PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.5.2010

Veera Kaleva

"Things that hold together"
eli ekskursio tilastollisen tiedonmuodostuksen ihmeelliseen maailmaan

Viereisessä huoneessa soi reggae ja tuoksuu epämääräinen saunavihta, ulkona paistaa aurinko ja koko Tampere humaltuu keväästä. Minä sen sijaan istun tästä kaikesta (lähes) välittämättä jo kolmatta päivää tietokoneen ääressä seuranani sadas pannullinen teetä ja vuoren korkuinen pino työvoimatilastoja.

Asetelma ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellinen, sillä kysehän on viime tippaan jätetystä kandidaatintutkielmasta. Kummalliseksi tilanteen tekee se, että kaikkien niiden miljoonien mielenkiintoisten sosiologisten aiheiden sijaan tutkielmani käsittelee jotain niin harmaata, tylsää ja mielenkiinnotonta kuin tilastot. Eikä kyse ole pelkästä kandista, vaan oikeastaan koko vuosi on mennyt tilastotieteen peruskursseilla juostessa, taulukoita selatessa ja käsittämättömien matemaattisten kaavojen kanssa painiessa.

Jos joku olisi vuosi sitten väittänyt, että tulen innostumaan tilastoista, en olisi uskonut. Olin omaksunut perusteellisesti sosiologian hallitsevan paradigman, jossa laadullinen tutkimus urhoollisesti puolustaa maailman moninaisuutta sitä yksinkertaistamaan ja latistamaan pyrkivää kvantititatiivista tutkimusotetta vastaan. Tässä taistelussa diskurssi, vuorovaikutus ja konstruktio ovat aikaa sitten päässeet niskan päälle tilastollisista todennäköisyyksistä, havaintoyksiköistä ja tieteellisestä realismista. Puhetta metodologisesta ja teoreettisesta monialaisuudesta sekä "hedelmällisen keskustelun" tarpeesta on kyllä sittemmin käyty, mutta tyypillistä on kuitenkin ollut, että omahyväinen voittaja on yksinkertaisesti kääntänyt selkänsä peittoamalleen vastustajalle ja lakannut ottamasta sitä vakavasti. Häviäjän rooli on ollut väistyä tieteellisen keskustelun aitiopaikalta, mutta itsereflektion sijaan se on lähinnä keskittynyt omien perinteidensä kritiikittömään uusintamiseen. Konstruktivistinen kritiikki on siis onnistunut tuomitsemaan kvantitatiivisen tiedon yksinkertisesti turhaksi, ahistorialliseksi ja käyttökelvottomaksi samaan aikaan, kun kvantitatiivinen tutkimus on itsepintaisesti säilyttänyt tieteellisen realisminsa, jonka mukaan puhtaiden numeroiden ja tilastollisten faktojen kautta voidaan kuvata objektiivisesti todellisuutta.

"Things that hold together" ja tilastollisen koodaamisen sosiaalihistoria

Alain Desrosieresin artikkeli "How to make things which hold together: social science, statistics and state" pyrkii tällaisen yksioikoisen konstruktivismin ja realismin vastakkainasettelun kyseenalaistamiseen. Kääntämällä selkänsä tilastolliselle tiedolle konstruktivismi on hänen mukaansa hukannut osan kriittistä potentiaaliaan ja lakannut näkemästä sitä prosessia, jonka myötä yhteiskuntaa rakennetaan. Desrosieres lähtee liikkeelle durkheimilaisesta asetelmasta, jossa sosiaalisia tosiasioita tulee tutkia esineinä eli sosiaalinen todellisuus tulee nähdä objektiivisena ja pakottavana suhteessa yksittäisiin ihmisiin. Sosiaalisten tosiasioiden havainnoimisen lisäksi on edelleen mentävä näiden esineellistyneiden tosiasioiden taakse ja tutkittava sitä, millaisessa prosessissa esineellistyminen tapahtuu. Toisin sanoen tutkimuksen kohteena on se, millä tavalla todellisuuttamme jäsentävät luokitukset ja kategoriat tulevat objektiivisiksi totuuksiksi. Tarkastelun kohteeksi on siis hänen mukaansa asetettava ne käytännön prosessit ja tekniikat, joiden myötä käsityksemme todellisuudesta vakiintuu tietynlaiseksi. Vain ottamalla vakavasti kaikki tiedon tuotamisen sosiaaliset, tekniset ja tieteelliset käytännöt voidaan tutkia, kuinka sosiaalisen todellisuutemme konstruoituneista faktoista tulee "kestäviä esineitä" ("things that hold together"), objektiivisia tosiasioita suhteessa yksittäisiin ihmisiin ja ryhmiin.[1]

Tilastollinen tiedonmuodostus on yksi esimerkki tällaisesta käytännöllisestä prosessista, jossa sattumanvaraisuus, yksilöllisyys ja hetkellisyys ylitetään luomalla jotakin yleistä, vertailukelpoista ja kestävää. Luokittelemalla, koodaamalla ja yhteismitallistamalla tilastot tuottavat todellisuutta.[2] Kun konstruktivistinen kritiikki sivuuttaa tätä kautta syntyvät kategoriat maailman moninaisuutta latistavana käyttökelvottomana tietona, hukkaa se Desrosieresin mukaan samalla välineet sen prosessin tutkimiseen, jossa sosiaalista todellisuutta tuotetaan. Tältä pohjalta Desrosieres hahmottelee tutkimusohjelmakseen "tilastollisen koodaamisen sosiaalihistorian".[3]

Ensinnäkin tutkimisen arvoisia ovat ne tilastollisen tiedon tuotannon konkreettiset ehdot, tekniikat ja välineet (matemaattiset käsitteet, tietokoneohjelmat jne.), joiden syntyyn ja kehitykseen koko tilastollinen järjestelmä perustuu. Kun tilastollisen todennäköisyyden, merkitsevyyden tai edustavuuden käsitteitä aletaan tarkastella niiden historiallisen muodostumisen kautta, menettävät nämä kovaakin kovemmat matemaattiset faktat suuren osan luonnollisuuden illuusiosta.[4] Toisekseen sosiologinen katse tulee kohdistaa niihin historiallisesti ja yhteiskunnallisesti määräytyneisiin kognitiivisiin ja institutionaalisiin käytäntöihin, joiden kautta tilastojärjestelmät, tilastolliset taksonomiat ja luokitukset ovat muotoutuneet. Sosiaaliset tosiasiat voivat olla "kestäviä esineitä" vain kytköksissä yhteiskunnan instituutioihin, lakeihin, tapoihin jne. Toisin sanoen sosiaaliset tosiasiat lujittuvat esineiksi vasta, kun ne mahdollistavat toiminnan ja ovat toiminnan kohteena yhteiskunnallisessa kontekstissaan.[5]

Tilasto, valta ja valtio

Tätä kautta tilastojärjestelmien syntyminen on kytketty vahvasti moderniin valtioon ja sen väestöä koskevan tiedontarpeeseen. Kansallisvaltioiden syntyminen ja vallan kasvu oli yksi tilastollisen tiedon syntymisen syistä, mutta myös edellytys laaja-alaisen tilastoinnin mahdollistumiselle. Tilastot ovatkin olleet erityisesti valtion väline tuottaa tietoa kansalaisistaan ja alueestaan ja sen kautta pyrkiä ensin hahmottamaan ja sitten ratkaisemaan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tilastolaitokset ovat yleensä valtiollisia tai ainakin valtiollisessa kontrollissa olevia, ja niiden tehtävä on tarjota vertailukelpoisen, neutraalin faktatiedon tuottamisen järjestelmän poliittisen päätöksenteon ja hallinnon tarpeisiin.[6] Uudet tiedontuotannon ja tilastoinnin menetelmät tekivät mahdolliseksi yhä suurempien tietomäärien keräämisen, varastoimisen ja hyväksikäyttämisen ja mahdollistivat näin yhteiskunnan ja ihmisten ennennäkemättömien laajan luokittelun ja kategorisoinnin mitä erilaisimmilla elämän alueilla.[7]

Tietokäytäntöjen tutkimus ammenttaa foucaultlaisesta vallan analytiikasta, jossa valta ja tieto käsitetään toisiaan edellyttävinä, tuottavina ja toisiinsa erottamattomasti kietoutuneina.

"Ehkä on pakko luopua siitäkin perinteisestä kuvitelmasta, että tietoa on vain siellä, missä vallankäyttö on lakannut, ja että tieto voi kehittyä vain vallan määräysten, vaatimusten ja etujen ulkopuolella. – – On pikemminkin myönnettävä, että valta myös tuottaa tietoa (eikä vain hyödynnä sitä suosimalla soveltavaa tietoa tai käyttämällä sitä, koska se on hyödyllistä); että valta ja tieto edellyttävät toinen toisiaan; että ei ole olemassa valtasuhdetta, jolle ei muodostuisi sitä vastaavaa tietokenttää, eikä tietoa, joka ei edellyttäisi ja samalla muodostaisi valtasuhteita. – – Siis lyhyesti sanottuna, tieto, vallalle joko hyödyllinen tai epämieluisa, ei ole lähtöisin tietävän subjektin toiminnasta, vaan vallan ja tiedon välisistä suhteista ja niiden kautta tapahtuvista kehityskuluista ja taisteluista, joista tämä yhdistelmä koostuu ja jotka määräävät tiedon mahdolliset muodot ja alueet."[8]

Foucault'lle valta on ennen kaikkea tuottavaa ja luovaa, ei alistavaa tai repressiivistä. Ranskalainen sana pouvoir (osata, voida, kyetä) liittää vallan ensisijaisesti kykyyn tai mahdollisuuteen toimia. Valta näyttäytyy suhteena ja jatkuvana kamppailuna ennemmin kuin saavutettuna asemana tai omaisuutena, ja se läpäisee koko yhteiskunnan liittäen verkostoonsa jokaisen yksilön. Valta ei kuitenkaan noudattele yhteiskunnan sisäistä hierarkiaa tai luokkarajoja, vaan se on päinvastoin luonteeltaan ristiriitaista ja epävakaata mahdollistaen suhteiden jatkuvan muutoksen.[9] Valtaa ei voi paikallistaa mihinkään yleiseen rakenteeseen tai hierarkiaan, vaan se toteuttuu aina paikallisessa kontekstissa ja käytännöissä. Näin ollen valtaa on mahdollista tutkia vain konkreettisina historiallisina tilanteina, asetelmina ja tekniikkoina.[10]

Tieto ja sen muodostumisen tavat vaikuttavat aina myös siihen kuinka yhteiskunta ja ihmiset itsensä käsittävät. Kun sosiaaliset tosiasiat saavat tilastoinnin käytäntöjen kautta kestävän luonteensa, alkavat ne esittää vaatimuksia niin tilastoitaville yksilöille kuin yhteiskunnallekin. Objektiivisena ja neutraalina esitetty tilastotieto epäpolitisoi kuvaamiaan kohteita ja sulkee pois mahdollisia vaihtoehtoisia näkemisen tapoja.[11] Luokitukset kytkeytyvät siis aina kysymyksiin vallasta ja hallinnasta. Niinpä tilastollista tiedontuotantoa tutkittaessa on aina kysyttävä toisaalta sitä, millaisissa konkreettisissa kamppailuissa tietyt tiedontuotannon keinot ja välineet tulevat vallitseviksi käytännöiksi, ja toisaalta sitä, millaiseen yhteiskunnalliseen järjestykseen ja poliittiseen kontekstiin ne kytkeytyvät.[12]

Tilastotieto tekee mahdolliseksi monimutkaisen ja käytännöiltään sekä arvoiltaan moninaisen modernin yhteiskunnan esittämisen standardisoituna, kategorisoituna ja vertailukelpoisena informaationa. Tämän "latistetun tiedon" tutkiminen on silti kaikkea muuta kuin tylsää. Pienellä vaivalla harmaasta massasta alkavat nimittäin erottua kaikki ne käydyt kamppailut ja kaikki se tehty työ, jota myös tällaisten "kovien faktojen" tuottaminen ja ylläpitäminen vaatii.