PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 13.12.2011

Elina Halttunen-Riikonen

Pääkirjoitus

Taidepuhe tapaa olla seuraavanlaista: taiteen pitäisi olla sitä ja tätä, sen pitäisi olla universaalisti koskettavaa/valistavaa/kansainvälisesti kilpailukykyistä... Juhlallista ja julistavaa. Vetoomusta ja paatoksellisuutta. Kuka tai ketkä sitten tätä jargonia taikovat vastaanottavaisen yleisön korviin? Ei yleensä ainakaan taiteilija itse (yleisterminä tässä, sisältäen myös kirjailijat, muusikot yms.), ehei, vaan erilaiset innovaattorit ja kansallishengen (nyk. -brändin) nostattajat. Taiteilija lukitaan (vähintään metaforisesti) juhlatalon kellariin loitsinnan ajaksi, mikäli siis on saanut raavittua kasaan rahat junalippuun ja junailtua tapahtumapaikalle, ja hänet päästetään lavalle korkeintaan lopuksi (esim. hymyilemään, tai esim. runonlausunta on ok, mikäli runo ei ole liian postmoderni so. kokeellinen).

Onko pitäisi-diskurssille sitten vaihtoehtoja? Ainakin se, että tarkastelee, mitä ja missä taide on nyt. Mitä taide tekee? Ketä varten? Minkälaisten arvojen kyydissä se istuu? Yrittämättä rajata taidetta ideaaliseen sfääriin, irrottamatta sitä nettikaapeleista, joissa se on kiinni; niistä ongelmista, joiden kanssa kuka tahansa ajassamme-eläjä käy omaa väsytystaisteluaan.

Mutta kyllähän taiteesta puhutaankirjoitetaan useinkin fiksuja? Miksei se murenna jähmettynyttä taidekuvaa yleisemmin, asettele sitä kapinallisempaan asentoon? Mistä kumpuaa taiteen siintäminen aina jossain muualla-kaukana-poissa, yleisimmin menneisyydessä (taiteenkultakausi-seitsemänveljestä-finlandiahymni)? Pitäisi-hokema sopii tämän näkökulman kanssa saumattomasti yhteen: arvostamme toki taidetta, kunhan siihen on merkittävältä taholta lyöty leima "korkeaa taidetta". Koska nykyhetkeä on vaikea näin arvioida, arvostettu ts. arvokas ja hyvä taide on nykyään-jo-kuolleiden tekemää. Suuri konservointikone: kaikki tarpeellinen on jo säilötty, älkää turhaan vaivatko päätänne esiin mielikuvitusta! Taidetta pitää ihailla kuin jossain päin maailmaa mausoleumissa kuolleita valtionpäämiehiä. Tässä on laatua ja korkeutta, katso!

Henkilökohtaisella kokemuksella ja tuntemuksella ei ole osallistumisoikeutta näissä arpajaisissa. Perimmäinen kysymys, eli miksi taidetta ylipäätään on olemassa, on täydellisesti vastaamattomissa. Katson näytelmää/luen romaania/käyn kulttuuritapahtumassa, koska niin kuuluu tehdä/koska se on sivistynyttä/koska minulle on sanottu että tämä on hienoa. Mielummin katson kotona tositeeveetä joka herättää edes jonkinlaisia tuntemuksia! on vaikeasti kiistettävä vastaväite. Myös Kun on nähnyt yhden performanssin, on nähnyt ne kaikki on pistämätön vastaliike, sillä runsaudenpulan voi jossain määrin sanoa olevan näennäistä, käyhän maailma verkottuessaan aina vaan pienemmäksi ja pienemmäksi, enenevässä määrin samankaltaiseksi, kun yhteinen vaikutteiden virta löytää tiensä maailmankolkkaan kuin kolkkaan. Popkulttuurin amerikanisaatio on tiedostettu jo pitkään, entä korkeammankulttuurin?

Turhan varauksettomasti juhlistetaan, että taide vastustaa tuotanto-markkina-teknologista mittaamisen ja arvonannon logiikkaa ("tuotan siis olen, olen siis tuotan"-tautologia). Mutta valmiiksi arvosteltu ja määritelty taide se vasta tuntuukin taipuvan mittaamisen edessä, jopa kaipaavan sitä! Juuri mikään ei ole kauempana tasa-arvon ihanteesta kuin Taide Ylevänä Maksaa Mielettömiä Taidehuutokaupassa: sehän vallan huutaa erityisyksilöiden ja nerojen perään, ja kutsuu sisällöntuottajatallit kilvoitteluun kenen suojatista tulee paras (tunnetuin, arvostetuin ja myyvin). Kritiikkini kohdistuu erityisesti yhtiöiden, instituutioiden ja organisaatioiden toimintatapoihin ja -kulttuuriin, ei niinkään yksittäisiin taitelijoihin, joiden on todella vaikea asettua vastahankaan ja väittää toimivansa vaikkapa täysin kustantamoiden/gallerioiden/laitosten ulkopuolella. Tässä kohtaa on tietenkin mahdollista huutaa vastaväite, että "oikea" taide vastustaa em. ongelmia ja pysyy sielultaan puhtaana, mutta koska tällainen taide–pseudotaide-erottelu on filosofillekin hieman liikaa, niin jätetään tämä argumentti tässä kohtaa omaan arvoonsa.

Monelle voi tulla yllätyksenä, miten paljon männävuosisatana on kiinnitetty huomiota nimenomaan taiteen (sanottaisiinko emansipatoriseen, ei sanota, vaan:) vapauttavaan voimaan. Vahvoina vaikuttajina tässäkin numerossa paljon esitysaikaa saavat Frankfurtin koulukunnan kriittiset ja vielä kriittisemmät jäsenet. Yleiskatsaukseksi saadaan jonkinlainen toteama taiteen januskasvoisuudesta: siinä missä taiteet voivat ravistella luutuneita ja totunnaisia käsityksiä ja saada katsomaan toisestakin näkökulmasta, taide voi yhtä lailla jähmettää, turruttaa ja piilottaa kauniin rappauksen alle todellisia ongelmia ja alistussuhteita.

Kriittisyydestä päästäänkin sopivasti siirtymään jonkinlaiseen toteamaan taiteen ja ympäröivän todellisuuden suhteen monimutkaisuudesta: välttämättä taiteella on oltava itseisarvo siinä mielessä, ettei ulkopuolelta voida huudella, millaista taidetta pitäisi tuottaa. Edellisestä maksiimista huolimatta, koska taide tapahtuu ajassa ja paikassa, interaktiossa ympäristönsä kanssa, luoden tilanteita ja asioita uusiksi, sitä voi kritikoida, mikäli se yrittää täydellisesti vetäytyä toismaailmallisuuteen ja puhtaaseen kauneuteen. Erilaiset yhteiskunnalliset/globaalit kysymykset vaativat taiteelta niiden tekemistä näkyviksi! Taide ei voi tapahtua likaamatta käsiään kyseisessä hetkessä, tilanteessa, sosiaalisessa jännitteessä. Tämä välttämätön paikallisuus ja paikantuneisuus tekee mahdottomaksi paeta riippumattoman taiteen alueelle. Kyse ei ole mahdollisen universaalisuuden kieltämisestä, vaan siitä, että kaiken täytyy ensiksi ilmaantua paikallisesti. Pienin ja lopulta redusoimattominpana merkittävin yksikkö on kokeva yksilö. Tämä välttämättömyys osoittaa ulkoasanellun maun mielettömäksi: kokemista ei voi ulkoistaa.