PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 28.1.2010

Jere Jokinen

Meditaatioita perimmäisestä vapaudesta
Ontologisen vapauden ja ihmistoiminnan tarkastelua Jean-Paul Sartren L'Être et le Néantin pohjalta

L'Être et le Nèantin englanninnoksen alkusanojen mukaan Jean-Paul Sartren filosofia on "usein kritisoitua ja aivan liian harvoin ymmärrettyä". Tekstissäni pyrin ymmärtämään tätä "hämärää" mutta myös äärimmäisen kiehtovaa filosofiaa. Tarkasteluni perustuu omakohtaiselle pohdinnalle ja elämänkokemukselleni. Lisäksi turvaudun tietoisuuteni rakenteisiin kohdistuvaan introspektioon ja alati kehittyvään intuitioon.

Tarkastelen Sartren käsitystä ihmistietoisuuden ontologisesta vapaudesta ja toiminnasta, jona tämä vapaus materialisoituu. Sartre esittää, että vapaus ilmenee aina subjektiivisessa tilanteessa. Täten tarkasteluni on olennaisesti Sartren situaation käsitteen luonnehdintaa. Pyrin valottamaan Sartren vapausfilosofian keskeisiksi katsomiani aihealueita. Perimmäisenä tähtäimenäni on tämän filosofian pohjalta luonnehtia sitä, mitä vapaus ja toiminta merkitsevät sille tietoiselle olennolle, jota ihmiseksi kutsumme.

Keskeinen teos aiheeni kannalta on 1943 julkaistun L'Être et le Néantin englanninkielinen käännös Being and Nothingness. Tarkasteluani kantavana näkemyksenä voidaan pitää Sartren teesiä "oleminen-situaatiossa määrittää ihmistodellisuutta[1]"[2]. Situaation teema heijastuu kaikkialle Sartren ajattelussa, joten aiheeni ala on hyvin laaja. Keskityn käsittelemään kyseisen teoksen osan neljä ensimmäistä lukua, Being and Doing: Freedom. Sartren käsitteiden suomennoksissa olen pääasiassa seurannut Esa Saarisen Sartre-teoksen (1983) mallia. Joitain huomioitani pohjaan myös kahteen Sartren varhaisempaan teokseen, L'Imaginaire sekä La Transcendance de l'Ego.

Sartren ontologian perusteita

Ennen varsinaiseen aiheeseeni syventymistä on tarkasteltava joitain Sartren fenomenologiselle eksistentialismille keskeisiä käsitteitä. Olennaista on jo tässä vaiheessa ymmärtää, että Sartren fenomenologinen tarkastelu ei antaudu selvärajaisille määritelmille. Ihmisen olemisen tapaa maailmassa on hyvin vaikea tiukasti määritellä; sitä voidaan ainoastaan kuvailla. Mikään kuvaus ei voi koskaan olla tyhjentävä; kuvaukset ovat ainoastaan näkökulmia käsiteltyyn aiheeseen, ja näitä erilaisia näkökulmia voi olla useita. Tässä voi olla hyödyllistä ajatella analogiaa: aivan kuin havainnoimani materiaaliset objektit eivät mistään yhdestä näkökulmasta tarkasteltuna ilmene tyhjentävästi tietoisuudelleni, tai aisteilleni, samoin myös tietoisuuden itsensä rakenteiden kuvaukset ovat vain "osatotuuksia".

Sartren filosofia on ontologiaa, ei metafysiikkaa, ja tämä erottelu on olennainen fenomenologisen eksistentialismin kannalta. Metafyysisellä tasolla puhumme olevasta ja siitä, mitä jokin on, kun taas ontologisella tasolla puhumme olevan olemisesta eli siitä, kuinka jokin oleva on. Kuten jatkossa käy ilmi, Sartre tekee kuitenkin selvän pesäeron puhtaaseen idealismiin. Hänhän ei kiellä yksittäisten olevien olemassaoloa. Olevan olemassaolo on Sartrelle jopa välttämätöntä, sillä tietoisuus itsessään on vailla kaikkea sisältöä – tietoisuus on kirjaimellisesti ei-mitään ja tietoisuuden kohteet ovat aina sille itselleen ulkopuolisia.

Oleminen-itselleen ja oleminen-itsessään

Oleminen-itselleen (être-pour-soi, being-for-itself) ja oleminen-itsessään [3] (être-en-soi, being-in-itself) ovat kaksi keskeistä kategoriaa, joiden kautta voidaan katsoa hahmottuvan koko Sartren fenomenologinen eksistentialismi. Oleminen-itselleen kuvaa (ihmis)tietoisuuden ja oleminen-itsessään esineiden tai tietoisuuden kohteiden tapaa olla. Vaikkakaan ihmisolentoa ei voi pelkistää tietoisuudeksi, on tietoisuuden merkitys ihmisen olemassaolon kannalta ratkaisevaa. Anthony Manser ilmaisee asian sanomalla, että "[oleminen-itselleen] on ainoastaan [ihmisolennon] 'välitön ydin'"[4]. En ole olemassa maailmassa tietoisuutena, vaan kokonaisuutena: kehona, tunteina, ajatuksina, suhteina aikaan, paikkaan ja toisiin ihmisiin. Ihminen on tietoisuuden ja faktisuuden (facticitè, facticity)[5] muodostama kokonaisuus. Keskeinen ero olemisen-itselleen ja olemisen-itsessään välillä on se, että oleminen-itsessään on aina täysin "sitä mitä se on", kun taas olemisen-itselleen[6] oleminen on jatkuvasti kyseenalaista – se joutuu tekemään itsensä. Tätä erottelua Sartre pyrkii valottamaan ontologiansa joka käänteessä.

Olemisen-itsessään esineellinen luonne Sartren ontologiassa valottuu ehkä parhaiten toteamalla, että oleva-itsessään, siis esineet maailmassa, on, mutta ilman tietoisuutta kukaan tai mikään ei löydä sitä. Tietoisuus paljastaa olevan-itsessään olemista, mutta oleva-itsessään ei koskaan paljastu täydellisesti[7]. Kun tietoisuus havainnoi kohdettaan, ilmenee kohde aina yhdestä näkökulmasta kerrallaan. Täten olevasta-itsessään voi näkökulmien vaihtumisen myötä paljastua tietoisuudelle aina uusia puolia – ja täten siis saman olevan oleminen voi lopulta ilmetä monin eri tavoin. Tietoisuuden "olemisen tarkoitus" on täten esineisiin suhteutettuna yksinkertaisesti paljastaa olioiden olemista.

Sartre ei kiellä tietoisuuden ulkopuolisen todellisuuden olemassaoloa. Sartre ei edes tee eroa ilmenevään ja perimmäiseen olevaan, sillä ihmisen oleminen on olennaisesti tietoista olemista ja tietoisuudelle kaikki oleva on määritelmällisesti ilmenevää. "Ilmenevä ei piilota essenssiä, se paljastaa tämän; se on tämä essenssi"[8]. Olevan-itsessään essenssi on kuitenkin ääretöntä sikäli, että tietoisuus ei koskaan kykene tyhjentävästi tavoittamaan olevan olemista. Tietoisuus tavoittaa kerrallaan ainoastaan jonkin aspektin kohteestaan[9]. Voimme aina löytää uusia puolia, uusia totuuksia siitä, mitä tutkimme. Koska oleva-itsessään löydetään, ei se lopulta kuitenkaan redusoidu havaittuna olemiseen. Oleva-itsessään on aina ja täysin sitä mitä se on, mutta sen olemassaololla ei ole yhtään mitään merkitystä, jos ihminen ei tietoisuudellaan valaise sitä ja anna sille merkityksiä. Itsessään, ilman erittelevää ja näkökulmia ottavaa tietoisuutta, oleva on pelkkää erittelemätöntä massaa.

On jälleen painotettava, että oleva-itsessäänkin on jotain: emme voi merkityksellistää esineitä aivan mielivaltaisesti. Ihminen paljastaa olioiden luonnetta omalla toiminnallaan. Kivi paljastuu kovaksi, kun sitä potkaistaan. Kirves paljastuu teräväksi, kun sillä isketään puuta. Voidaan sanoa, että oleva-itsessään "sallii" itsestään tehtävän tietynlaisia (ei siis mielivaltaisesti minkälaisia tahansa) tulkintoja tai että se "tarjoutuu" tietoisuudelle tietyssä valossa. Hazel E. Barnes tarjoaa seuraavan esimerkin[10]: Sekä kivi että omena sallivat itseään käytettävän paperipainona, mutta vain toinen näistä tarjoutuu syötäväksemme. Tämä olioiden luonteen paljastaminen ei siis koskaan tyhjentävästi paljasta olemista-itsessään; aina voimme löytää uusia puolia keksimällä uudenlaisia toimintatapoja – toisin sanoen, paljastamalla asioita ja esineitä tietoisuudellemme uusin keinoin.

Oleva ja ei-oleva: todellinen ja epätodellinen

Välttääkseen essentiaalisen ja ilmenevän dualismin kumoamisestaan helposti seuraavan idealismin Sartre siis vetoaa tietoisuuden intentionaalisuuteen: tietoisuus välttämättä viittaa aina johonkin itsensä ulkopuoliseen, siis maailmaan. Tietoisuus on aina "relaatio johonkin transsendenttiin olevaan"[11]. Tietoisuuden kohde on täten aina sekä ilmenevää että tietoisuuteen nähden transsendenttia (ulkopuolista).

Sartre puhuu olevasta (Être, Being) myös viitaten "todelliseen", tällä hetkellä läsnäolevaan. Ei-oleva [12] (Néant, Nothingness) puolestaan suhteutuu edelliseen tämän negaationa: ei-oleva on luonteeltaan jotain "epätodellista". Kuten tulemme huomaamaan, oleva ja näin ollen reaalisuus on ominaista esineille (olemiselle-itsessään), mutta tietoisuuden luonteeseen kuuluu aina olennaisesti ei-oleva.

Sartren kuvittelun tarkastelu L'Imaginaire-teoksessa valottaa tietoisuuden luonnetta olevana, jonka oleminen viittaa aina ei-olevaan. Siinä Sartre asettaa vastakkain havainnon ja kuvittelun ja toteaa, että kun havainnossa tietoisuus kohdistuu "todelliseen" tällä hetkellä läsnäolevaan kohteeseen, kuvitteleva tietoisuus puolestaan asettaa kohteekseen ei-olevan[13]. Kuvittelun kohde on aina tavalla tai toisella poissa tämänhetkisestä konkreetista ympäristöstäni, ja tämä poissaolo tekee siitä Sartren käsittein ilmaistuna ei-olevaa, "epätodellista". Täten mielikuva on esimerkki olevasta, jota konstituoi negatiivinen akti[14]. Havainto ja kuvittelu ovat siis tietoisuuden kaksi erilaista tapaa suhtautua kohteisiinsa. Huomattavaa on, että samoin kuin havainto, myös kuvittelu viittaa aina välttämättä jonnekin itsensä ulkopuolelle, maailmaan. Joskaan tätä kohdetta ei aina aseteta todellisuudessa olemassaolevaksi (esimerkiksi kentauri), on kohde kuitenkin aina tietoisuuteen nähden ulkopuolinen.

Vapauden kannalta tärkeintä on ymmärtää oleva jonain ilmenevänä asiaintilana, jonka vapaus toiminnallaan ylittää (esimerkiksi tämänhetkinen tilanne). Ei-olevan käsite puolestaan viittaa tietoisuuden rakenteisiin ainakin kahdella tavalla: (1) Toisaalta tietoisuus itse on ei-olevaa tai ei-mitään sikäli, että se ei itsessään ole yhtään mitään – sillä ei ole mitään omaa sisältöä. (2) Toisaalta taas ei-oleva tulee maailmaan tietoisuuden kautta, sillä tietoisuuden oleminen on sellaista, että se viittaa aina jonnekin tällä hetkellä annetun olevan ulkopuolelle.[15] Täten – kuten myöhemmin Sartren toimintateorian yhteydessä tarkemmin käy ilmi – esimerkiksi välittömät tämänhetkiset olosuhteeni ovat olevaa, kun taas tulevaisuuden mahdollisuuteni ovat ei-olevaa. Ei-oleva on olemassa olevan kautta – tulevaisuus hahmottuu ainoastaan nykyisyyttä ja menneisyyttä vasten – ja tässä mielessä se on "epätodellista". Oleva puolestaan on "todellista", jotain, jonka ei tarvitse viitata itsensä ulkopuolelle ollakseen olemassa. Olevaa ei määritä mikään muu kuin identtisyys itsensä kanssa[16]. Koska oleva ei viittaa minnekään itsensä ulkopuolelle, on esimerkiksi muutoksen ja kaikenlaisten erottelujen toteaminen jo ei-olevan, ulkopuolisen näkökulman tuomista maailmaan. Ja (havaitseva) tietoisuus on olennaisesti aina näkökulman ottamista suhteessa olevaan (havaittavaan) kohteeseensa.

Tietoisuus, itsetietoisuus ja nihilaatio

Sartrelle tietoisuus, ollessaan tietoisuutta kohteestaan, on kuitenkin jokaisessa tietoisuudessa (jostakin) myös tietoinen itsestään. Tarkemmin ilmaisten tietoisuus on aina positionaalista (eksplisiittistä) tietoisuutta kohteestaan ja nonpositionaalista (implisiittistä) tietoisuutta itsestään. Tietoisuudella ei kuitenkaan ole mitään luonnetta muutoin kuin tietoisuutena (jostakin). Täten tämä nonpositionaalinen tietoisuus ei ole tietoisuutta mistään "minästä", vaan se on yksinkertaisesti tietoisuutta tiedostamisesta. Sartre argumentoikin jo La Transcendance de l'Ego -teoksessaan, että minä ei ilmene tietoisuuden rakenteissa itsessään, vaan se on muiden kohteiden tavoin transsendentti objekti. Minä ilmeneekin vasta reflektiossa, kun tietoisuus positoi, eli asettaa, kohteekseen menneitä tietoisuuksiaan. Minä voidaan täten nähdä sinä narratiivina, jonka me muistimme avulla muodostamme kokemuksistamme.

Tietoisuus on lähtökohtaisesti syntetisoivaa tietoisuutta, joka on jo valmiiksi olemassa ajassa ja paikassa, siis kontekstissa. Koska tietoisuus on (nonpositionaalista) tietoisuutta itsestään ainoastaan kohteensa kautta – siis olemalla positionaalista tietoisuutta kohteestaan – edellyttää itsetietoisuus aina kohteiden olemassaoloa. Itsessään tietoisuus on täysin tyhjää, ei-olevaa. Täten tietoisuus tiedostaa itsensä, ja siis myös sen mitä se on, ainoastaan sisäisen negaation kautta. Tämä sisäinen negaatio viittaa siihen, että tietoisuus ei koskaan ole yhtä kuin kohteensa; se erottaa itsensä kohteestaan jokaisessa tietoisuudessaan ei-minkään, ei-olevan kautta. Nihilaatio (néantissement, nihilation) on Sartren kehittämä termi tietoisuuden aktille, joka erottaa tietoisuuden kohteistaan ja kohteet toisistaan. Esimerkiksi nihiloimalla tietoisuuteni kohteena olevan teekupin erotan kyseisen kupin kaikista muista sitä ympäröivistä kohteista sekä teen itselleni tiedettäväksi, että olen itse jotain muuta kuin tuo teekuppi. Tietoisuus kuitenkin nihiloi kohteensa aina jollain tavoin: havainnoimalla, kuvittelemalla, tietämällä, toimimalla. Täten tietoisuuden kohteet samoin kuin tietoisuuden oma luonne ilmenevät aina tietoisuuden aktien valossa, eivät näistä riippumatta. Tuoli ilmenee minulle istuessani sillä eri tavoin kuin katsoessani sitä tai heittäessäni sen hotellin ikkunasta ulos; samoin kokemukseni itsestäni (ruumis–tietoisuus-kokonaisuutena) vaihtelee toimintani mukaan.

Sartrelle tietoisuuden oleminen on esineisiin nähden hyvin erityislaatuista olemista. Tietoisuuden luonteeseen kuuluu aina ylittää itsensä ja se, mikä on – "olla mitä se ei ole ja ei olla mitä se on". Oleva-itsessään on puolestaan aina ja täysin sitä mitä se on. Sartren näkemyksessä ihminen on jatkuvassa liikkeessä. Hänen mukaansa tietoisuus ei koskaan kykene tavoittamaan itseään. Tietoisuus on ennen kaikkea vapautta, ja vapaus puolestaan on ennen kaikkea toimintaa. Tietoisuutta ei täten tule käsittää pelkästään kohteiden passiivisena tarkkailuna, sillä Sartren ajattelussa tiedostamista ei voida erottaa konkreetista situaatiossa olemisesta ja toiminnasta muutoin kuin abstraktion tasolla. Jonkin tiedostaminen jonkinlaisena kytkeytyy aina tietoisuuden vapaasti asettamiin päämääriin ja arvoihin. Näistä puhuessamme puhumme situaatiosta, joka ilmenee ihmistoimintana vapauden ja tämän rajoitteiden leikkauspisteessä.

Vapaus toimintana

Sikäli kuin ihminen on olemassa maailmassa, on hän aina välttämättä jossakin situaatiossa: tilanteessa, joka määrittyy ihmisyksilön vapaasti asettamien päämäärien sekä hänen välittömien olosuhteidensa (mukaan lukien hänen ruumiinsa asettamat rajoitukset) valossa. Jälkimmäistä tekijää Sartre kutsuu faktisuudeksi. Situaation tarkastelu onkin täten sen tarkastelemista, kuinka faktisuus ja vapaus muovaavat toisiaan. Ennen varsinaista situaation hahmottelua täytyy kuitenkin tarkentaa, mitä vapaus Sartrelle merkitsee. On siis tarkasteltava Sartren toimintateoriaa ja näkemystä, jonka mukaan ihmiselle oleminen on aina tekemistä.

Olevasta kohti ei-olevaa: toiminnan päämääräsuuntautuneisuus

Sartre painottaa, että vapaus ilmenee toiminnassa. Toiminta puolestaan edellyttää tietoisuutta ja päämäärää; se on tarkoitushakuista[17]. Sikäli kuin toimin, tulee minun olla tietoinen siitä, mihin toiminnallani pyrin. Esimerkiksi jos kirjoittaessani tätä tekstiä käteni vahingossa osuu pöydän reunalla sijaitsevaan teekuppiin ja sysää sen lattialle, en ole toiminut suhteessa kyseiseen kuppiin ja sen töytäisyyn. Jos taas turhautuneena kirjoittamiseni heikkoon etenemiseen huitaisen kädelläni kohti teekuppia ja se putoaa, olen tietoisella toiminnallani aiheuttanut kupin iskeytymisen lattiaan. Voi toki olla niin, että raivon puuskan mentyä ohi ja kupin sirpaleita kerätessäni koen katumusta ja ajattelen: "eihän minun noin ollut tarkoitus tehdä". Tämä on kuitenkin epäolennainen seikka vapauteni kannalta, sillä toimintani intentionaalinen kohde oli jälkimmäisessä tapauksessa – toisin kuin ensimmäisessä – juuri tuo kahvikuppi. Katumus toiminnastani voi kyllä tuottaa ahdistusta, mutta ahdistukseni Sartren mukaan paljastaa minulle vapauteni ja vastuuni; se ei pyyhi vastuutani olemattomiin, se ei anna tekoani anteeksi.

Päämäärän käsite on keskeinen komponentti Sartren toimintateoriassa. Sartre vastustaa voimakkaasti deterministisiä näkemyksiä ihmistoiminnasta. Mikään syy tai motiivi ei sinällään voi saada ihmistä ryhtymään toimintaan, sillä ihminen itse antaa asioille niiden merkitykset ja arvot omien päämääriensä pohjalta. Mikään valmiiksi annettu asiantila ei voi toimia syynä, jos sitä ei mielletä sellaiseksi. Ja ihmistietoisuus on se, jonka kautta kaikki arvot ja merkitykset tulevat maailmaan.

Mikään faktuaalinen tila, mitä tahansa se onkaan (yhteiskunnan poliittinen ja ekonominen struktuuri, psykologinen "tila" jne.), ei itsessään kykene motivoimaan yhtään mitään aktia. Sillä akti on olemisen-itselleen projektio kohti sitä mikä ei ole, ja se mikä on, ei voi mitenkään itsessään determinoida sitä mikä ei ole.[18]

Tämä valottaa Sartren yleistä näkemystä ihmisestä ei-olevana tai puutteena: Ihmisen kohtalo on jatkuvasti hakeutua kohti sitä, mikä ei ole. Kun olen yhden päämäärän saavuttanut, tai kun se on jäänyt lopullisesti saavuttamatta, suuntaudun aina kohti uutta päämäärää, joka on ei-olevaa tämänhetkiseen tilanteeseeni nähden. Valinta on aina päämäärän valitsemista, ja sikäli kuin ihminen ei voi olla valitsematta, ei hän myöskään voi olla olemassa ilman päämääriä. Tietoisuus on puutetta sikäli, että se ei itsessään ole mitään. Tämä puute ilmenee erityisesti halussa. Me haluamme jotain, mitä meiltä tällä hetkellä puuttuu. Toiminnan kannalta olennaista onkin haluta jotain vielä realisoitumatonta mahdollisuutta[19]. Kyseessä on olevan kaksoisnihilaatio[20]: Ensin minun tulee kuvitella ei-oleva asioiden ideaalitila (siis tila, joka ei tällä hetkellä ole); tämän lisäksi, jotta voin kokea kyseisen ideaalin omaksi mahdollisuudekseni, tulee minun oivaltaa, että oleva (siis tämänhetkinen asioiden tila) on ei-mitään suhteessa tuohon ideaaliin. En siis kykene tavoittelemaan mitään, jos olen liiaksi kiinni siinä, miten asiat (tällä hetkellä) ovat. Täten esimerkiksi kärsimyksestä, Sartre esittää, tulee sietämätöntä vasta kun olen oivaltanut, että kärsimiseni ei ole faktista olevaa, että minun ei ole pakko kärsiä[21]. Mikäli olen yläluokkien sorrosta kärsivä työläinen[22], en kykene toimimaan parantaakseni tilannettani ennen kuin olen oivaltanut, että tilanteeni paraneminen on minun aito mahdollisuuteni – toisin sanoen, ennen kuin olen oivaltanut, että mahdollisuus toimia on minun mahdollisuuteni. Ennen tätä oivallusta voin kenties kuvitella paremman maailman, mutta sikäli kuin otan oman tilanteeni annettuna ja itselleni ylittämättömänä faktana, en kykene toimimaan tilanteeni parantamiseksi.

Edellä mainitussa valottuu se seikka, että toiminta edellyttää olennaisesti kuvittelua. Voidakseni asettaa itselleni päämäärän, tulee minun kyetä kuvittelemaan kyseinen päämäärä tavoiteltavana tilana, ja lisäksi minun tulee kuvittelullani ylittää tämänhetkinen olemiseni. Vapaudelle oleminen on aina tekemistä, toimintaa. Voimme olla ainoastaan suhteellisesti: suhteessa niihin asioihin, joita pidämme läpeensä ylittämättöminä faktoina. Toimimme kuitenkin aina joidenkin päämäärien suhteen. Tässä yhteydessä valottuu myös jälleen Sartren ei-olevan ja olevan käsitteiden merkitykset: oleva on yksinkertaisesti tämänhetkistä, annettua olevaa; ei-oleva puolestaan edellyttää aina tietoisuuden olemassaolon – tietoisuuden, joka on jotain muuta kuin tuo annettu.

Motiivi, akti ja päämäärä

Motiivi, akti ja päämäärä ovat Sartren tarkastelussa saman asian kolme toisistaan erottamatonta puolta. Päämäärää ei ole ilman motiivia, ja aktuaalinen toiminta on se, jossa nämä kaksi materialisoituvat. Päämäärä määrittää olennaisesti toimintaa, sillä kuten edellä olen esittänyt, ihminen toimii Sartren mukaan ainoastaan suhteessa omiin päämääriinsä. Koska motiivi merkitsee "arvonantoa olioille ja maailman struktuureille"[23] – motiivi siis ilmaisee sen, mikä on haluttavaa – voidaan se mieltää haluksi siirtyä olevasta (nälän tunne) kohti ei-olevaa (kylläisyyden tunne). Esimerkiksi syömisen projektissani haluan tulla ravituksi, haluan ylläpitää elämääni, haluan olla energinen jaksaakseni toteuttaa muita projektejani jne. Lisäksi päämäärän toteuttaminen edellyttää tietoa keinoista kyseisen päämäärän saavuttamiseksi (nauttimalla ruokaa saavutan kylläisyyden tunteen). Päämääräni ei voi toteutua ilman jonkinlaista käsitystä niistä keinoista, joiden kautta minun on mahdollista saavuttaa päämääräni. Tämä edellyttää tietoa "maailman laeista": siitä, mitkä reitit johtavat mihinkin päämääriin. Näistä puhuessaan Sartre käyttää ilmaisua ‘instrumentaalikomplekseista', joihin palaan tuonnempana. Koska Sartrelle toiminta merkitsee ennen kaikkea pyrkimistä kohti päämäärää, voimme huomata, että ajattelukin määrittyy Sartrella toiminnaksi sikäli kuin ajattelullani pyrin kohti jotain päämäärää – vaikkapa silloin, kun pähkäilen ratkaisua päättelytehtävään.

Asiaa voi valottaa myös sen toteaminen, mikä ei ole Sartren määritelmän mukaan tässä mielessä "motiivi". Koska motiivi kiinnittyy aina päämäärän ja itse toiminnan ontologiseen ykseyteen, ei tässä mielessä haluni pelkkänä affektiivisena kokemuksena konstituoidu motiiviksi. Tulkintani mukaan kaikki motiivit ovat Sartren tarkoittamassa mielessä haluja (siis puutetta), mutta kaikki halut eivät ole motiiveja. Sartren keskeinen intressi on ennen kaikkea kumota determinismi esittämällä, että motiivi toiminnan "aiheuttavana tekijänä" (halu) ei itsessään kykene determinoimaan yhtään mitään toimintaa. Motiivi tarvitsee aina vapauden (siis tietoisuuden) määrittämään itsensä motiiviksi, toiminnan determinoijaksi. Täten tietystä halusta voi tulla motiivi, mikäli valitsen kyseisen halun toimintani "moottoriksi" ja asetan päämääräni sen mukaan. Muussa tapauksessa halu on "pelkkä halu" affektiivisena kokemuksena; se ei ilmene toiminnassani millään tavoin.

Motiivi siis liittyy tiiviisti itse toimintaan ja sen päämääriin. Motiivini voivat kuitenkin paljastua minulle joko harkinnan, passioiden tai toiminnan kautta[24]. Kahta ensimmäistä tarkastellaan seuraavaksi, mutta lienee olennaista jo tässä huomioida, että myös reflektiivisen harkinnan kautta voin tehdä itselleni tiedettäväksi oman toimintani rakenteita. Toimintaa Sartre puolestaan vertaa kieleen: sikäli kuin kieleni paljastaa minulle ajatuksiani, myös toimintani paljastaa minulle motiivejani ja päämääriäni. [25] Seuraavassa hahmotan tahdon ja passion teemojen kautta Sartren vapauskäsitystä.

Vapaus, tahto ja passio

Sartrelle vapaus ei ole tahdon vapautta, vaan se on valinnan vapautta. Tämä erottelu on tärkeä. Sartre esittää, että yleisen näkemyksen mukaan ihminen on osittain vapaa ja osittain determinoitu: ihminen on vapaa sikäli kuin hän tahtoo mutta determinoitu sikäli kuin hän on passioidensa, intohimojensa orja[26]. Sartren mukaan tällainen suhteellinen vapaus on mahdotonta ontologiselle tietoisuudelle – oleminen-itselleen on absoluuttisen vapaa valitsemaan.

Sartre näkee tahdon ja passion (intohimon) olevan alisteisia ontologiselle vapaudelle. Tämä tarkoittaa sitä, että toimiessani joko tahtoni tai passioni mukaisesti minä kummassakin tapauksessa teen valinnan. Esimerkiksi vaaralliseksi kokemassani tilanteessa pakenemiseni olisi passioni mukaan valitsemista ja "vaaran kohtaaminen" tahtoni mukaan valitsemista.

Täten tahto voidaan nähdä kyllä eräänlaisena "passion ylittämisenä", mutta sekä tahdottu että passioitunut toiminta ovat molemmat vapauden valitsemaa toimintaa. Todellinen ero passion ja tahdon välillä on "subjektiivisessa asenteessa suhteessa transsendenttiin päämäärään". Sekä passio että tahto ovat molemmat olennaisesti toimintaa, jolla on päämäärä, ja niitä ei voida käsittää ilman tätä suuntautuneisuutta jotakin (tulevaa) kohti; niitä molempia luonnehtii ei-oleva. [27]

Tahto ja passio siis edustavat kahta erilaista vapauden asennetta. Sartren mukaan keskeinen näitä kahta asennetta erottava tekijä on reflektoinnin aste[28]. Passioiden mukaan valitsemista voidaan luonnehtia "vaiston varassa" valitsemiseksi. Tällöin näet valitsen toimintani motiiviksi välittömästi tietoisuudelleni annetun. Tässäkin kuitenkin valitsen omat arvoni sikäli kuin valitsen toimia tietyllä tavalla. Vaaran uhatessa pelkoni ilmenee esimerkiksi elämänhaluni valossa. Olennaista on, että elämänhaluni ei kuitenkaan sinällään merkitse mitään: voin tästä halustani huolimattakin vaarantaa henkeni, mikäli niin (tahtoen) valitsen. Olen siis itse täydellisen vapaasti valinnut itseni – myös elämänhaluni.

Tahtomisen erottaa "passiivisesta" valinnasta tietoinen harkinta, jossa punnitsen eri arvojani. Harkinta on "keinojen arvioimista suhteessa jo valmiiksi annettuihin päämääriin"[29]. Nämä päämäärät eivät tietenkään ole annettuja sikäli, että vapaus on ne itse asettanut – ne eivät ole annettuja ulkoa käsin. Sartre kirjoittaakin, että "voluntaarinen harkinta on aina petosta", sillä "motiiveilla on ainoastaan se paino, jonka projektini – – antaa niille"[30]. Täten punnitessani eri päämääriäni ja päättäessäni toimia niiden pohjalta "rationaalisesti", minä itse kuitenkin valitsen juuri näin toimia. Mikään imperatiivi ei voi vapautta pakottaa. Valitessani toimintaani harkintani valossa ainoastaan minä itse kykenen päättämään sen, toiminko passioideni vai tahtoni mukaan.

Tunteiden tarkastelu voi myös valaista sitä, miten vapaus on aina toiminnan vapautta. Tulkintani on seuraava: Kun Sartre esittää, että minä valitsen omat tunteeni, ei tämä tarkoita sitä, että minä kylmästi valitsen tunteideni kvalitatiivisen sisällön; tunteeni valinta ei ole tässä mielessä sama kuin tunnekokemukseni aiheuttaminen. Sen sijaan tunteeni valitseminen on tunteeni valitsemista motiiviksi valinnalleni, siis toiminnalleni. Ja koska motiivi, päämäärä ja akti kytkeytyvät erottamattomaan ykseyteen, on tämä yhtä kuin päämääräni valitseminen tiettyyn arvoperustaan tukeutuen. Ajatelkaamme motiivia edellä esittämälläni tavalla haluna. Voin kokea halua tyydyttää nälkäni syömällä ruokaa, mutta jos en aseta ruoan nauttimista aktuaaliseksi päämääräkseni (päättäessäni vaikkapa paastota), on "motiivini" syödä pelkkä tyhjä halu – sillä ei ole mitään merkitystä toimintani määräytymisen kannalta. Täten valitsemalla päämääräni minä valitsen sen, mistä kokemistani haluista teen motiiveja aktuaaliselle toiminnalleni.

En siis ole vapaa valitsemaan, olenko jossain tietyssä toiminnassani, tiettyä päämäärää toteuttaessani "passioitunut" vai tahtova, mutta olen vapaa valitsemaan sen, noudatanko passioideni vai tahtoni viitoittamaa reittiä. En voi pakottaa itseäni rakastamaan passioituneesti, mutta voin valita itseni rakastamaan – siis toimimaan rakastavasti kokemistani tunteista riippumatta. Tässä en esitä, ettei asenteillamme olisi ratkaisevaa vaikutusta siihen, miten tosiasiassa koemme tunteemme. Sartrelle tunteet eivät ole mitään mielen sisällä lymyäviä olioita, vaan ne viittaavat olennaisesti aina jonnekin tietoisuuden ulkopuolelle. Tunne on tietoisuuden tapa olla suhteessa johonkin transsendenttiin annettuun, ja täten esimerkiksi kaupustelijoiden vihaaminen on tietoisuutta kaupustelijoista vihattavina. Tämä ei edelleen tarkoita, että tunnekokemuksiin tulisi suhtautua jonain, jonka kvalitatiivista sisältöä pystymme täysin mielivaltaisesti muokkaamaan. Sartren valinnan vapauden kuvailun kannalta tämä ei ole olennaista. Olennaista tässä on se, että mikään tunnetila, koin sen miten voimakkaana hyvänsä, ei itsessään kykene pakottamaan minua valitsemaan tietyllä tavalla. En siis koskaan kykene oikeuttamaan valintaani tunteisiini vetoamalla, sillä olen itse valinnut toimia tunteideni mukaisesti – tai niitä vastaan. "Suhteessa vapauteen ei ole olemassa etuoikeutettua psyykkistä ilmiötä"[31].

Sartre huomauttaa myös, että vaikka valinta on täysin vapaa, ei se missään nimessä ole välttämättä helppo tai tuskaton[32]. Jopa kidutettuna ollessani – ja tässäkin tuntuisi mielettömältä sanoa, että minä itse valitsen oman tunnekokemukseni – olen täysin vapaa valitsemaan annanko periksi passioilleni vai kestänkö vielä lisää tuskaa. En vain yksinkertaisesti voi olla tekemättä jotakin valintaa. Sikäli kuin tässä puhumme teon oikeutuksesta tai vastuusta, emme tietenkään puhu eettisestä vastuusta. Ontologia ja etiikka on L'Être et le Néant'ia tulkitessa leikattava toisistaan tyystin erilleen. Voi toki olla kyseenalaista, missä määrin ontologian tasolla voidaan ylipäätään puhua "vastuusta" tai "oikeutuksesta". Sartrella on monin paikoin tapana soveltaa arkisia käsitteitä omiin tarkoituksiinsa. Ontologinen vastuu tulee kuitenkin mielestäni ainakin jollain tavoin ymmärrettäväksi, kun sitä ajatellaan vastuuna itselleen, omalle tietoisuudelleen. Koska vastuu seuraa vapautta kaikkialle olemalla tämän kääntöpuoli, on tietoisuus aina tietoisuutta valintansa vastuusta sikäli kuin se tiedostaa itsensä valintansa aiheuttajaksi. Samoin kuin voin huijata toisia ja paeta vastuutani toisten edessä, voin kuitenkin Sartren mukaan myös tietyllä tavalla huijata itseäni pakenemalla huonoon uskoon [33].

Sartre katsoo ennen kaikkea paljastaneensa tahtoa perustavamman vapauden, jolle ominaista on valita omat arvonsa eli valintansa perustan. Sartre ei kuitenkaan edes pyri antamaan kattavaa kuvausta siitä, mitä tahto on. Hänen päämääränsä on yksinkertaisesti osoittaa, että tahto "konstituoituu samalla tasolla muiden psyykkisten tapahtumien kanssa" ja että se on alisteinen ontologiselle vapaudelle. [34]

Vapaus, faktisuus ja situaatio

Sartre nimittää "vapauden paradoksiksi" sitä, että "vapautta on olemassa ainoastaan situaatiossa, ja situaatio on olemassa ainoastaan vapauden kautta"[35]. Vapautta ja täten myös ihmistodellisuutta luonnehtii se, että se on ainoastaan sikäli kuin se on ollut [36]. Tätä menneisyyttä Sartre kutsuu ihmisen essenssiksi. Ihmiselle eksistenssi edeltää essenssiä. Tämä tarkoittaa olennaisesti sitä, että ihminen jatkuvasti luo essenssiään (siis menneisyyttään) oman vapautensa kautta. Vapauden olemassaolo on jatkuvaa itsensä tekemistä, jatkuvaa prosessia. Minut on tuomittu valitsemaan itseni jatkuvasti, eikä mikään tekemäni valinta voi lyödä lopullisesti lukkoon sitä mitä olen. Vapaus määrittelee itsensä yhä uudelleen ja uudelleen, ja kuten edellä olen esittänyt, vapaus on absoluuttista – toisin sanoen, en ole joskus enemmän ja joskus vähemmän vapaa.

Mikäli edellä kuvailtu määrittäisi ihmistodellisuutta ja vapautta tyhjentävästi, olisi vapaus kuitenkin vailla perustaa olevana vapautena käsittämätöntä. Arkiymmärrys saattaa nähdä vapaana toimintana sellaisen toiminnan, jota ei rajoita mikään. Sartren vapauskäsityksessä vapaus on kuitenkin juuri vapautta ylittää esteitä, syöksyä – tai raahautua – kohti ei-vielä-todellista. Nämä rajoitukset ja esteet ovat olennaisia vapauden struktuurille, sillä ilman rajoituksia mitään vapautta ei voisi olla eikä sitä voitaisi käsittää. Vapaus on, kuten aiemmin esitin, olevan ylittämistä kohti ei-olevaa – siis tämän hetkisen asioiden tilan ylittämistä kohti jotakin tulevaa asioiden tilaa. Täten vapaudelle se, mikä ylitetään, on vapauden "kääntöpuoli": vapaus on aina vapautta tietyin ehdoin, ja näitä ehtoja Sartre kutsuu faktisuudeksi. [37]

Faktisuus on siis kaikki se, joka ilmenee reunaehtoina vapaudelleni, kaikki se, mikä on. Oleminen-itselleen on absoluuttisen vapaa mutta tietyin ehdoin. Faktisuus ilmenee sinä paikkana ja aikana, johon olen syntynyt. Se ilmenee minut maailman ja toisten kanssa yhdistävänä ruumiinani omine rajoitteineen. Se ilmenee toisina ihmisinä, joiden vapaus "syö vapauttani". Faktisuus on vapauden kääntöpuoli sikäli, että toista ei ole ilman toista. Faktisuus ilmenee aina suhteellisena omiin vapaudellani asettamiin päämääriini nähden. Situaatio on vapauden ja faktisuuden leikkauspiste, ja situaatiota luonnehtii se, että maailma "pistää vastaan" – se on monella tavalla vihamielinen vapauteni projekteille.

En valitse sitä, että kohtaan esteitä, mutta valitsemalla päämääräni valitsen sen, mitä tiettyjä esteitä tulen kohtaamaan. Tässä Sartren keskeinen teesi on, että ei ole olemassa esteitä sinänsä: esteet ovat olemassa ainoastaan suhteessa päämääriin, jotka itse asetan. Tässä mielessä faktisuus on aina suhteellista vapauteen nähden. Faktisuus ei kuitenkaan täydellisesti redusoidu vapauden olemiseen sikäli, että faktisuus koostuu aina olevasta-itsessään, joka itsessäänkin tarjoaa tietyn "raa'an olevan" aspektin vapaudelleni. Tätä olevan-itsessään luonnetta tarkasteltiin jo yllä. Faktisuus voidaan ylittää, mutta se itsessäänkin asettaa ehtoja sille, missä määrin se voidaan ylittää. Olen vapaudessani kuitenkin siinä määrin täysin vastuussa faktisuudestani, että itse olen vastuussa päämäärieni asettamisesta, ja faktisuus tulee minulle olevaksi ainoastaan suhteessa näihin asettamiini päämääriin.

Mikäli esimerkiksi[38] olen kallion juurella päämääränäni kiivetä jyrkännettä ylös, olen itse päämäärälläni asettanut kallion sille ominaisine vihamielisyystekijöineen esteeksi pyrkimykselleni. Yksi kallio voi kuitenkin olla helpommin kiivettävissä kuin toinen, ja täten huomaamme, että olio-itsessään sisältää juuri kyseiselle oliolle-itsessään ominaisen luonteen, joka vaikuttaa projektiini. Jos taas puolestani olisin kallion juurella ihailemassa jyrkänteen esteettisiä piirteitä, ei kallio projektini luonteesta johtuen ilmenisi minulle laisinkaan samalla tavoin vihamielisenä kuin asettaessani kiipeämisen päämääräkseni. Sartre painottaakin, että "on mahdotonta määrittää kunkin partikulaarisen tapauksen kohdalla sitä, mikä tulee vapaudesta ja mikä [olevan-itsessään] raa'asta olemisesta"[39]. Vapaus ja faktisuus hahmottuvat ainoastaan toistensa yhteydessä ja toistensa kautta.

Vapaus on nimenomaan vapautta yrittää. Toisin sanoen projektin onnistuminen ei ole edellytys sille, että päämäärän valinta on vapaa[40]. Olen aina vapaa yrittämään ylittää vapauteni rajoitteita, ja tässä mielessä faktisuuden luomat muurit ovat vain ideaalisia muureja. Faktisuus on kuitenkin sekä ideaa että konkretiaa. Seuraavassa tarkastelen faktisuuden eri ulottuvuuksia pyrkien selventämään tämän konkreettista roolia Sartren vapausfilosofiassa.

Faktisuuden ulottuvuudet

Faktisuutta kuvaillessaan Sartre painottaa filosofialleen ominaiseen tapaan, että ihminen on kokonaisuus: faktisuus ilmenee ihmiselle monin eri tavoin, mutta näitä "ulottuvuuksia" ei tule abstrahoida toisistaan erilleen[41]. Ihmistietoisuus on yksi ja jakamaton. Tässä Sartre haluaa tehdä selvän eron mm. freudilaiseen ihmismieltä pirstaloivaan ajatteluun.

Ihminen kokonaisuutena on se, joka maailmassa toimii, ei vain hänen ruumiinsa tai tietoisuutensa. Tietoisuutta ja ruumista ei tule erottaa toisistaan muutoin kuin abstraktion tasolla. "Ruumis ei ole mitään muuta kuin oleminen-itselleen"[42]. Tietoisuus ei asuta ruumista, vaan se on tämä ruumis. Ruumis ei ole tietoisuuden työkalu, vaan se on tämä tietoisuus; tietoisuus on itse tämä työkalu sikäli kuin se on ruumis. Ruumiina-oleminen on tietoisuuden linkki maailmaan, ja ilman ruumista ei olisi situaatiota. Ruumis on myös se, minkä kautta meistä tulee näkyviä toisille tietoisuuksille. Olennaista situaation tarkastelun kannalta on, että olkoon ruumiini millainen hyvänsä – ruma, rampa, heikko, sairaalloinen – minä itse, valitsemalla päämääräni, valitsen sen merkityksen, jota ruumiini "tila" ilmentää[43]. "[M]inä olen se, joka valitsee ruumiini heikkona pakottaessani sen kohtaamaan niitä vaikeuksia, jotka aiheutan syntymään (vuorikiipeily, pyöräily, urheilu)"[44]. Rumuuteni, vammani, huonokuntoisuuteni ilmenee haittana ainoastaan sikäli kuin asetan päämääriä, joiden valossa näistä tulee esteitä päämääräni saavuttamiselle.

Ruumiina-oleminen ei ole ainoa annettu asia, joka ehdollistaa vapautta. Situaatioon kuuluu olennaisesti se, että ihminen ei voi olla olematta jossakin paikassa. Se paikka, johon olen syntynyt, ei ole millään tavoin itseni valitsema; se on lähtökohta olemiselleni maailmassa. Olen kuitenkin vapaa yrittää vaikuttaa sijaintiini, ja asettamalla päämääräni voin myös vaikuttaa siihen, mitä paikkani minulle merkitsee[45]. Mikäli päämääräni on rietastella playboyna Las Vegasin kasinoilla, saattaa olemiseni opiskelijana Suomen Tampereella ilmetä värittömänä ja tylsänä. Mikäli taas päämääräni on saada tutkijan virka Tampereen yliopistolta, ilmenee aktuaalinen paikkani minulle toisin. Paikka ei siis ole yksinkertaisesti maantieteellinen sijaintini, vaan se on läpeensä subjektiivisen kokemus- ja arvomaailmani merkityksellistämä.

Merkittävä tekijä situaation muodostumiselle on tapahtumien ennakoimattomuus. Ympäristöni rajoittaa vapauttani sikäli kuin se "koostuu niistä instrumentaali-olioista, jotka ympäröivät minua"[46]. Sartren näkemyksessä ilmenevät oliot käsitetään olennaisesti ja jo valmiiksi instrumentteina [47]. Esineet nähdään aina sen valossa, mitä arvoa niillä on käytännön toiminnan ja päämäärien kautta. Tuoli on istumisen instrumentti, yliopiston rakennukset ovat opiskeluni instrumentteja, kaupan myyjä on instrumentti sille, että voin suorittaa ostokseni. Tietoisuuden rakenteisiin kuuluu täten olennaisesti hahmottaa maailma instrumentaalikomplekseina, jotka tarjoavat keinoja päämäärien saavuttamiselle – koko ympäröivä todellisuuteni on kyllästetty instrumentaalisilla merkityksillä. Ympäristöni päämäärieni toteutumista haittaavat ja edesauttavat tekijät ovat olennaisesti riippuvaisia siitä, minkälaisia potentiaalisuuksia esillä olevat instrumentit tarjoavat[48]. Huomattavaa on, että näiden instrumenttien ilmeneminen ja katoaminen on paljolti omasta vapaudestani riippumatonta. Esimerkiksi polkupyörä-instrumentin avulla liikkuessani pyörän kumin yhtäkkinen puhkeaminen voi radikaalilla tavalla muuttaa situaatiotani: yhtäkkiä etäisyys määränpäähäni pitenee, kun joudun jatkamaan matkaani kävellen.[49] Ihminen onkin Sartren mukaan aina tietoinen siitä, että hänen situaationsa on ennakoimaton. Osaamme aina tietyssä mielessä odottaa odottamatonta: "ihmistodellisuutta ei yllätä mikään"[50]. Tämä ennakoimattomuus ei kuitenkaan tuhoa vapautta, vaan se on ehtona vapauden olemassaololle. Valitsemalla päämääränsä ihminen valitsee olla tekemisissä maailman ja sen olioiden ja näiden keskinäisten suhteiden kanssa.

Myös menneisyyteni rajoittaa vapauttani. Menneisyys on olevaa (siis ollutta olevaa), ja kuten jo kävi ilmi, mikään oleva ei kykene determinoimaan vapautta. Vapaus ei kuitenkaan voi olla olemassa ilman menneisyyttään. Tulevat valintani pohjaavat aina jollain tavoin menneisyyteeni, mutta päämääräni myös valottavat menneisyyttäni. Ne merkityksellistävät sitä jatkuvasti uudelleen. Vapaudelle se mitä on, on menneisyys[51]. Olemisen-itselleen luonteeseen kuuluu jatkuvasti tuottaa itseään, rakentaa menneisyyttä ja täten essenssiä itselleen, sillä nykyhetkessä se ei koskaan ole mitään muuta kuin vapautta. Sikäli kuin toiminnallani toteutan ja täten ilmennän jotain laajempaa projektia – esimerkiksi maisteriksi valmistumista opiskelemalla ja osallistumalla tentteihin – menneisyyteni alkuperäisvalinta (päämäärä valmistua maisteriksi) tarjoaa motiiveja tulevalle toiminnalleni. Mutta menneisyys on myös aina ylitettävissä. Olen aina vapaa valitsemaan "alkuperäisprojektini radikaalin konversion" – esimerkiksi päättämään, etten aiokaan valmistua maisteriksi. Sartre huomauttaa myös, että menneisyydestäni voi tulla kuollutta menneisyyttä sikäli kuin jokin menneisyyteni merkitys ei enää merkitse minulle mitään[52]. Olen esimerkiksi voinut alun perin ryhtyä opiskelemaan yliopistossa motiivinani filosofian maisteriksi valmistuminen, mutta myöhemmin opiskeluani motivoi ainoastaan haluni miellyttää vanhempiani ja sukulaisiani. Täten menneisyys, jossa valitsin ryhtyä opiskelemaan, on todella kuollutta. Onkin merkittävää huomata, että ihmisen toiminta voi jatkua olennaisesti samanlaisena, vaikka hänen toiminnalleen antamansa merkitykset muuttuisivatkin – toisin sanoen, motiiviemme muuttuessa päämäärämme voi silti pysyä samana[53].

Oleminen-toisille (être-pour-autrui, being-for-others) on Sartren filosofiassa keskeinen olemistamme luonnehtiva käsite. Se viittaa siihen, että olemme myös objekteja toisille tietoisuuksille. Toiset ihmiset ovatkin merkittävä rasite yksilön olemassaololle L'Être et le Néant'ssa. Toisten asuttamassa maailmassa ihminen löytää itsensä jo valmiiksi merkityksellistetystä maailmasta, ja nämä objektiiviset merkitykset asettavat rajoitteita vapauden mahdollisuuksille. Tällaiset objektiiviset merkitykset voivat olla maailman instrumentaalikomplekseja (kiellot, käskyt) tai minuun itseeni kiinnittyviä merkityksiä (kansallisuuteni, rotuni, fyysinen ulkonäköni), ja nämä molemmat viittaavat aina Toiseen [54]. Olen aina vapaa ylittämään valmiiksi merkityksellistettyjä instrumentaalimerkityksiä, mutta tämä voi heikentää kykyäni toimia maailmassa. Esimerkiksi kieltäytymällä noudattamasta liikennesääntöjä voin joutua onnettomuuteen tai tuomioistuimen eteen. Nämä objektiiviset merkitykset ovat se "rautahäkki", joka pyrkii pakottamaan ihmisyksilöä tiettyyn muottiin, mutta lopulta ihminen on itse vastuussa niistä siinä määrin kuin hän valitsee "uida myötävirtaan". Olen aina vapaa puskemaan vastaan, vaikka tämä edellyttäisikin seurausten kärsimistä. Voin myös olla samaistumatta omaan rotuuni tai rumaan ulkonäkööni. Voin kieltäytyä toimimasta siten kuin minulta odotetaan. En kuitenkaan voi mitään sille, että toiset ovat aina vapaita merkityksellistämään minua oman vapautensa ja situaationsa ehdoilla.

Olemiseni-toisille luo siis olemiseeni ja situaatiooni ulkopuolen. Toinen on aina vapaa hahmottamaan minun situaationi omien merkitystensä kautta. Se, että Toinen näkee minut toisin kuin itse näen itseni, luo vieraantumisen mahdollisuuden. Sartren mukaan tätä vieraantumista ei voi paeta, sillä situaationi ulkopuolisuus on erottamaton osa situaatiotani[55]. Tulee myös huomata, että vaikka en voikaan valita olla Toiselle sitä, mitä olen (itselleni), voin puolestani yrittää olla itselleni sitä, mitä olen Toiselle, valitsemalla itseni sellaisena kuin ilmenen Toiselle[56]. Tämä tarkoittaa sosiaalipsykologisin termein samastumista niihin rooliodotuksiin, joita toiset langettavat ylleni. Sikäli kuin tässä teen itsestäni olemista-itsessään, antaen näiden odotusten determinoida toimintaani, minä kuitenkin pakenen vapauttani ja vastuutani tuottaa itseni joka hetki uudelleen.

Valmiit merkitykset ilmenevät myös siinä, mitä itse kutsun tässä sosiaalistumiseksi. Sosiaalistuessaan tiettyyn kulttuuriseen kontekstiin ihminen omaksuu tiettyjä tapoja, tekniikoita, tehdä asioita. Faktisuuden kannalta olennaista Sartren tekniikoiden tarkastelussa on, että käyttämämme tekniikat vaikuttavat siihen, miten maailma meille ilmenee. Esimerkiksi ilmeneekö hiihtämisen toiminnalla tietoisuudelleni paljastamani maasto helppokulkuisena vai vaivalloisena, riippuu siitä, millä tavoin hiihdän, millaista tekniikkaa käytän[57]. Täten, koska maailma paljastuu meille tekniikoidemme valossa, näyttäytyy tämä rajoitteena tavallemme merkityksellistää maailmaamme. Sartren mukaan tätä ei kuitenkaan tule nähdä rajoitteena vapaudelle, sillä kyseessä on vain osa faktisuutta: on välttämätöntä, että vapaus ilmenee juuri tässä maailmassa – minun maailmassani – eikä jossain toisessa[58].

Äärimmäisenä rajoitteena vapaudelleni voidaan ajatella kuolemaa. Kuolema ei kuitenkaan voi olla millään tavoin rajoite vapaudelle, koska vapaus ei koskaan kohtaa kuolemaa. "[K]uolema ei ole minun mahdollisuuteni lakata realisoimasta läsnäoloa maailmassa, vaan pikemminkin aina mahdollinen mahdollisuuksieni nihilaatio, joka on mahdollisuuksieni ulkopuolella"[59]. Kuolemalla on täten merkitystä olennaisesti ainoastaan toisille, eläville, sillä kuolemassa minusta tulee lopullisesti menneisyyttä, olemista-itsessään. "Niin kauan kuin elän, voin paeta sitä, mitä olen Toiselle, paljastamalla itselleni vapaasti asettamieni päämäärien kautta, että olen ei-mitään ja että teen itseni olemaan sitä, mitä olen"[60]. Kuolema tekee minusta pelkkää puhdasta ulkopuolta, jolle kaikki merkitykset tulevat Toisen kautta.

Koska kuolema on aina subjektiviteettini tuolla puolen, ei sille ole sijaa subjektiviteetissani.[61]

Faktisuus ja ymmärrys

Sartrelle siis tietoisuus on yhtä kuin vapaus ja vapaus yhtä kuin toiminta. Tietoisuus ei koskaan ole pelkkää tarkkailua, sillä ihminen omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, miten tietoisuuden kohde ilmenee. Toiminta puolestaan on vapaata sikäli kuin ihminen itse vapaasti asettaa päämääränsä toiminnalleen. Vapaus on kuitenkin aina sidoksissa faktuaalisiin olosuhteisiin. Faktisuus asettaa rajat vapaudelle, mutta monin paikoin nämä rajat ovat joustavia ja vapauden muovailtavissa. Faktisuuden tarkkarajainen määrittelemättömyys johtuu siitä, että faktisuuden asettamat rajat paljastuvat vasta, kun asetumme koettelemaan niitä konkreeteissa situaatioissamme. Situaatiota luonnehtii se, että se on aina minun subjektiivinen situaationi. Tästä johtuen mitään objektiivisia ja universaaleja rajoja ei voida määrittää, sillä kukin yksilö koettelee näitä rajoja omien kykyjensä ja ominaisuuksiensa puitteissa. Faktisuus on ylittämätöntä mutta ylitettävissä. Faktisuus on ylittämätöntä sikäli kuin ymmärrämme sen puhtaana, välttämättömän faktana, mutta se on ylitettävissä sikäli kuin oivallamme sen olevan ylitettävissä. Faktisuus on "hämärää" ja suhteellista. Minä itse luon omat vapauteni rajoitteet määrittämällä, mitä vapauteni ei suostu ylittämään. En kuitenkaan koskaan voi tietää absoluuttista rajaa sille, missä määrin asiantilat ovat ylitettävissä. Voin ainoastaan yrittää.

Faktisuus voidaan hahmottaa kahdenlaisessa merkityksessä: (1) Toisaalta on olemassa "positiivista" faktisuutta, jonka voimme käsittää tai havaita, ja joka on kiinteä osa situaatiotamme. Tällaista faktisuutta ovat esimerkiksi kiipeämisen projektini edessä kohoava jyrkkä kallio, ruumiillisen rasitukseni "valaisema" huonokuntoinen ruumiini tai sosiaalisten konventioiden määrittämät säännöt sille, miten pankissa tulee asioida. (2) Toisaalta on myös "negatiivista" faktisuutta – faktisuutta, joka on situaatiomme ulkopuolella. Tällaista faktisuutta on esimerkiksi kaikki se, mitä en voi kuvitella omiksi mahdollisiksi päämäärikseni jossakin tietyssä tilanteessa. Kallio "rajoittaa" vapauttani sikäli kuin se on "este" projektilleni; ymmärrykseni mahdollisuuksistani "rajoittaa" vapauttani sikäli kuin en voi valita sitä mitä en käsitä. "Positiivinen" faktisuus siis rajoittaa sitä, miten tulen päämääräni asettamassa yrityksessäni onnistumaan; "negatiivinen" faktisuus puolestaan rajoittaa sitä "valikoimaa", josta päämääräni valitsen. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole Sartren tarkoittamassa mielessä varsinaisesti rajoite. Kallion asettaman rajoitteen voimme yrittää ylittää, ja ymmärryksemme puolestaan yksinkertaisesti rajaa mahdollisuuksiamme, asettaa vapautemme kontekstiin.

Tulkintani kannalta merkittävää on huomata, että myös kunkinhetkinen ymmärryksemme on osa faktisuuttamme. Koska vapaus on Sartrelle vapautta valita, ymmärrys edeltää valintaa. Vapaus ei ole vapautta ymmärtää tai oivaltaa. Voin suorittaa valintani ainoastaan niiden mahdollisuuksien puitteissa, jotka itse ymmärrän omiksi mahdollisuuksikseni. En voi kuitenkaan vapauttani pakenematta myöskään kieltää ymmärtäväni sitä mitä ymmärrän. Ontologinen vapaus ei ole vastuussa siitä, mitä "mieleen juolahtaa", mutta kun jokin asia osuu tietoisuuden valokiilaan, on vapaus vastuussa kyseisen asian huomioimisesta toiminnassaan. Jos maksamatta otan kaupan laarista omenan olematta tietoinen, että se tulee maksaa kassalle, en tällöin ole toiminut suhteessa toimintani eettisiin seurauksiin (esimerkiksi poliisin paikalle kutsumiseen, tuomioistuimen langettamaan rangaistukseen). Jos taas tietoisuuteeni "pakottuu" ymmärrys siitä, että omenan ottaminen maksamatta on väärin tai että tekoni tekee minusta varkaan ja rikollisen, tällöin olen myös ontologisesti vastuussa toimintani rikollisuuteen viittaavista seurauksista. Se, mitä "mieleen juolahtaa", mitä mahdollisuuksia ihminen kykenee näkemään valinnoilleen, on siis puhdasta faktisuutta, johon tietoisuuden ontologinen vapaus ei ulotu. Tulee kuitenkin huomata, että esimerkiksi vapautemme "sartrelainen" pohdiskelu voi tehdä meidät tiedostavammiksi mahdollisuuksistamme ja vapaudestamme. Oma toimintamme vaikuttaa siihen, mitä mieleen juolahtaa, mutta lopulta olemme kykenemättömiä täysin määrittelemään ymmärrystämme ja mielemme sisältöjä.

Se, mitä ei voida käsittää, ei voi siis millään tavoin rajoittaa vapautta; se on ainoastaan ehto vapauden olemassaololle. Vapaus on aina vapaa yrittämään. Mieleni (tai mielikuvituksellisuuteni) kuitenkin asettaa rajoja sille, mitä kaikkea kykenen ylipäätään käsittämään yrittämiseni mahdollisuuksina. Sartre kirjoittaakin, että sorrettu työläinen, ollessaan kyvytön toimimaan suhteessa surkeaan tilanteeseensa, on kyvytön sen vuoksi, että häneltä puuttuu paremman maailman käsittämiseen vaadittava koulutus ja kyky reflektioon. Hän ei täten ole toimimatta vain siksi, että hän vapaudellaan alistuisi tilanteeseensa. [62] Täten kyseinen työläinen ei myöskään ole ontologisessa vapaudessaan vastuussa omasta tilanteestaan yhtään sen enempää kuin minä olisin vastuussa varastamisesta siinä tapauksessa, että kukaan ei koskaan olisi opettanut minulle varastamisen olevan "tuomittavaa"[63]. Ihminen on aina "heitettynä situaatioon" sikäli, että vapaus ei voi valita itselleen ulkokohtaisia ehtoja, esimerkiksi mielen tai ruumiin kykyjä, fysikaalisen maailman vihamielisyystekijöitä jne. Tämä ei tarkoita, ettemme voisi ajan myötä kehittää kykyjämme. Nykyhetkisessä situaatiossani valitsen ja sinkoan itseni yrittämään kohti valitsemaani päämäärää kuitenkin aina nykyhetkisten kykyjeni ja ymmärrykseni, siis faktisuuteni, puitteissa. Täten huomaamme, kuinka kaikki situaationi olosuhteet sulautuvat lopulta itse situaatiota luonnehtiviksi "ominaisuuksiksi", joiden ehdoilla vapaus voi pyrkiä murtautumaan ulos tämänhetkisestä situaatiostaan – sikäli kuin ymmärrys sallii kuvitella tämän mahdolliseksi.

On tärkeää erottaa toisistaan faktisuus ja se, mitä Sartre tarkoittaa vapauden rajoitteella. Faktisuus ei ole rajoite vapaudelle, sillä vapaus on aina vapaa yrittämään. Täten faktisuuden voidaan sanoa olevan rajoite ihmiselle muttei vapaudelle. Sartre toteaa moneen otteeseen, että ainoa asia, mikä vapautta voi rajoittaa, on vapaus itse. Huolimatta vaihtoehtojen köyhyydestä vapaus kuitenkin aina valitsee juuri yhden ja tietyn vaihtoehdon muiden kustannuksella. Tulee muistaa, että vapaus ei ole vapaa olla valitsematta. Sartren käsitykselle valinnasta ei ole olennaista todellisten vaihtoehtojen määrä. Tietoisuuden valinta on ennen kaikkea prosessi, joka luonnehtii ihmisen olemassaolon ehtoja: ihminen joutuu valinnallaan jatkuvasti tuottamaan itsensä. Valintani ei ole ainoastaan yhden vaihtoehdon valintaa toisten kustannuksella, vaan valinnallani minä olennaisesti teen itsestäni sen, mitä olen. Vaikka epätoivosssani olisin kykenemätön näkemään mitään muuta vaihtoehtoa toiminnalleni kuin itsemurhan, olisin kuitenkin itse lopulta vapaasti valinnut tämän toiminnan. Vastuu lankeaa aina viime kädessä vapauden harteille siitä yksinkertaisesta syystä, että vapaus ei voi olla valitsematta.

Se, että olemme aina lopulta vastuussa omista valinnoistamme, ei kuitenkaan viittaa siihen, että meidän tulisi moralisoida toistemme toimintaa (tai sen seurauksia). Koska Sartren vapaus on tietoisuuden ontologista vapautta, emme koskaan voi lopultakaan saada varmaa tietoa siitä, miltä pohjalta ja mikä päämäärä tähtäimessään itsellemme ulkopuolinen tietoisuus on päätynyt valitsemaan. Huolimatta siitä, että eettisesti ja yhteiskunnan kannalta meidän saattaa olla käytännöllistä pitää toisiamme edesvastuussa kaikista toimintamme seurauksista, tietoisuudelle sattuu vahinkoja, sillä tietoisuus toimii ainoastaan suhteessa itse asettamiinsa päämääriin. Astuessani huomaamattani muurahaisen päälle matkallani kohti postilaatikkoa en ole "alitajuisesti" halunnut tappaa muurahaista; en vain yksinkertaisesti ole toiminut suhteessa kyseiseen luontokappaleeseen. Täten voimme nähdä, että toimintamme seuraukset "ylitsevuotavat" aina varsinaisen tietoisen ja tarkoitushakuisen toimintamme päämäärän.

Näiden pohdintojen puitteissa voimme nähdä myös mahdollisen sillan eksistentialistisen, yksilöllistä vastuuta painottavan ontologian ja myötätunnon huomioon ottavan etiikan välillä. Koska kukin on vapaudessaan vastuussa omasta tilanteestaan ainoastaan oman ymmärryksensä rajoissa, emme voi ajatella, että kukin olkoon vastuussa omista olosuhteistaan. Vaikka vapaus toimiikin aina konkreetissa, nykyhetkisessä situaatiossaan faktuaalisten rajojensa puitteissa, voi ihminen tulevaisuuteen suuntautuvalla, "maailmaa muuttavalla" toiminnallaan vaikuttaa myös faktisuuteen täten laajentaen vapautensa mahdollisuuksia. Mielen asettamia rajoja voidaan murtaa esimerkiksi koulutuksen ja "sivistyksen", siis ymmärryksen laajentamisen, kautta. Ruumiin rajoja voidaan venyttää kehittämällä fyysistä kuntoa ja fyysisiä kykyjä – puhumattakaan plastiikkakirurgiasta. Maailman ennakoimattoman luonteen vaikutusta vapauden rajoihin voidaan pyrkiä heikentämään esimerkiksi tieteellisen, "maailman säännönmukaisuuksia" kartoittavan tutkimustyön kautta. Menneisyyden pakottavasta otteesta vapautta kohtaan voidaan pyrkiä irtaantumaan terapeuttisin menetelmin – toisin sanoen auttamalla ihmisyksilöä näkemään faktuaalinen oleva ylitettävänä ei-olevana.

Toisaalta Sartren ontologinen vapausfilosofia ei sinällään sisällä eettistä näkemystä, jonka mukaan vapauden mahdollisuuksien laajentaminen olisi välttämättä toivottavaa. Kuten aiemmin tuli esiin, mahdollisuuksien oivaltaminen voi myös voimistaa kärsimystä. Kun oivallan, että koko ikäni kokemani selkäkivut eivät ole osa faktuaalista olemistani, että voin omalla toiminnallani vaikuttaa kipuihini, astuu vastuu kärsimyksestäni oman vapauteni piiriin. Nyt kärsimyksestäni tuleekin yhtäkkiä minun kärsimystäni. Jos valitsen olla tekemättä kärsimykseni poistamiseksi yhtään mitään, voin kokea ahdistusta mahdollisuuteni toteuttamatta jättämisestä. Jos puolestani yritän poistaa kärsimystäni epäonnistuen tässä, en tule yhtään sen onnellisemmaksi. Tulee myös muistaa, että tietoisuuden vapaa valinta on aina vailla perustaa itsensä ulkopuolella. Mikään ei voi pakottaa minua valitsemaan pyrkimystäni selkäkipujeni poistamiseksi, ja mikäli pyrkimykseni lopulta vain pahentaa tilannettani, olen itse kuitenkin valinnut kyseisen päämäärän toteuttamisen. Täten voidaan helposti todeta, että mielikuvituksellisuus tuottaa kärsimystä sikäli kuin tietoisuus lukuisista mahdollisuuksistani ja vapaudestani tuottaa ahdistusta. Sartre toteaakin, että koska yksilöllinen tietoisuus omassa olemisessaan paljastaa olemista-itsessään ja täten tekee koko maailman olemassaolevaksi, on yksilö aina vastuussa koko maailmasta. Koska ihminen on "tuomittu olemaan vapaa", hän "kantaa koko maailman painoa harteillaan"[64]. Ihmisen ei kuitenkaan voida sanoa olevan vastuussa siitä, että hän elämässään kohtaa kärsimystä ja vastoinkäymisiä. Mutta hän on vastuussa juuri niistä tietyistä vastoinkäymisistä, joita hän valitsemiaan päämääriä tavoitellessaan tulee kohtaamaan. Ihminen on täten vastuussa, mutta hän ei ole vastuussa siitä, että hän on vastuussa. Ihminen ei voi olla olematta vapaa, hän ei voi olla valitsematta.

Faktisuuden rajojen venyttäminen esimerkiksi tietoisuutta ja tietämystä kasvattamalla voi siis tuottaa lisää kärsimystä, mutta se myös tarjoaa uusia mahdollisuuksia toiminnalle. Se voi tuottaa ontologiseen vapauteen nähden toisenlaista vapautta – mahdollisuuksien vapautta. Tällaista vapautta Sartre ei kuitenkaan ontologiassaan käsittele, sillä ontologinen valinnan vapaus on ensisijaista inhimillisen, subjektiivisen agenttiuden määrittämisen kannalta. Tässä Sartren ontologia jää kaipaamaan etiikkaa (ja metafysiikkaa) neuvomaan meitä siinä, miten meidän tulisi elää ollaksemme mahdollisimman onnellisia ja välttääksemme kärsimystä.

Onko ihminen vapaa?

Sartre-tulkintani ydin kiteytyy seuraavaan: Vapaus on "reitin" valitsemista suhteessa itseasetettuun päämäärään. Vapaus on ensisijassa vapautta asettaa päämäärä. Se, että kunkin päämäärän saavuttamiseksi on välttämätöntä "kulkea tiettyä reittiä", noudattaa tiettyjä "pelin sääntöjä", ei millään tapaa rajoita tätä vapautta. Välttämättömyys, toisin kuin ennaltamääräytyneisyys, kulkee käsi kädessä vapauden kanssa. Tietoisuuden ontologinen vapaus ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista ilman tiettyjä ehtoja. Nämä "reitit" päämääriemme saavuttamiseksi samoin kuin itse kunkinhetkiset päämäärämme määrittyvät ymmärryksemme ja ulkoisten olosuhteidemme yhteisvaikutuksen puitteissa. Tulee kuitenkin huomata, että ymmärryksemme lopultakin kuuluu näihin "ulkoisiin olosuhteisiin", sillä tietoisuus, jonka vapaudesta käsittelemässäni filosofiassa on kyse, on täysin vailla sisältöä.

Maailman instrumentaalikompleksit ovat keinoja, joita vapaus hyödyntää päämääriensä saavuttamiseksi. Nämä keinot ovat kuitenkin aina lopulta subjektiivisia sikäli, että kukin yksilö näkee eri olioiden hyöty- ja haittatekijät oman ymmärryksensä ja omien päämääriensä valossa. Maailma ilmenee yksilölliselle tietoisuudelle aina tiettyjen subjektiivisten ehtojen puitteissa, ja nämä ehdot asettavat rajat vapauden mahdollisuuksille. Faktisuuden rajat eivät kuitenkaan ole rajoitteita; ne ovat yksinkertaisesti puhdasta faktaa. Ihminen on aina vapaa yrittämään ylittää näitä rajoja sikäli kuin hän oivaltaa faktisuuden olevan ylitettävissä. Ontologinen vapauteni on siis subjektiviteettini perimmäistä vapautta – vapautta, joka minä olen, ja jonka kautta tuotan itseäni alati muuttuvissa situaatioissa. Kaikki muunlainen käsitys "vapaudesta", vapaus määrittää omat tunnekokemukseni, vapaus oivaltaa jne., on tämän tietoisuuden valinnanvapauden ulkopuolella. Täten Sartren ontologisen vapauden kuvailu on sen kuvailua, mitä ihminen, toimivana agenttina, perimmäiseltä "luonteeltaan" on. Niin kuin Anthony Manserin huomautti: tietoisuus on ainoastaan ihmisolennon "välitön ydin". Manser toteaa myös, että ihminen ei ole vapaa, mutta tietoisuus on[65]. Ihmiskokonaisuutena en ole vapaa, mutta sinä tietoisuutena, joka olen perimmäiseltä luonteeltani, ja johon nähden minulla on valtaa sikäli kuin itse olen se, olen absoluuttisen vapaa valitsemaan.