PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.5.2010

Mikko Niemelä

Henkilökohtaisesta poliittista

Juha Suorannan Piilottajan päiväkirja kuvaa Suomessa harhailevan turvapaikanhakijan auttamista uuden elämän alkuun. Päiväkirjan edetessä yksityisestä auttamisesta kumpuaa lopulta poliittista toimintaa. Hannah Arendtin politiikkakäsitykseen peilaten kysyn, miksi henkilökohtainen ei vielä ole poliittista?

"Henkilökohtainen on poliittista" -slogan tuli tunnetuksi erityisesti 1960-luvun radikaalifeministien iskulauseena. Tuolloin pyrkimyksenä oli kiinnittää huomio patriarkaalisten käytäntöjen ilmenemiseen jokapäiväisissä ihmissuhteissa. Naisia sortavaa, kaikkialle yhteiskuntaan ulottuvaa kulttuuria lähdettiin murtamaan arkisina, henkilökohtaisina tekoina. Iskulauseen tarkoitus olikin politisoida henkilökohtaiset ihmissuhteet ja luoda tietoisuutta näihin suhteisiin rakentuneesta epätasa-arvosta. Henkilökohtaisilla teoilla ja oman sekä lähimmäisten toiminnan muutoksella koettiin olevan poliittista potentiaalia rakentaa tasa-arvoinen yhteiskunta. Henkilökohtaisilla valinnoilla on kiistämättä yhteiskunnallista merkitystä, mutta mitä tapahtuu, jos privaatista elämänalueesta tulee yksi politiikan kentistä?

Politiikan alueen määrittely on aina väistämättä poliittinen teko. Kari Palosen mukaan politisoinnin prosessissa luodaan eräänlainen politiikan aikataulu, jonka puitteissa politiikan tekeminen tapahtuu. Aikataulu asettaa kehykset, joiden sisällä voidaan keskustella poliittisesti ja käytännöt, joiden tavoin aikataulun rytmittämänä politiikkaa tehdään. Politisoimalla tämä ja jättämättä politisoimatta tuota rajataan niitä kysymyksiä, joihin voidaan ottaa poliittisesti kantaa. Politisointi on kamppailua siitä, mitä nimitetään poliittiseksi. Palonen katsoo, ettei mitään elämänaluetta ole periaatteessa mahdotonta politisoida. Uusien yhteiskunnallisten alueiden politisoiminen ei kuitenkaan voi olla vaikuttamatta siihen, jonka aiemmin on ajateltu olevan poliittisen aluetta. Uusi poliittisen alue voi vähentää sitä edeltävien poliittisen alueiden merkitystä tai jopa täysin korvata vanhentuneen politiikan aikataulun. Henkilökohtaisen politisoiminen on Palosen mukaan elämäntyylipolitiikan luomista ja konventionaalisen parlamentaarisen politiikan aseman kyseenalaistamista. Kuluttamisen politisoiminen on toinen hyvä esimerkki nykyaikaisista tavoista pyrkiä luomaan uusia politiikan muotoja.[1]

Katson Palosen villin käsityksen politisoinnista johtavan koko politiikan alueen horjumiseen. Jos mikä tahansa asia voidaan periaatteessa politisoida, tulee politiikan käsitteen ymmärtäminen hyvin vaikeaksi. Arendtiin vedoten väitän, että yksityisen alue on ikään kuin oman luotonsa vuoksi poliittisen ulkopuolella ja näin henkilökohtaisen tekeminen poliittiseksi hämärtää ja vaikeuttaa tarttumista aidosti poliittisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Näin siis poliittinen ja moraalinen sekoittuvat toisiinsa kohtalokkaalla tavalla. Yksityisen ja poliittisen alueita voi pyrkiä hahmottamaan ja erottamaan ennen kaikkea julkisuuden käsitteen avulla. Intiimin ja julkisen sekä yksityisen ja poliittisen välinen sekaannus ilmenee esimerkiksi lehtien palstoilla uuniperunajuttuina ja kirjoitteluna poliitikkojen pidentyneistä Thaimaan matkoista. Tällaisissa skandaaleissa tulee ilmi kuinka poliitikot tulevat yhä enemmän arvioiduiksi yksityisen elämäntyylinsä kuin yhteiskunnallisten näkemystensä perusteella.

Julkisuus poliittisen ehtona

Arendt katsoo julkisen alueen rappeutuneen uuden ajan alusta lähtien. Moderni yksilöllistymiskehitys on johtanut yhteisen maailman kaventumiseen. Arendt toteaa, että "yksityiselämän voimistuminen tapahtuu aina maailman ja ihmisten todellisuudesta vakuuttumisen kustannuksella"[2]. On melko helppo ymmärtää, kuinka rajallinen olento, kuten ihminen, uppoutuessaan tietylle elämänalueelle etääntyy siitä, mitä on toisaalla. Arendt katsoo, että yksityisen alueella ihmisen on mahdollista elää tunteellisesti rikasta elämää, mutta samalla julkisesta todellisuudesta tulee vieras. Arendtin termein yksityisyyteen vajonneesta ihmisestä tulee maailmaton. Tätä voisi nimittää myös todellisuudesta vieraantumiseksi, sillä Arendt kirjoittaa, että "intiimin yksityiselämämme himmeä valo on viime kädessä peräisin julkisen alueen paljon voimakkaammasta valosta"[3]. Julkinen todellisuus siis vaikuttaa vahvasti ihmisten yksityiseen elämään, ja siltä silmien sulkeminen johtaa pikkuasioiden (petit bonheur) parissa puuhastelemiseen.

Arendtille poliittinen on vahvasti julkinen sfääri. Julkinen todellisuus on jaettu todellisuus. Julkisuudessa jakaminen tapahtuu näkemällä, kuulemalla ja kokemalla. Kaupunkien torit ovat kaikkein perinteikkäimpiä politiikan tapahtumisen paikkoja. Voidaan sanoa, että esimerkiksi markkinoilla toimiessaan ihmiset jakavat saman todellisuuden erilaisten vaihtosuhteiden välityksellä. Vaihtosuhteiden toimintaa ohjaa "näkymätön käsi", eli sitä ei varsinaisesti koe tai hallitse kukaan. Julkisuus ei näin ollen toteudu markkinoilla niin pitkään kun ihmiset toimivat yksittäisinä kuluttajina, joilla ei ole yhteistä avointa julkisen ilmaisun kenttää. Markkinoilla toimiva ihminen on sosiaalinen, mutta ei poliittinen, sillä politiikan voi katsoa olevan osallistumista tietoisesti yhteisten asioiden hallintaan. Ihmisillä on toki mahdollisuus vaikuttaa poliittisesti markkinoiden toimintaan vaikkapa säätelemällä markkinoita lainsäädännöllä tai toimimalla suoraan muodostamalla julkisia boikotteja tai buykotteja. Poliittisen syntymiseksi ei riitä, että ihminen käy torilla ostoksilla, vaan torilla pitää myös näkyä, mikä on ehto julkiselle toiminnalle.

Arendt kuvailee antiikin Ateenan ja Rooman orjanomistusyhteiskuntaa ja sen selkeää jaottelua kodin ja julkisuuden välillä. Orjat ja naiset pitivät huolen kodin piirissä tapahtuvista asioista, kuten jokapäiväisestä toimeentulosta. Näin saattoi syntyä vapaa julkinen alue, jossa kansalaiset saattoivat omistautua yksityisten asioiden hoitamisen sijaan yhteisten asioiden hoitamiselle, eli politiikalle. Arendtin mukaan varsinkin kristillinen moraali alkoi kuitenkin syödä yksityisen ja poliittisen kahtiajaon perustaa asettaessaan inhimillisen elämän päämäärät tämänpuoleisen maailman ulkopuolelle. Karl Marx katsoi yksityisen ja julkisen sekaannuksen saavuttaneen huippunsa kapitalistisen tuotantotavan vallitessa, jonka piirissä "jokainen ihminen on samanaikaisesti orjayhteiskunnan ja julkisen yhteisön jäsen. Juuri kansalaisyhteiskunnan[4] orjuus onkin näennäisesti kaikkein suurin vapaus, koska se merkitsee sen yksilön näennäisesti täydellistä riippumattomuutta, joka pitää vieraantuneiden elämänaineksiensa, kuten esim. omaisuuden, teollisuuden, uskonnon jne. hillitöntä, ei enää yleisten siteiden eikä ihmisten kahlitsemaa liikettä omana vapautenaan, vaikka se päinvastoin merkitsee hänen täydellistä orjuuttaan ja epäinhimillisiä oloja"[5]. Julkisuuden samaistuminen yksityisyyteen saattaa Marxin mukaan kaikki ihmiset orjan asemaan. On vain yksilöitä yksilöitä vastassa, jotka kaikki toimivat hallitsemattomien yhteiskunnallisten suhteiden puitteissa, joista ei käydä poliittista keskustelua. Arendt nimittää tätä yhteiskunnan täydelliseksi voitoksi, jolloin "se, mitä perinteisesti kutsumme valtioksi ja hallitukseksi väistyy puhtaan hallinnon tieltä"[6].

Auttamisesta poliittiseen toimintaan

Suorannan kuvaamat kokemukset byrokratiasta ovat esimerkki puhtaasta hallinnosta, johon tosin sekoittuu oma mielivaltaisuuden elementtinsä. Suomalainen maahanmuuttokeskustelu on yleisesti kiinnittynyt hallinnon kieleen, jossa lasketaan erilaisia työvoimatilastoja hyväksi käyttäen suomalaisten tarve työperäiselle maahanmuutolle. Yleisesti hyväksyttyä maahanmuuttoa on sellainen, joka vastaa elinkeinoelämän tarpeisiin. Poliittinen argumentaatio ulkoistetaan näin hallinnolliseksi kysymykseksi: kuinka paljon tarvitsemme lisää työvoimaa, jotta talous pysyy tasapainossa? Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu vähemmän esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta maahanmuuton yhteydessä.

Juha Suoranta Tampereen keskustorilla.
Kuva: Lotta Tenhunen.

Politiikan voi nähdä välineeksi saavuttaa eettisiä päämääriä. Piilottajan päiväkirja on kertomus yksityisestä moraalisesta toiminnasta ja siitä ponnistavasta julkisesta poliittisesta kannanotosta. Toiminnan lähtökohtana on moraalinen kysymys: olenko minä veljeni vartija? Kun tähän kysymykseen vastaa myöntävästi, omaksuu vastuun ja samalla vasta varsinaisesti ryhtyy moraaliseksi toimijaksi. Auttamista motivoiva lähimmäisenrakkaus kumpuaa, millainen kohtalo turvapaikanhakijalla todennäköisesti on Ateenan kaduilla, jos hänen karkoitustaan ei estetä piilottamalla häntä suomalaisilta viranomaisilta. Mutta piilottamista ei vielä voida pitää poliittisena toimintana, vaan lähinnä välittämisenä ja kansalaistottelemattomuutena. Piilottamisen voi pikemminkin nähdä politiikan vastakohtana. Puhdas auttaminen muuntuu poliittiseksi kannanotoksi vähitellen piilottelun aikana käydyn lehtikirjoittelun ja lopulta Piilottajan päiväkirjan julkaisemisen muodossa. Piilottajan päiväkirjan ei voi enää katsoa olevan lähimmäisenrakkauden osoitus. Sitä se ei voi olla, sillä "synnynnäisen maailmattomuutensa vuoksi rakkaus voi vain vääristyä ja turmeltua, kun sitä käytetään poliittisiin tarkoituksiin kuten maailman muuttamiseen tai pelastamiseen"[7].

Henkilökohtaisen politisoiminen on yritys kumota politiikan julkinen luonne. Se lienee oire maailmattomuudesta ja epätoivosta julkiseen poliittiseen vaikuttamiseen. Henkilökohtainen politiikka on myös sisäisesti ristiriitainen käsite, sillä henkilökohtaiset valinnat kuuluvat moraalin alueelle. Eräänlaiseksi muotitermiksi muodostunut identiteettipolitiikka on harhaanjohtavaa politiikan psykologisointia silloin, kun identiteetin rakentaminen itsessään nähdään poliittiseksi teoksi. Myös kuluttamisen politisoiminen on harjaanjohtavaa silloin, kun Reilun kaupan kahvin ostaminen itsessään nähdään poliittiseksi teoksi. Tietyn identiteetin julkisuudella taas voi olla poliittinen vaikutus. Esimerkiksi Mahatma Gandhin kaikkea väkivaltaa vieroksuvasta elämäntavasta tuli intialaisen itsenäisyysliikkeen politiikkaa. Reilun kaupan tuotteiden puolesta kampanjoinnin seurauksena taas useat kaupungit ovat ottaneet politiikakseen Reilun kaupan tuotteiden käyttämisen. Yksityisyydessä, ilman julkisuutta Reilun kaupan kahvipaketti, henkilökohtainen vakaumus tai uuden elämän alkuun autettu maahanmuuttaja ovat "pikkuasioita". Moraaliselta tai henkilökohtaiselta merkitykseltään ne eivät ole pieniä tekoja, mutta poliittisessa mielessä ne eivät ole vielä olemassa. Kuten Piilottajan päiväkirja osoittaa, henkilökohtaisesta voi tehdä poliittista, mutta henkilökohtainen ei vielä ole poliittista.