PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.5.2010

Kuvat
Czeslaw Milosz haastattelu
Ranskan televisiossa.
Lähde: Youtube.

Lauri Polvivaara

Czeslaw Milosz ja Ulron valta

Puolalaista nobelvoittajaa Czeslaw Miloszia pidetään laajasti yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä runoilijoista, mutta hänen proosatekstinsä ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Toki Vangittu mieli, joka on vaikuttavan tarkkanäköinen tutkielma kommunismin lumousvoimasta ja vaikutuksesta yksilön psyykeeseen, sekä idyllinen romaani hänen lapsuutensa Liettuasta Issan laakso ovat jossain määrin tunnettuja teoksia. Näiden lisäksi Milosz kuitenkin kirjoitti valtavan määrän esseitä ja useita temaattisia proosateoksia, jotka yhdessä muodostavat vivahteikkaan ja syvällisen kuvan 1900-luvusta.

Milosz koki henkilökohtaisesti vuosisadan suurimmat mullistukset: lokakuun vallankumouksen ja molemmat maailmansodat. Milosz oli tapahtumien keskipisteessä myös toisen maailmansodan jälkeen: 1950-luvun hän eli kuohuvassa Pariisissa, ajan älyllisessä keskuksessa. Seuraavalla vuosikymmenellä Milosz toimi professorina Californian Berkeleyssä, missä sai todistaa hippiliikkeen syntyä. Huolimatta siitä, että Milosz kirjoitti kahdeksalla vuosikymmenellä äärimmäisen erilaisissa älyllisissä ilmapiireissä hyvin monenlaisista teemoista, pidän häntä pohjavireeltään hyvin johdonmukaisena ajattelijana; hän tuntuu olevan täysin immuuni kirjallisille ja älyllisille muotivirtauksille. Miloszin tekstejä lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että hän kokee velvollisuudekseen toimia 1900-luvun todistajana, traagisen vuosisadan umpisolmujen avaajana.

Miloszin teemat voidaan jakaa karkeasti kolmeen eri osaan: filosofisiin ja uskonnollisiin teksteihin, esseisiin runoudesta ja kirjallisuudesta sekä omaelämäkerrallisiin kirjoituksiin. Vaikka tämä jaottelu on tosiasiallisesti paikkansa pitävä, se ei tee oikeutta Miloszille ajattelijana. Teemat lomittuvat toisiinsa lähestulkoon poikkeuksetta: hän toden totta väistää kaikki yksiselitteiset määritelmät. Käsitellessään runoutta teoksessa The Witness of Poetry, hän tuntuu todellisuudessa puhuvan länsimaisen kulttuurin ja ajattelun kriisistä. Omaelämäkerrallinen The Native Realm: A Search for Self-Definition vastaavasti on ennen kaikkea katsaus 1900-luvun sosiaalihistoriaan.

Milosz proosakirjoittajana ei ole historioitsija eikä filosofi. Hänen pyrkimyksensä on kenties parhaiten määriteltävissä erään esseensä nimellä: "Essay in Which the Author Confesses That He Is on the Side of Man, for Lack of Anything Better". Miloszille ihmisen puolella oleminen tarkoittaa ennen kaikkea sellaisten aatteiden vastustamista, jotka pyrkivät tavalla tai toisella – usein pelottavan rationaalisesti – vähentämään yksittäisen ihmisen palauttamatonta arvoa ja yksilöllisyyttä. Vangitussa mielessä kommunismi ja The Land of Ulrossa äärimmilleen viety luonnontieteellinen maailmankuva ovat anti-humanistisia järjestelmiä, jotka Miloszin käsityksen mukaan nakertavat ihmisenä olemisen ydintä. Huolimatta siitä, että Vangittu Mieli on merkittävä ja tarkkanäköinen teos, kommunismin ideologisesta vallasta intelligentsiaan, koen, että The Land of Ulron käsittely vallan perspektiivistä on teemana mielenkiintoisempi ja tuoreempi. Tällä vallalla ei ole subjektia tai päämäärää. Silti tieteellisellä maailmankuvalla on Miloszin mukaan rautainen ote ajattelustamme ja mielikuvituksestamme.

The Land of Ulro

The Land of Ulro on Miloszin teoksista filosofisin. Siinä hän käsittelee ajattelijoita, jotka uskaltautuivat taistelemaan tieteellistä maailmankuvaa vastaan; ajattelijoita, jotka eivät voineet hyväksyä ihmisen asemaa kosmisena sattumana newtonilaisessa rautaisten luonnonlakien mukaan etenevässä objektiivisessa maailmankaikkeudessa. Kyseisestä teoksesta kirjoittaminen on hankalaa, koska tieteellisellä ajattelutavalla on taipumus sulkea tehokkaasti pois kaikki muut tavat lähestyä maailmaa ja toisaalta on täysin selvää, että olen omaksunut tieteellisen maailmankuvan. Välillä on kuitenkin syytä muistuttaa itseään, että tämä tapa lähestyä todellisuutta syntyi 400 vuotta sitten pienessä osassa Eurooppaa ja että sen valtava menestys ei todellakaan perustu sen toimivuudelle inhimillisen avaruuden alueella. Jokaisena aikakautena nauramme vanhoille käsityksille ja seuraamme uusia uskonnollisella vakaumuksella. Tämä aika ei mitenkään tee poikkeusta.

Sisäistettyään tieteellisen maailmankuvan yksilö menettää kyvyn ymmärtää, miten on mahdollista ajatella toisin, olematta joko hullu tai sitten vain tietämätön. Asiat ovat näin siitä huolimatta, että naturalistisesta perspektiivistä on aivan yhdentekevää, onko jotain sellaista kuin inhimillinen kokemus edes olemassa. On selvää, että vaikka miten pitkään ja tarkasti tutkisimme kissaa, emme milloinkaan saisi selville, miltä tuntuu olla kissa. Pyrimme siis ymmärtämään inhimillistä avaruutta sellaisen ajattelujärjestelmän kautta, jolle sen koko olemassaolo on yhdentekevää!

Teoksen nimi viittaa William Blaken käsitteeseen, jolla hän tarkoittaa maailmaa, joka on täysin omaksunut newtonilaisen maailmankuvan. Ulron maan asukki on henkisesti rampa: häneltä on riistetty juuret, historia ja kyky uskonnolliseen mielikuvitukseen. Ulron mahti ei ole milloinkaan aiemmin ollut niin vahva kuin 1900- ja 2000-luvuilla eivätkä sen vastustajat yhtä naurunalaisia. Puolassa, kuten muuallakin länsimaissa, ajattelija asettaa päänsä pölkylle, mikäli erehtyy ehdottamaan, että kenties kuningas Järki ei olekaan kaikkivoipa. Tilannetta pahentaa se, että Milosz käsittelee kirjassa Swedenborgin ja Blaken kaltaisia mystikkoja. Osin tästä syystä Milosz kertoo teoksen esipuheessa kirjoittaneensa kirjan alun perin vain muutamalle puolalaiselle lukijalleen. Teosta kirjoittaessaan hän oli vakuuttunut, ettei sitä tulla koskaan kääntämään muille kielille. Tämä lähtökohta mahdollisti täydellisen vapauden ja pelottomuuden, joka näkyy lopputuloksessa. Milosz on teoksessa rehellisimmillään ja lukijalle välittyy tunne, että kyse on todella tärkeistä asioista.

Tieteellinen maailmankuva on jotain, joka alkusysäyksen saatuaan etenee itsestään ja väistämättä. Koko järjestelmä on tietyllä tavalla itseään toteuttava ennuste. Tämä on keskeistä ymmärtää: tapa tutkia määrittää mahdolliset tulokset. Esimerkiksi evolutiivinen lähestymistapa ei voi selittää mitään inhimillistä ominaisuutta muuna, kuin evoluution tuloksena. Tämä on malliesimerkki ad hoc -argumentista: meillä on tulkintakehys ja ominaisuus, joka tulee selittää. Nämä tulee sitten jotenkin saattaa yhteen räätälöimällä tilanteeseen sopiva selitys. Tieteellisen maailmankuvan omaksunut yksilö kokee, että kaikki on lopulta selitettävissä olevaa. Miloszin mukaan tämä on kuitenkin harhaa:

"Vulgarized knowledge characteristically gives birth to a feeling that everything is understandable and explained. It is like a system of bridges built over chasms. One can travel boldly ahead over these bridges, ignoring the chasms. It is forbidden to look down into them; but that, alas, does not alter the fact that they exist."[1]

Itsekkyyden normi on hyvä esimerkki siitä, miten tieteellisen maailmankuvan omaksuminen vaikuttaa yksilön käsityksiin ja supistaa mahdollisten tulkintahorisonttien määrää. Itsekkyyden normilla tarkoitan yksilön taipumusta selittää omat motiivinsa itsekkäämpinä kuin ne todellisuudessa ovat. Tämä taipumus perustuu arkiteoriaan, jonka mukaan ihminen on omaa etuaan ajava olento. Omat motiivit palautetaan reduktionistisen tieteellisen maailmankuvan mukaisesti mahdollisimman perustavalle tasolle. Jos ihminen käsitetään ennen kaikkea biologisena olentona, miten muuten omat motiivit voitaisiin ymmärtää kuin itsekkäinä? Luonto ilmenee meille taisteluna selviytymisestä: siellä sellaisia asioita, kuin hyväntahtoisuus tai velvollisuus toista kohtaan, ei ole olemassa. Täten ajatellaan, että nämä asiat ovat harhaa myös inhimillisellä tasolla. Tämänkaltainen lähestymistapa ihmiseen ei tarkalleen ottaen lisää ymmärrystämme inhimillisen tason ilmiöistä, vaan pyrkii selittämään ne pois.

Nähdessämme ihmisen osana luontoa on selvää, että luonnontieteellistä tutkimusotetta tulee soveltaa myös ihmiseen. Tämä kuitenkin uhkaa typistää ihmisen pelkäksi luonnonolennoksi: biologiseksi organismiksi, jonka ainoat pyrkimykset ovat välttää kipua ja hankkia nautintoa sekä jatkaa sukua. Ihmisten jaottelu biologian kategorioin, esimerkiksi alfa- ja betauroksiin, ei ole pelkkä vitsi; tietomme biologiasta vaikuttaa itseymmärrykseemme. Miloszin näkökulmasta on järkyttävää, että pyrimme lisäämään itseymmärrystämme tällä tavalla. Miloszille ihminen elää ennen kaikkea historiassa, ei luonnossa. Tämä historia on täynnä syvällisiä myyttejä, uskontoja, aatteita, rakkautta, mielikuvitusta, suuria taideteoksia ja viisautta. Tämä historia on aivan yhtä todellinen kuin sille rinnakkainen luonnonhistoria. Mikäli haluamme ymmärtää ihmistä olentona emmekä vain palauttaa sen olemusta alemman tason tapahtumiin, tämä historia on merkittävästi keskeisempi. Yhä useampi tuntuu kuitenkin ajattelevan, että luonnontieteiden menetelmin on täysin mahdollista maalata todellisuudelle uskollinen kokonaiskuva ihmisestä. Tämä vulgaari käsitys on Ulron asukille leimallinen: Blaken ennustus on käymässä toteen.

Milosz omaksuu Swedenborgilta ajatuksen, että ihmisen usko rajoittuu väistämättä niihin asioihin, jotka hän kykenee ymmärtämään. Keskiajalla uskonnollinen käsitteistö ja arkinen ymmärrys maailmasta olivat äärimmäisen lähellä toisiaan, jolloin näiden tarjoama kuva maailmasta oli ikään kuin yhteensulautunut. Eläessämme todellisuudessa, jossa totuus on synonyyminen verifikoitavuuden kanssa, olemme auttamattoman kyvyttömiä ymmärtämään uskonnollisen ajattelun todellista olemusta: se näyttäytyy mielettömyytenä. Käsitys, että uskonnon ainoa tarkoitus ja sisältö on pyrkiä selittämään ne asiat, joita tiede nykyaikana tutkii, on tätä taustaa vasten ymmärettävä, mutta samanaikaisesti ylimielinen ja vinoutunut.

Oscar Milosz ja uskonnollinen mielikuvitus

The Land of Ulrossa uskonnollisen mielikuvituksen käsite on keskeisessä osassa. Miloszin kaukainen serkku, ranskalainen runoilija Oscar Milosz, on tämän käsitteen kannalta äärimmäisen keskeinen hahmo. Oscar Milosz kirjoitti "metafyysisiä runoja", joissa hän hahmotteli uutta fyysistä järjestelmää. Tässä konkreettisesti meta-fyysisessä systeemissä tila, aika, materia ja liike ovat yhtä. Hän kirjoitti Ars Magna -runokokoelman vuonna 1916 – tietämättä Einsteinin samana vuonna viimeistelemästä suhteellisusteoriasta mitään! Nämä kaksi herraa muodostivat hyvin samankaltaisen kuvan todellisuudesta täysin erilaisin metodein: runouden ja tieteen kielillä. On hyvin mielenkiintoista, että myös Blake ja Goethe pyrkivät luomaan uutta fysiikkaa Newtonin mekaniikan tilalle. Molemmat ymmärsivät vaistomaisesti kyseisen järjestelmän tuhoisan vaikutuksen mielikuvitukselle, taiteelle ja uskonnolle. Oscar Milosz näki, että ajattelu on pohjimmiltaan spatiaalista:

"To think is first of all to situate and to compare: still, the two operations may be reduced to one, for the initial comparison is the relation of on place to another. Thus, to think is originally to situate oneself with respect to external objects, at first physically, then morally. Later on, it is to determine the position of our world with respect to that of surrounding worlds. To be is to be in a place, to cover a series of points which are themselves mobile; it is to move as a mind in a body endowed with motion."[2]

Mikäli ajattelu perustuu näin voimakkaasti käsitykseen tilasta, on selvää, että newtonilainen käsitys maailmankaikkeudesta muovaa ajattelumme perusrakenteita radikaalisti: kaikkeus on äärettömän suuri objektiivinen säiliö, jossa mikään paikka ei ole ensisijainen muihin paikkoihin nähden. Kiintopisteen puuttuessa emme kykene sijoittamaan itseämme suhteessa maailmaan. Tieteellinen käsitys maailmasta ei täten ole muulle ajattelulle erillinen saareke, vaan se vaikuttaa kokonaisvaltaisesti tapaamme ajatella. On mahdotonta sanoa, miten suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan syvä sisäistäminen vaikuttaisi käsityksiimme itsestämme ja maailmasta. Oscar Milosz uskoi, että vaikutus olisi valtava: uusi fysiikka voisi vapauttaa mielikuvituksemme determinististen luonnonlakien ikeestä. Hän omisti metafyysiset runonsa lapsenlapsenlapselleen: 1900-luvun ihminen ei ollut kykenevä ymmärtämään hänen teostensa sisältöä.

Käsitys tilasta siis myös määrittää mielikuvituksemme rajat. Keskiaikainen hierarkkinen käsitys kaikkeudesta, jossa maailma voitiin jakaa ylä- ja alapuolella olevaan, varmasti antoi pohjan täysin erilaiselle mielikuvitukselle kuin nykyinen käsityksemme maailmankaikkeudesta. Esimerkiksi Danten Jumalaisessa näytelmässä taivas ja helvetti olivat aivan aktuaalisia paikkoja. Siinä vaiheessa, kun uskonto ei enää tarjoa kouriintuntuvia ja ymmärrettäviä kuvia kaikkeudesta, se pelkistyy moraaliopiksi. Tämä ei ole sinällään traagista. Ongelma on, että kuva maailmasta, joka korvaa uskontoon perustuneen käsityksen, ei tarjoa ihmiselle mahdollisuutta ymmärtää omaa asemaansa kuin yhdellä tavalla: merkityksettömänä sattumana. On mahdoton kieltää sitä tosiasiaa, että kaikkien ajatuksiemme taustalla on käsitys jatkuvasta liikkeestä, kehityksestä, muutoksesta ja evoluutiosta, toinen toistaan seuraavista sivilisaatioista ja eläinlajeista, sekä atomeista, molekyyleistä ja soluista joista olemme rakentuneet. Tämä mittakaava pelkistää yksittäisen ihmisen merkityksettömäksi palikaksi tässä mieltä vailla olevassa tapahtumaketjussa.

On olennaista huomata, ettei kyse niinkään ole siitä, että yksittäiset tietomme maailmasta muuttaisivat ajattelumme perusrakenteita, vaan tapamme katsoa maailmaa. Tällä tarkoitan sitä, että kykymme ymmärtää esimerkiksi rituaalien alkuperäistä merkitystä on reduktionistisen ajattelutavan myötä lähestulkoon tuhoutunut. Oscar Milosz näki, että analogisuuden käsite on ongelman keskiössä: hänen mukaansa se ajatus, että ehtoollisessa Kristuksen ruumis on nykymielessä vain symbolisesti läsnä, olisi ollut vielä keskiajalla käsittämätön. Symbolinen nähtiin todellisena. Tämä on keskeinen osa uskonnollista mielikuvitusta. Täten tapamme nähdä esineet niin sanotusti monikerroksisina on muuttunut. Nykyperspektiivistä kerrostuneisuus on vain näennäistä – lopulta kaikki on palautettavissa yhdelle ainoalle tasolle.

Witkiewicz ja Ulron vaikutukset

On täysin selvää, että elämä ennen rationaalisen ajattelun voittokulkua ei ollut auvoista. En elättele romanttisia harhoja menneistä ajoista, tästä ei ole kysymys. Olen onnellinen että saan elää tässä ajassa. Jokaisessa ajassa on kuitenkin omat ongelmansa. Uskon, että Miloszin The Land of Ulrossa kuvaamat ongelmat ovat todellisia ja vakavia. Miloszin maanmies, kirjailija, maalari ja filosofi Stanislaw Ignacy Witkiewicz ennusti ennen toista maailmansotaa, että hänen tärkeimpinä pitämät inhimillisen elämän alueet, filosofia, taide ja uskonto tulevat vuosisadan loppuun mennessä menettämään merkityksensä maailmankuvaa muokkaavina voimina. Romaanissa Insatiability ("Kyltymättömyys") hän kuvaa oman filosofisen ajattelunsa keskeisintä käsitettä, metafyysistä nälkää, jonka vain kolme edellä mainittua alaa voivat täyttää. Teoksessa kiinalaiset valloittavat maailman Murti-Bing-tablettien avulla. Nämä tabletit tekevät ihmisistä suostuvaisia, passiivisia ja tyytyväisiä. Ei ole kovin hankala nähdä, että pillerit edustavat anti-humanistisia liikkeitä, jotka leikkaavat ihmisestä pois sen osan, joka on tuhansia vuosia jokaisessa maailmankolkassa pyrkinyt olemaan jotain muuta kuin pelkkää luontoa. Witkiewitcz katsoi, että 1900-luvun kulttuuri on tuhoamassa metafyysistä nälkää ja luomassa mekaanista ja tehokasta olentoa, jolle oleellista on vain tuloksen tekeminen, syöminen ja lisääntyminen. Witkiewiczille olemassaolo on syvä salaisuus: tieteelliset selitykset vesittävät tämän mysteerin. Eivät siis selitä, vaan selittävät pois. Typeryyden tilaa, jota kohti maailma on matkalla hän kuvaa "termiittipesän auvoksi". Witkiewiczille, kuten Miloszille, loppuun asti viety rationalismi on kauhistus. Miloszin sanoin:

"It is impossible to communicate to people who have not experienced the undefinable menace of total rationalism."[3]

Keskustellessaan marxilaisen kanssa Puolassa sodan aikana, Milosz joutui kuulemaan seuraavanlaisen käsityksen: "Tappaa miljoona, kaksi miljoonaa, mitä sillä on merkitystä?" Milosz tuntuu ajattelevan, että marxilaisuudessa Kaitselmus on korvattu Kehityksellä, historiallisella välttämättömyydellä. Tämän epäjumalan nimissä voi tappaa ja samalla kokea toimivansa oikein. En halua sortua liiallisiin yksinkertaistuksiin, mutta vaikuttaa siltä, että viime vuosisadan järkyttävien tapahtumien taustalla on vähintään implisiittisenä taustaoletuksena oltava käsitys ihmisestä merkityksettömänä biologisena organismina ja ihmisyhteisöstä ampiaispesänä. Yksilö on uhrattavissa oleva, vain kokonaisuus ja päämäärä ovat merkittäviä.

Tämä kaikki saa minut epäilemään, että kenties todellista kansan oopiumia ei olekaan uskonto, vaan sille vihamieliset, niin sanotusti rationaaliset aatesuuntaukset, jotka pyrkivät vulgaarin yksinkertaistuksen hengessä tuhoamaan ihmisyyden palauttamalla sen johonkin yksittäiseen tekijään. Vaarallisiksi nämä suuntaukset tekee se, että ne eivät suoranaisesti ole väärässä. Se ettei ole väärässä, ei tarkoita, että olisi oikeassa: palauttaessamme ihmisen esimerkiksi biologiseksi organismiksi tai libidon temmellyskentäksi varmasti saavutamme jonkin osan ihmisestä, mutta emme kokonaisuutta. Inhimillisen todellisuuden ulottuvuutta tulee pyrkiä ymmärtämään, koska sitä ei voi selittää.