PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.5.2010

Risto Koskensilta

Soveltavaa etiikkaa käytännössä

Juha Suoranta, Piilottajan päiväkirja.
Like, Helsinki 2010. 142 s.

Eräänä maaliskuisena maanantaina vuonna 2009 Juha Suoranta sai lyhyen sähköpostin, jossa kerrottiin yhden pakolaisen hädästä. Kuukausien Suomessa oleskelun jälkeen tämä palautettaisiin Kreikkaan seuraavana keskiviikkona, jo parin päivän päästä. Suoranta oli valinnan edessä. Hän saattoi joko poistaa viestin ja unohtaa koko jutun tai tehdä asialle jotain. Suoranta tuskin ajatteli tuolloin, mitä jälkimmäisen valitseminen voisi merkitä, eli kuinka auttaminen vaatisi päivittäistä panostusta ja kuinka kauan se saattaisi kestää. Joka tapauksessa hän vastasi viestiin. Näin Suorannasta tuli Suomeen tulleen Ashraf Sahilin auttaja, virkavallalta piilottaja, asioiden ajaja ja julkinen edustaja.

Suoranta piti kokemuksistaan, ajatuksistaan ja Sahiliin liittyvistä tapahtumista päiväkirjaa maaliskuulta elokuulle. Tämän vuoden alussa nämä päiväkirjamerkinnät julkaistiin lähes sellaisinaan osuvalla nimellä Piilottajan päiväkirja. Se piirtää puolen vuoden ajalta lähikuvan Suorannasta itsestään ja hänen suhteestaan toiseen, hyvin epävarmassa tilanteessa elävään mieheen.

Kirja on hyvin henkilökohtainen, ja juuri siksi mielenkiintoinen puheenvuoro maahanmuuttokeskustelussa. Paljon on puhuttu siitä, onko "meillä" varaa ottaa maahanmuuttajia tai onko heistä jotain hyötyä. Piilottajan päiväkirja kertoo yhden tarinan siitä, millaista Suomeen tuleminen voi yksilötasolla todella olla, jos ei osaa suomen kieltä eikä ole valmiiksi koulutettu tai maamme ei ole muutoin ottamassa avosylin vastaan. Tarina on varsin synkkä, eikä anna suomalaisesta viranomaistoiminnasta tai julkisesta keskustelusta kovin hyvää kuvaa. Esimerkiksi keskiviikolle 24.6.2009 on merkitty:

"Opin oikeastaan vasta nyt sen, minkä luultavasti kaikki turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttoasioiden parissa toimivat jo ennestään tietävät: virallinen Suomi on linnoitus, jonne on mahdoton tulla ilman tiettyjä edellytyksiä. On osattava käyttää suomen kieltä ja oltava sellainen ammatti, jonka harjoittajista 'meillä' Suomessa on pulaa (kun käytetään ilmaisua 'me' suomalaisesta, 'meillä Suomessa', olisi syytä tarkentaa, kenen 'Suomesta' ja kenestä 'meistä' puhutaan, siksi lainausmerkit sanojen ympärillä). Tätä siis tarkoitetaan – sujuvaa suomen kielen ja soveliaan ammattitaidon hallintaa – kun puhutaan työperäisen maahanmuuton puolesta. Muut jätetään veteen ilman pelastusrengasta, lojumaan toimettomina vastaanottokeskuksissa sosiaaliviranomaisen myöntämällä toimeentulotuella. Tätä tarkoittaa 'olla kuin hotellissa' -kommentti, jota silloin tällöin kuulee käytettävän kuvaamaan turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien tilannetta." (90)

Piilottajan päiväkirja huokuu ennen kaikkea inhimillisyyttä, ja kun sen on lukenut, ajatus laskelmoivan elintasopakolaisen stereotyypistä näyttäytyy varsin kummallisena – ei siksi, että yksi esimerkki todistaisi yleistyksen vääräksi, vaan ennemminkin kyse on siitä, että näkökulma, josta tällainen stereotypia syntyy, käy omituiseksi. Kirja näyttää merkityksellisenä aivan toisen tarkastelutavan: jollakulla on asiat huonosti ja toisella taas on mahdollisuus häntä auttaa. Tämän pitäisi olla lähtökohta, ja vasta tätä ajatusta vasten voidaan kysyä yleisemmin, millaisia yleisten toimintatapojen, säädösten ja lakien pitäisi olla, onko "meillä" varaa auttaa tai mitä "me" hyödymme tästä. Kyse on kuitenkin ihmisistä, joilla on oma elämänsä ja joilla pitäisi olla täsmälleen samat edellytykset elää sitä kuin minulla tai jollakulla muulla sattumalta Suomessa syntyneellä.

Auttamisen etiikka

Suoranta sivuaa kirjassaan monia teemoja: lakia ja sen tulkintaa, byrokratian jäykkyyttä ja yksittäisten virkamiesten mahdollisuuksien rajoittuneisuutta, kirkkoa ja sen kykyä auttaa hädänalaisia, ystävyyttä ja vanhemmuutta, "me ja muut" -ajattelua sekä kysymystä suomalaisuuden olemuksesta. Laajimmin Piilottajan päiväkirja kuitenkin tarkastelee toisen ihmisen kohtaamista ja auttamista. Auttamisen perustaan Suoranta pureutuu kysymällä soveltavaa etiikkaa harrastaneen Peter Singerin kysymyksiä:

"[M]iten monesta mukavuudesta olisit valmis luopumaan pelastaaksesi ventovieraan ihmisen lähes varmalta kuolemalta? Kuinka kallis on vieraan ihmisen henki? Uskallammeko me nähdä valintojemme seuraukset?

Ovatko moraalisen yhteisömme rajat samat kuin valtiomme rajat. – – Mikä on maahanmuuttoon littyvän auttamisen etiikka?" (70)

Keitä muita siis pitäisi auttaa: ystävää, satunnaista vastaantulijaa, toista suomalaista, ulkomaalaista, maahanmuuttajaa tai ylipäätänsä toista ihmistä? Singerille ja Suorannalle auttamisen kohteet ovat selvät: moraali koskee jokaista ajattelevaa olentoa.

"Auttamisen etiikkaa koskeva yleinen päättely on seuraava: perustarpeiden tai suojan puutteesta johtuva kärsimys ja kuolema ovat turhia. Ja jos ne ovat estettävissä ilman sanottavia, kärsimykseen ja menehtymiseen verrattavia uhrauksia, on väärin olla auttamatta." (74) [1]

Ja auttamisen etiikan perustan pitäisi kaiketi olla selvä: muita pitää auttaa yksinkertaisesti, koska se on oikein. Suoranta lainaa Zygmunt Baumanin tekstiä, jossa tämä vastaa Kainin kysymykseen: "Olenko minä veljeni vartija?"

"Totta kai olen veljeni vartija; olen ja pysyn moraalisena henkilönä juuri niin kauan kun en esitä erityisempiä syitä sellaisena olemiselleni. Hyväksyn tätä tai en, olen joka tapauksessa veljeni vartija, koska hänen hyvinvointinsa riippuu toiminnastani tai siitä, mitä pidättäydyn tekemästä. Ja olen moraalinen toimija tunnistaessani tämän riippuvuuden ja hyväksyessäni siitä seuraavan vastuun. Sinä hetkenä, jolloin kyseenalaistan tämän riippuvuuden ja alan Kainin tapaan perätä syitä välittämiselleni, kiellän vastuuni ja moraalinen minuuteni lakkaa olemasta. Veljeni tarvitsevuus tekee minusta eettisen olennon. Keskinäinen riippuvuus ja etiikka seisovat ja kaatuvat yhdessä." (23–24) [2]

Kun nämä kannat on kirjoitettu esiin, on niitä vaikea olla hyväksymättä. On myös vaikea ymmärtää, kuinka kukaan voisi olla toista mieltä. Eikö tämän kaiken pitäisi olla selvää?

Auttamisen käytäntö

Teoreettisen pohdinnan ohessa Suorannan päiväkirjasta käy ilmi, millaista on käytännössä auttaa henkilöä, joka Suomessa on lähes toimintakyvytön. Toisaalta hän myös pohtii yleisemmin auttamista ja sitä, millainen on auttaminen ihmisten välisenä suhteena. Hän kirjoittaa, ettei voinut kuukausiakaan kestäneen tuttavuuden jälkeen laskea Sahilia ystäväkseen: "[m]inun henkeni on heikko, eikä sitä vahvista ilkeän puoleinen havainto, että kaikkein hankalimmmaksi asiaksi Ashrafin kanssa koen arkisen kanssakäymisen." (83) Suoranta toteaa, ettei tunne saavansa tuttavuussuhteesta sinänsä mitään eikä vain yksinkertaisesti viihdy Sahilin kanssa tämän vaitonaisuuden vuoksi. Tämä on ehkä kirjan koskettavin kohta. Juhannuspävän merkinnässä Suoranta kertoo avoimesti suhteestaan Sahiliin: heidän välillään ei ole ystävyyttä tai vanhemmuutta vaan vain auttamissuhde.

"Siinä ei edellytetä pitkälle meneviä henkilökohtaisuuksia eikä intiimiyttä, ei ystävyyttä, vaan ennen kaikkea sellaista vieraan ihmisen auttamista ja tukemista, jonka kokee itselle soveliaimmaksi. Vaikken voinutkaan valita auttamisen kohdetta – valikoiva auttaminen eli niin sanottu hyväntekeväisyys, "armopalojen jakaminen" on mielestäni kaiken kaikkiaan kyseenalaista – enkä unohtaa häntä, pidän itselläni oikeuden säädellä yksityisyyttäni ja omaa tapaani auttaa mahdollisuuksien mukaan." (84–85)

Joitain rivejä alempana Suoranta jatkaa:

"Auttaa, tukea, suojella ('näiltä Suomen virkamiehiltä', voisin lisätä) ilman vanhemmuus- ja ystävyyssuhteen ajoittain raskaita riippakiviä. Ystävyys ei aina auta, vaan voi olla jopa haitaksi auttamistilanteessa, jossa tarvitaan 'keskinäisen riippuvuussuhteen yleistämistä' ja kykyä pysytellä vieraana." (85)

Sahilin ja Suorannan toimintamahdollisuudet Suomessa ovat täysin erilaiset. Silloinkaan kun Sahilin ei enää tarvitse pakoilla viranomaisia, oli hän kirjan tapahtumien aikaan hyvin riippuvainen Suorannasta. "On vain yksi symmetria: meistä kumpikin ja me kaikki olemme ihmisiä", Suoranta kirjoittaa (86). Ja voisiko auttamista perustella ja kuvata kauniimmin tai paremmin?

Mutta eihän kaikkia voi auttaa!

Jos antaa tuntuvan summan jokaiselle kerjäläiselle ja auttaa jokaista vastaan tulevaa avuntarvitsijaa, menettää pian rahansa ja kuluttaa aikansa niin, ettei omaan elämiseen jää enää mitään. Tai jos Suomi ottaa jokaisen pakolaisen ja maahanmuuttajan vastaan ja antaa heille samat mahdollisuudet kuin nykyisille kansalaisille, koko valtiollinen järjestelmä romahtaa eikä kukaan saa enää mitään. Kaikkia ei yksinkertaiseti voi auttaa. Minulla, ja erityisesti meillä, on omatkin ongelmamme ratkaistavaksi. Miksi siis elätellä fantasiaa toisten ihmisten auttamisesta, kun se ei kuitenkaan ole mahdollista?

Radio Moreenin Totuusradio-ohjelmassa 25.1.2010 [3] Suoranta pohtiikin, vastaisiko hän toisen kerran samanlaiseen avunpyyntöviestiin ja lähtisi piilottamaan palautustuomion saanutta. Hän päätyy vastaamaan, että vaikka se nyt olisi hänelle ehkä karttuneiden tietojen ja kokemusten myötä helpompaa, hän ei kuitenkaan välttämättä sitä tekisi. Totta onkin, ettei kaikkia voi auttaa, mutta tämän korostaminen johtaa vääristyneeseen katselukulmaan: auttamisen etiikka ei esitä universaaleja vaatimuksia, se vain antaa perusteet auttamiselle. Jos autan jotakuta, se ei ole keneltäkään toiselta pois. Ensin onkin siis kysyttävä, autanko, ja vasta sitten, miten tämä vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Kun auttamistilanne tulee kohdalle, siihen voi joko tarttua tai olla tarttumatta. Joskus ratkaisu on tehtävä silmänräpäyksesssä, eikä silloin yleisistä moraalipohdinnoista ole paljon apua. Jos jokin ratkaisu näyttää oikealta, se on syytä valita. Ei kai siinä sen ihmeellisempää. Näin kävi ilmeisesti Suorannallekin, kun hän sai apua pyytävän sähköpostin. Siihen reagoimiseen kulminoituu kaikki, mitä kirjassa kerrotaan: jos Suoranta olisi tuolloin toiminut toisin ja vain poistanut sähköpostin, ei mitään mistä kirjoittaa kirjaa olisi tapahtunut. Hän kuitenkin tunsi tuolloin oikeaksi tehdä asialle jotain ja toimi sen mukaisesti. Omia periaatteitaan Suoranta kuvaa yksinkertaisesti:

"Tähän asti olen edennyt yleisen auttamisen etiikan moraaliohjeistolla ja aika epämääräisellä lähimmäisenrakkauden tunnolla, jotka olen saanut vanhemmiltani ja kai jotain kouluopetuksenkin perintöä.

En koe tehneeni mitään erikoista. Eteeni on vain tullut tilanne, jossa apuani tarvittiin, ja jossa tunsin tekeväni oikein. Tekoni on mahdollinen kelle tahansa. Tuntuu tärkeältä sanoa tämä selvästi äänee." (23)

Piilottajan päiväkirja onkin maahamuuttopuheenvuoron ohella myös mielenkiintoinen käytännöllisen etiikan kirjoitus – ja mikä parasta, ei ainoastaan teoreettinen sellainen.