteetti. Mielestäni filosofien täytyy kuitenkin pystyä elämään sen kanssa, että he ovat kaikkien asioiden harrastelijoita. Kyky nähdä asiat laajemmin ja kytkeä ne toisiinsa on se, millä filosofit pärjäävät. Tässä mielessä he avustavat erityistieteilijöitä ja kaikkia spesialisteja. Ehkä filosofian historiassa filosofit voisivat olla viimeisiä auktoriteetteja, mutta kun sitäkin aletaan tehdä oikein perusteellisesti, luultavasti historioitsijat osoittautuvat luotettavammiksi lähteiksi.

RK: Eikö kuitenkin vaikka fenomenologia voisi olla jotain sellaista, mitä ei voida rinnastaa tieteenfilosofian kanssa, jotain meditatiivista tai jossain intellektuaalisessa mielessä jopa toiminnallista?

Fenomenologiaakin voi tehdä monella tapaa. Miten suurin osa fenomenologeista käsitteellistää sen, mitä fenomenologian on tai miten sitä tehdään, ei käy yksiin oman filosofiakäsitykseni kanssa. Kaikkien fenomenologien keskeinen tehtävä näyttää olevan sen miettiminen, mitä fenomenologia on. Tätä kysymystä en henkilökohtaisesti koe kovin polttavana. Toisaalta fenomenologiasta löytyy monia aihepiirejä, jotka ovat kiinnostavia fenomenologian ulkopuolellakin. Näen mahdolliseksi silloittaa näitä tapoja tehdä filosofiaa ja käyttää fenomenologian löytöjä hyväkseni. Samoin fenomenologit ovat potentiaalisia kriitikkoja, joille pitää perustella, mitä tekee. Lähinnä ongelmana on, että jotkut fenomenologit ovat turhan sisäänpäin kääntyneitä. Heitä näyttää kiinnostavan vain keskustelu toistensa kanssa ja rajanveto muihin – ei niinkään sellaiset filosofiset kysymykset, joista voisi rakentavasti kiistellä muiden suuntausten edustajien kanssa.

JB: Olen samaa mieltä. Ehkä vasta viimeisen kymmenen viidentoista vuoden aikana fenomenologit ovat oikeasti alkaneet nähdä, että heidän on kytkettävä tekemisiään myös yleisempiin kysymyksiin. Sellaiset filosofit kuin Shaun Gallagher ja Dan Zahavi ovat tästä hyviä esimerkkejä. He eivät toimi siitä näkökulmasta, että olisi jokin täysin omalakinen fenomenologia, jonka tuloksista joku voisi hyötyä. Pikemminkin he katsovat, että tieteissä on joitain rajakysymyksiä, joissa on hyvä ottaa myös fenomenologian näkökulma huomioon.

Tästä voidaan kääntää kysymys: näkisitkö, että filosofialla on lisäksi tehtävänä näyttää sokeita pisteitä, jotka ovat tieteiltä jääneet näkemättä ja joiden selittäminen vaatii jonkinlaista filosofista otetta?

Jos ajatellaan vaikka mielenfilosofiaa, niin filosofian tehtävä olisi pitää mieltä koskeva tutkimus ja mieltä koskevat väitteet rehellisinä. Filosofien tehtävänä on ikään kuin pitää kirjaa niistä asioista, jotka kaipaavat selittämistä, artikuloida nämä asiat niin, että tieteilijät ymmärtävät, mikä se asia on, joka pitäisi selittää. Monien tieteilijöiden intuitiiviset näkemykset esimerkiksi tietoisuudesta ovat varsin kömpelöitä ja sokeita, niin että tietoisuuden ilmiöstä jää huomattavia ulottuvuuksia kokonaan käsittelemättä. Filosofien rooli on kehittää ja ylläpitää tällaista kehikkoa, johon voidaan sijoittaa tutkimustuloksia ja sanoa, mitä on vielä tekemättä. Valitettavasti, jos ajatellaan vaikka juuri mielenfilosofiaa, filosofit eivät ole kovin hyvin onnistuneet luomaan jäsennystä niistä asioista, jotka todella kaipaavat jäsennystä. Minusta on muun muassa keskitytty liikaa tietoisuuden ongelmaan. Varsinkin se on ongelmallista, että tietoisuutta tarkastellaan vielä erillään kaikista muista mielen prosesseista.

JB: Olisiko mielestäsi liian jyrkästi sanottu, että filosofian tehtävä on nostaa esiin ilmiöt, jotka pitää selittää, ja tieteen tehtävä on sitten selittää ne?

Näin voidaan tietyssä mielessä sanoa. Tämä olisi ehkä kuitenkin turhan kärjistettyä, koska toisaalta tarvitaan filosofeja artikuloimaan myös se, mikä kävisi selitykseksi. Samoin ilmiöiden tunnistaminen on jaettu tehtävä: on paljon mieleen liittyviä ilmiöitä, joita kukaan filosofi ei ole tullut ajatelleeksi tai keksineeksi. Filosofian rooli on kokonaisnäkemyksen kehittäminen.

Toisaalta voitaisiin puhua filosofiasta myös tieteen itseymmärryksenä. Filosofia ymmärtää tiedettäj prosessina ja toisaalta tieteellisten käsitteiden suhdetta arkikäsitteisiin. Tämäkin on tärkeä rooli filosofialle. Se pitää yllä ja artikuloi meidän arkisia käsityksiämme. Mielestäni sellainen skeema, jossa tiede tulee ja jyrää kaikki arkiset käsityksemme, ei oikein toimi. Monet esimerkiksi mieleen liittyvät arkiset käsitteet ovat olennaisia osia yhteiskunnallisissa instituutioissamme. Tästä syystä arkikäsitteistä ei voi luopua vain siitä syystä, että tieteelliset teoriamme muuttuvat. Tarvitaan jonkinlainen silloitus neurotieteen ja oikeussalikäytäntöjen välille. Arkiajattelun vivahteiden ja rikkauden antia on syytä painottaa, sillä tieteenfilosofia helposti painottuu tieteen puolen juttuihin.

RK: Tehdäänkö Suomessa tai maailmassa ylipäätään filosofiaa oikein?

Kyllä Suomessakin tehdään paljon mielenkiintoista filosofiaa. En ole sitä mieltä, että olisi yksi oikea tapa tehdä filosofiaa. Perusnäkemykseni on fallibilistinen pluralismi: erilaisia työskentelytapoja on siedettävä ja pidettävä yllä, ja on avoin kysymys, millä lähestymistavalla saadaan mielenkiintoisia tuloksia mistäkin ongelmasta. Tärkeää on ennen kaikkea, että viime kädessä tulokset oikeutetaan muillekin filosofeille – sellaisillekin, jotka edustavat toisia lähestymistapoja. En itse ole esimerkiksi kovin historiallisesti orientoitunut filosofi, mutta näen kuitenkin historiallisella tutkimuksella keskeisen roolin. Se pitää yllä käsitystä siitä, että filosofian ongelmilla on historia, ja toimii toisaalta filosofian ajattelun varantona, josta voidaan ammentaa ja soveltaa ajatuksia. Tämänkin takia huonoin tilanne olisi monokulttuuri, jossa tehtäisiin vain yhdenlaista tutkimusta.

Filosofisen tutkimuksen pitäisi olla kiinnostavaa myös muille. Sen pitäisi kytkeytyä johonkin muuhun tiedon verkossa. Valitettavasti filosofit ovat harvinaisen huonoja esittämään ja perustelemaan tarkastelutapojaan ja menetelmiään. Yksi tärkeä aihe filosofisessa tutkimuksessa ehkä olisikin filosofinen metodologia, jossa katsottaisiin, miten filosofista tutkimusta oikeasti tehdään. Erityistieteilijöillä kuvaukset siitä, mitä he tekevät eivät välttämättä vastaa sitä, mitä he oikeasti tekevät. Tämä pätee aivan yhtä lailla myös filosofeihin.

JB: Tästä nousee mieleen, että olisit menettelytavoiltasi lähempänä Ian Hackingiä kuin W. V. O. Quinea. Pitääkö tämä paikkansa?

Mielestäni Quine on vähän yliarvostettu. Hän ei ole juuri vaikuttanut omaan ajatteluuni. Sitä vastoin voidaan sanoa, että Hacking on vaikuttanut siihen, mitä minä teen, vaikken varsinaisesti pidäkään itseäni hänen seuraajanaan. Häneltä olen saanut tärkeän ajatuksen; ennen kuin aletaan esittää kysymyksiä, on tärkeää kysyä, onko tämä nyt oikea kysymys kysyä ja miksi tämä kysymys kysytään. Toivon kuitenkin, etten tee tutkimusta aivan samoin kuin Hacking, sillä uskon, että filosofiaa voi tehdä hänen tapaansa nähden systemaattisemmin ja argumentatiivisemmin.

Hacking on ollut esimerkillinen myös osoittaessaan, että mielenkiintoista filosofiaa voidaan tehdä tapaustutkimusten kautta. Eikä tällöin ole kysymys vain yksittäistapausten tutkimisesta. Niiden avulla voidaan sanoa lisäksi jotain yleisempää. Tämä on tavallaan juuri sitä, miten minäkin työskentelen. Yksittäistapaukset tuovat konkretiaa ja kontekstin ongelmille ja osoittavat, miksi ongelma todella on ongelma.

RK: Itse muistan Hackingin lukemisen aikoinaan antaneen toivoa siitä, että analyyttistä filosofiaa voidaan tehdä myös järkevästi. Hän on ollut minulle siten eräänlainen innoittaja. Onko sinulla ollut samanlaisia tuntemuksia?

Ei Hacking ollut ainoa, mutta on hän ollut tärkeä. Jos vertaillaan vaikka Representing and Intervening -kirjaa siihen, mitä tieteenfilosofia oli ennen sitä, niin ero on suuri. Teos on vaikuttanut huomattavasti käsityksiin siitä, miten tieteenfilosofiaa pitäisi tehdä. Hackingin tekstistä nousee selvästi esiin asetelma, jossa astutaan filosofisten ongelmien ulkopuolelle. Hän laittaa esimerkiksi jotkut Putnamin argumentit laajempaan yhteyteen, jossa ei heti ruveta tiiraamaan, pitävätkö ne kutinsa tai onko niissä joku formaali virhe. Paremminkin kysytään, mikä ylipäätään on se konteksti, jossa niillä on mitään merkitystä.

Suomalainen yliopisto ja filosofia

Hackingistä keskustelu kääntyy hiljalleen takaisin Suomeen ja suomalaiseen yliopistoon. Pohdittaessa akateemisia virkoja Ylikoski toteaa, että kaikki Suomen filosofian alan laitokset kärsivät virkavapaaruljansseista. Ajoittain tilanne voi olla sellainen, ettei laitoksella ole ketään varsinaista viranhoitajaa. Tämä jatkuu vuosikausia, mikä ei voi olla vaikuttamatta viran hoitoon. Toisaalta virkoja on vähän. Jos samat ihmiset jämähtävät samoihin virkoihin vuosikausiksi, voi sekin olla puuduttavaa.

– Rakenteellinen ongelma on yhtä lailla siinä, että meillä on liikaa tohtoreita, ja tämä koskee yleisesti kaikkia aloja. Kyvykkäitä ihmisiä koulutetaan, mutta kaikille ei tule riittämään akateemisia töitä, jotka vastaisivat heidän taitojaan tai kunnianhimoaan. Ehkä pitäisi muuttaa niitä pelisääntöjä, joilla yliopistojen tuottavuutta arvioidaan, ettei vain lasketaisi kuinka monta tohtoria saadaan vuodessa ulos, Ylikoski sanoo.

Ylikoski pohtii myös mahdollisuutta lisätä opetuksen monipuolisuutta. Tämä voisi onnistua helpottamalla opiskelijoiden liikkuvuutta eri yliopistojen välillä. Hänen mukaansa, olisi luontevaa siirtyä tekemään gradua sellaiseen yliopistoon, jossa on aiheen asiantuntemusta tai väitöskirjatutkijaksi sellaiseen yliopistoon, jossa on saman aiheen parissa toimiva tutkimusryhmä.

– Ongelma on tällä hetkellä, miten saataisiin järjestelmä sellaiseksi, ettei tunnu siltä, että varastaa työaikaa työnantajayliopistostaan sille yliopistolle, jonka opiskelijaa ohjaa, Ylikoski toteaa.

Uuden yliopistolain myötä yliopistojen virat muuttuvat työsuhteiksi, mikä mahdollistaa virantäyttökäytäntöjen tekemisen johdonmukaisemmiksi. Samoin uuden lain piirissä yliopistojen ohjaajavaihto saattaa olla joustavampaa. Mitään ennustuksia Ylikoski ei kuitenkaan suostu tekemään.

Vuoden 2008 alussa filosofian ja historian oppiaineet muodostivat uuden laitoksen Tampereen yliopistoon. Historiatieteen ja filosofian laitos on Ylikosken mukaan onnistunut yksikkö. Yhteinen laitos helpottaa keskittymistä filosofian sisältöön. Toisaalta nyt filosofian oppiaineen ei tarvitse koko ajan perustella virkojensa ja ylipäätään toimintansa olemassaoloa. Filosofian kannalta ratkaisevaa on kuitenkin saada Tampereelle tutkimushankkeita ja sitä kauttaan opettajia, jotka mahdollistavat toiminnan kehittämisen.

Ylikosken oma virkasuhde on määräaikainen, joten luontevasti herää kysymys, aikooko hän jatkaa professorina.

– En tiedä. Tämä on homma, jota tekee mielellään parin kolmen vuoden pätkissä niin ettei joudu liikaa takertumaan byrokratiaan, Ylikoski vastaa. – Jos virka tulee avoimeksi, kyllä minä sitä todennäköisesti haen. On kuitenkin kehittynyt sellainen asenne viranhakuihin ja työpaikkoihin, että ei ajattele asiaa kovin paljon etukäteen Sitä osallistuu arpajaisiin ja jos tärppää ja tulee tarjous, niin katsotaan sitten, mitä tehdään.

Ylikoski on Tampereen yliopiston filosofian professori,
Helsingin käytännöllisen filosofian laitoksen dosentti,
julkaissut mm. teokset Tiede tutkimuskohteena (M. Kiikerin kanssa)
ja Evoluutio ja ihmisluonto (T. Kokkosen kanssa).
Jälkimmäinen arvioidaan seuraavassa Paatoksen numerossa.