PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.5.2010

Janne Säynäjäkangas

Antaisitko lapsesi lukea tätä filosofia?

Slavoj Žižek, Pehmeä vallankumous.
Suom. Janne Porttikivi ja Elia Lennes. Gaudeamus 2009. 347 s.

Suomessa on vaikea olla ajattelematta, että kuuluisa filosofi tarkoittaa jonkinlaista seurapiirien liepeillä hännystelevää eliötä, jonka ekologinen lokero on muotoutunut eliitin tarpeesta tuntea olevansa sinut myös filosofisen näkökulman kanssa. Toisin ajatellaan ilmeisesti Sloveniassa, sillä sieltä on kotoisin vähemmän sofistikoitunut julkkisfilosofi, ulkoisestikin enemmän puliukkoa kuin jetsettiä muistuttava Slavoj Žižek, Lännen vaarallisin filosofi, kuten titteli kuuluu.

Läpivalistuneina aikoinamme tällainen nimitys kuulostaa melkein käsitteelliseltä ristiriidalta; eihän filosofeista voi olla uhkaa läntisessä maailmassa, joka perustaa itsensä juuriaan myöten järkeen. Sokrates ja muut onnettomat saattoivat päästä marttyyreiksi vain maailmassa, jossa vallankäyttäjien legitimiteetti pohjautui irrationaaliseen pelkoon. Voisi peräti väittää, että filosofien pelkääminen on noitavainoja muistuttava takapajuisen menneisyyden ilmiö. Nykyään ei ole enää pahuutta, ainoastaan irrationaalisuutta, jota vastaan kaikki Halla-ahosta Abu-Hannaan ja kommareista kokoomukseen julistavat taistelevansa. Filosofia on valunut harvojen leileistä kaikkien kauppojen hyllyille ja niinpä siihen sisältynyt, aikoinaan niin väkevä järjen magia on laimentunut mauttomaksi velliksi. Aikuistuneelle ihmiskunnalle filosofia on heikkoa; se on metatiede, jota tiede ei tarvitse, viisautta, jota ei ole voitu kliinisesti todentaa ja ajattelun apuväline, jota ei voi käyttää mihinkään. Filosofian vaarallisuus, jos sitä yleensä on löydettävissä, ei ole ajatusten vaarallisuutta, vaan kirjojen kykenemättömyyttä korvata kokemuksen tuomaa kanssaihmisten kunnioitusta ja elämänviisautta, minkä vuoksi Nietzschen ja Platonin soveltaminen stressaavassa kouluympäristössä voi tuottaa laajennettuja itsemurhia.

Niinpä ei ole yllättävää, että Žižekiä kohtaan tunnettu julkilausuttu pelko ei liity liian pitkälle vietyyn rationaalisuuteen, vaan epäilyksiin, että joko sloveenia vaivaa terveen järjen puute tai sitten hulluus. Jotkut suosivat selitystä, joka panee Žižekin kirjoitukset typeryyden sijaan pahuuden piikkiin ja arvelevat, että hän yrittää hypnotisoida lukijansa ja kuulijansa dialektisella trapetsitaiteella saadakseen uhrinsa taivuteltua ties mihin huikauhistuksiin, kuten totalitarismiin ja antisemitismiin.

Gaudeamuksen julkaisema ja Janne Porttikiven sekä Elia Lenneksen suomentama artikkelikokokoelma Pehmeä vallankumous on takakantensa mukaan läpileikkaus Žižekin ajattelusta. Kirjaan onkin koottu artikkeleita alkaen vuodesta 1989 (jolloin Žižek alkoi kirjoittaa englanniksi) päättyen vuoteen 2005. Kokoelman pahin puute on sen ensimmäinen artikkeli. Päätellen paikastaan kirjan alussa "Nautinnon aluskasvullisuuden" olisi kai tarkoitus toimia jonkinlaisena johdantona, mihin sen alaotsikkokin "miten populaarikulttuuri voi toimia johdantona Lacanin ajatteluun" tuntuisi vihjaavan. Tähän tarkoitukseen kyseinen artikkeli ei kuitenkaan ole paras mahdollinen; teksti on kokoelman vaikeaselkoisimpia, mikä johtuu pitkälti siitä, ettei sen tyyli ole - ilmeisesti varhaisuutensa vuoksi - yhtä kehittynyttä kuin muissa Pehmeän vallankumouksen artikkeleissa. Muuten en teoksen toimittamisesta juuri löydä moitittavaa. Kokoelmaa ei voi kutsua systemaattiseksi kokonaisesitykseksi Žižekin filosofisesta teoriasta, mutta sen sijaan teos antaa selkeän kuvan siitä, miksi tällainen projekti tuskin olisikaan mahdollinen. Žižek rakastaa teoretisoida kaikkea mahdollista, mutta välttää ahkerasti luomasta mitään kaiken kattavan teorian tapaista. Suomennos on todella luettavaa kieltä ja säilyttää alkuperäistekstin ajatuksen uskollisesti. Välillä käännös tosin vaikuttaa melkein liiankin uskolliselta, sillä kieli ei suomennoksessa aina kuulosta yhtä luontevalta kuin englanninkielisessä vastineessaan. Mikä tosin saattaa johtua ainoastaan täydellisen käännöksen mahdottomuudesta.

Hegeliä pullamössösukupolvelle

Žižekiä voidaan hyvällä syyllä kutsua media-aikakauden filosofiksi, mikä lienee yksi syy hänen suosioonsa maailmalla, erityisesti amerikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Paitsi että Žižek temmeltää massakulttuurin kentällä kuin omalla pihallaan, on hänen tyylissään jotain, jota voisi sanoa 2000-luvun televisiokerronnan nopeiden leikkausten soveltamiseksi kirjallisuuteen. Pehmeässä vallankumouksessa Žižek ehtii käsitellä esimerkiksi Adornoa, Antigonea, Irakin sotaa, Humisevaa harjua, Matrixia, venäläistä avant-gardea, John Graytä, Malebranchen okkasionalismia, Zhuangzia ja Borgesia. Henkilöhakemisto kirjan lopussa veisi luultavasti tavallista useamman sivun. Tätä piirrettä voisi pitää name-droppingina ja ADHD:n oireena, ellei Žižek aina nimen tipputtaessaan tarjoaisi samalla tuoreen näkökulman käsittelemäänsä aiheeseen ja elleivät hänen artikkelinsa ylivilkkaudestaan huolimatta kuitenkin jotenkin pysyisi kasassa.

Žižekin yhteydessä täytyy sanoa pari sanaa vaikeaselkoisuudesta. Kuten moni lienee huomannut, argumentin seuraaminen Žižekin teksteissä voi toisinaan olla hieman työlästä, mistä tulee usein helposti vaikutelma, että kirjoittaja ilmaisee itseään hämärämmin kuin olisi tarpeen ajatuksen ilmaisemiseksi. Žižekin kohdalla tällainen vaikutelma on usein kuitenkin illusorinen: hänen ajatuksensa todella ovat yhtä vaikeita kuin niitä kantava tekstikin. Yksi keskeinen syy illuusion syntymiselle voi olla, että tyylillään Žižek houkuttaa lukemaan itseään huolettomammin kuin ajatuksen ymmärtäminen vaatisi. Esimerkiksi populaarikulttuurista poimitut esimerkit voivat antaa lukijalle tunteen siitä, että tekstissä puhutaan itse asiassa melko yksinkertaisesta asiasta, minkä seurauksena valppaus voi herpaantua. Tällöin jokin keskeinen huomio saattaa jäädä panematta merkille. Žižek kykenee sitä paitsi viihdyttämään, vaikka jokaista lausetta ei syvällisesti ymmärtäisikään, mikä saattaa kostautua tekstin alkaessa vaikuttaa irrallisista palasista kokoon kyhätyltä. Argumentit rakentuvat melko pitkistä kaarista ja teksti etenee usein rakenteella kysymys–esimerkki–johtopäätös–kysymys (joka usein kääntää johtopäätöksen päälaelleen). Lukija saattaa helposti lumoutua esimerkin pitkällisestä käsittelystä, jolloin johtopäätökseen saavuttaessa itse kysymys saattaa olla jo unohtunut.

Kun filosofia nyt kommunismin ja psykoanalyysin kaltaisten ilmiöiden tavoin haiskahtaa hieman menneen maailman likaviemäreiltä, on jotenkin paradoksaalisella tavalla osuvaa, että tämän hetken ehkä muodikkain filosofi kannattaa psykoanalyysia ja kommunismia. Ja jos epämuodikkuus ei vielä tässä vaiheessa riitä, voidaan listaan lisätä vielä ainakin Kant, Hegel ja Schelling. "Kulttuuriteorian Elvis" ei voi olla niin in, etteikö voisi samalla olla myös vähän out. Jos Slavoj Žižekin filosofiaa yrittäisi jotenkin summata, niin voisi sanoa, että siinä on kyse saksalaisen idealismin uudelleenluennasta psykoanalyytikko Jacques Lacanilta lainattujen lasien läpi ja tämän luennan soveltamisesta korkea- ja massakulttuurin esimerkkien avulla ja erityisesti ideologiakriittisissä tarkoituksissa kirjavaan joukkoon ilmiöitä. Varsinkaan Lacanin roolia Žižekin kirjoituksissa ei voida helposti ylipainottaa; kysymyksenasettelu on usein vähintään implisiittisesti muotoa: "mitä Lacan olisi tästä asiasta sanonut?". Žižekistä enemmän kiinnostuinelle onkin erittäin suositeltavaa tutustua Lacanin ajatteluun ainakin pintapuolisesti.

Big Brother & the big Other

Yksi keskeisimpiä käsitteitä Žižekin ajattelun kannalta on "iso Toinen", enemmän tai vähemmän Lacanilta peräisin oleva ajatus, jonka jatkokehittely on sloveenimörön suosikkiharrastuksia. Lacan jakaa inhimillisen todellisuuden kolmeen tasoon: symboliseen, imaginaariseen ja reaaliseen. Iso Toinen operoi symbolisella tasolla, joka on todellisuutemme merkityksen ja rakenteen alueella rakentava virtuaalinen verkosto tai järjestys. Tavallaan iso Toinen on symbolinen järjestys, mutta ainoastaan siinä mielessä, että se kuvaa subjektin vieraantunutta suhdetta tähän järjestykseen; iso Toinen "nimeää sosiaalisen substanssin, kaiken sen, ja minkä vuoksi subjekti ei koskaan täysin hallitse omien tekojensa vaikutuksia" (149). Isoa Toista voisi kärjistäen kuvata eräänlaiseksi nukkemestariksi, joka näkymättömillä langoilla ohjailee liikkeitämme varjoista. Kun olen missä tahansa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, iso Toinen on läsnä. Kun minä puhun, iso Toinen puhuu kauttani ja lainaa puheelleni voimaansa. Kun kirjoitan tätä tekstiä, tiedän, että iso Toinen katsoo (ja varmistaa, että tekstini tarkoittaa jotakin minusta riippumatta).

Tyypillinen ja konkreettinen esimerkki isosta Toisesta on tilanne, jossa se reifioituu tai personifioituu yhden nimikkeen alle, kuten esimerkiksi Puolue, Vapaus tai Jumala. Kirjallisuudessa tästä parhaimpia esimerkkejä on George Orwellin Vuonna 1984, jossa kaikkivaltiasta Puoluetta johtava Isoveli on ilmetty iso Toinen. Analogiaa vahvistaa se, että kaikesta kaikkivoipuudestaan huolimatta iso Toinen on hauras. Se perustuu subjektiiviselle ennakko-oletukselle, joten ison Toisen olemassaolon takaa ainoastaan se, että me yksilöt käyttäydymme "ikään kuin" se olisi olemassa. Niinpä Orwellin kirjassa vihjataankin, ettei Isoa veljeä ehkä olekaan olemassa. Žižekiläisestä näkökulmasta tulkittuna voisi sanoa, että jos Isoa veljeä ei olisi ollut olemassa, Puolueen olisi täytynyt keksiä hänet. Symbolinen järjestys tarvitsee isoa Toista, vaikka tätä ei olekaan olemassa. Tällainen brutaali ja konkreettisesti näkyvänä valtana ilmenevä iso Toinen on tietenkin Neuvostoliiton romahduksen myötä menettänyt jalansijaa, ainakin Euroopassa. Mutta tämän ei tulisi antaa hämätä. Žižek korostaa, että vallan toiminta nojaa juuri samanaikaiseen tietoisuuteemme sen impotenssista ja tiedostamattomaan uskoomme sen kaikkivoipaisuuteen (247). Valta on ehkä vahvimmillaan siellä, missä sille nauretaan eniten.

Voidaan ehkä ajatella, että Ison Toisen haurauden suhde nietzscheläiseen Jumalan kuolemaan on samanlainen kuin Thurstonin geometrisointikonjektuurin suhde Poincarén konjektuuriin. Poincarén konjektuuri on matemaattinen otaksuma, joka onnistuttiin todistamaan vasta sata vuotta keksimisensä jälkeen sen aluksi osoittauduttua erityistapaukseksi toisesta otaksumasta, eli Thurstonin geometrisointikonjektuurista. Vaikka Jumala ehkä onkin kuollut, ei iso Toinen ole lakannut palaamasta muissa valepuvuissa. Ja jos tämä ajatus hyväksytään, voidaan myös sanoa Žižekin tuovan Lacanin avulla Nietzschen oivalluksen uudelle vuosituhannelle. Näin voidaan sanoa varsinkin, kun hän onnistuu kytkemään sen nyt niin ajankohtaisiin ympäristökysymyksiin:

"Tulevan ekologisen kriisin tärkeä mutta tähän mennessä liian vähälle huomiolle jäänyt ideologinen vaikutus tulee olemaan 'ison Toisen romahtaminen' osana jokapäiväistä kokemustamme, eli tiedostamaton usko vallan 'isoon Toiseen' ehtyy. Jo Tshernobylin katastrofi teki naurettavan vanhentuneeksi sellaiset käsitteet kuin 'kansallinen suvereniteetti' paljastamalla vallan viimekätisen voimattomuuden. 'Spontaani'ideologinen reaktiomme tähän on tietenkin palaaminen väärin esimoderneihin tapoihin ylläpitää 'isoa Toista' ('New Age' -tietoisuus, luonnontasapaino...). Kuitenkin ehkä jopa fyysinen eloonjäämisemmekin riippuu siitä, kykenemmekö omaksumaan täysin loppuun saakka sen, 'ettei Toista ole olemassa', eli viipymään negatiivisessa." (248)

Vaarallinen nautinto

Onko Žižek sitten vaarallinen filosofi? Tietysti, jos ajattelu nyt ylipäätään voi olla vaarallista. Tietysti, jos ajatellaan Platonin ja Nietzschen olevan vaarallisia. Ja näinhän voidaan ajatella, jos jonkun ammuskelijan kotoa löytyy kyseisten kirjailijoiden niteitä. Mutta odotellessa, että Žižek pääsee tällä tavalla lööppeihin, täytyy vastata, että ainakin hän on filosofi. Varma merkki tästä on, että Žižek tarjoaa enemmän purtavaa kuin nieltävää. Ajatusten ruokaan pätee sama kuin ruokaan muutenkin; makunystyrät sijaitsevat kielessä eivätkä vatsalaukussa, joten ruokailun nautinto ei synny ravitsemuksellisen päämäärän saavuttamisesta, vaan päämäärän tavoittelun sivutuotteesta. Ja tähän huomioon Žižek tarjoaa sopivan lainauksen:

"Perusparadoksi tässä on se, että asioiden erityisesti inhimillinen ulottuvuus ilmaantuu vasta, kun alun perin vain pelkkä sivutuote nostetaan itsenäiseksi päämääräksi: ihminen ei ole 'refleksiivisempi', vaan päinvastoin ihmiselle on suora päämäärä sekin, millä ei ole eläimelle mitääni itsenäistä arvoa. 'Inhimillistymisen' nolla-aste ei tarkoita eläimellisen toiminnan lisääntyvää välittyneisyyttä, sen alistamista osaksi korkeampaa kokonaisuutta (syömme ja lisäännymme kehittääksemme korkeampia henkisiä kykyjämme), vaan huomion radikaalia rajausta, vähäisenä pidetyn toiminnon kohottamista päämääräksi sinänsä. Meistä tulee 'ihmisiä', kun jäämme samaa elettä toistavan suljetun, itseään kiihdyttävän silmukan vangiksi ja saamme siitä nautintoa" (112–113)

Ehkä Pehmeän vallankumouksen vaarallisin anti on lopulta se, että vanhan kunnon kantilaisen huudahduksen tavoin se haastaa ajattelemaan itse; sapere aude!