PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.5.2010

Kuvat
Foucault'n ja Chomskyn yhteishaastattelu
Alankomaiden televisiossa 1971.
Lähde: Youtube.

Risto Koskensilta

Evoluutiorintamalta ei mitään uutta?

Petri Ylikoski ja Tomi Kokkonen, Evoluutio ja ihmisluonto.
Gaudeamus, Helsinki, 2009. 443 s.

Kun muuten ehkä tylsä tieteellinen tutkimus kohdistuu maailmankuvan kannalta oleellisiin asioihin, siitä tuleekin yllättäen mitä kiintoisinta. Evoluutioteoria on tästä selkeä esimerkki. Onhan ihmislaji kehittynyt evoluution myötä ja käsitys ihmisyydestä erottamaton osa mitä tahansa maailmankuvaa. Evoluutioteoria saattaisi siis voida osaltaan vastata kysymyksiin, mistä me tulemme, keitä me olemme ja miksi olemme tällaisia. Ei ole kuitenkaan selvää, miten evolutiiviset tosiasiat tarkkaan ottaen auttavat ymmärtämään tai selittämään nykyihmistä. Mitä siis evoluutio voi todella kertoa ihmisestä?

Kysymykseen on vastattu monin tavoin. Luonnontieteellinen evoluutioteoria on joskus nähty hajaannuksen tilassa rämpivien ihmistieteiden pelastajana, kun taas toiset pitävät paljon puhuttua kuilua ihmistieteiden ja luonnontieteiden välillä ylittämättömänä. Tai ehkä evoluutio vain asettaa joitain ehtoja sielutieteille. Näkemysten kirjo on suuri, ja kaikki haluaisivat sanoa sanansa ihmisyydestä. Tällaisilla eri tieteiden rajoja ja legitimiteettiä koskevilla kiistoilla on taipumus pelkistyä asemasodiksi, eikä ole lainkaan harvinaista, että kiistan osapuolten puheenvuorot ovat lopulta tarkoitettu vain puhujan omassa juoksuhaudassa makaaville taistelutovereille.

Toisaalta kysymyksessä ei ainakaan pitäisi motivoida vain tiedepoliittisesti. Olisi todellakin mukava saada yhä paremmin selville, millainen olento ihminen oikein on. Oman porukan ryhmäyttämisleikit ovat varmasti tärkeitä tieteenkin tekemisessä, mutta mielenkiintoista olisi myös itse asiasta puhuminen. Onneksi yhä useampi tuntuu näin ajattelvan, mistä kielii muun muassa evoluutiokeskustelun retoriikassa totaalisen sodan korvautuminen asemasodilla. Tämä on jo jonkinlaista myönteisestä kehitystä, sillä onhan tilanteen tunnustaminen tiettävästi välttämätön askel kohden ongelman ratkaisemista.

Tieteenfilosofia ja tieteentutkimus ovat aloja, jotka voivat tuoda oikomismahdollisuuksia tieteellisiin pattitilanteisiin. Niistä käsin ei voida suoraan ratkaista erikoisalojen kiistoja, mutta niiden välinein voi arvioida asiantuntijoiden argumentaatiota ja tunnistaa keskustelun vinoumia. Ei siis ihme, että viime aikojen mielenkiintoisin evoluution ja ihmistieteiden suhdetta käsittelevä suomenkielinen kirja on vahvasti juuri tieteenfilosofinen. Evoluutio ja ihmisluonto -teoksen kirjoittajat, kaksi tieteenfilosofia Petri Ylikoski ja Tomi Kokkonen ilmoittavat kirjan johdannossa tavoitteekseen juuri tarjota käsitteellisiä välinteitä. He kirjoittavat muun muassa seuraavaa:

"Lähestymme evolutiivista ihmistutkimusta kahdesta näkökulmasta: mihin kysymyksiin evolutiiviset selitykset vastaavat ja miten pitäisi arvioida tutkimuksen antamaa tukea erilaisille väitteille. Näistä näkökulmista tarkastelemme esimerkkejä evoluutioteorian käytöstä ihmistieteissä. Emme pyri kaikenkattavuuteen vaan olemme valikoineet tavalla tai toisella valaisevia esimerkkejä siitä, miten evoluutionäkökulma voi tuoda uutta ymmärrystä ihmisestä ja millä tavoin tällainen tutkimus voi mennä harhaan tai tulla väärin tulkituksi." (8)

Hieman myöhemmin he jatkavat:

"Esitämme usein kritiikkiä evolutiivisia ihmistieteitä kohtaan, mutta tätä ei pidä tulkita yleiseksi evolutiivisen ihmistutkimuksen vastaisuudeksi. Kritiikkimme on tarkoitettu rakentavaksi: evolutiivinen ihmistutkimus on vielä alkutekijöissään niin teoreettisesti kuin metodologisestikin. – – Näkökulmamme on, että erilaisista evolutiivisen ihmistieteen muodoista voi puhua pystyttämättä rintamalinjoja ja että erilaisten teoreettisten lähestymistapojen hedelmällisyyttä voi tutkia päättämättä etukäteen, mitkä näkökulma ovat oikeita tai vääriä." (8)

Evoluutio ja ihmisluonto -teoksen tavoitteena on siis päästä ennakkoluulojen yli ja varsinaisten ongelmien äärelle. Kirjan ilmestymisestä on kulunut jo yli vuosi ja se on saanut myös hieman julkista huomiota, joten on mielenkiintoista katsoa, miten opus on eri ihmisille näyttäytynyt. Kirjojahan voi lukea niin monin tavoin. Ovatko Ylikoski ja Kokkonen eri lukijoiden mielestä onnistuneet tavoitteessaan?

Filosofit nyökkäilevät

Vähänkään pidempiä arvioita Ylikosken ja Kokkosen kirjasta on tiedossani kuusi. Joukossa on kolme ylistävää ja yksi lyttäävä arvio sekä pari tekstiä, jotka ovat ennen muuta hämmästyttäviä.

Hyvin myönteiseti kirjaa arvoineiden joukko koostuu kolmesta filosofista. Heistä Tommi Vehkavaara työskentelee Ylikosken kanssa samalla laitoksella ja Ville Lähde on valmistunut sieltä tohtoriksi. Tuomas Aivelo on sekä filosofianopettaja että valmistelee väitöskirjaa evoluutiobiologiasta. Vehkavaaran ja Aivelon arviot ilmestyivät niin & näin -lehdessä, Lähteen arvio Tiede & edistys -lehdessä.

Näyttää siis siltä, että erityisesti filosofit pitävät kirjasta. Itsekin filosofian opiskelijana on todettava, että kirjassa tosiaan vetoaa sen käsitteellinen selkeys. Arvostelijakolmikon kanssa on helppo olla yhtä mieltä siitä, että toisin kuin yleensä evoluutioteorian sovelluksia käsittelevät tekstit Evoluutio ja ihmisluonto -kirja ei aiheuta ärtymystä tai hämmennystä. Sitä lukessa on koko ajan selvää, mistä on puhe ja mihin kysymyksiin haetaan vastauksia. Lukija tuntee myös saavansa sitä mitä luvattiin: käsitteellisiä välineitä ymmärtää evoluutioon liittyvää keskustelua. Usein jäsennykset ovat yleisemminkin tieteenfilosofisesti kiinnostavia, esimerkiksi tekstissä sivutaan selittämisen teoriaa ja ymmärryksen tunteen ja todellisen ymmärtämisen suhdetta. Toisaalta vaikka Ylikosken ja Kokkosen tuomiot kritisoimiaan teorioita kohtaan ovat jyrkät, tämä ei välttämättä ole kirjan merkittävin anti. Paremminkin mielenkiintoista on, miksi jotkin lähtökohdat eivät ole hedelmällisiä.

Evoluutio ja ihmisluonto näyttäisi siis onnistuvan varoittamaan ainakin filosofeja juoksuhautoihin kaivautumisen vaaroista. Toisaalta filosofit eivät ole tässä sodassa koskaan kovin tiukasti mukana olleetkaan, joten saavutus ei ehkä ole kovin järisyttävä. Tarpeellisempaa olisi herätellä eri puolille sotaa juuttuneita – vaikka tehtävä saattaakin olla toivoton, niin kuin Vehkavaara arvostelussaan pessimistisesti uumoilee.

Kakki on sallittua sodassa ja tieteessä

Tieteessä tapahtuu -lehti tarjoaa mahdollisuuden eri alojen tieteilijöille keskustella keskenään. Tämä tekee siitä kiintoisan ja merkittävän lehden, mutta monitieteisyys ei aina ole helppoa. Lehdessä julkaistaankin kovin monitasoisia juttuja: monet ovat hyviä, osa outoja ja osa lähinnä huvittavia. Lehden numerossa 3/2009 ilmestyi Ylikosken ja Kokkosen kirjasta kaksi arviota, joista molemmat olivat sekä outoja että huvittavia. Erityisesti Pekka Wahlstedtin arvio "Evoluutioteoria ihmistieteissä pönkittää kilpailua ja sortoa" ihmetyttää. Se alkaa näin:

"Evoluutioteoria on tieteen tunnetuimpia ja vaikutusvaltaisimpia teorioita. Samalla se on yksi väärinymmärretyimmistä ja -käytetyimmistä teorioista. Näin etenkin silloin, kun teoriaa on sovellettu ihmiseen ja ihmistieteisiin. Ongelmana on evoluutioteoriaan yhdistetty olemusajattelu – käsitys, että on olemassa pysyvä ja kaikille ihmisille yhteinen synnynnäinen ihmisluonto. Esimerkiksi sukupuolten eroja on pidetty mies- ja naisluonnon seurauksina." (73)

Wahlstedt näyttäisi siis olevan Ylikosken ja Kokkosen kanssa samaa mieltä olemusajattelun ja erityisesti ihmisluonnon käsitteen vaarallisuudesta. Jos kuitenkin lukee jutun loppuun, saa viimeisessä kappaleessa silmiensä eteen yllättävää tekstiä:

"Ihminen on evoluutioteoriassa olemukseltaan ja luonnoltaan ennen kaikkea kilpaileva ja omaa etuaan ajava homo economicus. Jos evoluutioteoria saa ylivallan ihmistieteissä ja sen käytännön sovelluksissa, se päätyy pönkittämään nykyistä kaiken arvioimista talouden kielellä ja ehdoilla sekä ylläpitämään tähän liittyvää eriarvoisuutta ja sortoa." (74)

Kirja-arvionsa alussa Wahlstedt vielä oli sitä mieltä, että yksi oleellinen ja yleinen tapa ymmärtää väärin evoluutioteoriaa liittyy vahvasti olemusajatteluun, mutta tekstin aikana hänen mielensä muuttuu niin, että evoluutioteorian mukaan ihmisiellä onkin jonkinlainen olemus. Aivan kuin Wahlstedt olisi juttua kirjoittaessaan unohtanut, mitä alussa oli sanonut! Tämän voisi ymmärtää huumoriksi, ellei myöhempi keskustelu lehdessä osoittaisi toista. Todellisuudessa Wahlstedt on ilmeisesti huolestunut siitä, että evolutiivinen lähestymistapa ihmiseen latistaisi meidät vain hyödyn tavoittelijoiksi ja tekisi siten inhimillisen todellisuuden kovin raadolliseksi.[1]

Wahlstedtin huoli vaikuttaisi olevan esimerkki Ylikosken ja Kokkosen kuvaamasta freudo-darwinilaisesta virhepäätelmästä: vaikka luonnonvalinta suosii yksilön kelpoisuuden maksimoivaa käyttäytymistä, tästä ei seuraa, että yksilöt haluaisivat käyttäytyä niin, että heidän kelpoisuutensa maksimoituisi. Evoluutioteoria selittää lajien kehitystä, ei suoraan ihmisten haluja tai sosiaalisia suhteita. Evolutiivisesta tarkastelusta ei siis suoraan, tai ollenkaan, seuraa raadollista kuvaa maailmasta. Tämä on yksi niistä seikoista, joita Ylikoski ja Kokkonen niin kovasti yrittävät alleviivata. On hämmästyttävää, että Wahlstedtilta on jäänyt tämä huomaamatta.

Yhtään sen vähemmän kummallinen ei ole toinen samassa lehdessä ilmestynyt teksti; sosiaalipolitiikan professorin Jeja-Pekka Roosin arvio Evoluutio ja ihmisluonto -kirjasta on pitkä ja vaikeatajuinen. Vaikka Roos ilmeisen ahkerasti harrastaa muiden kanssa erimieltä olemista, ei silti voi olla ihmettelemättä, onko hän todella lukenut saman kirjan kuin muut arvostelijat. Roos on esimerkiksi vakuuttunut siitä, että Ylikoski ja Kokkonen vastustavat tiukasti evolutiivista ihmistutkimusta:

"Kirjassa lähdetään liikkeelle siitä perusoletuksesta, että evoluutioteorialla ei ole juurikaan merkitystä ihmistieteiden kannalta. 'Kaikki ihmiseen kohdistuva tutkimus, oli se sitten historiallista, sosiologista, psykologista tai neurotieteellistä, korjaa ja täydentää ihmiskuvaamme. Ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että myös evolutiivisella tarkastelulla on tällaisia vaikutuksia.' Toisin sanoen, mikä tahansa sosiologinen tutkimus täydentää ihmiskuvaa, kun taas evolutiivinen tutkimuksen osalta tällaista mahdollisuutta ei voi täysin sulkea pois." (67)

Paitsi, että Roosin tulkinta lainaamastaan virkkeestä on vähintään kiero, on hänen väitteensä Ylikosken ja Kokkosen perusoletuksesta ristiriidassa ainakin Ylikosken ja Kokkosen oman, kirjan johdannossa esitetyn ilmoituksen kanssa. Samoin muut arvioijat näyttävät olevan Roosin kanssa eri mieltä. Esimerkiksi Tommi Vehkavaara kirjoittaa: "Huolimatta kriittisistä johtopäätöksistään kirjoittajat pitävät selvästi evolutiivista ihmistutkimusta tarpeellisen ja mahdollisena."(64)

Roosin arviota tuskin kannattaa tässä käsitellä enempää, sillä kiinnostuneet voivat itse sen lukea ja Paul Tiensuun sitä ruotivan vastineen. Tämä saattaakin olla opettavaista, sillä Roosin teksti valottaa, miten erikoiselta todellisuus voi syvän taisteluhaudan pohjalta näyttää.

There's no nature like human nature!

Roosin tavoin tietokirjailija ja tiedetoimittaja Osmo Tammisalo on julkisesti kannattanut jonkinlaista evoluutiopsykologiaa. Tammisalo on myös kritisoinut humanistisia aloja epätieteellisyydestä ja ilmeisesti katsoo evolutiivisen näkökulman voivan olla lääke moniin humanismin vaivoihin. Ei siis ihme, että hän näkee muun muassa evoluutiopsykologiaa kritisoivan Evoluutio ja ihmisluonto -kirjan varsin synkässä valossa. Tammisalon Humanisti-lehdessä ilmestynyt teksti on arvioiden joukossa ehkä mielenkiintoisin. Siinä hän kirjoittaa:

"En varsinaisesti ole eri mieltä kirjoittajien kanssa, mutta suhtaudun teoksen sanoman happamuuteen ja taustalla piilevään ylimielisyyteen hyvin varauksellisesti. Tunnistan seikat, joista Ylikoski ja Kokkonen varoittelevat, mutta samalla väitän, että kyse ei ole niin vakavista tai vaarallisista asioista."[2]

Tammisalo kritisoi joitain kirjan väitteitä, mutta eniten häntä hämmästyttää Ylikosken ja Kokkosen täydellisen torjuva asenne ihmisluonnon käsitettä kohtaan. Heidän mukaansa se on hyvin arvolatautunut ja toisaalta elimellisesti kytkeytynyt synnynnäisyyden käsitteeseen, jota sitäkin he pitävät biologiassa lähinnä turhana. Ylikoski ja Kokkonen kirjoittavat, etteivät evoluutiopsykologit "pysty purkamaan näitä ihmisluonnon käsitteen ei-toivottavia sivumerkityksiä yksipuolisella päätöksellä käyttää tätä käsitettä vain ohuessa, kuvailevassa merkityksessä, joka viittaa ihmisen lajityypillisiin ominaisuuksiin" (401). Täten ihmisluonto on heidän mukaansa korjaamattomasti normatiivinen ja harhaanjohtava käsite ja sen käyttöä pitäisi välttää.

Tammisalo katsoo, että Ylikosken ja Kokkosen argumentaatio perustuu heidän itse rakentamalleen olkiukolle eikä ole siten vakuuttava. Onkin totta, että kirjan ihmisluontoa käsittelevä osuus on lyhyt ja sävyltään julistava. Vaikka temaattisesti ihmisluonto kurkkii taustalla koko kirjan läpi, on sääli, että sitä käsitellään suoraan vasta kirjan lopussa ja vain reilun kymmenen sivun verran. Jo kirjan nimi antaisi odottaa laajempaa käsittelyä.

Toisaalta ihmisluonto-osuus tuo selvimmin esille kirjan kaksoisroolin: se on samaan aikaan sekä oppikirja että esittää sellaisia väitteitä, jotka eivät ole yleisesti hyväksyttyjä. Nämä roolit vetävät osittain eri suuntiin. Esimerkiksi lähdeviittausten jättäminen pois tekstistä on perusteltua oppikirjasta, mutta argumentaation seuraamista se haittaa. Jos lukija suhtautuu valmiiksi myönteisesti ihmisluonnon käsitteeseen, ei hänellä ole välttämättä syytä sulattaa Ylikosken ja Kokkosen väitettä ihmisluonnon käsitteen normatiivisuudesta ja sen yhteydestä olemusajatteluun. Toisaalta taas pidempi ja argumentatiivisempi käsittely olisi raskauttanut kirjaa entisestään ja tehnyt siitä huonomman oppikirjan.

Pitäkööt juoksuhautansa

Yllä mainittu Tommi Vehkavaaran pessimistinen huomautus siitä, ettei Evoluutio ja ihmisluonto saata kadotettuja pelastaa, näyttäisi arvostelujen perusteella pitävän paikkansa. Jos tavoitteena on puolustaa jotakin totalisoitua tiedemonoliittia ja sotia huuhaata vastaan, ei siinä taida paljon jämerätkään kirjat auttaa. Tämän kiteyttää hyvin oman puolensa tiukasti valinneen Tammisalon kirjoituksen loppu:

"Tilanne on kiinnostava myös siksi, että asetelmallisesti Ylikoski on ollut liittoutuneena postmodernin humpuukin ja kulttuurikonstruktionismin kannattajiin. Missähän rintamalinjat menevät tämän kirjan jälkeen?"

Täytyy kuitenkin toivoa, että ne, jotka eivät ole jo juuttuneet käsityksiinsä, voivat muodostaa näkemyksensä vailla vanhojen kiistojen painolastia. Heille Evoluutio ja ihmisluonto voi olla hyödyllinen kirja. Se toimii siis lopulta ehkä paremmin oppikirjana kuin uutta argumentoivana puheenvuorona. Oppikirjana se ainakin on onnistunut.